kehittymättömät ihmiset pitivät hyvinä. Vasta hyvin myöhällä ryömi
viimeinen heistä epämukavaan luolaansa, uneksimaan ilmavista, metsän
puista rakennetuista huoneista, hyvästä ravinnosta, jota riitti yllin
kyllin yhtä hyvin ennen sadeaikaa kuin sen jälkeenkin, turvallisuudesta
»ilkeiden miesten» säännöllisesti toistuvien hyökkäysten varalta.
Thandar ja Nadara poistuivat viimeiseksi. Istuen kapealla kielekkeellä
Nadaran luolan edustalla kuutamon valaistessa heidän alastomia,
välkkyviä olkapäitään he yhdessä keskustelivat ja haaveilivat
tulevaisuudesta.
Thandar oli puhunut ihmeellisistä suunnitelmistaan, jotka näyttivät
vallanneen koko hänen mielensä — heimon tulevaisuudesta — pitkästä
askeleesta sivistysoloja kohti, jonka heimon jäsenet astuisivat
muutamissa lyhyissä hetkissä, jos he vain noudattaisivat hänen
mielessään väikkyviä yksinkertaisia suunnitelmia.
»Niin», sanoi hän, »kymmenessä vuodessa he olisivat taivaltaneet
matkan, joka meidän esivanhemmiltamme on varmasti vaatinut pitkiä
ajanjaksoja».
»Ja suunnitelmasi tähtäävät kymmenen vuotta eteenpäin, Thandar»,
huomautti tyttö, »vaikka vasta eilen mainitsit, että meren rannalle
päästyämme toivoit meidän ennen pitkää näkevän ohitsemme purjehtivan
aluksen, joka veisi meidät sinun sivistysmaailmaasi. Täytyykö meidän
odottaa kymmenen vuotta, Thandar?»
»Suunnittelen heimoa varten», vastasi mies. »Kenties emme me ole täällä
näkemässä muutosta; mutta tahtoisin saattaa heimon jäsenet taipaleelle
ja lähtiessämme pidän kyllä huolta siitä, että valitaan kuningas, jolla
on rohkeutta ja tahtoa toteuttaa suunnitelmani.
— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata
täydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan
rakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus
tehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se
oli?»
Lännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä
ja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt
ainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.
Ennenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän
allaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä
ennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.
Kuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara
painautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen
hartioittensa ympärille.
»Suuri Nagoola», kuiskasi tyttö. »Taaskin se yrittää vapautua.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja
ihan vaaraton meille.»
»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme
isät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan
päällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet,
linnut, kaikki.
— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden
vuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät
suuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli
toiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret
rotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.
— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä,
joka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä
totuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan
sitten tapahtui.
- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren
Nagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se
koettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja
riistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion
huojuvan?»
Thandar naurahti.
»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen
päällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».
»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori.
Jonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään
pysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät
olennot maan päältä.»
»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar.
»Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin,
ennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen
hiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi
tarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän
kumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.
Nadara takertui häneen kiinni hetkiseksi.
»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen
vain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota
tyyntyäkseen.»
NELJÄS LUKU
Taistelu
Useiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella
vettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi
kuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat
olivat menneet.
Ennenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet
olivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia,
ilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa
vauhtia luolille.
Heidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet!
Ilkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn
syytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen
kammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita
parempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden
lähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan
lähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.
Voi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä,
koska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten,
halpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet
harjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.
Tehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen
liharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa
— kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan
huimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä
ja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka
huimat viholliset.
Aina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja,
ennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt
kävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä
vastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen
juhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan
vaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen
sitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin
tytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta
ja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä
soturia vastaan.
Se, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen
tappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään,
sillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he
kuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain
sileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.
Hän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät,
ohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet
säleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet
suolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?
Pian hän sai sen tietää — sen ja paljon muutakin.
Thandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun
tiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät
hitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana.
Sen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan
edessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle,
sitten toiselle sivustalle.
Ja hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää
vauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja
molemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä
etenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän
jokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen.
Sitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi
pistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä
kohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä
hänen henkitorvestaan.
Raivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään
rankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan
seuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa
virui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.
Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa
karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan
kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja
sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat
syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja
juoksivat Thurgin väkeä vastaan.
Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään
kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi
ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui
raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi
keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi
sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten
hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.
Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli
uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen
tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa
teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista
valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.
Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen
veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän
pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti
Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät
päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua
katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla
harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.
Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa
parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan
vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.
Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli
villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä
tanssin voiton kunniaksi.
Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen
heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että
tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen
kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.
Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka
kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään
tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja
pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien,
milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä
tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää
alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen
tarkasti.
Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina
ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä
juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin
taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.
Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät
levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt
ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän
oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla
hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa
malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa
tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt,
mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.
Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että
hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha
tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.
Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen
juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet
olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi
Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän
ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan
käsittää.
Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan
välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden
merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen
kauneutta.
Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi.
Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta
hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina
ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta
toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan
asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.
Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin
tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja
jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot,
sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat
jalkansa nousivat ja laskivat.
Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä
kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki
todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä
Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut
hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun
lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän
odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä
kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten
tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen —
rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.
Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin,
purskahtivat he hilpeään nauruun.
»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan»,
huudahti tyttö.
Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen,
tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.
»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään
moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin
ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta
nyt alan sinua palvoa.»
Ja erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet
kuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää
tyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin
metsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen
väelleen.
Hänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut
suunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään
Nadaran tanssivan nuotion hohteessa.
Tanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet
yksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne
ja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa
kuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.
Vihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa
toisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti
kartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä
ollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa,
yövahteja hänen kyläänsä.
Hän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan
yöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä
öisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon
uskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille
tasangoille.
Mutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky.
Hän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja
mustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen
käsistään.
Ja kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa
muodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen
himonsa suoranaiseksi vimmaksi.
Hän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle
siepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti
hänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin
luola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.
Hän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli
korkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan
yläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio
oli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen
verhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja
ulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät
jäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen,
kyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman
poikki kallion juurelle.
Painautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen.
Nukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut
huomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.
Varovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se,
ettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät
kielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois
yhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.
Mutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän
sijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi
alimman kielekkeen reunalle.
Thurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin
gorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa
asustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän.
suoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen
raskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.
Ison kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai
tartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne
itsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi
luola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.
Ne hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen
oli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään
hakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli
pitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä
hengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai
lapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.
Niinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti
Nadaran luolan suulle.
Hänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti
mieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut
milloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt
vihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen
halvan sielunsa kaikki ilkeys.
Nyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön
tasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä
suonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon
tapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.
Suoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki
ihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen
ympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit,
Livingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden
yhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.
Thandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen
vaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä
oli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden
Smith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka
suolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.
Keijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen
askeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen
ryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.
Äkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin
vaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla
oli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät,
sieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.
Hän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta,
että Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.
Nadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten
kyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa.
Huoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän
painautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään
uneen.
VIIDES LUKU
Nadaran ryöstö
Varovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä
ruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän
sileään taljaan.
Kyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman
hämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.
Sisällä vallitsi manalamainen pimeys.
Käsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen.
Hiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa.
Pian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.
Niin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään
olevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran
upeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.
Silloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen
leveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen
käsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.
Nadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta
hänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan
kiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin
teräsvanne.
Thurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen
ja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen
partaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.
Viivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli
varmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan
lievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan
kallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.
Thandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin
saadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes
kerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin
tiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota
herättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.
Ylimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos
Thandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien
toisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista
tikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.