sopivan välimatkan päähän luolista ja jättivät sen sinne, missä
petoeläimet ja -linnut pitivät huolta sen nopeasta hajoamisesta.
Nadara itki hiljaa. Vanhahko nainen, jonka suussa oli yksi ainoa
hammas, huomasi hänet ja alkoi valittaa myötätunnosta. Valittelun
houkuttelemina liittyi heidän seuraansa pian muita naisia, joihin
tarttui naissukupuolen perinnöllinen, kummallinen hysteria, niin että
he alkoivat säestää hampaattoman voivotuksia.
Omien ääniensä kiihdyttäminä he pian kirkuivat ja parkuivat kamalana
kuorona. Sitten saapui Isonyrkki ja hänen seurassansa muita miehiä.
Melu kiusasi heitä, ja he kävivät murehtijain kimppuun nyrkkeineen
ja hampaineen, hajoittaen heidät eri suunnille. Siten päättyi
juhlatilaisuus.
Tai se olisi päättynyt, jollei Isonyrkki olisi tehnyt kovaonnista
virhettä ja tähdännyt iskua Nadaraan. Thandar oli seisonut
läheisyydessä, kummissaan katsellen omituista näkyä.
Hän oli pannut merkille nuoren tytön hiljaisen surun — se oli
todellista surua — ja »murehtijain» monenlaiset hysterian ilmaisut.
Nekään eivät olleet valhesurua, koska he eivät olleetkaan
murehtivinaan, vaan pyrkivät ainoastaan aiheuttamaan hälyä. Ja koska
hornamainen pauhu oli ärsyttänyt Waldon omia hermoja, ei häntä
lainkaan ihmetyttänyt, että Isonyrkki ja muut miehet ryhtyivät meteliä
vaimentamaan.
Naispuoliset puolieläimet olivat heidän, ja Waldo Emerson oli siksi
suuressa määrin sopeutunut alkeelliseen ympäristöönsä, ettei hän
lainkaan tuntenut halua sekautua toisten asioihin. Mutta Nadara ei
ollut heidän — Nadara ei ollut heidän heimoaan, ja vaikka tyttö
ei olisikaan ollut hänen omansa, olisi amerikkalainen tuntenut
velvollisuudekseen astua hänen ja noiden villien olentojen väliin,
joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Mutta kun tyttö oli hänen,
valtasi hänet surmaajan kuuma verenhimo, kun hän syöksähti estämään
tytön kimppuun karkaavaa Isonyrkkiä.
Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut oppinut miehekkään
itsepuolustustaidon aakkosiakaan aikaisemman, kaikelta karkealta ja
raa'alta visusti varjellun elämänsä aikana. Se oli onneton seikka,
koska se taito olisi tarjonnut hänelle paljon etua hänen otellessaan
raakalaista vastaan. Yksi ainoa, hyvin tähdätty sivallus suojattomaan
leukaan olisi lopettanut tappelun heti; mutta Thandarilla ei ollut
aavistustakaan iskuista, ei sivalluksista eikä muista nyrkkeilytempuista.
Tosin hän käytti karkeatekoisia aseitaan, mutta muutoin hän taisteli
samaan alkeelliseen tapaan kuin hänen alkuperäinen ihmisenkaltainen
esi-isänsä ja unohti hyvin usein kokonaan miekkansa, puukkonsa,
jousensa ja nuolensa sekä keihäänsä kyyristyessään puolittain kumaraan
asemaan ottamaan vastaan vihollisensa hyökkäystä.
Nyt hän karkasi tavoittamaan Isonyrkin karvaista kurkkua. Kuului kumea
tömähdys, kun miehet törmäsivät yhteen, ja kieriskellen, purren ja
repien he rimpuilivat sinne tänne kivisellä maaperällä kallion juurella.
Muut miehet herkesivät ahdistamasta naisia. Naiset keskeyttivät
äänekkään murehtimisensa. Kaikki sijoittuivat kamppailijain ympärille
pieneen piiriin, joka siirtyi sinne tänne ottelijain liikkuessa, niin
että he aina olivat sen keskellä.
Nadara tunkeutui katselijain välitse etualalle. Hän tahtoi olla likellä
Thandaria. Hänen kädessään oli rosoinen graniittikappale — olihan
mahdoton etukäteen arvata, miten kävisi.
Isonyrkki oli vanttera — tukeva kuin vuori — mutta Thandar oli
voimakaslihaksinen kuin Nagoola, musta pantteri. Hänen kaikki
liikkeensä olivat sulavia ja nopeita, mutta niin vastustamattomia.
Äkillinen, odottamaton isku Isonyrkin ohimoon keikautti hänen
pallomaista päätänsä sivullepäin niin rajusti, että kaula oli vähällä
nyrjähtää sijoiltaan.
Isonyrkki parkaisi sen tuottamasta kivusta. Riemuissaan sattumalta
sivaltamansa iskun tuloksesta Thandar uudisti sen. Isonyrkki mylvi
tuskissaan. Viimeisen kerran hän pinnisti voimiaan äärimmilleen ja
yritti päästä käsiksi ketterään vastustajaansa, ja se onnistui. Hänen
hampaansa tavoittivat Thandarin kurkkua, mutta samalla hänen oma
henkitorvensa joutui likelle Thandarin leukapieliä.
Waldo Emerson Smith-Jonesin vahvat, valkeat hampaat puristuivat
siihen niin luonnollisesti kuin ei olisikaan vierinyt lukemattomia
hitaita ajanjaksoja sen jälkeen kun joku hänen esi-isänsä oli viimeksi
upottanut torahampaansa vastustajansa pehmeään lihaan.
Hukkaan kuluneet ajanjaksot! Alkeellisesta ja eläimellisestä on niiden
vieriessä pyritty nykyaikaiseen ja inhimilliseen — mutta lyhyessä
hetkisessä raukeaa kaikki se työ tyhjiin, aikakausien silaus rapisee
pois jonkun alkuaikaisen intohimon kuumuudessa, ja alkeellinen ja
eläimellinen tulee jälleen näkyviin alastomana ja kainostelemattomana.
Kalpeana uhkaavan kuoleman herättämästä kauhusta koetti Isonyrkki
nyt kiskoutua irti. Thandar puri hampaansa sitäkin syvemmälle. Äkkiä
purskahti hänen kasvoilleen verta, joka salpasi hänen hengityksensä.
Isonyrkki herpaantui ja jäi virumaan hievahtamatta.
Hurmeen punaamana Thandar nousi pystyyn. Hänen edessänsä maassa viruva
kookas ruho vavahti suonenvedontapaisesti kerran tai pari elinnesteen
tulviessa katkenneesta kaulavaltimosta. Silmät pyörähtivät ylöspäin ja
jäykistyivät, ruumis värähti viimeisen kerran, ja Isonyrkki oli kuollut.
Thandar kääntyi viehättyneiden katselijain puoleen ja valitsi heidän
joukostaan neljä vankkaa miestä.
»Viekää Isonyrkki kallion laelle!» komensi hän. »Teidän palattuanne
valitsemme kuninkaan.»
Miehet tottelivat. He eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Thandar
tarkoitti kuninkaan valitsemisella. Surmattuaan Isonyrkin Thandar oli
kuningas, jollei joku kunnianhimoinen mies halunnut vastustaa hänen
hallitusoikeuttansa. Mutta kaikki olivat nähneet hänen surmaavan
Isonyrkin ja tiesivät hänen tappaneen Korthin ja Lättäjalan, ja kukapa
sitten olisi rohjennut käydä kiistelemään hänen kanssaan kuninkuudesta?
Ruumiin viejien palattua kylään Thandar kokosi heimon miehet lähellä
kallion juurta kasvavan ison puun juurelle. Sinne he sijoittuivat
kyykkysilleen karkeapiirteiseen ympyrään. Heidän takanaan seisoivat
naiset ja lapset silmät levällään uteliaisuudesta.
»Valitkaamme kuningas!» ehdotti Thandar, kun kaikki olivat ehtineet
saapuville.
Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten puhkesi muuan vanhemmista miehistä
puhumaan.
»Olen iäkäs mies. Olen nähnyt monta kuningasta. He tulevat surmaamalla.
He poistuvat surmaamalla. Thandar on surmannut kaksi kuningasta. Nyt
hän on kuningas Kuka haluaa surmata Thandarin, ja tulla kuninkaaksi?»
Vastausta ei kuulunut.
Vanhus nousi pystyyn.
»Oli typerää tulla tänne valitsemaan kuningasta», lausui hän, »koska
meillä jo on kuningas».
»Malttakaahan!» komensi Thandar. »Valitkaamme kuningas oikein
kunnollisesti. Se, että olen tappanut Lättäjalan ja Isonyrkin, ei
todista, että minusta tulee hyvä kuningas. Oliko Lättäjalka hyvä
kuningas?»
»Hän oli paha mies», vastasi ukko.
»Onko teillä koskaan ollut hyvää miestä kuninkaana?» tiedusti Thandar.
Vanhus rypisti miettivästi otsaansa.
»Ei pitkään aikaan», myönsi hän.
»Syynä on se, että aina sallitte öykkärin ja raakalaisen hallita
itseänne», selitti Thandar. »Se ei ole oikea tapa kuningasta valitessa.
Teidän pitäisi mieluummin kokoontua yhteen, kuten nyt olemme tehneet,
pohtimaan heimon tarpeita, ja sitten kun olette saaneet selville,
mitkä toimenpiteet ovat parhaat heimon jäsenten menestykseksi, pitäisi
teidän valita kuninkaaksenne mies, joka parhaiten pystyy toteuttamaan
suunnitelmianne. Se on parempi kuninkaan valitsemisen tapa.»
Vanhus purskahti nauramaan.
»Ja sitten», huomautti hän, »tulisi joku Isonyrkki tai Lättäjalka ja
tappaisi kuninkaamme päästäkseen kuninkaaksi hänen sijaansa».
»Oletteko koskaan nähnyt miestä, joka jaksaisi voittaa heimon kaikki
miehet yhtä aikaa?»
Ukko näytti joutuvan ymmälle.
»Se on vastaukseni väitteeseesi», virkkoi Thandar. »Kuninkaan
valitsijat voivat suojella häntä hänen vihamiehiään vastaan. Niin
kauan kun hän on hyvä kuningas, pitäisi heidän se tehdä, mutta kun
hän muuttuu huonoksi, voivat he valita uuden, ja jos paha kuningas ei
alistu tottelemaan uutta, on useiden miesten yhdessä helppo surmata
hänet tai karkoittaa hänet tiehensä, olipa hän kuinka uljas taistelija
tahansa.»
Monet miehistä nyökkäsivät ymmärtämyksen merkiksi.
»Se ei ole johtunut mieleemme», tuumivat he. »Onpa Thandar tosiaankin
viisas.»
»Nyt siis», jatkoi amerikkalainen, »valitkaamme kuninkaaksi se
mies, jota enemmistö kannattaa, ja niin kauan kun hän pysyy hyvänä
kuninkaana, on meistä enemmistön taisteltava hänen puolestaan ja
suojeltava häntä. Valitkaamme mies, jonka tiedämme hyväksi, katsomatta
siihen, pystyykö hän tappamaan kumppaneitaan, sillä jos heimon
enemmistö ottelee hänen puolestansa, niin miksipä hänen tarvitsisi
itsensä otella? Me tarvitsemme viisasta miestä — joka osaisi opastaa
heimon hedelmälliseen seutuun ja riistaisille metsästysmaille ja
sodan aikana johtaa taistelua älykkäästi. Lättäjalalla ja Isonyrkillä
ei ollut kylliksi järkeä; he osasivat vain ryöstää muiden miesten
puolisoita. Sellaista ei kuningas saisi tehdä. Kuninkaan pitäisi
suojella puolisoitanne Lättäjalan tapaisilta olennoilta ja rangaista
niitä, jotka mielivät ryöstää vaimojanne.»
»Mutta miten hän kaiken sen tekee», kysyi eräs nuori mies, »jollei hän
ole koko heimon paras taistelija?»
»Enkö ole sitä teille jo osoittanut?» huomautti Thandar. »Me, jotka
teemme hänet kuninkaaksi, olemme hänen taistelijoitansa — hänen ei
tarvitse otella omin käsin.»
Taaskin syntyi pitkä äänettömyys. Sitten alkoi ukko jälleen puhua.
»Thandarin sanoissa piilee viisautta. Valitkaamme kuningas, jonka on
oltava meitä kohtaan hyvä, jos hänen on mieli pysyä kuninkaana. Meidän
on kovin paha olla, jos meillä on kuningas, jota pelkäämme.»
»Minä puolestani», sanoi nuori mies, joka oli aikaisemminkin puhunut,
»en halua hallitsijakseni kuningasta, joka ei pysty voittamaan minua
taistelussa. Jos minä voitan hänet, niin minusta pitää tulla kuningas.»
Ja niin miehet jakautuivat puolueiksi, mutta sopivat lopulta niin,
että valitsisivat kuninkaaksi miehen, jonka he tiesivät olevan viisaan
ja samalla mainion taistelijan. Siksi he valitsivat kuninkaaksensa
Thandarin.
»Kerran viikossa», julisti uusi kuningas, »kokoonnumme tänne
keskustelemaan, miten heimon hyvinvointia parhaiten edistettäisiin,
ja minkä enemmistö hyväksi näkee, se tehdään. Heimo ilmoittaa
kuninkaalle, mitä on tehtävä — kuningas panee sen toimeen. Ja kaikkien
on taisteltava, kun kuningas käskee taistelemaan, ja kaikkien on oltava
työssä, kun kuningas käskee tekemään työtä, sillä kaikki taistelemme
ja työskentelemme koko heimon hyväksi, ja minä, Thandar, kuninkaanne,
taistelen ja uurastan ankarammin kuin kukaan teistä.»
Se oli heistä uusi katsantokanta ja saattoi kuninkuuden kokonaan
toisenlaiseen valoon kuin he aikaisemmin olivat tottuneet näkemään.
Että he tarvitsisivat kauan aikaa todella sulattaakseen sen
ajatustavan, sen Thandar oivalsi ja oli hyvillään siitä, että heillä
oli murrosaikana sellainen kuningas, joka kykeni vaatimaan heiltä
kunnioitusta heidän entisen mittapuunsa mukaisesti.
Ja häntä hymyilytti, kun hän ajatteli, kuinka paljon hän oli muuttunut
siitä ajasta, jolloin hän oli vapisten, itkien ja köhien istunut
autiolla rannalla kammottavan metsän liepeellä.
KOLMAS LUKU
Suuri N a g o o la
Waldo Emerson Smith-Jones oli ilomielin tarttunut sattuman tarjoamaan
tilaisuuteen ja ruvennut pienen luolalaisheimon kuninkaaksi. Ensiksikin
takasi hänen uusi asemansa paremmin Nadaran turvallisuuden, ja toiseksi
se antoi laajemmat toimintamahdollisuudet hänen äsken heränneelle
aloitekyvyllensä.
Aikaisemmin hän oli kaihtanut vastuunalaisuutta, mutta nyt hän
ilomielin otti sen niskoilleen. Nyt hän kaipasi toimintaa, kun hän taas
aikaisemmin oli tyytynyt ainoastaan lukemaan muiden saavutuksista.
Harmikseen hän pian kuitenkin huomasi, että klassillinen kasvatus,
jolle hänen varhaisempi elämänsä oli omistettu hellivän ja ylettömästi
hienostuneen äidin ohjatessa, osoittautui perin kehnoksi perustaksi,
kun hän alkoi käytännöllisesti suunnitella oman elämänsä ja heimonsa
elämän järjestelyä.
Hän tahtoi opettaa kansaansa rakentamaan pysyviä ja mukavia taloja,
mutta hän ei jaksanut muistaa ainoatakaan Ovidiukselta saamaansa
käytännöllistä vihjausta kirvesmiehen ammatissa.
Hänen kansansa hankki ravintonsa metsästämällä pieniä nakertajia,
tyhjentelemällä linnunpesiä ja noukkimalla villejä hedelmiä ja
vihanneksia. Thandar halusi panna alkuun jonkunlaisen yhteiskunnallisen
maanviljelyksen, mutta klassillisten runoilijain teokset, joihin hän
oli oikein hyvin tutustunut, tarjosivat kovin vähän käytännöllisesti
arvokkaita tietoja maanviljelyksestä. Hän oli pahoillaan siitä, että
hän ei ollut kirjoittautunut jonkun Alleghany-vuorten länsipuolella
sijaitsevan maanviljelyslukion luetteloihin, vaan mennyt Harvardin
yliopistoon opiskelemaan.
Hän päätti kuitenkin puristaa mahdollisimman paljon hyötyä niukoista
käytännöllisistä tiedoistaan, jotka melkein supistuivatkin siihen, että
hän osasi määritellä »maanviljelys»-sanan merkityksen.
Mutta olihan sekin itu, sillä se edellytti hänen tuntevan ne tulokset,
joita maanviljelyksellä voitiin saavuttaa.
Niinpä Thandar olikin askeleen edellä aikaisimmista esivanhemmistaan,
kun viimemainitut olivat ryhtyneet tarkoituksellisesti istuttamaan
viljaa, jota luonto oli siihen saakka umpimähkään siroitellut tuulen,
lintujen ja muiden eläinten välityksellä, mutta vain askeleen verran
heistä edellä.
Hän käsitti, että hänellä oli hyvin merkillinen asema aikakausien
asteikossa. Hän oli tuntenut, nähnyt ja käyttänyt hyväkseen kivikauden
ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisinä ajanjaksoina saavutetun
kehityksen kuluessa kasautuneita tietoja, ja nyt oli kohtalo äkkiä
viskannut hänet kivikauteen tai kenties muutamia ajanjaksoja kauemmaksi
ajassa vain osoittaaksensa hänelle, että kaikki hänen muiden ihmisten
tiedoista haalimansa tiedot olivat kerrassaan arvottomia kivikaudella.
Hän oli asunut puusta ja tiilistä rakennetuissa taloissa ja katsellut
lasi-ikkunoista. Hän oli lukenut kaasun ja sähkön valossa, ja hänellä
oli aavistus kynttilöistäkin. Mutta hän ei kyennyt valmistamaan
työkaluja rakentaakseen talon, hän ei olisi osannut tehdä tiiltä,
vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, lasista oli äkkiä hänen
mielestään tullut yksi maailman ihmeistä, ja kaasu, sähkö ja kynttilät
taas olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin Sfinksin salaperäinen
arvoitus.
Hän osasi kirjoittaa runosäkeitä loistavalla kreikankielellä, mutta
enää hän ei siitä ylpeillyt. Hän olisi paljoa mieluummin toivonut
pystyvänsä parkitsemaan vuotia tai virittämään tulen ilman tulitikkuja.
Waldo Emerson Smith-Jones oli vuosi sitten ollut erittäin ylpeä
älystään ja korkeasta opistaan, mutta vuoden kuluttua oli hänen
itserakkautensa kutistunut, niin että hän nyt piti itseänsä maailman
surkeimpana ja mitättömimpänä miehenä.
»Olen rikollisen tietämätön», sanoi hän Nadaralle, »sillä olen
sysännyt luotani kokonaisen elämäniän mahdollisuudet omistamalla sen
hyödyttömän opin kasaamiseen, vaikka olisin voinut hankkia hyödyllisiä,
käytännöllisiä tietoja, jotka ovat nostaneet maailman mustasta
raakalaisuudesta nykyaikaisen edistyksen valoon — en ainoastaan olisi
voinut tehdä sitä, vaan sitäpaitsi jonkun verran lisätä ihmiskunnan
kunniaa ja hyvinvointia. Olen kelvoton olento, Nadara — pahempi kuin
hyödytön.»
Tyttö kosketti hyväillen hänen voimakasta, ruskeata kättään ja katseli
ylpeillen häntä silmiin.
»Minusta olet suorastaan ihmeellinen, Thandar», kehui hän. »Paljain
käsin olet tappanut Nagoolan, maailman hirvittävämmän pedon, ja Korth,
Lättäjalka ja Isonyrkki viruvat voimiesi rusentamina korppikotkien
raadeltavina — yksin sinä olet surmannut heidät kaikki, kolme
kammottavaa miestä. Niin, Thandarini on suurin kaikista miehistä.».
Eikä Waldo Emerson jaksanut tukahduttaa voimakasta ylpeyden aaltoa,
joka tulvahti hänen mieleensä, kun hänen rakastamansa tyttö luetteli
hänen urotöitään. Enää ei hän pitänyt saavutuksiaan »raakana
ruumiillisena urhoollisuutena ja kuntona». Entinen Waldo Emerson,
jonka ruumiinlämpö oli kohonnut säännöllisesti joka päivä kello kolme
iltapuolella, jonka surkean laihaa ruumista yskiminen oli vaivannut
alituisesti, ja jonka silmiin oli sekä yöllä että päivällä tullut
kauhunilme hänen kuullessaan kuivien lehtien kahinaa, oli kuollut.
Hänen sijallansa oli roteva, verevä mies, ruskeaihoinen ja
teräsjänteinen, peloton, itseensäluottava, melkeinpä raaka ylpeänä
voimastaan — Thandar, luolamies.
Ne kuukaudet, jotka kuluivat Thandarin johtaessa kansaansa
luola-aukkojen täyttämältä kallioseinämältä toiselle etsiessään sopivaa
paikkaa pysyvää kylää varten, olivat Nadaran ja kuninkaan onnenaikaa.
Tytön onnea häiritsi hieman se seikka, ettei Thandar vaatinut häntä
omakseen. Hän ei vielä oikein jaksanut käsittää heitä erottavia
siveyssääntöjä. Thandar koetti selittämistään selittää hänelle, että he
kerran palaisivat hänen maailmaansa ja ettei se maailma ottaisi häntä
vastaan, jollei heidän liittoaan olisi vahvistettu siellä voimassa
olevien säädösten ja menojen mukaisesti.
»Saavatko ne avioliittomenot, joista puhut, sinut rakastamaan minua
enemmän?» kysyi Nadara.
Thandar purskahti nauramaan ja otti hänet syliinsä.
»En voisi rakastaa sinua enempää», vastasi hän.
»No, mitä hyötyä niistä sitten on?»
Thandar pudisti päätään.
»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku
pakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko
minun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä
rakastan sinua.»
Nyt oli tytön vuoro ravistaa päätään.
»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat
puolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat
tyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa
ottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei
tunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse
— antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä —
jota hän sanoo rakastavansa.»
Thandar pani merkille, että Nadara korosti sanaa »sanoo».
»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani,
ymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara,
sinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen,
»olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».
Ja niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta
sydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä
oikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset
suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.
Ollessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle
omaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön
kotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa
ja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.
Thandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen
aina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko
matalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.
Hän oli osunut sinne vaellellessaan yksiksensä useiden kilometrien
päässä niistä väliaikaisista kallioasumuksista, joissa heimo silloin
majaili. Maata kaivaessaan hän huomasi mullan meheväksi ja mustaksi.
Toisella laidalla kasvoi tukkipuita, ja toisella oli jyrkkiä kallioita
pehmeätä kalkkikiveä.
Thandarin suunnitelman mukaan oli kylä rakennettava osittain hirsistä
kallioseinämän viereen ja koverrettava asumuksien taakse lisäkammioita
sikäli kuin kukin perhe tarvitsi.
Luolat yksinkin olisivat tarjonneet kylliksi suojaa, mutta Waldo toivoi
pakottamalla kansansa rakentamaan osan majoista hirsistä saavansa
kussakin perheessä herätetyksi jonkunlaista omistajantunnetta ja
ylpeyttä mieskohtaisesta omaisuudesta, joten heidän ei enää olisi yhtä
helppo luopua majapaikoistaan kuin ennen, jolloin heidän oli tarvinnut
vain siirtyä jollekin toiselle kalliolle löytääkseen ihan yhtä mukavia
luolia kuin ne olivat, jotka he olivat niin kevein mielin hylänneet.
Toisin sanoen hän toivoi voivansa antaa heille sanan, jota heidän
sanastossaan ei ollut siihen saakka ollut — sanan »koti».
Olisiko se onnistunut vai eikö, sitä emme saa koskaan tietää, sillä
viimeisellä hetkellä astui väliin kohtalo, pyyhkäisten yhdellä vedolla
pois hänen kaikki suunnitelmansa ja pyrkimyksensä.
Hänen palatessaan sinä iltana kansansa pariin, uhkuen toiveittensa
virittämää innostusta, hiipi tanakka, karvainen olento varovasti
hänen jälessään. Kun Thandar ilmestyi lähelle sitä kallioseinämää
ulottuvasta pensaikosta, johon väliaikainen leiri oli sijoitettu,
juoksi odottamassa ollut Nadara häntä vastaan.
Thandarin jälessä hiipivä hahmo seisahtui pensaikon laitaan. Kun hänen
lähekkäin olevien silmiensä katse osui tyttöön, värähtelivät hänen
veltot huulensa nopeasta hengityksestä, ja hänen punaiset luomensa
painuivat puolittain umpeen, tehden hänet kavalan ja himokkaan
näköiseksi.
Muutamia minuutteja hän tarkkaili miestä ja neitoa, kun he verkkaisesti
astelivat kalliolle edellisen käsivarsi toisen ruskeiden hartioitten
ympärillä. Sitten hän kääntyi ja häipyi takanaan olevien sekavien
oksien sekaan.
Sinä iltana Thandar kokosi heimon jäsenet ympärilleen kallion juurelle.
He istuivat komean nuotion ympärillä, sillä aikaa kun Thandar,
heidän kuninkaansa, pienimpiä yksityiskohtia myöten selosti heille
tulevaisuutta, jonka hän oli heitä varten suunnitellut.
Jotkut vanhukset ravistelivat päätään, sillä tämä oli ennenkuulumatonta
ja poikkesi heidän totutusta elämänjärjestyksestään, eivätkä he hevillä
mielineet alistua muutokseen, siitä ehkä koituvista eduista huolimatta.
Mutta suurin osa kansaa riemastui kuullessansa esityksen mukavista
ja pysyvistä asumuksista, vaikka Thandar arvelikin heidän etukäteen
iloitsevan lapsellisen kiihkoisina ajatellessaan saavansa jotakin uutta
ja entisestä poikkeavaa. Oli kokonaan toinen kysymys, kestäisikö heidän
innostuksensa, kun he joutuisivat tekemään lisätyötä, jota uusi elämä
varmasti vaatisi.
Niinpä Thandar laati uudet lait, joiden oli siitä alkaen oltava hänen
kansansa ohjenuorana. Miesten oli valmistettava kaikki tarve-esineet ja
aseet, sillä hän oli jo opettanut heidät käyttämään jousta ja nuolia
sekä keihästä. Naisten oli pidettävä kaikki teräaseet terävinä. Miesten
oli kaadettava tukit ja rakennettava talot — naisten valmistettava
vaatteukset, keitettävä ja paistettava ruoka sekä pidettävä talot
järjestyksessä.
Miesten oli muokattava maa, naisten kylvettävä siemenet ja hoidettava
kasvava vilja, joka sitten myöhemmin oli kaikkien korjattava yhdessä.
Metsästäminen ja taisteleminen olivat miesten velvollisuus, mutta
taisteleminen oli rajoitettava heimon vihollisiin. Mies, joka tappoi
jonkun muun heimonsa jäsenen muutoin kuin puolustaessaan kotiansa tai
itseänsä, oli surmattava.