kansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi
häpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta
kunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa
alttarilla?
Hänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen
omakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla,
arvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet.
Kaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet,
ei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.
Taaskin tyttö lausui kysymyksensä.
»Haluatko lähteä?»
»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja
sinun on tultava mukaani.»
Kun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa
mielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja
pelon varjo.
»Minua peloittaa», kuiskasi hän, »mutta jos sinä haluat, tulen».
»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla
eikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren
luokse, ennenkuin se ehtii poistua.»
Käsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja
pienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.
Nadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä
ja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi
elämä outojen sivistysolentojen parissa.
Laakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka
bambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan
korkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että
se täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen
ahtailla, pimentoisilla poluilla.
Tähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen
kintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti
noudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen
pettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen
helpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen
sileäksi.
Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus
oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen
poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko
tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.
Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun
Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan,
karhumaisen miehen kanssa.
Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen
toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta
muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena
syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.
Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet
silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan
kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.
Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen
ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä
loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.
»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja
sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen
esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.
»Ilkeitä ihmisiä», kuiskasi Nadara.
Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä
sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli
kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista
Nadaran pakotien.
Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen
huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu
murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.
»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti,
osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.
Silloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja
päästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa
aiheuttajan kimppuun.
Thandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä,
teroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin
rintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja
jättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.
Thurg peräytyi. Tämä ei ollut mitään taistelua. Häntä oli häpäisty.
Useita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja
kiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi
toistamiseen.
Uudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa
hän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja
Thandaria.
Viimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä
puumiekkansa terävällä kärjellä.
Pieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa
ja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden
ainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen
vihaansa.
Minkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli
hänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut
saavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä
jäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen
käytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt.
Nyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta.
Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja
katosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.
Thandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt
eroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.
»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän,
mutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä
hänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä
viidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.
Metsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa
hänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli
liian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.
Thurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi
hän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat
raakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta
mylvinästään.
Otellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet
samaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka
tämä muukalainen oli häneltä riistänyt.
Nyt hän oli päättänyt kostaa miehelle ja samalla anastaa tytön.
Thandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla
poluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan.
Siellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he
menivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä
poukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.
Thurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei
ollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin
metsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.
Vihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja
pettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen
ilmeen sijalle — pursi oli poissa.
He erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä
höyryttämässä pohjoiseen.
Thandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan
hartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla
kiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien
ihmisten huomiota itseensä.
Äkkiä hän sitten vaipui hietikolle ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Pian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen
hartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten
koettaessaan lohduttaa häntä.
»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken
Nadarasi kanssa?»
»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä
niin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme
sivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten
lakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne
saapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»
»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni —
olet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla
puolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse
voimme?»
Waldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa
avioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten
outo ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan
nähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan
ja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon
ihmisen lupaa.
Thandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla
kun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli
hänet vallannut jäytävä koti-ikävä.
Nyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli
Bostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli
Bostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa.
Mutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko
maailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia
tapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi
oli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin
pohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.
Jäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin
kammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan
tajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa
tyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä
olisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.
Entäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen,
joka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin
olisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi
ottanut Nadaran puolisokseen?
Niin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran
miehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät
uskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma
tarjota sen pyhempää liittoa?
Hän ponnahti pystyyn.
»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä
sinusta tulee vaimoni.»
Nadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen
yksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja
isäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi
Thandarin onnellisemmaksi.
Nadaran heimon asuinsijoille palaaminen vaati kolme unohtumatonta
päivää.
Kuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten
taivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo
Emersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa
kohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.
Silloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen
käpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä
askelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä
kuolemaa.
Nyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon
kädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten
ja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta
kunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta
hornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.
Eikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka
hän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?
Verkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien
purojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi
polvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun
lukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.
Yöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun
eläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään
karkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.
Ja perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen
mitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän
siitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä
saalistavilta pedoilta.
Taaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään.
Vihdoin he saapuivat kylään.
Useita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen
Korthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi
Isonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.
»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä
olen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties
myöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».
»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut
Korthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja
pystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä
tähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on
elettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän
torjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä
hätyyttämään.»
Kuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen
kädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään
voimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien
ja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.
»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä.
Mutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin
minä käsken.»
»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä
tulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.
Waldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento,
jonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.
TOINEN LUKU
Kuningas Thandar
Kylään saavuttuaan Thandar ensi töikseen etsi käsiinsä Nadaran isän.
He tapasivat vanhuksen kallioseinämän kehnoimmassa ja huonoimmin
suojatussa luolassa alttiina kaikkien saalistavien raatelijain ja
hiipiväin vihollisten hyökkäyksille.
Hän oli sairas, eikä häntä hoivaamassa ollut ketään, mutta hän ei
valittanut. Sellainen oli hänen kansansa tapa. Kun ihminen tuli liian
vanhaksi kyetäkseen hyödyttämään yhdyskuntaa, oli hänen paras kuolla,
eikä välttämätöntä lopputulosta senvuoksi pyritty millään tavoin
hidastuttamaan. Kun joku muuttui kokonaan heimolaistensa taakaksi,
oli tapana jouduttaa loppua — tarkasti tähdätty, raskaalla kivellä
sivallettu isku oli omiaan nopeasti huojentamaan yhdyskunnan taakkaa ja
toimintakyvyttömän yksilön kärsimyksiä.
Thandar ja Nadara astuivat sisälle ja istuutuivat hänen viereensä. Ukko
näytti ilostuvan heidät nähdessään.
»Minä olen Thandar», alkoi nuori mies puhua. »Tahtoisin ottaa tyttäresi
puolisokseni.»
Vanhus silmäili häntä kysyvästi vähän aikaa.
»Olet surmannut Korthin ja Lättäjalan — kukapa voisi estää sinua
ottamasta Nadaraa?»
»Tahtoisin solmita hänen kanssaan avioliiton sinun suostumuksellasi,
noudattaen kansanne avioliittomenoja”, sanoi Thandar.
Vanhus ravisti päätään.
»En ymmärrä sinua», virkkoi hän vihdoin. »Täällä on useita mainioita
luolia, joissa ei ole asukkaita — jos haluat vielä paremman, on sinun
vain surmattava sen nykyiset asukkaat, jolleivät he laittaudu sieltä
pois sinun käskystäsi — mutta luultavasti he lähtevät, kun Korthin ja
Lättäjalan surmaaja käskee.»
»Luola ei minua huoleta», vastasi Thandar. »Mutta selitähän, miten
teidän keskuudessanne miehet ottavat vaimon itselleen!»
»Jollei nainen tule mielisuosiolla, tartumme hänen tukkaansa ja
kiskomme hänet mukaamme», selitti Nadaran isä. »Minun puolisoni ei
tahtonut tulla», jatkoi hän, »ja vielä sittenkin, kun olin ottanut
hänet kiinni ja raahannut hänet luolaani, riistäytyi hän irti ja
karkasi luotani. Mutta saavutin hänet uudelleen, sillä silloin kun olin
nuori, ei kukaan jaksanut juosta nopeammin kuin minä. Ja sitten tein,
kuten minun olisi pitänyt tehdä jo ensi kerralla — löin häntä päähän,
kunnes hän vaipui uneen. Herätessään hän oli luolassani, ja oli yö,
eikä hän enää senjälkeen yrittänytkään karata.»
Kauan aikaa Thandar istui aatoksissaan. Sitten hän äkkiä puhkesi
puhumaan, kääntyen Nadaran puoleen.
»Minun maassani ei vaimoja oteta sillä tavoin, enkä minäkään ota sinua
siten. Meidän on mentävä oikeaan avioliittoon sivistyskansojen tapojen
ja lakien mukaisesti.»
Nadara ei vastannut mitään. Hänestä tuntui, että Thandar piti hänestä
kovin vähän — muulla tavoin hänen oli miltei mahdoton selittää miehen
kummallista käytöstä. Se teki hänet murheelliseksi. Ja sitten toiset
naiset nauraisivat — siitä hän oli ihan varma, ja sekin tuntui hänestä
varsin ilkeältä — he näkisivät, ettei Thandar haluaisi häntä omakseen.
Takkuisesta, likaisesta ruohosta kyhätyllä, kurjalla vuoteellaan viruva
vanhus oli kuullut keskustelun. Hän oli yhtä ymmällä kuin Nadarakin.
Vihdoin hän alkoi puhua — nyt hänen äänensä oli hyvin heikko, sillä
kuolema lähestyi nopein askelin.
»Olen hyvin vanha mies», sanoi hän Thandarille. »Minulla ei ole kauan
elonaikaa jälellä. Ennen kuolemaani tahtoisin mielelläni tietää, että
Nadaralla on puoliso, joka suojelee häntä. Rakastan häntä, vaikka —»
Hän epäröi.
»Vaikka mitä?» kehoitti Thandar.
»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni
ei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi
koitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»
Tyttö ponnahti pystyyn.
»Enkö sinun tyttäresi? Kuka sitten olen?»
»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme.
Kerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni,
sillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»
Nuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät
kumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun
tavun.
»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli
kiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi
pienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat
tuhlata rakkauttaan.
— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana
kylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme
keskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.
— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan
päässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja
kun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä
oli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.
— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti
siinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli
varmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.
— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat
mustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni
tyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.
—- Panimme hänet takaisin kummalliseen esineeseen, joka hänet oli
tuonut — hänet ja hänen kanssansa tulleen kuolleen miehen — ja
sysäsimme sen laajan veden pinnalle, jossa yöllä kääntynyt tuuli ja
kahdesti vuorokaudessa maalta päin virtaava vesi veivät sen pois
näkyvistä, emmekä sitten enää koskaan heitä nähneet.
— Mutta ennenkuin työnsimme heidät ulapalle, otti vaimoni naisen
omituiset verhot ja pienen, nahkaisen pussin. Siinä oli useita
erivärisiä, säihkyviä kiviä ja keltaisesta ja valkoisesta metallista
muovattuja esineitä, joiden tarkoitusta emme osanneet arvata.
— Ilmeisesti nainen oli tullut jostakin oudosta maasta, sillä hän ja
kaikki hänen vehkeensä olivat kokonaan toisenlaisia kuin kaikki, mitä
milloinkaan olimme nähneet. Hän itse oli toisenlainen, kuten Nadarakin
on toisenlainen — Nadara on äitinsä näköinen, sillä Nadara on se lapsi,
joka sinä yönä syntyi.
— Toimme hänet kuukauden kuluttua oman kansamme pariin, väittäen häntä
puolisoni lapseksi. Mutta eräs nainen tunsi asian oikean laidan, sillä
nähtävästi hän oli tähyillyt meitä, kun löysimme veneen, ollessansa
pakoilemassa miestä, joka tahtoi häntä puolisokseen.
— Mutta puolisoni ei suvainnut kenenkään sanovan, että Nadara ei ollut
hänen lapsensa, siliä lapsettomuus on, kuten tiedätte, suuri häpeä
naiselle, ja niinpä hän oli useita kertoja vähällä tappaa sen naisen,
joka tiesi asian, estääkseen hänet ilmaisemasta totuutta koko kylälle.
— Mutta minä rakastan Nadaraa, ikäänkuin hän olisi oma lapseni, ja sen
vuoksi toivoisin näkeväni, että hänellä on hyvä puoliso, ennenkuin
kuolen.»
Thandar oli käynyt kalpeaksi kuunnellessaan kertomusta Nadaran
syntymästä. Hän jaksoi hädintuskin hillitä haluaan laskeutua polvilleen
ja kiittää Jumalaa siitä, että oli kuunnellut sivistysolojen mukaisen
koulutuksensa ääntä eikä ollut noudattanut helpompaa menettelytapaa,
joka tämän alkeellisen, eläimellisen heimon parissa oli käytännössä.
Sallimus, ajatteli hän, oli varmastikin lähettänyt hänet tänne tytön
pelastajaksi.
Vanhus kääntyi karkealla vuoteellaan ja suuntasi kuoppaanpainuneet
silmänsä kysyvästi Thandariin. Myöskin Nadara odotti huulet raollaan,
että hän alkaisi puhua.
Ukko haukkoi henkeään — hänen kurkustaan lähti omituinen, koriseva ääni.
Thandar kumartui hänen puoleensa ja kohotti hieman hänen päätään ja
hartioitaan. Nuori mies ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä,
mutta nyt sen kuullessaan hän ei tarvinnut selitystä.
Hankaamalla jaloillaan siipiänsä heinäsirkka saattaa säikäyttää
kokemattoman henkilön luulemaan, että polulla väijyy piilossa oleva
kalkkarokäärme. Mutta kun iso mustaselkä antaa varoituksensa kuulua, ei
kukaan erehdy luuleman sitä heinäsirkan ääneksi.
Samanlainen on kuoleman korina ihmisen kurkussa.
Thandar tunsi, että loppu oli käsissä. Hän näki, kuinka ankarasti
vanhus ponnisteli koettaessaan torjua luotaan heltymätöntä niittomiestä
voidakseen vielä puhua. Kuolevan silmissä oli kysyvä ja vetoava ilme.
Thandar ei voinut ymmärtää sitä väärin.
Hän ojensi kätensä ja tarttui Nadaran käteen.
»Minun maassani tulee meistä aviopuolisot», lausui hän. »Kukaan muu
ei saa Nadaraa omakseen, ja merkiksi siitä, että hän on Thandarin, on
hänen aina pidettävä tätä sormessaan.» Hän irroitti sormestaan uhkean
timanttisormuksen ja pujotti sen Nadaran vasemman käden nimettömään
sormeen.
Vanhus näki sen. Hänen kasvoilleen levisi hymyilyä muistuttava
huojennuksen ja tyytyväisyyden ilme, kun hän ähkäisten huoahti ja
vaipui hervottomana Thandarin käsivarsille — kuolleena.
Saman päivän iltapuolella kantoivat nuoret miehet Nadaran kasvatusisän
ruumiin kallion laelle lähes kilometrin päähän luolista. Mitään
juhlallisia menoja ei ollut. Silloin Waldo Emerson kuitenkin näki
ihmisten alkuperäisen hautajaissaattueen — yksinkertaisen, järjen ja
tarpeen vaatimusten mukaisen —- josta ihmisrotu on taantunut käyttämään
nykyisten sivistyskansojen komeilevia, naurettavia, tartuntaa
levittäviä hautajaisia.