ei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka
sekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän
kävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.
Hänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen
aivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen
kammottavan pimeässä päässänsä.
Nyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää
rimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan.
Thandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja
hänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.
Kuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt
hänet luotaan, halveksi häntä.
No, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän
kääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja
lähti astelemaan heimonsa kylään päin.
Mutta hänen ehdittyään loitota tuskin kahtakymmentä askelta leimahti
hänen sydämessään liekki, joka tukahdutti hänen Thandaria kohtaan
tuntemansa katkeruuden viimeisetkin rippeet. Palatessaan, kamppailijain
luokse hän koetti selittää tätä uutta heikkouttaan ajattelemalla, että
oikeus ja kohtuus vaativat häntä antamaan keltatukkaiselle miehelle
apua vastapalvelukseksi häneltä saamastaan avusta. Sen tehtyään hän
saattaisi mennä tiehensä omatunto rauhallisena.
Hän ei enää milloinkaan tahtonut kohdata Thandaria, mutta hän ei voinut
ottaa sen miehen kuolemaa vastuulleen. Kun se välähti hänen mieleensä,
pääsi häneltä hiljainen huudahdus, ja hän lähti juoksujalkaa maassa
viruvien miesten luokse.
Nyt he molemmat olivat melkein ihan hiljaa; heidän ponnistelunsa
olivat miltei tyyten tauonneet. Hänen saapuessaan heidän viereensä
herpaantuivat Lättäjalan lihakset, hänen kouransa heltisi Waldon
kurkusta, ja hän jäi virumaan ihan hievahtamatta.
Sitten vaaleaverinen jättiläinen nykäisi suonen vedontapaisesti
jäseniään kerran tai pari; hän ähkäisi, hänen silmänsä pyörähtivät,
lihakset värähtivät äkkiä, ja sitten hän jäykistyi liikkumattomaksi.
Kauhistuneena vilkaistuaan sankarinsa kammottaviin kasvoihin Nadara
pakeni viidakkoon.
Suinpäin hän syöksyi lähes puoli kilometriä niin nopeasti kuin hänen
väsyneet raajansa suinkin jaksoivat häntä kiidättää, ja sitten hän
saapui etsimälleen paikalle — pienelle purolle, joka verkkaisesti
mutkitteli laakson halki valtamereen.
Laskeuduttuaan sen partaalle polvillensa hän otti suunsa täyteen
virkistävää vettä. Sitten hän ponnahti heti jälleen pystyyn ja lähti
kiitämään samaa tietä takaisin.
Polvistuttuaan Waldon viereen hän kostutti taintuneen kasvoja suustaan
purskuttamallansa vedellä. Hän hieroi Waldon käsiä, pudisti häntä,
veden loputtua puhalsi hänen kasvoihinsa, ja kyynelten valuessa
silmistään hän sitten heittäytyi miehen päälle, peitti hänen kasvonsa
suudelmilla ja hoki epäselvästi helliä hyväilysanoja, jotka miltei
hukkuivat tuskaisen murheen nyyhkytyksiin.
Äkkiä hänen valituksensa lakkasivat yhtä nopeasti kuin olivat
alkaneetkin. Hän nosti miehen viereen painetun päänsä pystyyn ja
silmäili tarkasti toisen kasvoja.
Sitten hän painoi päänsä Waldon rintaa vasten. Riemusta huudahtaen hän
ryhtyi jälleen hieromaan sankarinsa käsiä, sillä hän oli kuullut hänen
sydämensä sykkivän.
Pian Waldo huoahti, ja hetkisen häntä vaivasivat jälleen alkavan
hengityksen tuskat. Kun hän tultuaan tajuihinsa avasi silmänsä, näki
hän Nadaran kumartuneena puoleensa kauniilla kasvoillaan ankaran
välinpitämätön ilme. Hän käänsi päätään toiselle puolelle; siellä virui
Lättäjalka kuolleena.
Kului useita minuutteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Sitten hän
nousi kovin epävarmasti pystyyn.
»Nadara», virkkoi hän, »Korth viruu vainajana kolmen ison puun
viereisellä aukeamalla Lättäjalan entisen kylän läheisyydessä. Tässä
on Lättäjalan kuollut ruumis, ja lanteillani riippuu rehellisessä
taistelussa hankittu Nagoolan talja.
— Olen tehnyt kaikki, mitä halusit minun tekevän; olen koettanut
palkita sen hyväntahtoisuuden, jota osoitit minulle, kun olin outo
muukalainen maassasi. En tiedä, minkä tähden yritit surmata minut minun
kamppaillessani Korthin kanssa.
— En myöskään tiedä, minkä tähden sallit minun nyt jäädä henkiin,
vaikka olisi ollut niin helppo lähettää minut tuonelaan viruessani
tajuttomana tuossa Lättäjalan vieressä.
— Näen kasvoistasi, että olet harmistunut, ja se pahoittaa mieltäni,
sillä olisin tahtonut erota sinusta ystävänäsi, jotta silloin, kun ajan
tullen pääsen palaamaan omaan maahani, olisin voinut viedä mukanani
vain mieluisia muistoja. Kun olemme levänneet ja virkistyneet, saatan
sinut takaisin isäsi luokse.»
Tämän siveellisen velvollisuuden täyttämistä koskevan kiihkottoman
puheen kylmä sävy hyydytti tytön rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvasta
sydämestä huulille pursuavat hellyyden ja kiitollisuuden ilmaisut.
Kenties Waldon sävy sai värityksensä siitä, että hän muisti, kuinka
syvää vihaa oli säihkynyt Nadaran katseesta silloin, kun hän
otellessaan Korthin kanssa sortui maahan tytön heittämästä kivestä,
sillä siinä ei ollut edes ystävällisyyden häivettäkään.
Ja niinpä tytön vastatessa oli hänen esiintymisensä yhtä vierova, jopa
kylmempikin, sillä siihen vaikutti katkeruus.
»Thandar ei ole lainkaan ollut kiitollisuudenvelassa Nadaralle», torjui
hän. »Ja vaikka se ei merkitsekään mitään, vaatii rehellisyys kuitenkin
minua ilmoittamaan, että taistellessasi Korthin kanssa aukeamalla
sinuun osunut kivi oli tähdätty Korthiin.»
Waldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön
taakka oli vierähtänyt pois.
»Et siis tahtonutkaan vahingoittaa minua?» huudahti hän.
»Minkä tähden olisin tahtonut vahingoittaa sinua?» kummeksi tyttö.
»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun —
»arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin
luotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi
kylän luokse».
Nadara nosti päänsä pystyyn ja naurahti ääneen.
»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään,
mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin
sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt
mielestäni.»
Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä
niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä
ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai
tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet
muutamissa kuukausissa?
Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi
puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin
seikkoihin.
»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä
voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»
»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa
seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»
»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi,
halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen
hänelle.»
Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi
selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle
antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin
sen Waldolta.
»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei
olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»
»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata
jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»
Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta
huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut
Thandaria niin tylysti.
He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne
he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä
tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.
Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät
pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö
kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.
Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla
tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva
sananvaihtonsa ei uusiintunut.
Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa
metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen
kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.
Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä
liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän
ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.
Kuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto
oli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman
kuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen
tunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta
ruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.
Hän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta
se oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan
ulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.
Pian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä
hedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle
herkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.
Nyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien
kuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa
ihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei
ajatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan
jumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin
majoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä
olentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo
välitti hänestä niin vähän.
Thandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli
menetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.
Niinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka
hänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.
Yhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat
samalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa
kauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat
jutella.
»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut
takaisin isäni luokse?»
»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin
omaan maahani», vastasi mies.
»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja
siitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja
laiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä
veneitä.
— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja
äitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme
useita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat
edestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia
kilometrejä.
— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois,
jos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»
Nadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten
säilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään
olevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen
verhonsa alla.
»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen
käärön Nadaralle.
Tyttö otti sen ja tarkasteli sitä ikäänkuin tyyten outoa esinettä.:
»Mikä se on?» kysyi hän.
»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka
äidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen
sydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.
»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän
näköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin
yksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja
kulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»
Yrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas
valtamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt
Waldon sanojen herättämiin aatoksiin.
»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän
puoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta,
karannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet?
Olisikohan —»
Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen
katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.
Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä,
ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine
merkitsi hänelle.
Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa,
tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli
salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.
Vihdoin hän teki aukon aitaan.
»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen
liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan
muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»
Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen
kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava,
surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä
ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen
murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen
suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.
Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui
kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän
tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin
tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.
Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti
hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi
tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.
»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui
polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.
Hetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.
»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä
pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se
merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»
Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin.
Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun
itkun puistattamana.
Waldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.
«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»
Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.
Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen
hartioittensa ympärille.
»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.
Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi
kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä
rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli,
joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus
haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä
silmiä.
»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä
lähden pois?»
Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä
leimusivat kyynelten lävitse.
»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin,
ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän
pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen
mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.
Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen
jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin
pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän
puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.
»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan
kotiisi!»
Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta.
Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä
ja puristi häntä rintaansa vasten.
»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska
olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»
Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar,
luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella,
sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen
huulensa tytön suulle.
Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen
ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja
rantakaistaleen.
Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa
metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.
»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.
»Minua peloittaa», valitti Nadara.
Vähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana
sivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä
naisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka
kaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä
arvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin
peloitti.
»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin
vuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»
Samassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones
lähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat
metsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun
harjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia
kukkuloita kohti.
Purresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla
käsissä.
He eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä
laaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet
huolellisesti.
Etunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen
upseeri kapteeni Cecil Burlinghame.
Heidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa
kääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.
Hän kumartui ja otti sen käteensä.
»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus
ollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat
auki taskuveitsellään.
Ulomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa
naiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.
Siitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista
sormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja
medaljonkeja.
Eräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin
kauniin naisen kuva.
Medaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste
de la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä.
Tammikuun 17 päivänä 18 —»
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha kapteeni. »Mitä arvelette tästä?
— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin
kuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään
retkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään
Australiasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.
— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista
tapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä
vain olisi kieli!»
TOINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU
Kuningas Isonyrkki
Waldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin
ylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä
ketterästi kuin apina.
Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia,
ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien
ylitse.
Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle.
Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän
valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui
soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta
katsottuna.
Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin,
silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen
välitse näkynyt vain osittain.
Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen
tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.
Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen
huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen
kasvoihinsa.
»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»
»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua
etsimässä.»
»Entä haluatko sinä mennä?»
Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään
seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä
sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan
sanattoman surkeuden ilme.
Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien
editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa
oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen
kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista,
itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli
pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen
saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.
Mutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin
johtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa
poikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria,
ja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät
sen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen
elämäänsä.
Mutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan
oli tuntunut niin viehättävältä?
Eikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä,
alkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan,
omakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että
elämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli
kirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?
Se oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää
painetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran.
Hän vilkaisi tyttöön.
Saattaisiko hän luopua Nadarasta? Ei! Tuhat kertaa, ei!
Hän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin,
hän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista
niistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta
ruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään
tulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran
villissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.
Niin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli
suunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa
syöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä,
puoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin
sukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.
Nyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon
ja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan
viattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän
rakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.