yrittäessäni.»
KYMMENES LUKU
Jälkien loppupää
Pian he löysivät Lättäjalan jäljet kolmen ison puun luona olevalta
aukeamalta. He eivät olleetkaan etsineet niitä aikaisemmin, sillä
vanhus tiesi raakalaisen lähteneen sieltä alkaessaan ajaa takaa tyttöä.
Jäljet kiersivät aukeamaa kymmenkunta kertaa yhä laajenevissa
ympyrissä, kunnes ne eräässä kohdassa, jossa Lättäjalka varmaankin oli
havainnut Nadaran jäljet, jyrkästi poikkesivat pensaikkoon. Kun tie nyt
oli selvä, kehoitti Waldo vanhusta pysymään rohkealla mielellä, sillä
hän, Waldo, toisi varmasti hänen tyttärensä takaisin, jos se vain olisi
ihmisvoimin suoritettavissa.
Sitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat
hänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä
aikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut
niin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä
kiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat
olivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja
aarniometsän kuohkeaan maahan.
Iltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn
ottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa
olivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä
vauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia,
joten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.
Se havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan
hänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi
häntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi
suorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen
saavuttaisi Nadaran.
Ja jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö
hän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän
pelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi
näännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta
äskettäin heränneestä miehuudestaan.
Hän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen
uupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa
edelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan
aamuun saakka.
Hieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä
oli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa
hitaammin.
Nyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten,
jota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle,
jossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi
vähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän
itse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja
sieltä joelle sekä kahlaamolle.
Hetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin
myöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin.
Temppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman
vainuamisen.
Koko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa
suinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti
kiusallisen hitaalta, etanamaiselta.
Matkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa,
joiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut
huomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle
ja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa
luontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka
usein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi
leveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja
bostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin
kamalaa toimitusta.
Vainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli
huomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä.
jäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä
oikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.
Mutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi
säästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen
enää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat
vanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.
Tämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan
oli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman
päämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa
hänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa
suuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.
Mahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se
saattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja
jälkiä myöten kuin tähän saakka.
Sitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin
noudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla,
vaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.
Sinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana
aamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen
vanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän
laaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä
hänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä
näkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.
Ainakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään
siitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin
kaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa
nopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui
heidän jälessään.
Keskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin
hänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä
he olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.
Kun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa
hetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli
kolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen
kuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan
mutaisen kaistaleen.
Mutta hänen huomionsa kiintyi useihin syviin, mudassa näkyviin jälkiin.
Niin kaukaa katsoen hän ei luonnollisestikaan voinut olla varma, mutta
siksi varmasti hän luuli tuntevansa ne, että hän ponnahti pystyyn,
unohtaen janonsa, ja syöksyi joen poikki tarkastamaan niitä lähemmin.
Kumarruttuaan silmäilemään jälkiä likeltä hän tuskin jaksoi tukahduttaa
riemuista huudahdusta — jäljet olivat jääneet Nadaran käsistä ja
polvista, kun hän oli kyykistynyt siihen juomaan vajaata vuorokautta
aikaisemmin.
Tytön oli jostakin syystä täytynyt kaartaa takaisin purolle. Mutta
eniten riemastutti Waldoa se, että Nadaran jäljet olivat yksin.
Lättäjalka ei vielä ollut saavuttanut häntä, ja nyt Waldo oli heidän
välissään.
Se tieto, että hän vielä saattoi ehtiä ajoissa ja että hän voimiensa
elpyessä jokseenkin varmasti pystyisi vihdoin tavoittamaan tytön, valoi
Waldoon uutta vireyttä. Kun hän nyt kiiruhti Nadaran jälessä, uhkui
hänestä samaa tarmoa, joka oli häntä kannustanut ennen hänen ja Korthin
välistä kamppailua.
Hänen haavansa olivat tauonneet vuotamasta, ja viime päivinä
hän oli syönyt hyvin ja nukkunut sikeästi yönsä, sillä hän oli
käsittänyt pystyvänsä auttamaan tyttöä vain säilyttämällä tarmoaan ja
vahvistamalla itseään kaikin mahdollisin tavoin.
Sinä yönä hän nukkui pienessä tiheikössä, joka ilmeisesti oli ollut
Nadaran suojana edellisenä yönä.
Seuraavana päivänä kulki tie aaltoilevassa seudussa, jota halkoivat
lukuisat syvät rotkot ja korkeat vedenjakajat. Taivaltaminen rasitti
tyttöä; sen Waldo näki hänen laahustavien askeltensa kielevistä
jäljistä. Jokaisen harjanteen laella mies seisahtui tähyilemään,
näkyisikö tyttöä edessäpäin.
Puolipäivän tienoissa hän erotti kaukana edessäpäin hohtavan viirun,
jonka hän tiesi mereksi. Varmastikin tämän pitkän takaa-ajon täytyi
päättyä siellä.
Kun hän oli lähtemäisillään jälleen rientämään Nadaran jälessä, sattui
hän luomaan katseensa taaksepäin, ja silloin hän näki suunnilleen
kilometrin päässä olevalla kummulla vantteran, puolialastoman olennon.
Se oli Lättäjalka.
Luolamiehen oli täytynyt huomata Waldo samalla kertaa, sillä uhkaavasti
heilauttaen tavattoman isoa nyrkkiään hän kiihdytti askeleensa
juoksuksi ja katosi hetkisen kuluttua sen kukkulan juurella olevaan
rotkoon, jonka laella hän oli tullut näkyviin.
Waldo oli kahdella päällä. Pitäisikö hänen jäädä paikalleen odottamaan
kamppailua vai kiiruhtaako eteenpäin, koettaen tavoittaa Nadaraa,
jotta tyttö ei kokonaan pujahtaisi hänen käsistään? Hän saattaisi
varsin hyvin saada surmansa ottelussa, ja vaikka hän selviytyisikin
voittajana, saattaisi voitto hyvinkin tulla hänelle niin hirvittävän
kalliiksi, ettei hän pystyisi jatkamaan etsimistä moniin päiviin.
Sitä miettiessään hänen katseensa harhaili pitkin ja poikin hänen
edessään leviävää maisemaa, tähyillen Nadaraa.
Vähän matkan päässä hänen oikealla puolellaan oli tasanko, joka ulottui
laakson eteläisellä laidalla noin viiden tai kuuden kilometrin päässä
kohoavien matalien kumpujen juurelle. Tähän suuntaan oli näköala
melkein esteetön, mutta tyttö ei ollut paennut sinne päin, joten Waldon
katse vain sattumalta kääntyikin rauhalliseen maisemaan, jonka tyyni ja
viehättävä kauneus olisi jonakin muuna aikana kiehtonut hänen silmäänsä.
Juuri silloin, kun hän vilkaisi taakseen Lättäjalkaan päin, pisti hänen
silmäänsä, että kaukana laaksossa, hieman hänestä takaviistoon, oli
jotakin omituista.
Muutamia kuukausia aikaisemmin ei Waldo olisi sitä nähnytkään, mutta
hänen äskettäin kehittynyt erämiesvaistonsa vainusi jotakin tavatonta,
kun tasangon pitkäaaltoisessa ruohossa näkyi epämääräistä, vähäistä
liikettä.
Ja tarkkaillessansa nyt kaikki aistit valppaasti suunnattuina siihen
kohtaan hän pian havaitsi jonkun eläimen siellä hitaasti liikkuvan
laakson yläpäässä olevia kukkuloita kohti. Vähäisellä kohoamalla, jossa
ruoho oli harvempaa, olento tuli pian hetkiseksi näkyviin. Ja silloin
Waldo erotti, että hänen tarkkailemansa olento oli nainen.
Kääntyessään kiiruhtamaan naisen jälkeen hän näki Lättäjalan nousevan
toiselle kukkulalle, joka oli noin puolta kilometriä likempänä kuin
äskeinen. Näkyviin tullessaan luolamies käänsi katseensa siihen
suuntaan, johon Waldokin oli silmäillyt. Sekuntia myöhemmin hän oli
luopunut ajamasta takaa Waldoa ja juoksi ripeätä vauhtia naista kohti.
Nadara oli nähtävästi taaskin pyörtänyt takaisin, tällä kertaa
merenrannalta, ja edetessään laaksossa sivuuttanut Waldon ja tullut
Lättäjalan kohdalle, ennenkuin kumpikaan heistä oli häntä havainnut.
Nuori mies huudahti levottomana oivaltaessaan luolamiehen olevan
lähempänä tyttöä kuin hän itse — arvionsa mukaan lähes kilometrin
päässä — ja senvuoksi hän pinnisti nopeutensa äärimmilleen hurjasti
syöksyessään kummun laelta laaksoon vievään kouruun.
Hän kiiti yhä eteenpäin näkemättä Lättäjalkaa tai Nadaraa, toivoen,
yhä toivoen ennättävänsä tytön luokse ensimmäisenä, sillä Nadara oli
kertonut hänelle, kuinka hirveästi Lättäjalan tapainen otus saattaisi
runnella naista estääkseen häntä pääsemästä kynsistään tai joutumasta
jonkun toisen käsiin.
Nadara oli tuulen yläpuolella eikä niin ollen erottanut häntä kohti
vinhasti kiiruhtavien miesten hajua eikä melua. Ensimmäisen varoituksen
siitä, ettei hän ollut yksin laaksossa, hän sai vasta nähdessään
Lättäjalan äkkiä ilmestyvän eteensä korkeasta heinikosta vajaan
viidentoista askeleen päässä.
Tytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän
oli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä
taivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä
niin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään
tuskin harpata kymmentäkään askelta.
Tuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen
kimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.
»Tule mukaani sovinnossa tai muutoin tapan sinut!» kiljaisi raakalainen.
»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde
mukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»
Lättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää
häntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä
ahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.
Jos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä
piilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja
niinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä
Nadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.
Tyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä
muassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden
vanha lapsi.
Hän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän
jollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran.
Asiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti
pitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa
hänen hätähuutojaan.
Jo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä
käännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut
harjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt
siellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan
käyntinsä.
Se tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti
hän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli
lähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan
kintereiltään.
Miehen rajusti raahatessa häntä ruohikossa vaivasi Nadara aivojansa
keksiäkseen pelastumiskeinon tai keinon lopettaakseen kurjan
elämänsä, ennenkuin peto ehtisi toteuttaa aikeensa häneen nähden.
Mutta ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahtanut hänen onnettomaan
sydän-rukkaansa.
Jospa vain Thandar olisi saapuvilla! Thandar pelastaisi hänet, vaikkapa
vain seuraavalla hetkellä karatakseen pois hänen luotansa.
Mutta toivoiko hän, että Thandar taaskin pelastaisi hänet? Nyt sitä
ajatusta punnitessaan hän ihan varmasti uskoi, että hän mieluummin
kuolisi kuin tapaisi uudelleen Thandarin, sillä olihan se mies kahdesti
hylännyt hänet.
Tuskassaan hän selitti sen, että Thandar oli niin merkillisesti
kadonnut oteltuaan Korthin kanssa, seuraavalla tavoin: mies oli
odottanut, kunnes hän oli ehtinyt pois näkyvistä, ja sitten noussut ja
paennut, peläten Nadaran palaavan ja löytävän hänet. Kummastellen tyttö
aprikoi, minkä tähden hän oli Thandarista niin vastenmielinen.
Hän luuli varmasti olleensa oikein hyvä Waldoa kohtaan ja koettaneensa
olla häiritsemättä häntä heidän yhdessä ollessaan. Kenties Thandar
halveksi häntä, sillä varmasti Thandar oli ylempää rotua; siitä tyttö
oli ehdottoman varma.
Ja niinpä Nadara oli hyvin surkealla mielellä, onnettomana ja
toivottomana raa'an Lättäjalan raahatessa häntä viidakon pitkään
ruohikkoon. Pian hän pani merkille, että luolamies vilkui vähän väliä
taakseen.
Mitähän mies saattoi odottaa siltä suunnalta tai yleensä miltään
muultakaan suunnalta? Eivätkö he olleet monen monien päivämatkojen
päässä oman heimonsa alueelta, sellaisessa seudussa, jossa ei näyttänyt
asustavan ihmisiä lainkaan?
Lättäjalka ei kuullut merkkiäkään takaa-ajosta. Hän alkoi tuntea
olonsa turvallisemmaksi. Muukalainen oli eksynyt heidän jäljiltään.
Luolamiehen liikkeet kävivät hitaammiksi, ja nyt hän kävellessään
katseli ympärilleen löytääkseen onkalon, johon voisi ryömiä tyttö
muassaan. Sitten ei enää olisi minkäänlaista vaaraa.
Seuraavana päivänä Lättäjalka tulisi sieltä ilmoille, etsisi miekkosen
ja tappaisi hänet, mutta nyt hänellä oli hupaisempaa puuhaa, eikä hän
halunnut kenenkään häntä häiritsevän.
Mutta juuri silloin hän erotti hiljaista liikettä ruohikosta muutamien
metrien päästä oikealta. Waldo oli saapunut siihen kohtaan, jossa
Lättäjalka oli saavuttanut Nadaran, pian sen jälkeen kun raakalainen
oli raahannut tytön sieltä pois, ja heti alkanut hakea korkeampaa
paikkaa, josta saattoi katsella korkeata ruohikkoa.
Pian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli
sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä
ympäröivää viidakkoa.
Vähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän
matkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.
Kun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa
liikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa
päinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.
Hänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui
kohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei
hän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä
päästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia.
Mutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta
vinhemmin.
Hänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle
lakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet
näkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.
Edellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla
hartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia
kohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin
luolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.
YHDESTOISTA LUKU
Vangiksi
Melkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet,
riuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.
Nyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä.
Lättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen
ratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä
karkuun.
Hän nosti valtavaa nyrkkiään, jonka yksi ainoa isku oli usein surmannut
täysikasvuisia miehiä, ja tähtäsi kauhean lyönnin Nadaran ohimoon.
Ensimmäisen tyttö väisti, ja kun käsi kohosi iskemään toistamiseen,
heilautti Thandar keihästä pitelevää oikeata kättänsä kauas taaksepäin,
syöksähti rajusti eteenpäin ja sinkautti keveän aseensa kolmenkymmenen
metrin päässä olevaa Lättäjalkaa kohti.
Se oli hirveän uskallettua — hänen tähtäämänsä karvaisen rinnan ja
ihanan vangin kauniin pään välimatka oli tuskin neljännesmetriä. Jos
jompikumpi liikahtaisi keihään lentäessä ilmassa, ennenkuin se osuisi
maaliinsa, saattaisi se lävistää sen olennon, jota pelastamaan se oli
lingottu.
Lättäjalan nyrkki laskeutui parhaillaan tytön viehkeitä kasvoja kohti,
kun keihäs sattui häneen. Mutta hän oli liikahtanut — parhaiksi niin
paljon, että hänen käsivartensa oli joutunut rinnan suojaksi — joten
ase osui iskevään käteen eikä sydämeen, johon se oli aiottu.
Mutta se teki tehtävänsä. Ulvoen tuskasta ja raivosta Lättäjalka unohti
tytön mielipuolisessa vimmassaan, pudotti hänet maahan ja syöksyi
Waldoa kohti.
Viimemainittu oli vetäissyt miekkansa — se oli vain kovasta puusta
tehty, teroitettu keppi — ja odotti vastustajaansa. Ensimmäisen kerran
hän koetti miekan ja kilven käyttöä todellisessa tarpeessa ja halusi
kiihkeästi oppia tuntemaan niiden arvon.
Lähestyessään hätyyttäjäänsä Lättäjalka kiskaisi keihään irti
käsivartensa lihaksista ja kumartui sieppaamaan kiven, joita oli
hajallaan kallion juurella.
Luolamies mylvi kuin raivostunut härkä; hänen likekkäin sijaitsevissa
silmissään paloi viha ja murhanhimo, hänen ylähuulensa oli vetäytynyt
irveen, niin että hänen torahampaansa näkyivät, ja hänen törröttävälle
parralleen oli pirskahdellut kuolaa.
Waldo ei uskonut koko maailmassa ikinä olleen hirvittävämpää otusta, ja
häntä ihmetytti, ettei hän ollut peloissaan. Ja kun hän vain ajatteli,
minkä vaikutuksen tämän kauhean hirviön vimmainen hyökkäys olisi tehnyt
häneen vähän aikaa takaperin, levisi hymy hänen huulilleen.
Hänen pilkallisen hymynsä nähdessään Lättäjalka sinkautti kivensä
suoraan noita kiukustuttavia kasvoja kohti. Nopeasti liikauttaen
vasenta käsivarttaan Waldo torjui sen kilvellään, johon kolahdettuaan
se putosi maahan tekemättä vähääkään vahinkoa.
Lättäjalka ei heittänyt toista kertaa, ja hetkisen kuluttua hän oli
bostonilaisen kimpussa — Back-lahden rannalla asuvien hienostuneiden ja
ylimyksellisten Smith-Jonesien ylpeyden ja toivon kimpussa.
Tavoittaessaan nopsaliikkeistä, vaaleaveristä jättiläistä hän tapasi
tiellään taljoilla verhotuista oksista kyhätyn ohuen levyn, ja kun hän
koetti repiä maahan sitä suojusta, sysättiin hänen vatsaansa teroitetun
kepin kärki.
Tämä ei ollut mitään kamppailua!
Lättäjalkaa oli häpäisty. Hän hypähti taaksepäin ja tähyili Waldoa
silmät mulkoillen. Sitten hän painoi päänsä kumaraan ja karkasi
uudelleen muukalaisen kimppuun, ihan ilmeisesti aikoen paiskata hänet
maahan pelkällä painollaan ja rajulla hyökkäyksellään.
Tällä kertaa terävä keppi vikkelästi sujahti innoittavan
taljapäällyksisen suojuksen ylälaidan ylitse ja upposi Lättäjalan
niskaan ihan hänen paksun kallonsa alapuolelle.
Sen kärki painui kolmenkymmenen sentimetrin pituudelta karvaisen
raakalaisen hartialihaksiin, puristaen hänen huuliltaan tuskan ja
raivon välimuodon.
Ennenkuin Waldo ennätti vetäistä asettaan irti sitkeistä jänteistä,
oli Lättäjalka äkkinykäisyllä oikaissut vartalonsa, katkaisten miekan
kahtia ja jättäen hänen vastustajansa käteen vain lyhyen tyngän.
Nadara oli katsellut kamppailua henkeä pidätellen, valmiina kiitämään
pakoon, jos se kääntyisi hänen sankarinsa tappioksi, ja samalla väijyen
tilaisuutta auttaaksensa häntä.
Samoin kuin Lättäjalka ei tyttökään ollut koskaan ennen nähnyt
käytettävän miekkaa ja kilpeä, ja häntä ihmetytti, kuinka paljon etua
niistä oli Thandarille. Mutta kun hän näki miekan katkeavan, alkoi
ottelun lopputulos tuntua hänestä epävarmalta, sillä Lättäjalka oli
murskannut keihään pirstaleiksi kiskaistuaan sen käsivarrestaan.
Mutta vielä Waldolla oli nuijansa, joka oli hihnalla kiinnitetty
hänen miekankannikkeeseensa, ja kun luolamies uudelleen karkasi
hänen kimppuunsa, sivalsi hän voimakkaan iskun raakalaisen kumaraan,
elukkamaiseen otsaan.
Hetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja
toistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.
Lättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui
kuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen
vaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä
voimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman
kouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.
Valtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera,
karhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui
kumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.
Nyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden
tukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen
säilyäkseen hengissä.
Waldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa
kuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein
pakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.