niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon
kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten
äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.
Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois
muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti
juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon
riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.
Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta
mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa
hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä
Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä.
Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta
yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt
luolatyttö — Nadara.
Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen
oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen
vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa
ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.
Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa
polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän
hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen
kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.
Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä
aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.
Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka
raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies,
joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta
naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.
Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin
hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti
tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt
hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.
Samassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.
Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo
Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä
rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka
muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui
ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien
takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.
Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi
tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin
kourin oli tarttunut Nadaraan.
Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen
kauan käyttämättä olleet torahampaansa.
Hän unohti miekan, kilven ja keihään.
Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus,
joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.
Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon
mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.
Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen
sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.
Kieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa
saada toisesta murhaavaa otetta.
Kerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen
bostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta
alkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.
Tyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua
turvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.
Hänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti
huohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet
raollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.
Niin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin
saadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska
hän oli nainen?
Sikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon
kiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen,
jota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse
jaksanutkaan sitä ymmärtää.
Siinäpä se! Juuri niin oli asianlaita, ja voitettuaan kilpailijansa
Thandar taaskin juoksisi tiehensä, kuten oli tehnyt kuukausia
sitten. Sitä ajatellessaan Nadara tunsi punastuvansa harmista ja
nöyryytyksestä. Ei! Mies ei ikinä saisi tilaisuutta toistaa sitä
kauheata loukkausta.
Salliessaan ajatustensa viipyä siinä nöyryyttävässä hetkessä, jolloin
hänelle oli selvinnyt, että Thandar oli karannut hänen luotaan ihan
hänen kotinsa kynnyksellä, Nadara huomasi vihaavansa häntä yhtä
kiihkeästi kuin oli vihannut kaikkina näinä pitkinä välikuukausina.
Se viha oli melkein haihtunut, kun hän vähän aikaa sitten oli nähnyt
Waldon syöksyvän esiin pensaikosta riistääkseen hänet inhoittavan
rääkkääjän kynsistä.
Waldo ja hänen vastustajansa raastoivat yhäti toisiaan turhaan
koettaessaan tuottaa toiselle rampaavan vamman tai tappaa hänet.
Luolamiehellä oli jättiläislihaksistaan tuskin vähääkään etua
otellessaan vikkelän, vaikka hieman heikomman ahdistajansa kanssa.
Karvaotus käytti hampaitansa menestyksellisemmin, raadellen pahasti
Waldoa, josta vuoti verta yli kymmenestä haavasta.
Molemmat alkoivat heikontua, ja katselevasta tytöstä näytti nuori mies
ensinnä sortuvan molempia rasittaneista kirveistä ponnistuksista. Hän
astahti askeleen eteenpäin, kumartui ja otti maasta kiven.
Heikkoine voimineen hän kykenisi kallistamaan vaa'an kummalle puolelle
halusi — ripeä isku toisen päähän antaisi vastustajalle sen vähäisen
edun, joka tuottaisi kuoleman iskunsaaneelle ottelijalle.
Taistelijat olivat taaskin ponnistautuneet pystyyn, kun hän lähestyi
ase koholla.
Samassa silmänräpäyksessä, jona kivi lähti hänen kädestään, miehet
pyörähtivät täyskäännöksen ympäri, joten Waldon kasvot joutuivat
häneen päin, ja ennenkuin kivi osui Waldon kasvoihin, näki hän Nadaran
heittoasennossa ja tytön kasvoilla vihan ja inhon ilmeen.
Sitten hän meni tajuttomaksi ja vaipui maahan, kiskoen muassaan
luolamiehen, jonka kurkkuun hänen sormensa olivat juuri silloin
puristuneet.
YHDEKSÄS LUKU
Etsijä
Kun vanhus oivalsi, mitä oli tapahtunut, syöksähti hän eteenpäin ja
tarttui Nadaran ranteeseen.
»Nopeasti!» huusi hän. »Nopeasti pois, tyttäreni! Surmasit sen miehen,
joka olisi sinut pelastanut, eikä nyt muu kuin pako voi estää Korthia
toteuttamasta aikeitansa sinuun nähden.»
Ikäänkuin unissakävijä tyttö kääntyi poistumaan hänen seurassaan.
He olivat tuskin ennättäneet kadota pensaikkoon, kun Waldo tuli jälleen
tajuihinsa; niin heikko oli ollut hänen päähänsä osuneen iskun teho.
Kummastuksekseen hän näki luolamiehen viruvan vieressänsä ihan
liikkumattomana, mutta seuraavalla hetkellä hän jo tajusi sen syyn;
hänen vastustajansa otsa lepäsi pienellä, ulkonevalla kivensärmällä —
kaatuessaan oli villi kolhaissut siihen päänsä ja pyörtynyt.
Karvainen otus aukaisi silmänsä melkein heti, mutta ennenkuin hänen
sekava järkensä ehti selvitä, kouristuivat jäntevät sormet hänen
kurkkuunsa, ja hän vaipui jälleen tiedottomuuden tilaan — josta hän ei
enää koskaan herännyt.
Kompuroituaan pystyyn Waldo huomasi tytön kadonneen, ja hänen mieleensä
muistui Nadaran kasvoilla väikkynyt vihan ilme silloin, kun tyttö oli
iskenyt häntä kivellä.
Hänen oli mahdoton uskoa, että Nadara oli sillä tavoin kääntynyt häntä
vastaan ja lisäksi juuri sellaisella hetkellä, jolloin hän oli pannut
henkensä alttiiksi auttaakseen tyttöä. Mutta niin oli asia, siitä ei
voinut olla epäilystäkään, sillä hän oli nähnyt Nadaran viskaavan kiven
— omin silmin hän oli nähnyt sen ja lisäksi vihan ja inhon ilmeen tytön
kasvoilla heidän katsoessaan suoraan silmäkkäin. Mutta sensijaan hän
ei ollut nähnyt tytön kauhuista ilmettä, kun kivi sattui häneen eikä
Korthiin, nujertaen hänet maahan.
Hitaasti Waldo poistui taistelupaikalta luomatta enää katsettakaan
voitettuun viholliseensa ja nilkutti tuskallisesti pensaikkoon. Hänen
sydämensä oli hyvin raskas, ja hän itse oli heikkona uupumuksesta
ja verenvuodosta, mutta hän hoippuroi eteenpäin, aikoen takaisin
vuoristoluolalleen, kunnes hän ei enää kyennyt kävelemään, vaan kaatui
pienelle, ruohoiselle kunnaalle ja vaipui uneen.
Toinnuttuaan tekonsa aiheuttamasta tyrmistyksestä kyllin paljon
kuunnellakseen järkensä ääntä Nadara oivalsi, että Thandar oli
sittenkin saattanut jäädä henkiin, ja vanhuksen jatkuvista ja
äänekkäistä vastalauseista huolimatta hän itsepintaisesti tahtoi palata
sinne, minne he olivat jättäneet keltatukkaisen jättiläisen Korthin
kynsiin.
Hyvin varovasti tyttö eteni puiden välissä kasvavien pensaiden ja
köynnöskasvien lomitse, kunnes hän meluttomasti saapui sen aukeaman
reunaan, jossa miehet olivat kamppailleet.
Levottomana tirkistäessään viimeisen lehväverhon välitse hän näki yhden
ainoan ruumiin viruvan nurmikolla ja tunsi sen kohta Korthiksi. Vasta
useita minuutteja tähyiltyään hän alkoi uskoa, ettei se mies, joka
oli ollut koko hänen lapsuusaikansa kauhuna, kyennyt enää milloinkaan
häiritsemään häntä.
Hän silmäili ympärilleen, etsien Thandaria, mutta hänestä ei näkynyt
merkkiäkään. Nadara jaksoi tuskin uskoa omia silmiään.
Oli uskomatonta, että keltatukkainen mies oli mennyt tajuttomaksi hänen
vahingossa osuneesta iskustaan ja sittenkin voittanut väkevän Korthin.
Mutta miten muutoin oli Korth voinut saada surmansa ja Thandar kadota?
Hän meni ihan vainajan vierelle ja käänsi ruumista jalallaan, kunnes
kaula tuli näkyviin. Silloin hän näki työn suorittaneiden sormien
jäljet, ja ylpeydestä värähtäen hän kääntyi takaisin metsään ja huusi
ääneen Thandarin nimeä.
Mutta Thandar ei sitä kuullut. Hän virui kolmen neljänneskilometrin
päässä verenvuodosta heikkona ja tajuttomana.
Aamu tapasi Nadaran nukkumassa tukevassa puussa sen polun varrella,
jota myöten Waldo oli seurannut Korthia. Hän oli löytänyt molempien
miesten jäljet koettaessaan ottaa selville, mihin suuntaan Waldo oli
ottelun jälkeen lähtenyt. Nyt hän toivoi näiden jälkien opastavan
hänet Thandarin luolalle, jonne hän arveli miehen hyvin mahdollisesti
palanneen jotakin toista tietä.
Herättyään lähti tyttö jälleen taivaltamaan, seuraten jälkiä
erehtymättömästi kuin vainukoira kukkulaseudun halki, välivyöhykkeen
poikki ja viidakon lävitse kahlaamolle, jossa hänen heimonsa oli käynyt
juomassa muutamia päiviä aikaisemmin. Siellä hän viipyi vähän aikaa.
Sitten jatkui matka edelleen pitkin joen vartta alaspäin ja viidakon
lävitse taaskin välivyöhykkeelle. Jälkien mutkittelu kummastutti
häntä suuresti, mutta päiväkausia hän seurasi epäselviä jälkiä, jotka
vanhetessaan kävivät yhä himmeämmiksi ja vihdoin tyyten hävisivät.
Nyt hän kuitenkin oli ihan varma, että ne tulivat hänen heimonsa
entiseltä asuma-alueelta, ja niinpä hän samosi yhä eteenpäin, toivoen
kaikesta huolimatta pian osuvansa kotiinsa palanneen Thandarin
vereksille jäljille.
Lähtiessään etsimään Thandaria Nadara oli salaa pujahtanut vanhuksen
luota, ja niinpä viimemainittu palasi seuraavana päivänä heimonsa
asuinpaikalle yksin.
Ensimmäiseksi tervehti häntä Lättäjalka.
»Missä on tyttö?» ärähti hän. »Ja missä on Korth? Onko Korth vienyt
tytön? Vastaa ja puhu totta! Muutoin katkon ruhosi kaikki luut.»
»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta
Korth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla
puolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa
tiheikköön —»
»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha
varas! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää
minulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä.
Minne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»
»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon
saakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää
pysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja
aamun tullen palata tänne.»
»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.
»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,
ennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»
Senjälkeen luolamies riensi metsään.
Nadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän
ne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni
Korth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei
ollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan
pitkällinen.
Waldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen
ruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin
vahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi
pitänyt mennä.
Kun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut
hänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa
takaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä
merellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli
uudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä
huolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen
vihansa syystä.
Hän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut
häneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli,
kun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.
Hän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui
hänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan
kärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta
hänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää
edes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti
loukkaava menettelynsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli
salakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan
tyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä
kiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta
samalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin
ajatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!
Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin,
että hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka
oli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan
sovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun
hän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.
Waldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät
häntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.
Hän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten
kuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden
rannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet
luolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.
Hän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se
johtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi
yksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt,
mikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään
hänelle ennenkuin liian myöhään.
Nuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän
oli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut,
mihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.
Niinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui
pian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon
luolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia
jäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti
vaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille
yhtä siivottomille ja kehnoille.
Heidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin
varmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän
itseensä luottavana asteli heitä kohti.
Hänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä
epäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia
varovasti hiipiä hänen luoksensa.
He pysähtyivät sadan metrin päähän.
»Mitä tahdot?» huusivat he. »Jos tulet kyläämme, saatamme tappaa sinut.»
Ennenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta
sijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui
muukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla
jaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean
luokse.
Hetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi
hänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä
päivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan
puheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen
ehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien
muiden nyökkäävän hyväksyvästi.
Sitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän
alkoi puhua.
»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä
ukkoa.»
«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti
Waldo.
»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit
sen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä
Thandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»
»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta
en välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat
Thandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on
Nadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan
hänet.»
Nämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen
ja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin
hän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä,
kolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta
eivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä
luonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.
»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän
—» Mutta Waldo keskeytti.
»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet
ensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»
Ukko silmäili puhujaa teeskentelemättömän ällistyneenä.
»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että
eilen surmaamasi mies oli Korth?»
Waldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken
vanhuksen.
Korth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin,
joka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen
miehen pään.
Hän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä
kauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan
heidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson
Smith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen
hän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!
Ja — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää
aseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä
hän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä
tilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara
ollut saapuvilla.
»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen
puoleen, että toinen peräytyi levottomana.
»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin
häntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä
löytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut
minua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»
»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän
on?»
»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt
häntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten
jäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään
minua avukseen, mutta nyt —»
»Niin tietysti», keskeytti Waldo, »entä Nadara? Etkö edes tiedä, mihin
suuntaan hän lähti?»
»En. Mutta koska Lättäjalka meni seuraamaan hänen jälkiään, pitäisi
olla helppo vainuta heitä, kun heitä on kaksi.»
»Lättäjalka on lähtenyt Nadaran jälkeen!» huusi Waldo. »Minkä tähden?»
»Useita kuukausia hän samoin kuin Korth on halunnut Nadaraa
puolisokseen», selitti tytön isä. »Mutta luultavasti he kumpikin
pelkäsivät toisiansa, ja se seikka pelasti Nadaran. Vihdoin Korth
kuitenkin kohtasi meidät yksinänsä ja etäällä kylästä, ja silloin hän
tarttui Nadaraan ja olisi ryöstänyt Nadaran mukaansa, sillä Lättäjalka
ei ollut lähistöllä sitä estämässä.
— Silloin sinä saavuit ja lopun tiedät. Jos olisin ollut nuorempi, ei
Lättäjalka eikä Korth olisi uskaltanut uhata Nadaraa, sillä ollessani
nuori mies olin hyvin hirvittävä ja surmaamaini vastustajain luku oli —»
»Kuinka kauan sitten Lättäjalka lähti seuraamaan Nadaraa?» pisti Waldo
väliin.
»Vain muutamia tunteja takaperin», vastasi vanhus. «Minun olisi helppo
saavuttaa hänet yöllä, jos olisin yhtä nopsa kuin nuorena, sillä hyvin
muistan —»
»Miltä kohtaa Lättäjalka alkoi seurata jälkiä?» huusi nuori mies.
»Opasta minut sinne!»
»Tännepäin sitten, Thandar!» kehoitti toinen, lähtien metsään. »Minä
ohjaan sinut sinne, jos tahdot pelastaa Nadaran Lättäjalan kynsistä.
Minä rakastan häntä. Hän on ollut oikein ystävällinen ja hyvä minulle.
Hän ei ole samanlainen kuin muut heimolaisemme.
— Kuolisin onnellisena, jos tietäisin sinun pelastaneen hänet
Lättäjalan käsistä, mutta olen kovin iäkäs enkä kenties elä Nadaran
paluuseen saakka. Ja kas niin, siitä muistuu mieleeni, että luolassani
on Nadaralle kuuluvaa tavaraa, ja jos kuolisin, ei olisi enää ketään
säilyttämässä sitä hänelle.
— Suostutko odottamaan hetkisen, jonka tarvitsen juostakseni noutamaan
sen, jotta sinä veisit sen hänelle? Sillä olen varma, että sinä löydät
hänet, vaikka en olekaan niin varma siitä, että voitat Lättäjalan, jos
kohtaat hänet. Hän on hyvin peloittava mies.»
Waldo oli kovin vastahakoinen tuhlaamaan ainoatakaan minuuttia
kallisarvoisesta ajasta, sillä siten ennätti Lättäjalka yhä lähemmäksi
Nadaraa. Mutta jos hän siten saattoi palvella Nadaraa, joka oli
ollut hänelle niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja tuottaa iloa
hänen vanhalle isälleen, ei hän saattanut kieltäytyä. Niinpä hän jäi
kärsivällisesti odottamaan ukon mennä kopistaessa luolille.
Waldoa vastaan puolitiehen tulleet villit olivat liikuskelleet
turvallisen välimatkan päässä hänestä hänen puhellessaan Nadaran isän
kanssa, ja heidän molempien käännyttyä metsään päin, olivat kaikki
palanneet töihinsä ilmeisesti huojentuneina. Sillä vanhus oli kertonut
heille, että muukalainen oli sama valtava soturi, joka oli paljain
käsin surmannut valtavan Korthin, eikä tarina hänen kertomanaan ollut
suinkaan menettänyt väriään.
Waldon varrottua, kuten hänestä tuntui, tuntikausia palasi ukko, tuoden
pienen nakertajan nahkaan huolellisesti kiedotun käärön, jonka saumat
oli ikäänkuin pauloittamalla kurottu vastakkain suolenkappaleilla.
»Tämä on Nadaran», ilmoitti hän heidän jatkaessaan matkaansa metsää
kohti. »Siinä on useita outoja esineitä, joiden merkitystä ja
tarkoitusta en tunne. Ne kaikki otettiin hänen äiti-vainajansa yltä.
Annathan ne Nadaralle?»