lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin
hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne,
että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette
vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».
»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä
minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».
Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella,
silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen
näköpiirin alapuolelle.
Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi
hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää
pystyssä palaamaan metsään.
Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat
muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman
kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen
harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä,
olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita
elämänmukavuuksia.
Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa,
oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän
oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot
ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä
tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien
aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.
Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja
joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin
tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan
nuori mies hymyili.
»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan»,
puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»
Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei
myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin
epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli
täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä
asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi
ensimmäisessä laivassa Bostoniin».
Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että
mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi
ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että
vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen
laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt
sen vuonna 1773.
Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan
verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa
itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja
oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi
tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta.
Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta
selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti
ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.
Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin
hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli
onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan
voinut ilmaista, mitä hän odotti.
Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi
matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa
kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla
Lättäjalkaa ja Korthia.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä
— sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä
synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden
palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan
Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään
soi ylistys.
Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä
hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai
mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita
oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta
usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin
seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen
varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki
räikeän selväksi.
Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos
hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet
olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.
Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän
voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten
perin helposti lävistää heidät.
Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa
toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että
miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa
ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo
laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen
laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo
ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.
Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka
vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää
tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo,
jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.
Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän
polun keskikohdan.
»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi
mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta
olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa.
Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä.
Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika
ilkeältä.
Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa
epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä
Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä
rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän
jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja
tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.
Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan
tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen
kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.
Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen
kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että
hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se,
ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan
paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää,
uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman
otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.
Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä
sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi
hänen kimppuunsa.
Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja
Nagoola meni hänen muassaan.
Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien
kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun
runkoa vasten.
Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat.
Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli
pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta
painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.
SEITSEMÄS LUKU
Etsivä Thandar
Pitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa
oli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä,
keltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa
hieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli
jälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.
Äkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden
ponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren
tahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes
kokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.
Kompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan
kuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään
katkennut varsi.
Peto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen
kimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä
valtavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät
olleet osuneet häneen.
Miehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka
ulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.
Hän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä
eikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän
kieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä
lainkaan tehokkaasti.
Kun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä
haavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien
olevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan
vaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa
olivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat
kipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä.
Mutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten
kehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.
Hänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä
riekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja
okaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta
kumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan
kaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.
»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti
kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua
todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.
Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta
kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.
Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa
virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa.
Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.
Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi
pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle
hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.
Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä
kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.
Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei
sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen
oli tullut hänelle niin kalliiksi.
Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa
ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan
ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat
melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja
seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista
voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.
Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen
valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla
silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan
häntä, ja se toinen oli Nadara.
Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli
nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran
seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla.
Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen
suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.
Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen
muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan
vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan
tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän
veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois
hänen yläruumiinsa yltä.
Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili
kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta,
karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä
ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut
ylhäisen halveksivasti.
Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä.
Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat
valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä
pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean
olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi
aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä
kekseliäisyyttään.
Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen
aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin
pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän
verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla.
Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa
käsivarressaan.
Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit,
joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti
kivittäisivät.
Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa,
kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa
viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi
pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin
lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.
Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle,
käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten
laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja
Korthin kallioiden editse.
Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä
toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro
kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen
ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat
kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.
Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät
silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki
jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka
kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen
ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.
Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli
tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen
lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan
olisi yksin voinut kehittää.
Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa
olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti
puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata
mehiläiskennomaista seinämää.
Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina
ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla
ollut elon merkkiäkään.
Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt
hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi
syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia
hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että
se oli tapahtunut jo joku aika sitten.
Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai
saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli
tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli
viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä
osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.
Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta,
miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili
kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.
Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella
tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa
keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara
ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma,
että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin
Back-lahden seurustelusalissa.
Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui.
Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä,
koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä
hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen
luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina
hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen
seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.
Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna
jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa,
mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.
Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon.
Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes
näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.
Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen
laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan,
karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen
muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.
»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.
Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja.
Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman
tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä
kertaa rannikolla.
Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja
liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden
rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa
sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot
anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.
»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan
ystävyksiä.»
»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.
Waldo osoitti mustaa talja-asuaan.
»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.
Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta
miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi
tarkastaakseen sitä huolellisemmin.
»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole
tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»
»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.
Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti
ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.
»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani.
Saavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön
tapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»
Waldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella
olisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta
hänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.
»Etsin Lättäjalkaa ja Korthia — ja Nadaraa», ilmoitti Waldo.
Toisen silmät soukkenivat.
»Mitä heistä tahdot?» tiedusti hän.
»Nadara oli hyvä minua kohtaan — tahdon palkita häntä.»
»Entä Lättäjalka ja Korth — mitä heistä?» tiukkasi mies.
»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi
Waldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan
ilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»
»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla
sinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin
joudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.»
Sen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.
KAHDEKSAS LUKU
Nadara jälleen
Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen
jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut
täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo
ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut
epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.
Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen
kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa
troopillista viidakkoa.
Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui
leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata
liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten
kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä
vuorilla että laaksoissa.
Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa.
Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten
hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä
vaaratta maihin vastaisella rannalla.
Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle,
hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli
syöpynyt samanlainen polku.
Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen
kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon
— sekä ihmisten että eläinten.
Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli
Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain
pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita
ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.
Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä
sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen
jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.
Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva.
Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet
veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden
painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä
oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat
tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin,
kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.
Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja
niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.
Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin
joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua
pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja
suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.
Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan
muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli
kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta
nähdessään Waldon.