tosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa
vastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.
Jos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa
kaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän
säälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei
ollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän
tiesi.
Aamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista
ja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli
kiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen
olisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan
sai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja
pähkinöitä.
Joki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi
vuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina
putouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi
epätasaiselle ylänköseudulle.
Kiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti,
kuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita
hän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut.
Waldo edistyi.
Toinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun
se tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin
kerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin
paljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.
Kotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut,
jos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli
kokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta
paiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää
elämää.
Keskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut
eikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui
tähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän
matkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.
Äkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä
monen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän
olisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa.
Hän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä
oudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli
ainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja
täsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.
Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään
ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi
punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.
Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli?
No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson
Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen
mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti
palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.
Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen
somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista
terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet,
kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta
ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä.
Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti
panneensa niitä merkille.
Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan
puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset
heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen
ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja —
taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen
luottamuksen Waldon sankaruuteen.
Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä;
varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan.
Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja
jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja
Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen
— perin nöyryytettynä.
Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti.
Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan
aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli,
ja — kirosi.
»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton
raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö
oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi
ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä?
Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä.
— Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit
tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine,
toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön
tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin
sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia
sanoja.
Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen.
Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin,
salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi.
Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei
jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi
ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista,
ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän
ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.
Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun,
vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka
kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan,
karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.
Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut
suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen
rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti
hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen —
sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä
tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.
Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka
lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä.
Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi
muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.
Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi
kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen
tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.
Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen
ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä
kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka
saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.
Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin
päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli
neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi
aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi
sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen
suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt
ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä
rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön
häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen
karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.
Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta,
ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran
viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi
kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon
nousun ja laskun välisenä aikana.
Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin
sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin
sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä
hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.
Ajan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin
yhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä
vilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä
ja aukeamilla.
Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa
komeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen
rintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista
tyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli
ollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.
Ne päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti
vaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven
ja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.
Hän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se
hiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän
kookkaan, mustan kissaeläimen.
Tosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta
varovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo
odotti aikaansa.
Aina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen
suunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen
käsiksi.
Nuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi
harjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa
lintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen
päähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä
ihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan
sellaista.
Etsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen
metrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä
vuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku
eläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi
karkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.
Hän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi
lävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä
viidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä
miehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.
Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen
kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.
Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva
vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat
vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa,
jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.
Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata
päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän
pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.
Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän
sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä
koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen,
että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän
vartoisi vielä vähän aikaa.
Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun
hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.
Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan
kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen
olennon kanssa.
Waldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.
Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään,
jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.
Vihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.
»Kuka olet?» tiedusti hän.
»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»
»Thandar», ilmoitti Waldo.
»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».
Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan
pässin tavoin.
Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa
hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta,
lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen
oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.
Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien
suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä
irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se
ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.
Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli
olettanut.
Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan
matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.
Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän
arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua
aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät
metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.
Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle
heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä
Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta
oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista
ylivoimaa vastaan.
Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään
kivikuuron suhistessa ympärillään.
Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut
niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen
hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän
takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti,
ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan
yksin kahtakymmentä vastaan.
Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan
viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja
hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes
Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean
vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi,
ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa
muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.
Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa
olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen
lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja
hidastamaan hänen vauhtiansa.
Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän
epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen
oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä
niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi
kaiken loppua.
Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän
pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen
huulillaan hymy, sillä:
Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää
kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä
pelkuri.
Kun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.
Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä
juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet
tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä
kärjestä.
Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset
ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että
jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa
ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.
Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi
ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.
Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä
hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia,
joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon
käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti
sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää,
mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen
sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.
Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo
hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen
valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään
kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri
hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa
etumaisen ahdistajansa kanssa.
He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa
Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen
he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies
pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä
käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi
sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.
Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori
mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja
pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes
sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa
isku riitti.
Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi
Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen
pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen
kimppuunsa.
Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt
suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi;
hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen
poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän
tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa —
että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.
Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean,
pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti
kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt
pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka
olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä
voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.
Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta
reunustavalle aukealle rannalle.
Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen
sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut
ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.
KUUDES LUKU
Valinta
Rannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.
Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat
he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan,
ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia,
repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa
niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla
suinkin saattoi.
Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs,
toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen
leveille olkapäilleen.
Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja
revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa
leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä
englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he
laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.
Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven
alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo
huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi
hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.
»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin
maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte
peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»
Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä
vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä
maahan kuulilla.
Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen
luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.
»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei
tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.
Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen
kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän
ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta
seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin
hän olisi päässyt jälleen kotiin.
Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa,
että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui
melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.
Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti
uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman
syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen
sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua
vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.
Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä
olentoja, hänen kaltaisiansa.
He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään
sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi
lähteä heidän mukaansa!
Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki
ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.
Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi
sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä
lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.
Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys —
olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko
se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt
hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin,
tekoihin ja tunteisiin nähden?
Oli kyllä.
Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää
riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja
kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin
kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan
maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.
Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat
mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen
sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä
näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään
itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä
luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa,
jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.
Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja
paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita —
hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.