ennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa
aloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi,
minkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän
käsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.
Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja
kehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista
kuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet
etäältä katsoen, paheksuen ja moittien.
Tyttö toisti pyyntönsä.
»Niin», äänsi Waldo, »se käy tosiaankin perin yksinkertaisesti.
Päästyäni niihin käsiksi isken niitä rajusti kepillä.»
Tyttö huoahti.
»Kuinka ihastuttavaa!» kehui hän.
Waldoa raastoivat monenlaiset epämieluiset tunteet — hänet äkkiä
vallanneen siveellisen turmeluksen aiheuttama masentava häpeä,
pelokkaat aavistukset, että tyttö tuonnempana näkisi hänet oikeassa
karvassaan, ja pelko, jäytävä, hirveä pelko, että tyttö vaatisi häntä
heti menemään ja surmaamaan Nagoolan.
Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan mitään siihen suuntaan, ja pian
pantteri väsyi väijymään heitä ja luikki takaisin sen takana alkavaan
tiheään pensaikkoon.
Waldo huokaisi helpotuksesta nähdessään sen katoavan.
NELJÄS LUKU
Kuoleman kynnyksellä
Myöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana
lähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.
»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja
kun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».
»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.
»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän
pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan
ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»
»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».
»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit
kalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka
uljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»
»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä
tavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni
kolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin
arvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»
»Kyllä», jupisi tyttö.
Kohta senjälkeen Waldo huomasi tytön nauravan hiljaa itsekseen.
Hänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin
herkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin,
että Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?
Vihdoin hän rohkaistui kysymään: »Miksi naurat?»
»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden
hämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»
»Mikä heitä sitten hämmästyttää? tiedusti Waldo.
»Se, miten sinä kolhit heidän päänsä mäsäksi.»
Waldoa puistatti.
»Minkä tähden minun pitäisi kolhia heitä?» kysyi hän.
»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut
uskoa, ettei hän sitä käsittänyt.
»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä
puhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut
yksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon
pariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi
vasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin
yhden heimon väkevimmistä miehistä.»
»Ainakin yhden!» kertasi Waldo puolittain itsekseen.
Se tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet
avosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin
seurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei
ollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten
toisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa,
Massachusettsissa.
Myöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä
sivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä.
Siitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä
peittelemättä ylpeillyt.
Ja nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka
todennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän
lainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea
eikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti
paikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.
Hänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta.
Tajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo
harppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli
milloinkaan osannut kuvitellakaan.
Auringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti
pari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti
hänen kansansa kylän olevan.
He astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori
mies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin
havaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen
kaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön
puheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.
Hänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan
kiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi
pensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein
lamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut,
vetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin
senjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen
jännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin
vaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan
kyennyt hillitsemään itseään.
Kun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa
säikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli
hän heti hulluksi kauhusta.
Vain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta
syöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle,
päästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin
päin.
Joidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi —
silokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva
Waldo — oli hirvittävämpi.
Olipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut
lainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan
kerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.
Mutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin
metsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan.
Hän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö
löysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.
Kuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja
pujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä
voisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen
muutamia tunteja aikaisemmin.
Mutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat,
rauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun
pyrkiä piiloon.
»Saitko sen kiinni?» huudahti tyttö.
»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki
tiehensä.»
He levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat
matkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei
hän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi,
ettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi
siihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä
alituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä
pimeästä joka hetki.
Päivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa,
ennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt
tytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi
tytön korville.
»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä
olisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»
»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava
päivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on
takanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu
on hyvin harvaan asuttua.»
Sen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään
luolassa.
Se oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he
vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan
ollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska
hän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa
mukavammilla vuoteilla.
Matkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä
aikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen
ajatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen
laajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen
pitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.
Mutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia,
kykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä.
Hänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne
oli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut
se erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.
Mutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö
oppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen
tietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen
sydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon
nuoren miehen seuraan.
Luonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja
tottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia
kohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän
kasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän
tunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi
suhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.
Hän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen,
ja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista
kohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin
ainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä
lempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo
Emersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.
Hän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä
kohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka
asianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään
aavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä
aurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä
miestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien
alkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä
heikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.
Kun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti
se hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut
aikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa —
mitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen
kumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen
keveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet
eriskummainen halu karttaa Waldoa.
Ensi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se
kainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin
huolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan,
mikä kuitenkin oli mahdotonta.
Heidän lähestyessään määräpaikkaansa kävi Waldo yhä levottomammaksi.
Viimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta
ja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan
kimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa
raivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.
Häneltä pääsi parahdus, ja siihen hän heräsi.
Tytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain
uneksineensa.
»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja
siitä, mitä teet heille huomenna?»
»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta
tyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.
Viimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin
kokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä
kammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän
oli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä
tervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja
surkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan
kauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.
Waldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin
mantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain
sen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren
eteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että
hänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta
surkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.
Hän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina
nosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin
selittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista
epämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.
Koko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen
tekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin
muualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku
eristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet
turvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.
Jos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo
voisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi
hän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä
maassa.
Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti
pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin
runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta
olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli
parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut
toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän
usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön
välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut
kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön
puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.
Myöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää
kahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että
sellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä
tautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta
olla mainitsematta koko tytöstä mitään.
Vihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava,
koska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä.
Niinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana
seuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut
Waldon mieltä niin pahasti.
Myöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä
kapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson
tasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita,
joita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.
»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista
vuorenseinämää.
Waldo ähkäisi mielessään.
»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme
perille levänneinä ja virkistyneinä».
»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa.
Tuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja
ehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on
saanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi
saadakseen sinut ystäväkseen.»
»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi
tulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan
ystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.
»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä
vihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle
parempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että
me kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen
heikompiaan.
— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen.
He anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat
vastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona
joko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.
— Eivätkä he tapa yksinomaan miehiä. Usein he suutuspäissään tappavat
naisia ja pieniä lapsia vain huvikseen. Mutta kun sinä joudut
keskuuteemme, tulee siitä loppu, sillä sinä surmaat heidät molemmat,
jolleivät he pysy kunnollisina.»
Waldo oli liian kauhistunut tästä lähiaikaisten vastustajainsa
kuvauksesta vastatakseen mitään — hänen kielensä juuttui suulakeen, ja
kaikki hänen puhe-elimensä tuntuivat halvautuneen.
Mutta tyttö ei sitä huomannut. Hän haasteli edelleen hilpeästi, kiskoen
Waldon hermoston irti ruumiista ja repien sen riekaleiksi.
»Lättäjalka ja Korth», jatkoi hän, »ovat näet mahtavampia kuin heimoni
muut miehet. He saavat tehdä mitä tahtovat. He ovat hirvittävän
näköisiä, ja usein olen arvellut muiden sydämien lakkaavan sykkimästä,
kun he näkevät jommankumman näistä hirmuista tulevan heidän kimppuunsa.
— Ja he ovat niin vahvoja. Olen nähnyt Korthin musertavan
täysikasvuisen miehen kallon yhdellä ainoalla kämmenensä sivalluksella,
ja Lättäjalka huvittelee katkomalla miesten käsivarsia ja jalkoja
paljain käsin.»
Tällä välin he olivat saapuneet laaksoon ja etenivät nyt äänettöminä
pientä jokea reunustavia puita kohti.
Nadara opasti hänet kahlaamolle, jonka poikki he nopeasti kahlasivat.
Heidän astellessaan laaksossa oli Waldo koko ajan koettanut keksiä
jotakin pelastuskeinoa.
Hän ei uskaltanut mennä tuohon kamalaan kylään kohtaamaan tytön
kuvaamia hirveitä miehiä, ja melkein yhtä vastenmielistä hänen oli
tytölle tunnustaa pelkäävänsä.
Hän olisi ilomielin kuollut välttääkseen molemmat vaihtoehdot, mutta
hän halusi mieluimmin itse valita kuolintapansa.
Sitä ajatusta, että hän menisi kylään ja saisi kauhean lopun siellä
odottavien raakalaisten käsissä, hän ei jaksanut kestää, ja yhtä
mahdottomalta tuntui hänestä paljastaa tytölle, ettei hän ollut valtava
taistelija eikä sankari.
Näitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän
toiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes
kolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.
Seinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä,
naisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi
tahtomattaan.
Tyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka
kaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.
Hänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien
aikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle
paleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.
Luolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia,
joilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa
karkeatekoisissa kivihuhmarissa.
Heidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä
äkkijyrkän kallion reunaa.
Karvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä,
joilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä,
teräväsärmäisillä kivillä.
Naurua ja laulua ei kuulunut.
Silloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten
puhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa
äkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin
kaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.
VIIDES LUKU
Herääminen
»Tule!» kehoitti tyttö. »Mennään joutuin! Kaipaan maltittomasti
takaisin kotiin! Kuinka hauskalta tuolla näyttääkään!»
Waldo katsahti häneen kauhuissaan. Tuntui uskomattomalta, että tämä
kaunis, nuori olento oli samaa ainesta kuin hänen silmiensä edessä
olevat otukset. Hänestä oli kuohuttavaa ajatella, että tyttö saattoi
polveutua noista puolieläimistä tai että hänet oli synnyttänyt joku
yhtä hurjan ja innoittavan näköinen nainen kuin ne olivat, joita hän
katseli. Se ihan ellotti häntä.
»Mene sinä omaistesi luokse, Nadara!» käski hän, sillä hänen mieleensä
oli välähtänyt suunnitelma.
Hän oli keksinyt, miten pääsisi kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia,
ja inho, jota hän oli äkkiä alkanut tuntea tyttöä kohtaan, teki
suunnitelman toteuttamisen hänelle helpommaksi.
»Etkö sinä tulekaan mukaani?» huudahti tyttö.
»En heti», vastasi Waldo täysin vilpittömästi. »Haluan sinun
menevän edellä. Jos menisimme yhdessä, saattaisivat he kolhia sinua
karatessansa ahdistamaan minua.»
Tyttö ei lainkaan sitä pelännyt, mutta hänestä mies tuntui hyvin
huomaavaiselta pitäessään niin hellää huolta hänestä. Ja Waldon
mieliksi hän suostui ehdotukseen.
»Kuten tahdot, Thandar», sanoi hän hymyillen.
Thandar oli hänen oma valitsemansa nimi. Hänen tiedustettuaan Waldon
nimeä oli mies ilmoittanut, että tyttö sai nimittää häntä herra Waldo
Emerson Smith-Jonesiksi. »Minä nimitän sinua Thandariksi», oli hän
vastannut. »Se nimi on lyhyempi, helpompi muistaa ja kuvaavampi. Se
merkitsee rohkeata.» Ja niin oli Waldosta tullut Thandar.
Tuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun
Thandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan
päinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti,
kuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden
viikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi
vitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan
jälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat
voineet vainuta häntä.
Hän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja
sen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan.
Hänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön
tunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut
se ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli
ihastunut häneen.
Se olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman
sopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut
solmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön
tulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta,
että hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat
hänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.
Hän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen
päänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen
taivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen
ivaisi häntä.
Illan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää
ollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä
huomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei
suinkaan vielä ollut leijonamainen.