LUOLATYTTÖ
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa
I. Haaksirikkoinen.
II. Villi-ihmiset
III. Pikku Eden
IV. Kuoleman kynnyksellä
V. Herääminen
VI. Valinta
VII. Etsivä Thandar
VIII. Nadara jälleen
IX. Etsijä
X. Jälkien loppupää
XI. Vangiksi
Toinen osa
I. Kuningas Isonyrkki
II. Kuningas Thandar
III. Suuri Nagoola
IV. Taistelu
V. Nadaran ryöstö
VI. Etsintä
VII. Ensimmäinen perämies Stark
VIII. Villit
IX. Veneen rakentaminen.
X. Pääkallonmetsästäjät
XI. Pelastus
XII. Merirosvo
XIII. Kotimatkalla
ENSIMMÄINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU
Haaksirikkoinen
Otuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustalla
kohoavan metsän varjoja vasten.
Nuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä,
oliko siellä eläin vaiko ihminen.
Hän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystivät
häntä tuosta äänettömästä rykelmästä.
Jo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan —
jo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hän
aaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hän
kauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.
Se ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänen
mielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessä
hiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän ei
pitäisi varaansa.
Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet oli
kasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannalla
sijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttä
uhkuvassa ympäristössä.
Hänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahti
ruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa,
alkeellista.
Hän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — ja
heidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävä
tietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.
Pelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksi
kammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.
Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähes
sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisesta
huokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuin
vilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanut
hänet tälle kovaonniselle merimatkalle.
Hänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällään
tuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla,
kalpeilla poskillaan.
Vain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista.
Hänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hän
ollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaa
kuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkean
väkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.
Tämä eteläisen Tyynenmeren veltto herrastelija nosti jalkansa
päällekkäin ja ojensihe hietikolle, sillä hän oli peräytynyt niin
loitolle peloittavasta pimennosta kuin valtameri suinkin salli.
Verkkaisten minuuttien venyessä aikakausien pituisiksi tunneiksi
rasitti hermojännitys heikkoa poikaa niin ankarasti, että hän keskiyön
vaiheilla vaipui armeliaan tajuttomuuden tilaan.
Seuraavana aamuna herätti hänet lämmin auringonpaiste, mutta se elvytti
hänen rohkeuttaan vain hitusen. Nyt eivät otukset tosin voineet
huomaamatta hiipiä hänen luokseen, mutta silti niitä saattoi tulla,
sillä aurinko ei häntä suojelisi. Parhaillaankin oli ehkä metsän
reunassa joku raju peto väijymässä.
Se ajatus lamautti häntä siinä määrin, ettei hän uskaltanut mennä
metsään poimimaan hedelmiä, jotka olivat olleet hänen ravintonsa
tärkeimpänä osana. Vedenrajasta hän noukki muutamia suullisia meren
tarjoamaa ruokaa, mutta siinä olikin kaikki.
Hän vietti sen päivän samoin kuin sen edellä kuluneet kauhunpäivät
tähyilemällä vuorotellen valtamerelle ja metsän rajaan, odottaen
näkevänsä toisaalla laivan, toisaalla hirveän kuoleman, joka millä
hetkellä tahansa saattoi synkästä pimennosta syöksyä vaatimaan häntä
omakseen.
Käytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen
suojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti
ja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu
miedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja
tiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista
ja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä
tarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.
Kahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli
pyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein
tukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki
auringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.
Sen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa
hievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä
iltana näyttäytynyt.
Hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista
kidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti
tulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa.
Käännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja
koetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet
sumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.
Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen
ähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt
mitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään
yksinäisyyttään ja pelkoaan.
Kyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta
tarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.
Heti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan
vihlova parkaisu.
Otus oli siellä!
Tällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan
jäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla
kun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa
jälkeen.
Hänen järkensä järkkyi.
Ensimmäisen vertahyytävän parahduksen kuullessaan pysähtyi otus, mikä
se sitten lienee ollutkaan, ja huutojen toistuessa se pujahti takaisin
metsään.
Heikkenevän ajatuskykynsä rippeillä Waldo Emerson tajusi, että hänen
olisi parempi kuolla heti kuin uhmailla sysipimeän yön kaameata pelkoa.
Hän syöksyisi kohtaloansa vastaan ja lopettaisi siten tämän tuskaisen
jännityksen.
Ajatusta seurasi toiminta, ja yhäti kiljuen hän lähti päistikkaa
kiitämään metsänlaidassa vilahtelevaa olentoa kohti. Hänen juostessaan
se kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään, ja Waldo Emerson riensi sen
jälessä pitkien, laihojen jalkojensa kiidättäessä pitkin harppauksin ja
ponnahduksin hänen kuihtunutta ruumistaan repivän pensaikon halki.
Hän kirkui kirkumistaan — ne olivat korviavihlovia kiljaisuja,
jotka päättyivät venytettyihin, enemmän suden kuin ihmisen ääntä
muistuttaviin ulvahduksiin. Ja hänen edellään pakeneva olento kirkui
nyt sekin.
Tavantakaa nuori mies kompastui ja kaatui. Okaset ja risut repivät
hänen vaatteitaan ja hänen pehmeätä ihoaan. Hän oli päästä jalkoihin
saakka veren tahraama. Mutta sittenkin hän kiiruhti yhä eteenpäin
kuutamoisessa, hämyisessä metsässä.
Aluksi oli Waldo Emersonia kannustanut mielipuolinen halu kohdata
kuolema ja saada sen julmasta otteesta unohduksen rauha, mutta sitten
hän alkoi ajaa edellään kiitävää, kiljuvaa olentoa takaa kokonaan
toisenlaisesta syystä. Nyt hän tahtoi saada seuraa. Nyt hän ulvoi
pelosta, että olento lipuisi hänen käsistään ja että hän jäisi yksin
tämän kammottavan metsän sydämeen.
Hitaasti, mutta varmasti pakenija loittoni hänestä, ja sen
oivallettuaan Waldo Emerson ponnisteli kahta rajummin saavuttaaksensa
sen. Enää hän ei karjunut, sillä ankaran ruumiillisen ponnistelun
aikana vei läähättävä hengitys hänen heikkojen keuhkojensa kaikki
voimat.
Äkkiä he joutuivat metsästä pienelle, kuutamoiselle aukeamalle, jonka
vastaisella laidalla kohosi korkea kalliorinne. Pakenija riensi sitä
kohti ja hetkisen kuluttua katosi, ikäänkuin olisi vuorenseinämä sen
nielaissut.
Sen katoaminen oli yhtä kammottavan salaperäinen kuin koko sen olemus,
ja nuori mies jäi seisomaan tyrmistyneenä ja epätoivoisena.
Takaa-ajon rauettua alkoi vastavaikutus, ja Waldo Emerson vaipui
vapisevana ja nääntyneenä kallion juurelle. Hän sai yskimispuuskan ja
virui sitten tuskaisten aavistusten ja surkean kauhun vallassa, kunnes
hän pelkästä heikkoudesta vaipui syvään uneen.
Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä,
nälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja
selväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä
huutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset
aivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.
Vähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen
hiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin
rajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui
hämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.
Ylettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli
ottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin
kymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen
sentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen
teko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa
rannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten
käytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.
Waldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut
milloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä
aivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan
löytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä
oloja.
Luonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin
tikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut
niiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se,
että hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui
hänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä
inhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan
järkeillyt johdonmukaisemmin.
Waldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista
sielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä,
ajatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden
homehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan
äitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä
kuten lapsi takertuu uuteen leluun.
Palatessaan metsästä aukealle hän vei keppinsä muassaan.
Hän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen
käsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus,
joka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan
minkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen
tunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen
juurtua hänen mieleensä.
Saattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen
pöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma
sellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta
kunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja
repinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.
Kauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien
eilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa
hän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion
kuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän
silmäili vain huomatakseen portaat tai oven.
Hän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja
vaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle
mitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei
saanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.
Jonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku
häipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka
olivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi
vain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.
Näkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa.
Waldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten
hän kääntyi katsomaan metsään.
Se ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan
näkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä
kohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten
jälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon.
Hän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle,
joka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas
aukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.
Jostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset
olennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä,
jos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli
kannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu
rapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.
Mihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä,
siitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei
ollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän
lopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.
Kun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon
valaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon
muistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.
Vihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä
oli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta
laajalle, kauniille ylängölle.
Hänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono
valtavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.
Uusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli
hiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran
katsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta.
Silmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä,
kaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein
unohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon
poikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.
Waldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta
puuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman
sivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät
samalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja —
oli hänestä mahdoton.
Kävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien
ihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten
rakentamaa — mutta turhaan.
Metsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden
katveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella
ja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon
rohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.
Varovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa,
seisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina
ensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle
tasangolle.
Pelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä
tai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista
varjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta
kallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja
mehiläiskennossa.
Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien
silmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen
Waldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien
ihmisolentojen asumuksia.
Yhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki
kalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa
tilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan
väijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui
arkana tähyilemään ympäristöään.
Kun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä
kalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.
Hetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta,
kykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt
jonkun olennon liikkuvan metsässä.
Hän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun
puunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen
otus.
TOINEN LUKU
Villi-ihmiset
Olento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama
taljankappale.
Jos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin
kummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut
näky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas
oli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin
perin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen
vartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät
näyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja
paljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.
Hänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren
tahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli
veritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia
siekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.
Hänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti
häntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat
tutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.
Sitten kamala mies kyyristyi ja alkoi varovasti hiipiä häntä kohti.
Tuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan
ylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja
säikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies
ajoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä
yhtä hirvittävää olentoa.
Waldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan
poispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä
hän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan
kyetäkseen ajattelemaan.
Takaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui
hänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti,
ettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.
Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella
vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan
eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään
eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi
vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä
ollessaan Waldo oli innostava näky.
Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen,
etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle
ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla
huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin
kielekkeeltä toiselle.
Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita
myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään
oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan
sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän
ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä
jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen
rajusti.
Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja
josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa,
miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä
olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa
millekään muulle kuin pelolle.
Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka
villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden,
hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo
Emerson kiskoi itseään ylöspäin.
Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä
tavoittaa häntä nilkasta.
Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla
ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia
kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion
kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle
häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon
ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle
kammottavasti luistavalta tangolta.
Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt
tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita
ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat
pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja
pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.
Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes
kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan.
Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä
kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan
metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä.
Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä
kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.
Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei
sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus:
kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin
hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut
loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien
kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.
Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä
sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä
he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.
Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen
ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa
sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.
Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin
käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain
niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen
raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen
näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo
seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa
kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän
veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi
vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt
pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.
Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen
korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän
suojattomaan kalloon.
Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki
murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen
ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.
Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki.
Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä,
takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo
Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet
ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja
hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.
Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet
kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle
ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen
tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä
ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.
Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä
oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä
kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä
sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?
Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen
kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli
taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten
murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä
vastaan.
Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon,
viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.
Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki,
kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu
kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti
risaista hattuaan ja kumarsi syvään.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että
täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»
Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui
hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.
Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin
polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti
rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä
maisemaa.
Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö
oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.
»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen —
tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle —
hm — pukeutumaan?»
Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen
kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.
Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt —
hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut
millänsäkään.
Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta
sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään
muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon
Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän
perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.
Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen
varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin
tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen
hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset
heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen
puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta
palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.
Hänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen
ja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten
Waldolle.
Aluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli
ottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla
hyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.
Nyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt
sen syytä, mutta oli siitä hyvillään.
Noudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja
sinkosi niillä hyökkääjiä.
Mutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio
tähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä
kiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon
viereen.
Silloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin
tytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi
ilosta.
Ennen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset
hivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä
paremmin.
Kesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti
kiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä,
joita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.
Waldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he
tuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi
huimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja
viskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia
ihmisiä.
Se oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja
nöyryytyksen aalto.
Hän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään
nuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja
ja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain
— tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja
sellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
ainoankaan kuolevaisen silmissä.
Sitten tyttö kiihtyneenä osoitti kielekkeen reunaa.
Waldo vilkaisi sinne.
Kookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän
turvapaikkaansa.
Hän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan
ylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren
suoraan hänen kasvoihinsa.
Nuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot
jakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones
hänen puoleensa.
KOLMAS LUKU
Pikku Eden
Huhmar lopetti taistelun — ainakin toistaiseksi. Mutta luolamiehet
vetelehtivät koko iltapäivän kallioseinämän juurella, silloin tällöin
kiljuen herjauksia ylhäällä olevalle parille.
Niihin tyttö vastasi ilmeisesti samalla mitalla. Joskus hän osoitti
Waldoa ja elehti hurjasti epäilemättä kuvaten, kuinka hirveän
verilöylyn Waldo heille valmistaisi, jolleivät he menisi tiehensä ja
jättäisi parempiansa rauhaan. Kun nuori mies tajusi tytön eleitten
merkityksen, pullistui hänen rintansa tunteesta, jonka hän pelkäsi
olevan raa'an, alkeellisen, rahvaanomaisen ruumiillisen kunnon
nostattamaa ylpeyttä.
Päivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano.
Alhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja
kauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa
vilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein
mielipuoliseksi.
Merkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi
katsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi,
osoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua
laskeutuisivat syömään.
Illan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta
tuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä
saattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä
häntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät
ristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle
edullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.
Waldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä
voimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno
epäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä
kiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan
tyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.
Keskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti,
että heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön
menevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja
pysytteli taempana.
Hänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen,
mutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean
sankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta
varpaillansa hapuilemaan jalansijaa.
Heidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän
yläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota
melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä
olevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut
nuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin
päässä hänestä.
Hänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat
suoraan häneen.
Waldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen
kääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas.
Tyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.
Hän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon
pyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti
luolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa
sellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia
käyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja
rohkean teon.
Hän olisi helposti päässyt luolamiehen kynsistä laaksoon — yksin; mutta
heti tytön äänen kuultuaan hän kääntyi kapuamaan takaisin kielekkeelle
uhmaamaan tukevaa alku-ihmistä, joka olisi voinut rusentaa hänet
yhdellä iskulla.
Enää ei Waldo Emerson vapissut. Hänen hermonsa ja lihaksensa olivat
vakavat, kun hän heilautti nuijaa kaaressa ja iskeä täräytti sillä
luolamiehen kohotettua, torjuvaa kättä.
Luu räsähti iskusta poikki, kajahti tuskainen parahdus, — mies horjahti
taaksepäin, tyttö hypähti Waldon viereen ylemmältä kielekkeeltä, ja
käsi kädessä he lähtivät kiitämään kallionkuvetta alas.
Kymmenkunnasta luolanaukosta ilmestyi yhtä monta päätä, mutta
pakeneva pari oli ennättänyt puoliväliin aukeamaa, ennenkuin näille
hidasälyisille olennoille oikein selvisi, mitä oli tapahtunut. Ja
heidän aloittaessaan takaa-ajon olivat Waldo ja tyttö jo kadonneet
metsään.
Muutamia metrejä ohjasi viimemainittu miestä suoraan puiden varjoihin,
mutta kääntyi sitten oikealle, poiketen suorakulmaisesti heidän
siihenastisesta suunnastaan.
Tyttö yhäti puristi nuoren miehen kättä eikä vähääkään hidastanut
vauhtiaan heidän jouduttuaan puiden alla vallitsevaan pimentoon.
Hän juoksi erehtymättömän varmasti sysipimeässä metsässä ikäänkuin
tie olisi ollut kaarilamppujen valaisema. Mutta Waldo kompasteli ja
kaatuili yhtenään.
Pian alkoi takaa-ajon häly hiljetä; luolamiehet olivat nähtävästi
edenneet suoraan metsään. Mutta tyttö kiidätti huohottavaa Waldoa
yhä eteenpäin niin kauan, että se tuntui henkeä haukkovasta nuoresta
miehestä ikuisuudelta. Kohta he kuitenkin saapuivat luolilta näkyneen
pienen puron partaalle. Siellä tyttö alkoi kävellä ja veti vähän ajan
kuluttua bostonilaisen viettävää äyrästä myöten veteen, joka nousi
hänen polviensa yläpuolelle. Tyttö vei häntä ylöspäin pitkin puron
uomaa, jossa oli joskus niin syviä kuoppia, että he joutuivat kokonaan
veden valtaan.
Waldo ei ollut koskaan opetellut uimisen raakaa taitoa, ja niinpä
hän olisi hukkunut, jollei hänen kumppaninsa voimakas, ruskettunut
käsi olisi aina kiskonut häntä pärskyvänä ja yskivänä kammottavista
syvennyksistä ja vihdoin vetänyt häntä, kun hän jo oli melkein
tukehtunut ja kuolemaisillaan kauhusta, turvaan matalalle, ruohoiselle
rannalle jyrkän kallion juurelle. Kallio muodosti toisen seinämän
rotkossa, jonka lävitse joki virtasi kuohuvana koskena.
Ei suinkaan pidä luulla, että Waldo Emerson palatessansa ottelemaan
karvaisen raakalaisen kanssa, joka uhkasi erottaa hänet uudesta
kumppanistaan, olisi ihmeellisellä tavoin muuttunut jäniksestä
leijonaksi — kaukana siitä.
Nyt, jolloin hän sai virua ihan hiljaa ja miettiä viimeksi kuluneen
tunnin seikkailuja, tuli vastavaikutus, ja Waldo Emerson oli
kiitollinen ystävälliselle yölle, joka salasi tytön katseilta hänen
surkean näköiset, herpaantuneet jäsenensä ja vapisevat huulensa.
Taaskin hän oli silmittömän kauhun vallassa, ja hänen ärtyneet hermonsa
vaativat häntä äänekkäästi voivottelemaan sietämättömästä pelosta.
Kosteassa rotkossa, jossa tuuli puhalsi kylmän vedenpinnan ylitse,
ei ollut lämmin, joten Waldon sielulliseen tuskaan lisääntyi kylmän
ja kosteuden aiheuttama ruumiillinen epämukavuus. Hän oli todellakin
säälittävän surkea viruessaan kokoon sykertyneenä ruohikossa,
rukoillen, että aurinko pian nousisi, mutta kuitenkin peläten
päivänvaloa, joka saattaisi paljastaa hänet vainoojille.
Mutta vihdoin aamu koitti, ja katkonaisen unen jälkeen Waldo heräsi,
huomaten olevansa viettävällä ruohoisella rannalla, hauskassa ja
kauniissa pikku paratiisissa, jonka erottivat muusta maailmasta jokea
reunustavat korkeat kalliot ja johon ei nähnyt muualta kuin joen
vastakkaisella rannalla kohoavan kallion laelta.
Tyttö, lepäsi vähän matkan päässä.
Hän nukkui vielä. Hänen päänsä nojasi toiseen lujaan, ruskeaan
käsivarteen. Pehmeä, musta tukka valui sekavana toisen posken ja
käsivarren ylitse, viehättävästi leviten vihreälle ruohikolle.
Katseleva Waldo pani merkille, että tyttö oli sangen sievä.
Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt samanlaista tyttöä. Hänen nuoret
naistuttavansa olivat olleet aika koreilevia ja keskinkertaisen
näköisiä; heillä oli ollut pitkät, kalpeat kasvot ja ohuet huulet,
joiden he tuskin milloinkaan rohkenivat sallia kaartua hymyyn, ja
alhaisontapaista naurua he halveksivat.
Tämän tytön huulet näyttivät olevan tehdyt nauramaan — ja jotakin muuta
varten, vaikka oikeudenmukaisuus vaatii myöntämään, ettei Waldo silloin
tajunnut, mitä kaikkia mahdollisuuksia niissä piili.
Waldon katseen lipuessa pitkin tytön nuoren vartalon viivoja nostatti
hänen puritaaninen kasvatuksensa kuuman häpeänpunan hänen kasvoilleen,
ja hän kääntyi kylmäkiskoisesti selin tyttöön päin.
Liioittelematta puhuen Waldo Emersonista olikin todentotta kauheata
ajatella, kuinka tavattomaan ja sopimattomaan asemaan kohtalo oli hänet
pakottanut. Kuta enemmän hän sitä pohti, sitä punaisemmaksi hän tuli.
Se oli hirveätä — mitähän hänen äitinsä sanoisi siitä kuullessaan?
Mitä sanoisi tämän tytön äiti? Mutta tärkeämpää olisi — kammottava
ajatus — mitä tytön isä tai veljet tekisivät Waldolle, jos löytäisivät
heidät yhdessä tällä tavoin — tytöllä vain vyötäisillään kovin vähäinen
nahankappale, joka tuskin missään kohdassa ulottui polven alapuolelle,
mutta toisin paikoin loppui jo paljoa ylempänä.
Waldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö
oikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja
hänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja
viattomuutta.
Hänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä
hilpeästi nauraen.
»Hyvää huomenta», sanoi Waldo hyvin totisena.
Hän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut
huomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.
Hän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö
nousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni
puron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata
pukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi
Waldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti
ummistetuille silmillensä.
Sitten tyttö sukelsi vilpoiseen veteen ottamaan aamukylpyään.
Hän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes
katsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.
Tytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni
empivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään
tytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän
saattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu.
Alastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.
He kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja
juuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä
tytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko
turvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.
Sitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan
taivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään
— tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas
ja kömpelö kyetäkseen siihen.
Myöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon
syömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö
saisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma,
ettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi,
ei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä
eikä uunia.
Mutta kauan hänen ei tarvinnut ihmetellä.
Tyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti
hymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan
itselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo
Emersonin katsellessa kauhistuneena.
Waldo kääntyi toisaalle ellottavan inhon vallassa.
Tyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt.
Tavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa,
mutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden
ensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään
tytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä
siivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän
voinut ajatellakaan ruokaa.
Seuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois
piilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi,
että hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen
turvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat
hänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran
läheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.
Tällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he
täyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi.
Waldon kielitaito edistyi ripeästi.
Kymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta
hänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta
Waldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli
piileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.
»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen
puolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden
vihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni
luolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.
— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä.
Kerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.
— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja
näin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen
mies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla
sinua muuta kuin kaukaa.
— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut
ennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen
kauheasti.
— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi
olla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman
minkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit
heittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»
Waldo Emersonia puistatti.
»Kuka ja mikä on Nagoola?» tiedusti hän.
»Etkö tunne Nagoolaa!» huudahti tyttö ällistyneenä.
»En siltä nimeltä», vastasi Waldo.
»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja
sillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka
näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on
valtavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista
kuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.
»Kas tuolla», kuiskasi hän, »on Nagoola nyt».
Waldo katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.
Olipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia
silmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka
kyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.
Waldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat
lihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen
syöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.
Sitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun
lävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin
rohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»
Ensimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen
mieleensä.
Tyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen
Waldon puoleen.
»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää
Nagoolaa. Olethan sinä seurassani.»
»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun
minä olen luonasi».
»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani
omaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut
Nagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»
»Ni-iin», myönsi Waldo hiljaa.
»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja
sisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»
»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt
panttereihin.»
»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä
tappanut?»
»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on
niin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni
pantterien lukumäärää.»
Waldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko
elämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän
aprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.
Eipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan
luomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa
niitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää.
Mutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut
tappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja
miehuutensa merkiksi.
Pantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui
ihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien
arkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret
luottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan
näköisenä.
»Miten sinä niitä tapat?» supatti hän. »Kerrohan!»