elämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin,
ristien veljensä rouvankin "hallituksen sanansaattajaksi", heittäen
letkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista
suurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti
kajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei
kohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan
sai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen.
Häneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä
uskonnollisuus.
Maailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo
Bergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen
sijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus
ilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen
muodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä
tämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan
ilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä
tarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman
innostunut.
Tämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen.
Näillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä.
Topelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta
molemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti
Topeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa.
"Prinsessa Ruususen" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo
herttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus
ja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä
kerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän
satuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää.
Huvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä
satunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon,
ei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen
Ruotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli "niin
kovin paljon jätetty pois".
4.
Rinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen
näytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen
näytelmäkirjallisuuteen.
Missä määrin hän on vaikuttanut Aleksis Kiven tuotantoon neuvoillaan,
ei tarkoin tiedetä. Paljon kirjoja hän tälle lainasi, se on tunnettua,
ja uskollaan tuki muiden masentamaa miestä. Kaarlo Bergbomin koko
sivistys oli eurooppalaista, häneltä puuttui varsinainen rahvaan
sielunelämän tunteminen. Tämä seikka viittaa kylläkin siihen, että
Kaarlo Bergbom ei ole Kiveä voinut samassa määrässä kuin muita
neuvoillaan auttaa. Mutta vaikkakin suoranainen auttaminen ei ehkä
tullutkaan kysymykseen, niin hän oli ensimmäisiä, jotka tunsivat
Aleksis Kiven tuotannon arvon, ja esittämällä hänen näytelmiään hän
raivasi niille tien yleisön sydämeen.
Suurimmalla voimalla on Kaarlo Bergbom auttanut Gustaf von Numersin
kirjallista tuotantoa. Numersilla oli palava mielikuvitus, täysi
henkinen hehku, mutta häneltä puuttui järjestävä kyky. Tässä suhteessa
Kaarlo Bergbom oli aivan kuin kohtalon valmistama apu hänelle.
Kaarlo Bergbom antoi toisen kirjalliseen tuotantoon parhaat henkiset
voimansa, hän järjesti juonen, laati kohtaukset voimakkaiksi, antoi
sopivia iskulauseita, teki luonteet selviksi kohtausten avulla.
Parhain näyte tästä yhteistyöstä on "Elinan surma". Maailman
kirjallisuudessa on harvoja näytelmiä, joissa johdanto olisi niin
oivallinen kuin tässä. Luonnollisen keskustelun avulla heti
ensimmäisestä kohtauksesta alkaen pääsee katsoja päähenkilöiden
elämästä ja kohtaloista selville. Mikään lause ei tunnu pakotetulta tai
tarkoituksella laaditulta, ja kuitenkin jokainen kohta on aivan
välttämätön alkujuonen selvittämiseksi. Kun Klaus Kurki tulee sisään,
tiedämme kaiken, mikä näytelmälle on välttämätöntä, ja mielenkiintomme
on aivan täydellinen. Jos vertaa tätä alkua moniin Sardoun, tuon suuren
taiturin, näytelmiin, niin huomaa, miten loistavasti "Elinan surma" on
laadittu. Miten usein saakaan Sardou turvautua siihen keinoon, että
joku oloja tuntematon saapuu näyttämölle ja hänelle selitetään kaikki
tarkoin! Tässä ei ole mitään sellaista. Tuntien Kaarlo Bergbomin suuret
historialliset tiedot voi melkein varmuudella sanoa, mikä ajatus on
hänen antamansa, sillä mitään vastaavia tietoja ei ollut Numersilla.
Numers oli aikonut ensin tehdä Kirstin palkkapiiaksi, noudattaen siinä
kansanrunoa, mutta Kaarlo Bergbom tiesi, että näytelmä siten kadottaisi
paljon voimastaan, koska Kirsti ei silloin olisi tasavoimainen Klaun
kanssa, ja siksi hän Kirstistä teki aatelisneidon.
Kolmas kuvaelma, kohtaus Klaun ja Kirstin välillä Laukossa, on Kaarlo
Bergbomin kirjoittama, samoin kaksi viimeistä kuvaelmaa, joissa draaman
toiminta nousee huippuunsa. Alkujaan oli aikomus noudattaa näytelmässä
runon määräämää loppua, siis Klaus olisi polttanut vaimonsa taloon,
mutta koska tämä muoto ei olisi ollut kylliksi näyttämöllisesti
vaikuttava, ei ainakaan Kaarlo Bergbomin mielestä, joka rakasti selvää
toimintaa eikä ulkonaisia vaikutuskeinoja, muutti hän lopun
sellaiseksi, että Klaus kuristaa vaimonsa. Näytelmää laadittaessa hän
kysyikin teatterilla näyttelijöiltä, millaisen lopun nämä tahtoisivat,
ja naiset aivan yhteen ääneen pitivät kuristamista parempana loppuna.
Tietysti ei näyttelijöiden mielipide ollut määräävä, mutta Kaarlo
Bergbom puhui heille asiasta, joka hänelle oli rakas, tietäen varsin
hyvin, millaisen lopun näyttelijä pitää oikeampana.
Lukiessa tätä näytelmää tuntuu se toisinaan kovin jyrkältä, lauseet
liian mahtipontisilta ja ontoiltakin, mutta näyttämöllä tämä kaikki
katoaa. Ja juuri siinä on Kaarlo Bergbomin älyn voima. Hän tahtoi ennen
kaikkea tehdä näyttämöllä lausutun sanan havainnolliseksi. Jokaisen
henkilön täytyi määrättyinä hetkinä lausua lauseita, jotka paljastivat
hänen luonteensa, määräsivät toiminnalle aivan kuin virstapatsaat.
Näytelmä on aivan täynnä tällaisia lauseita. Lukiessa ne eivät vaikuta
täydellä voimalla, mutta näyttämöllä lausuttuina on niiden tenho
täydellinen.
Kaarlo Bergbomilla oli ihmeellinen taito koota näytelmään kaikenlaisia
kulttuuripiirteitä, jotka antoivat kuvan aikakaudesta, mutta samalla
veivät toimintaa eteenpäin. Sellaisia ovat toisen näytöksen
ripityskohtaus, jossa samalla saamme nähdä sekä Elinan että Klaun ja
Kirstin sielunelämään; häät monine lauluineen ja näennäisesti aivan
tarpeettomine yksityiskohtineen, Uolevin laulu Elinalle, jonka Kaarlo
Bergbom on itse runoillut samoin kuin ballaadin viimeisessä
näytöksessä, imettäjän taikomiskohtaus patjoineen Vääksyssä.
Tämä näytelmä on siinä suhteessa erikoinen, että mistään ei
löydä piirrettä, josta voisi väittää, että se olisi syntynyt
maailmankirjallisuuden nerontuotteiden vaikutuksesta. Niin suuri
kuin olikin Kaarlo Bergbomin lukeneisuus, yhtä suuri oli hänen
mielikuvituksensa hedelmällisyys draamallisten kohtausten laatimisessa.
Niinkuin hän tässä näytelmässä punnitsi juonen uudelleen ja antoi sille
uuden suunnan ja pohjan, samoin hän teki Numersin näytelmässä "Kuopion
takana". Tämä näytelmä oli alkujaan perhenäytelmä, jossa päähenkilö oli
rovastin tytär Naimi. Lilli, vapaamielinen kaupunkilaisnainen, oli
jonkinmoinen viettelijä, joka tuli rauhalliseen paratiisiin.
Näytelmässä oli alkujaan neljä näytöstä, Bergbom supisti ne kolmeen.
Näytelmästä hän teki komedian ja lisäsi siihen maalaisrouvien
ihastuttavan ja eloisan lauman. Tämä naisparvi herätti tavattoman
suurta ihastusta Bergbomissa. Olihan hän elämässään monissa
juhlakomiteoissa ja maaseudulla liikkuessaan tullut tuntemaan nuo
pintapuoliset olennot. Hän lisäili harjoituksissa yhä uusia piirteitä,
jonka vuoksi näytelmä saatiinkin useaan kertaan kirjoittaa puhtaaksi.
Numersilla oli kymmenittäin aiheita varalla kirjoittaakseen näytelmiä.
Mutta hän teki yhdellä ainoalla teolla kaiken tyhjäksi. Kun
arvostelussa julkisesti mainittiin Bergbomin ansiot "Elinan surman"
syntyyn, niin Numers tyhmyydessään kielsi sen. Hän teki sen kai hyvässä
uskossa silloin, hän ei enää muistanut, miten paljon toinen oli antanut
hänelle viittauksia, miten suuressa määrässä kaiken järjestänyt ja
suunnitellut. Yhdellä iskulla loppui silloin näiden kahden miehen
yhteistyö. Kaarlo Bergbom ei vastannut Numersin kirjoitukseen, hän
lähetti vain alkuperäisen käsikirjoituksen hänelle. Myöhemmin Numers
yritti saada sovintoa aikaan, huomatessaan, ettei hän yksin voinut
mitään luoda, mutta Kaarlo Bergbom vastasi lyhyesti, että palohaavoja
saanut lapsi karttaa tulta.
Tätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan
syyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta
oivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen
luomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on
katkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain
kerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön.
Minna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori
näytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan
kiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin
syynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla
nähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun "Kovan onnen
lapsia" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä
myöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei
ollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä
aiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten
välisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. "Anna
Liisassa" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on
kiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja
väkevää.
Samoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen
ja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon
jälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta
huomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa,
sielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan.
Erkko antautui "Ainoa" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja
siksi menestys olikin täydellinen. "Kullervossa" hän tahtoi olla vapaa,
hän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti
esityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys
pyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei
vaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen
huomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja
kesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska.
Kun Erkko laati "Pohjolan häät", uskoi hän voivansa luoda yksinään.
Tulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän
epämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden
kuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä.
Kaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä
teatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani
Sjöström toi hänelle "Marin". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja
kiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos
oli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia
poistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki.
Sjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet
unhoitukseen.
Jokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina
sen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä.
Jos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken.
Hyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset
kelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina
samalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää
toisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia
nerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen
palvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom
pyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla
tyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut
kylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan
omin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi
Kaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken
yhteistyön hajoaminen.
Bergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan
ainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti
erinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti
saattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin.
Jokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi
poistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää
meistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää
hänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka
ovat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman
suurella ihailulla.
Renan väittää, että viimeisellä tuomiolla naiset istuvat
tuomioistuimella, mutta jumala kuitenkin tarkastaa tuomiot. Jos niin
on, niin Kaarlo Bergbomin voi käydä hyvin hullusti. Koska viimeisellä
tuomiolla vallitsee yleinen äänioikeus, niin eivät kai lahjakkaat
naiset joudu tuomareiksi, vaan keskinkertaiset, ja nämä eivät voi
sietää Kaarlo Bergbomia. Tämä johtuu siitä, että hän aina ensiksi vaati
jokaiselta ihmiseltä älyä ja sydäntä. Älyn puutteen hän vielä voi antaa
anteeksi, mutta sydäntä täytyi olla sitä enemmän. Naiset häntä usein
muistelevat katkeruudella, sillä heidän turhamaisuuttaan hän loukkasi
eniten varsinkin silloin, kun nainen pyrki olemaan henkevä. Mutta
miesten joukossa on hänellä paljon ihailijoita juuri sen vuoksi, että
hän arvioi jokaisen ihmisen katsomatta hänen yhteiskunnallista
asemaansa vain älyn ja sydämen mukaan. Tämän vuoksi hän oli suuri
demokraatti, vaikkakin älyn maailmassa oli täydellinen aristokraatti.
Maailmassa on kahdenlaisia neroja, niitä, jotka teoksillaan vaikuttavat
maailmaan, ja niitä, jotka henkilökohtaisesti vaikuttavat omalla
persoonallisuudellaan. Edelliset pysyttelevät tavallisesti syrjässä
suuresta joukosta, jälkimmäiset liikkuivat sen keskellä. Bergbom
vaikutti aina ympäristöönsä, liikkui hän missä tahansa.
Vaikka ottaisi pois hänen elämästään kaiken sen, mitä hän teki
teatterin hyväksi, niin jäisi kuitenkin kylliksi täyttämään tavallisen
ihmisen elämän. Hän on nostanut henkistä tasoa maassa enemmän kuin
kukaan muu. Hän ei ole esiintynyt puhujana innostaessaan ihmisiä
liekkiin, joka usein sammuu samana päivänä, vaan hän seurustelulla
synnytti uusia ajatuksia ja katkoi ennakkoluulon kahleita. Me ihmiset
emme tavallisesti tunnusta tällaista vaikutusta, sillä saatuamme
herätyksen, uuden ajatuksen, kehrää aivojemme rukki heti sen ympärille
langan ja me uskomme kaiken silloin itse luoneemme. Mutta eräinä
hetkinä jokainen tekee tiliä itsensä kanssa ja silloin hänen täytyy
antaa täysi tunnustus sille, joka on hänessä herätyksiä saanut aikaan.
Hänen aikanaan uskallettiin paljon ajatuksen maailmassa ja jokaisella
alalla oli miehiä, jotka tekivät suurempia tai pienempiä ihmeitä. Tämä
johtui siitä, että heillä aina oli edessään mies, joka teki kaikkein
suurimman ihmeen, loi tyhjästä teatterin ja synnytti kirjallisuuden
kukoistuksen.
Ja kun hänen lähelleen tuli, niin oli jokainen rauhallinen. Kaarlo
Bergbom oli elävänä todistuksena siitä, että maailmassa voi saada
suurta aikaan tekemättä sovintoa sovinnaisuuden kanssa, kaikessa
olemalla vain oma itsensä. Ja kun näki, miten helppoa hänen oli olla
originaali, niin uskalsi jokainen muukin olla vain oma itsensä. Ja kun
siihen asteeseen pääsi, niin uskalsi joka päivä tuhlata kaiken henkisen
voimansa varaamatta siitä mitään jonkun määrätyn yhteiskunnallisen
kuvan ylläpitämiseen.
Mielikuvitusrikkaat ihmiset ovat elämän suola, sillä he panevat aina
ympäristönsä mielikuvituksen myös liikkeelle. Kaikki on ajatuksen
maailmassa alkujaan yhtä, jokainen käyttää vain aineksensa eri tavalla.
Kaarlo Bergbomin työn laadusta johtuu, että hänen nimensä ei säily
muuta kuin historiallisena. Mutta tarkka tutkija huomaa aina
vuosisatojenkin jälkeen, kuka määrättynä aikana on ollut henkisen
koneen hyvänä käyttäjänä, kuka on osannut antaa sille oikean vauhdin.
5.
Kaikki taiteellinen luominen on riippuvainen haltioitumisesta, tuosta
hetkestä, jolloin ihminen kooten kaiken henkisen voimansa yhteen
ainoaan polttopisteeseen, halliten teknilliset keinot, ihanne kirkkaana
edessään, aivan kuin leikkien jumalan tavoin tyhjästä luo maailman
uudelleen, toteuttaa ikuisuuden maallisessa työssä.
Lahjakkainkaan ihminen ei aina ole lahjakas, vaan aivan tavallinen.
Määrättyinä hetkinä tulee hänen sieluunsa paloa ja hän tekee ihmeitä.
Päästäkseen tähän korkeimman onnen tilaan hän tarvitsee ulkoapäin
tulevan kiihoituksen, tarvitsee olennon, joka uskollaan häntä innostaa,
vahvistaa hänessä varmuutta kutsumuksestaan, siirtää syrjään maailman
ja sen arvostelun ja saattaa taiteilijan seisomaan korkeimman
tuomarinsa, itse taiteen jumalattaren edessä. Mutta ennenkuin toinen
voi vaikuttaa koko voimallaan, täytyy taiteilijan antautua hänen
alaisekseen, liittyä häneen nöyrällä mielellä. Jokaisen todellisen
taiteilijan elämässä on aina tavattavissa olento tai olentoja, jotka
ovat heissä taiteen herättäneet. Yksinään mikään taiteilija ei pääse
tähän luomisintoon. Monet, joiden työ on ehtynyt ja tulokset alkavat
olla köykäisiä, syyttävät heikentyneestä luomiskyvystä yhteiskuntaa,
joka ei anna heille kannatusta, arvostelua, joka ei heitä ymmärrä,
tovereita, jotka vainoavat heitä, mutta yleensä eivät he näe, että
luomisen salaisuus on ihmisessä itsessään, luottamuksessa yhteen
ainoaan olentoon, joka huumaa mielen, terästää voiman ja tekee työn
helpoksi kuin leikin.
Luomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden
hetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön
nähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista
vähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa
meille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään
voimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme.
Haltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua
hypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä.
Hypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin,
hänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka
hän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat
vieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan
syvimpiä onkaloita myöten.
Haltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee
tunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka
hänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista.
Tällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan
täydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle
se oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline.
Ennenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä
ehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen
johdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa
toisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä
muodossa.
Harjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan
esitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa,
aina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta.
Huomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen
usein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista,
innostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos
näyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan,
siihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan
astui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti
hän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat
olosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä
esittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin
harjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa.
Monet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta
hyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen
oikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen
erittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä,
syyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi
paljon "nyansseja".
Harvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin
näytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin
esityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän
henkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen
eläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen
taidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys,
mikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei
järkeilyllä koskaan saavuteta.
Oikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on
se, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa.
Tämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on
olemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee.
Määrättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun
sijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että
näyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa
esittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla
näyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän
tuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen
tuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä
henkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska
ilmenee kyynelissä.
Ida Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä
hänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta
elämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla
kulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat
käsittämättömiä.