KAARLO BERGBOM
Henkilökuva
Kirj.
JALMARI FINNE
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.
1.
Suurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri
aloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat
kansakunnan kohtaloon ja sivistykseen.
Suurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät
aikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki
aikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina
toimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain
valittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla,
sillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen
sopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas,
yhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa.
Mutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen
tarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin
veitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa
heiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri
yleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana,
mutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole
kutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla
tai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri
yleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko
kadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai
taistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon
tuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa
ajatuksiin ja toimintaan.
Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten
ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä
taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko
vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon
jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto
ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen
ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.
Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut
Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi
tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman
herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten
vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden
uutukaisen kirjallisuutensa kera.
Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen
voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo
Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä,
eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin
työtä oteta varteen.
Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi
taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä
sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen
nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.
Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua
ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin
mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista
kukista.
Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat
kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja
siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.
Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai
unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä
täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.
Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä
sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello,
vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat
loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja
katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun
ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa.
Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on
masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin
huuto.
Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa.
Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on
käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan
olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei
hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen
ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin
pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan,
valmiina uhraamaan kaiken mitä voi.
Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se
olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja
vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio
synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen
lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri
vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti
mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.
Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti
suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä
taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi
pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen
kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon.
Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu
ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.
Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut
suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän
hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi
kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden
keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina
uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi
sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään
uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen
kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin
hänestä tuli suurmies.
Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja
hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja
tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa
asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta.
Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta",
sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.
Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan
vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan
lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään
sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen
ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri
toiminta-alat itselleen sopiviksi.
Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän
menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa
aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta,
joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin
suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen.
Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi
näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi
lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus
oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen
merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta.
Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen
toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa
annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään
rakenneta.
Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On
lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä
myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi.
Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik
Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen
nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?
Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä
taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan.
Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena
draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien
sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut
kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta
kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin
Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on
täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän
lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut
jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa.
Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan.
Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin
merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä
saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri
siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta
puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän
kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.
Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne
tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia,
jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät.
Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia
kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne
olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään
pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena
vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen
punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen...
mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä
suhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi,
kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto,
huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan
hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.
Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin
paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän
ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli
tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos
hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut.
Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä
onnea.
Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti
hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima
herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä,
jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän
aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin
teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska
suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä
pitempiä.
Miten monta kertaa ovatkaan vastustajat tuoneet ristinpuun naulitakseen
hänet siihen, koska jokainen suurmies aina naulitaan ristiin. Mutta he
eivät tunteneet vastustajaansa. Tämä otti ristin, taittoi sen
kappaleiksi ja iski vastustajiensa kalloon, mukiloi heidät monasti
pahanpäiväisiksi, mukiloi niin, että eräät koko ikänsä pysyivät
rampoina. Jos katselee niitä, jotka ovat olleet hänen vastustajinaan,
niin ei kukaan heistä ole elämässä saavuttanut pysyvää huomattavaa
asemaa, vaan ovat aina tavalla tai toisella tehneet haaksirikon.
Onnistumisen ensimmäisiä ehtoja on se, että osaa esteet nähdä oikeassa
muodossaan. Jos sen lisäksi osaa punnita omat voimansa, niin tulos on
varma. Mikä uhkarohkeus olikaan perustaa samalla suomalainen ooppera ja
suomalainen teatteri! Myöhemmin ei kukaan ole uskaltanut tätä tehdä,
vaikkakin tällaisen yrityksen onnistumisen välttämätön ehto, ekonominen
vauraus maassa, on paljoa edullisempi. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä
näyttelijät, hän loihti esiin laulajat. Sanottiinhan, ettei ollut
sellaista ihmistä, josta Kaarlo Bergbom ei olisi tehnyt näyttelijää,
eikä sellaista olentoa, josta hän ei olisi tehnyt laulajaa.
Ei mikään tunnu sivullisista niin luonnolliselta kuin onnistuminen,
mutta vain harvat osaavat arvostella, mikä voimanponnistus on tarvittu
kaiken aikaansaamiseen. Niiden joukossa, jotka hänen työtään osasivat
oikealla tavalla arvostella, olivat kaikki ne, jotka vilpittömällä
mielellä uhrasivat hänen työlleen oman työnsä.
Jokainen ihminen on magneetti. Hänen luonteensa pääominaisuus vetää
samanlaisia luokseen. Kaarlo Bergbomin seurassa oli uhrautuminen
luonnollinen asia, sitä ei tarvinnut hävetä. Hänhän ei tehnyt kauppaa
ihmisten henkisten ominaisuuksien ja lahjojen kanssa, vaan tahtoi ne
kehittää ja antaa tilaisuuksia kukoistukseen. Ken ei pysty päälliköksi,
on mielellään voimakkaan johdettavana. Ilman tätä harrasta uhrautuvaa
joukkoa olisi Suomalaisen teatterin alku jäänyt vain kauniiksi
unelmaksi huolimatta johtajansa kaikista ponnistuksista. Taistelua ei
suurikaan johtaja voita armeijatta, mutta vain oikeilla johtajilla on
voittoisa armeija.
Kaarlo Bergbomin asema teatterin johtajana oli sen vuoksi varma, ettei
hän olisi sitä ehdottomasti tarvinnut toteuttaakseen elämänsä ja
saadakseen jotain aikaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla yliopiston
professorina, jolloin hänen terävä älynsä olisi hedelmöittävästi
vaikuttanut kirjalliseen arvosteluun. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla
kirjailijana ja olisi saavuttanut maineen sillä alalla.
Hänen varmin kilpensä taistelussa vastustajiaan vastaan oli se, ettei
hän kaivannut tunnustusta. Työ riitti hänelle. Hän tiesi niin varmasti,
että työ on se ainoa rukous, johon aina tulee vastaus.
Kohtalo ei ollut antanut Kaarlo Bergbomin olemukseen niitä viehättäviä
piirteitä, jotka vetävät ihailijattarien lauman taiteilijan ympärille.
Jos tällainen parvi olisi hänen luonaan ollut, ei hän koskaan olisi
suurta saanut aikaan. Hänestä olisi korkeintaan tullut esteettinen
"leijona", joka olisi kirjoittanut henkeviä teoksia, mutta ei olisi
perustanut Suomalaista teatteria.
Esittävä taiteilija voi yhtä kaikki jotain saavuttaa, ihailijatarparven
suitsutuksista huolimatta saavuttaa siksi, että hänellä aina on
kiitollinen ja vaikutuksille altis yleisö, joka kiihoittaa henkistä
paloa hänessä, mutta henkisesti omintakeisesti luova mies heikkenee
aina tuollaisen ihailijatarparven uhrina. Kun jokainen mies on altis
imartelulle, ja miten altis onkaan! -- viisas nainenhan tietää, että
jokainen mies on voitettavissa, kun vain osaa kultiveerata hänen
heikkouksiaan -- niin hänen henkinen voimansa vähenee, kun siltä ei
mitään vaadita.
Juuri tämä miehellisen viehätyksen puute aiheutti sen, että Kaarlo
Bergbom suhteissaan naiseen aina oli henkisellä tasolla. Kaikki siteet
hänen ja naisen välillä johtuivat henkisestä askartelusta. Rakkaus voi
tuottaa pettymyksiä, taisteluja ja ristiriitoja, mutta niistä
tavallisesti mies nousee entistä voimakkaampana. Henkisen yhdyselämän
ristiriidat ovat kiirastuli, missä sielu puhdistuu... jos se jaksaa
saada voiton.
Mikä oli Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan suhde alkujaan? Väitetään
heidän rakastaneen toisiaan. Kumpikaan ei ole siitä puhunut mitään,
kumpikaan ei ole jälkimaailmalle jättänyt todistusta. Kun nainen
palvelee miestä, voi aina olla varma siitä, että hän miestä rakastaa.
Ja Charlotte Raa palveli Kaarlo Bergbomia. Hän oli ruotsalainen
näyttelijätär, joka ei osannut edes suomenkieltäkään, hän innostui
suomalaiseen näytelmätaiteeseen, jota siihen asti ei ollut
olemassakaan, hän heittäytyi yritykseen, joka tuotti hänelle haittaa ja
ikävyyksiä ruotsalaiselta taholta. Niin paljoa ei nainen tee, ellei hän
rakasta. Voihan sanoa, että hän aavisti, miten suuri oli Kaarlo
Bergbomin työ, miten pitkälle se viittasi. Hän oli näyttelijätär, hyvä
näyttelijätär, mutta hyväkin näyttelijätär elää aina vain hetkessä. Jos
hän tekee laskelmia tulevaisuuden suhteen, ei hän ole hyvä
näyttelijätär eikä ole näyttelijätär laisinkaan.
Charlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni
seuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he
monasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies,
joka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti
arkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa
vain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain,
siksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean.
Miten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä
ruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä
kuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä
painetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen
synnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen
äidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä
rakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei
mitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka
hänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä
mies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan
täydessä kirkkaudessa.
Kaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt
miehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja
Charlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se
säilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse
samentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita,
vaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä,
jotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin
kaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja
arkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja
epäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus
kirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa
uskoa ja ponnistuksen riemua.
Elämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä
kahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen
nainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde
voi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen
suomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin.
Oliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko
hän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää
voinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa
matkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin
unohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni
naimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli
sitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen.
Kaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen
sisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden
kahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä
elämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on
jäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään
huolimatta -- joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi
-- oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka
esti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli
määräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi
pitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen
olisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun
tämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan
rahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla
temperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja
henkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään
ajattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan
huolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille,
ellei Emilie Bergbomia olisi ollut.
Oliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen
uhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä
sisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista
kaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut,
niin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta
taiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat,
ja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin
eräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli
aivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut
Hypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään,
tuntien koko siihen kuuluvan koneiston.
Veljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään
palvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena.
Hänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli
veljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin,
hylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman.
Tiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä
ei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle
riitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle
niin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä,
millä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi
vahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen
myös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus
teatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan
oli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana,
vaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden
kanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle
henkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen.
Emilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin
omalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria.
Tavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat
aikaansa ja varojaankin. Omituista -- tämä henkinen ilmakehä on ollut
niin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla
voivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn
katsantokannan "opettajaltaan", sen nimittäin, että miehen työtä on
palveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa.
Tämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että
Emilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin
hyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka
teatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa,
oli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen
sellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut.
Luovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän
yläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa
parasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä
tarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen
kuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä
järjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli
kuninkaana.
Emilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella
tämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä
suhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä.
Kun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden
käänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa
kirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut
mahdollista.
Näissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat
aivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä,
Minna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen
isänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi
Kangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä
lapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi
rikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän
oli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan
vallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa
toisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen
näytelmäänsä "Kovan onnen lapsia" niin vaarallisena, että sen esitys
keskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä
ahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom
oli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen
alaiseksi.
Syvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat
ovat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää.
Eräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan
voimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen
henkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti
näytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli
näennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän
tarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi,
mutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran
katkettuaan uusita.
Miten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei
samalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä
ennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja,
joille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa.
Nerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He
elävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin
toisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat
aikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta.
Jokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan
kuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten
sielullisen koneiston pani liikkeeseen.
Voimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee
ohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä
väkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka
muutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa.
Tämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida
Aalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja
Kaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa,
josta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä.
2.
Sovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä.
Niiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi
saada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain
siinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti
puhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä
palvellaankin ulkonaisia tapoja.
Ja tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin
sanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä
johtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut.
Omintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena.
Ihannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on
nähnyt, kuullut tai lukenut.
Mutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen
sovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät
kunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia
ajatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä
ihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan
ehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi.
Kaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen
kaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti
naurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen
siitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso.
Itse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli
naurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa
tapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi
sydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän
aivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä
ihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton.
Originelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta
tahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti
kaikkein kaavamaisinta elämän muodoista.
Eräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja
arvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli
pitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet
pöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti
sitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja
marsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan
pienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa
sukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui
ja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia
katseita sinnepäin.
Kun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom
tällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi
hän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän
ilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli
rautalangoilla tuettu.
Tämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan
tilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä
kesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti
laulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen
ohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle
kiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen
kukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän
nousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie
johti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat
virtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen
kauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan
kerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! "Ei siinä auttanut
enää valheetkaan", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan.
Pukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina
valvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta
hänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie
kauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo
Bergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän
heitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin,
vallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki
tavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä
huudahti: "Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!"
Emilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan
tiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen
kuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan
ollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi
veljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin
piti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja
Kaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie
päätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi
Kaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa
käynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella
otti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt,
kääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella,
mutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: "Saanko tohtorille antaa
ystävällisen neuvon?" -- "Olkaa niin hyvä", vastasi tohtori. --
"Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos
täytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee
vartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis
vartalo!" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien
räätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. "Se ei sentään
mennyt minuun", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan,
missä puhutaan hänen vartalostaan.
Räätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina
mielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan
pullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi
niitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt.
Niin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut
kaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että
puku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt.
Kun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat.
Kaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen
ajatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein
oli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat
luonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä.
Loistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä
huvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut
kosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten
kaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen
vuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai
arkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi
hyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja
onneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli
siihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille.
Kun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli
kirjoittanut siihen juhlanäytelmän "Pohjolan häät", niin muutama päivä
ennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli
aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin
kuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä
tilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa.
Painoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että
näytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti
ensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa
puhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva
sammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa
ruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun
Pohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla
nimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa
olutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä
Iivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää.
Tämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli
sanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä
olevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi
leukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella
ollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen
valloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja
ystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista
nuorukaista.
"Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana", sanoi
hän. "Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen
näytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli
vanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni
hän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään
valtiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja
lausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä
on, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en
minä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään."
Painoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta
Kaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen
hyökkäykseen.
"On kaksi näytelmää", sanoi hän, "sellaista, etten voi käsittää, miten
painoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort.
Ajatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen
lähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä
Pietariin."
Painoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä.
"Toinen näytelmä on Faust", jatkoi Kaarlo Bergbom. "Siinä tekee eräs
vanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun
kanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan,
arvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta,
jolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja
sen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu
useaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia
meidän näyttelevän Faustia."
Nyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa
voitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui:
"Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä
ruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle
hyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja
pyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne."
Tämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä
eteisessä hän kääntyi ja sanoi:
"Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana.
Kaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he
poliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin
heille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te
ette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'."
Ja tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen
ystävällisesti jatkoi:
"Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!"
Tällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen
näyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija
esiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla
lauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa
vihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi.
Vaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen
syrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka
kuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: "Kyllä Kaarlo
Bergbom osaa katkoa ihmisten siivet!" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli,
vastasi hän lyhyesti: "Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!"
Jos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo
Bergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien
suhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän
saattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi
kaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä.
Tämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi
nauraen sanoa: "Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa.
Hän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin
tarkoittaa!"
Tyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria
typeryyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan -- ja jumala paratkoon, hän
kiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! -- hän antoi älynsä
leimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa
sijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää
itselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa
tavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä.
Jos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli
murhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin
kohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei
hän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä,
sillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin
hyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen
rakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä
tahansa anteeksi.
Hän ei voinut hillitä temperamenttiaan eikä sitä tahtonutkaan, ei
silloinkaan, kun hengenahdistus häntä vaivasi ja jokainen suuttumuksen
puuska lopulta salpasi hengityksen. Hän tunsi kerta kaikkiaan olevansa
älyllisesti kaikkien muiden yläpuolella ja sen perustuksella oikeutettu
menettelyihin, jotka muille eivät olleet luvallisia. Niin kauan kuin
tämä voima hänessä oli, kaasi hän kaikki vastustajansa, kun se iän
karttuessa heikkeni, oli hän tuomittu olemaan toisten iskujen
maalitauluna.
Jos näyttelijät kapinoivat -- ja milloin he eivät sitä tekisi! --
saattoi hän myrskyisenä vaeltaa teatterilla. Silloin hän tavallisesti
otti nenäliinan taskustaan ja repi hampaillaan sitä, samalla syytäen
suustaan toisen purevan lauseen toisensa jälkeen. Mikään väittely ei
voinut tulla kysymykseenkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän
antanut toiselle suunvuoroa, vaan puhui koko ajan ja sanottuaan kaiken
sanottavansa meni nopeasti tiehensä.
Toisinaan hän tällaisten myrskypuuskien jälkeen pysytteli päivän poissa
teatterilta ja palasi sitten aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Ja oikeastaan ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta kuin että tyhmyys
oli kaatunut ja teatterissa vallitsi jälleen puhdas ilma.
Tällainen ihminen ei voinut teatterissa saavuttaa varsinaisia ystäviä,
ajoittain kyllä innokkaita ihailijoita, mutta ei herttaisia ystäviä.
Näyttelijäin sielullinen nahka on hyvin arka, ja Kaarlo Bergbom
haavoitti sitä tavan takaa. Monet hoitelivat haavansa terveiksi ja
muistelevat häntä kiitollisuudella. Toiset repivät itserakkaudessaan ne
yhä uudelleen auki, siihen jäi arpi, ja sopivan tilaisuuden tullessa he
olivat valmiit iskemään häneen, ellei suoraan edestä niin ainakin
takaapäin.
Jokainen voimahan synnyttää aina vastavoiman, ja siksi Kaarlo Bergbom
synnytti vastustuksen näyttelijöissä. Toisinaan se purkaantui
suoranaiseksi haluksi saada hänet erotetuksi. Sitä varten pidettiin
kokouksia, lähetettiin kirjeitä johtokunnalle, mutta nämä eivät koskaan
johtaneet mihinkään tulokseen, sillä näyttelijöiden laatimat kirjelmät
tekevät aina humoristisen vaikutuksen. Hänen aikanaan ei näyttelijöiden
joukossa liene ollut ketään muuta näyttelijää kuin Benjamin Leino, joka
aina ja kaikissa olosuhteissa olisi ollut hänelle uskollinen. Alempi
palveluskunta sen sijaan oli häneen syvästi kiintynyt, sillä tämän
suhteen hän oli kylläkin vaativa, mutta oli valmis antamaan täyden
tunnustuksen jokaisesta voimanponnistuksesta. Kun hän vihasi kaikkea
sovinnaista, piti hän sen vuoksi työväestä, joka ei koskaan tahtonut
kiivetä korkeille hevosille, vaan oli sitä mitä oli.
3.
Eroitus lapsen ja aikuisen sielunelämän välillä on siinä, että lapsi
elää kokonaan hetkessä, jotavastoin aikuisella on menneisyys taakkana
ja tulevaisuus huolena.
Jota suurempi kyky ihmisellä on elää väkevästi hetkessä, sitä varmemmin
hänelle kuuluu ei ainoastaan taivaan vaan myös taiteen valtakunta.
Oikeassa taiteilijassa onkin tämän vuoksi aina suuri määrä lasta. Onhan
Goethe sanonut, että jokainen lahjakas ihminen elää yhä uudelleen ja
uudelleen kehityskautensa. Hän aloittaa elämän uuden taiteellisen
ponnistuksensa keralla ikäänkuin alusta.
Kohdistamalla ajatuksensa tulevaisuuteen ja mahdolliseen maineeseen ei
koskaan ole mitään todella suurta taidetta saatu aikaan.
Kaarlo Bergbom rakasti elämää siinä määrin, että kuoleman-ajatus oli
hänelle kiusallinen. Jos hänen seurassaan tuli puhe kuolemasta, niin
hän aina heti siirsi sen syrjään. "Ja kun se kerran tulee, niin on
parasta, että se tulee äkkiä", sanoi hän. Kuullessaan, miten eräs vanha
tuttavansa, muuan senaattori, kuoli senaatissa työpöytänsä ääreen, piti
hän tätä kuolemaa kaikkein kauneimpana.
Hän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen
saatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena
hän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään
enää olevan elossa.
Tämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla
hän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston
saattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi,
mutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva
näytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä
syrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä
tahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen
hetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla
tuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan
nääntynyt.
Kun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan
siinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän
väliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa
nojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui,
iski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan.
Toisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla,
harjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin
voittoon.
Rinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo
Bergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän
käynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta
ei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus
elämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo
Bergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä.
Tavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen
viitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan
selvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka
tahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua.