tapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja
hehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion
omasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu
jotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella
saavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa,
joiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin
kuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri
niin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka
ilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun
hetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet
pakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa
enemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset
tulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen
tekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain
ammattilaisia sen jälkeen.
Mitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne
ovat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo
Bergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja
liikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä
osasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja
antautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin
näyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle,
niin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän
vakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän
oli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran
näyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu
itsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja
temperamenttiaan, ja sehän oli pääasia.
Haltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen
herkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu
varsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea
ruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta.
Ida Aalberg on kerran näytellyt "Elinan surmassa" Kirstiä sairaana,
niin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli
niin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen
näyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän
laisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että
näyttelijätär oli haltioitunut.
Teknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei
voinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat
ainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti
suuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei
koskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti
nuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä
oli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä
tätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta.
Jokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja
taiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun
eivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa
näyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän
osan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti
siihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on
tällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten
voimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva
ulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että
näyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen
kukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi
loihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt
eteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina
olleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli
Kaarlo Bergbomkin.
Kaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman
paljon eteenpäin -- eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja
puvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei
pystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi,
jommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana.
Näyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo
Bergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne
palvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa
etusijaa.
Hänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan
tuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti
käsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen
avulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun
piti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei
yrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta.
Mitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia
kokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän
liitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen
sinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut
laisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein
virheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä
puuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen
havainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella
seikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei
milloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista,
joka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee
aina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että
esitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan
mielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä
muuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi.
Teatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä
makusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä
aikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu,
mutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä
on yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän
innostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein
ihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset
liikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on
vain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida
näyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu
siitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon
yleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen.
Teatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo
näyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi
tämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän
taiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta.
Mutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin
niitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä
tavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy
hänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää,
ellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja
saada aikaan.
Ohjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään
henkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys
supistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän
sanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin "Yli voimain"
hän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset
tehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja
kolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran
puheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli
esitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti
hän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden
patoutumisesta näytelmän jännitys johtui.
Kun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin
rauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli
tuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa
mielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän
yksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen
perusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman,
kehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut
annetaan näyttelijöille.
Hän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan,
kaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin
oli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti
hyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi
vain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui
hänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan
pakkopaitaa.
Tällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo
Bergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin.
Aina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä.
Nämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi
viljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei
Kaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on
joukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa
ei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan
täydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan.
Teknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä
vähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva.
Uhkuva elämä on se, joka määrää kaiken.
Niinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten
kirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka
eivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa
taiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista
toisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin
avulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan.
Ohjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen
mielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa.
Mutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden
kautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman
niin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta.
Tavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä
suhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja,
on väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi
tuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa
vain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista
arvoista.
Klassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen
näytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä
olivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja
tahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen
esitettävän luonteeseen.
Koska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat
kaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista
kirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi
n.s. "hillittyä taidetta", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan
etusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään
näyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He
uskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei
ollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä
kiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään
sellainen oli mahdollista.
Ja yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut
kysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein
arkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina
ja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman
onnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti
täydellisesti sisäisen patoutumisen.
6.
On sanottu: "Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee
itsestään!"
Voimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle
ja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään
suuntaviivoja.
Kansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri
ihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä
paimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat
lampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy
hankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken.
Lahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään,
johtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen
kautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu
työ kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen,
se kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta
sitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se
saavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen
työlle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen,
joka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee.
Jos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella.
Vasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu
rakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla
tuloksesta varma.
Kaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi
rakastaa -- hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran
työ on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa
omenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko
omenan yksinään.
Kun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina
hän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella
näytelmätaidetta.
Jota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi
hän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle
hän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli
hänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa
terästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän
olisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan
täydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan
keskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi
ollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden
ajoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta
tämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut
samoja henkilöitä kohtaan.
Henkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa
hänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin
rintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta.
Kansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli
niitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta
taidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin,
milloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen
voimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut
samalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin
astuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei
koskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään.
Hän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön
iskettiin.
Eräässä Helsingin lehdessä käytiin useita vuosia kiivasta sotaa hänen
työtään vastaan. Kaikki hänen saavutuksensa leimattiin heikoiksi. Näin
kylvettiin epäluottamusta yleisöön ja näyttelijöihinkin. Se mitä ei
olisi ollutkaan, nimittäin heikkoutta työssä, saatiin täten aikaan.
Näyttelijät eivät enää samalla tavalla kuin ennen uskoneet johtajaansa.
Mitä sisarukset yhdessä kärsivät, sitä ei suuri yleisö tunne, sillä
heidän ylpeytensä esti heitä näyttämästä tuskaansa. Mutta kerran Emilie
Bergbom -- nainenhan tällaisissa tapauksissa kärsii enemmän --
huudahti: "Eikö sitten enää mikään kelpaa?", johon veljensä vain
tyynesti vastasi: "Älä viitsi puhua, Emilie!"
Mutta iskut osuivat, Kaarlo Bergbomin työtarmo heikkeni, hän matkusti
usein keväällä varhain ulkomaille nauttiakseen taiteesta ja elääkseen
vapaana kotimaisesta pikkumaisuudesta.
Jokainen suurmies on kerran naulittava ristiin, se on ollut maailman
tapa. Tunnustusta ei anneta, ennenkuin toisen henkinen ydin on
taitettu.
Miten paljon Kaarlo Bergbom sisimmässään kärsi niistä hyökkäyksistä,
jotka häneen kohdistuivat, sitä todistaa se, että hän tavan takaa puhui
eroamisestaan teatterin johdosta, vaikkakin hän vielä oli täysissä
voimissa. Päättävää askelta ei hän kuitenkaan jaksanut astua, ei
voinut, ennenkuin halvaus hänet siihen pakotti.
Eräänä päivänä oli tuska ylivoimainen. Alakuloisesti hän lausui:
"Eiköhän olisi ollut parempi, jos olisin ollut ainoastaan kirjailija!"
Näin kielsi hän lyhyen hetken aikana koko elämäntyönsä. Mutta pian hän
voimistui ja lausui:
"Ei, ei, se on väärin!"
Jokaisella ihmisellä on Getsemanensa, hetki, jolloin hän taistelee sen
puolesta, mikä on ollut hänen kutsumuksensa. Niin taisteli hänkin tuona
lyhyenä hetkenä.
Hän, kansakunnan taiteen kuningas, otti hetkiseksi kruunun päästään, ja
silloin näkyi, että sen sisällä oli orjantappuraseppele.