Minäkin nousin. Kohteliaimmin lausuin, että hän oli nähnyt aivan liian
suurta vaivaa; minä olinkin jo liian kauan kuluttanut hänen
kallisarvoista aikaansa ja pyysin nyt saada häntä kiittää. Mietelmäni,
joista olin saanut kunnian puhua hänen kanssaan, olivat aloittelijan
vaatimattomia hypoteeseja ja mielijohteita.
Lisäsin, katsoen häneen viattomasti: »Minulla ei, ikävä kyllä, ole
mukanani mitään kirjoitelmia, kun tulin tallettaneeksi kotimaassani,
ennen lähtöäni, esityksen näistä jotenkin tilapäisistä arveluistani
kolmen henkilön nimeen, kolmeen pankkiin.»
Rabbiini ei näkynyt huomaavankaan viimeistä viittaustani, vaan lausui
mitä ystävällisimmällä äänellä, kuinka miellyttävä tuttavuuteni oli
hänelle ollut, ja kysyi sitten: -- »Joko olette kauankin ollut
Jerusalemissa?»
Kiersin hänen kysymystään ja sanoin matkustavani ensi laivassa Jaffasta.
Rabbiini olisi välttämättömästi tahtonut saattaa minua toista tietä
ulos, mutta väitin voivani eksyä oudoilla kaduilla ja lähdin samaa tietä
kuin olin tullutkin.
Ulkopuolella porttia seisoi ystäväni. »Olipa hyvä, että palasit.» Hän
katsoi kelloaan. »Jos olisit vielä kolme minuuttia viipynyt, niin olisin
murtautunut sisään.»
»Hyvä ettet murtautunut», naurahdin.
»No, kuinka kävi?»
»Erinomaisesti. Siellä oli ihmeen kaunis juutalaistyttö.»
»Älä hiidessä! Vai kaunis tyttö? -- Etkö siis rabbiinia tavannutkaan?»
»Milloin Nevankoskea ovat juutalaisäijät alkaneet huvittaa enemmän kuin
juutalaistytöt? -- Mutta näinhän toki rabbiinin myöskin.»
»No niin --?»
»Kaikki hyvin, -- kaikki niinkuin arvelin olevan!»
Lähdimme astumaan pois, ja mainitsin siinä sivumennen, että rabbiini oli
tarjonnut minulle virvokkeita, joita en kuitenkaan ottanut vastaan.
»Siinä teit oikein.»
»Minulla on todella syytä luulla, että hän tahtoi nukuttaa minut,
tutkiakseen papereitani. Olisin kai sittemmin löytänyt itseni puti
puhtaana joltakin ihan oudolta kujalta. Vastaisten varalta annoin hänen
ymmärtää, että kaikki paperini ovat kotimaassani ja sillä tavoin
talletetut, että tulevat kuolemani jälkeen käytettäviksi.»
»Olitpa viisas! -- Entä se kaunis juutalaistyttö?»
»Enpä kerrokaan», ilkuin. -- »Se on oma salaisuuteni!»
Olimme joutuneet sille kohtaa, missä oli tehtävä harppaus yli tuoreen
raavaanvuodan. Pakostakin siinä pysähtyessäni tulin sattumalta
katsoneeksi taakseni. Jatkaessamme matkaa kuiskasin Nevankoskelle:
»Älä vilkaise taaksesi ennen kuin tuossa kulmauksessa! Meitä seurataan.
Nuori mies, joka kulkee perässämme, on rabbiinin poika.»
Vielä Jaffankadun käänteessä saimme nähdä, että hän vakoili meitä.
Saavuttuamme hotelliin kiirehdimme seurustelusalin ikkunaan. Aivan
oikein! Nuorukainen, jonka olin nähnyt rabbiinin luona, puhutteli
hotellin ovenvartiaa.
Saksalaisen hotellin järjestystä! Englantilaisessa tuollainen urkinta
olisi mahdoton! Valitimme asiasta hotellin omistajalle. Toimeenpantu
tutkimus toi ilmi, että eräs juutalainen herra oli seikkaperäisesti
tiedustellut asioitamme ja muun muassa saanut kuulla meidän toimivan
yhdessä »englantilaisten aarteenkaivajain» kanssa.
Kylläkin kaunista!
Haastattelun tuloksista Mr Fairholme oli suuresti hyvillään.
Urkkimisjuttuun hän ei pannut mitään merkitystä. Olimmehan äskettäin
osoittaneet perättömäksi erään reportteri-haijin sanomalehtikyhäyksen
toimistamme. Malakiittituolin löytöön hupeneva, vaatimaton totuus oli jo
tunnettu Jerusalemissa.
6.
Lähtiessäni samana iltana Nevankosken kanssa hotellin ruokasaliin
huomasin, että huone vastapäätä meitä oli saanut asukkaan. Ruokasalissa
näimmekin hänet sittemmin. Hotelli oli näihin aikoihin melkein tyhjä, ja
sen vuoksi uudet tulokkaat pistivät heti silmään. Nevankoski lausui
yksikantaisesti: »Kauppamatkustaja!» -- Rodultaan hän oli juutalainen.
Varhain seuraavana aamuna lähdimme työmaalle, jossa viivyimme
päivällisaikaan saakka. Aloin huoneessani muuttaa vaatteitani.
Ottaessani esiin kauluksen laatikosta huomasin, että siinä olevat
tavarat olivat mullin mallin. Säilykön kaikissa laatikoissa sama
epäjärjestys. Äkkiä johtui mieleeni, että ovi, tullessani huoneeseen,
oli ollut lukitsematta. Tarkastin kirstujani, matkalaukkujani,
kirjoituspöydän laatikoita. Täydellinen sekasorto vallitsi kaikkialla.
Itse kirjahyllyllä olevat kirjanikin olivat vaihdelleet paikkoja.
Menin Nevankosken luokse ja ilmoitin havaintoni.
»Älä toki! Minä tässä juuri ihmettelin, että olin aamulla jättänyt oveni
auki.»
»Tarkastahan laukkujasi ja laatikoitasi!»
Sama asia täälläkin. Kaikki säilypaikat olivat tyhjennetyt ja sitten
kiireisesti jälleen täyteen sullotut. Lukittu matkalaukku oli leikattu
auki.
Soitimme hotellinpalvelijaa. Hän vakuutti, ettei kukaan ihminen koko
päivänä ollut liikkunut koko tässä osassa hotellia.
»Mutta vastapäätä meitä asuu joku matkustaja», huomautin.
»Hän lähti pois jo aamupäivällä. Oli saanut muualla asunnon.»
Hotellin isäntä oli onneton. Vieras oli kirjoittanut matkustajakirjaan:
Blumenthal, asioitsija, Smyrna.
Lähdimme huoneeseeni pitämään sotaneuvottelua.
»Ensimmäinen seuraus käynnistäni rabbiinin luona», sanoin. »Luulin jo
johtaneeni hänet harhaan, mutta hänellä oli omat laskelmansa.»
»Onko sinulta mitään tärkeitä papereita kadonnut?»
»Enpä luulisi. Kaikki paperinihan ovat sinetöityinä hotellin
kassakaapissa. -- Mutta annahan olla!»
Kaappasin ikkunalta Bædekerini. Tänne olivat viime matkaltamme vielä
jääneet Mooseksen hautaa koskevat salakirjoitukset.
Olipa onni! -- Tallella olivat. -- Näyttelin Nevankoskelle
paperiliuskaleita: »Nämä käännökset tässä eivät ole niinkään
vaarallisia. Ehkä joskus vielä julkaisenkin ne. Sen sijaan nämä paperit,
joihin olen kirjoittanut kokoonsaamani heprealaiset tekstit ja joissa on
osoituksia avoimiin teksteihin, -- jos ne olisivat joutuneet rabbiinin
käsiin, niin se olisi ollut auttamaton onnettomuus. Mutta Bædeker oli
liian avoimesti esillä; mies ei osannut sitä epäilläkään. Jos hän olisi
pistänyt sen kauniisti taskuunsa, niin rabbiini olisi saanut avaimen,
jota etsii. Nyt hän ei saanut mitään.»
Huomasimme, että meidän tuli viipymättä ilmoittaa asia englantilaisille.
Rabbiini tiesi, että kuuluimme samaan retkikuntaan, ja mr Fairholmen
tuli saattaa kaivaustöitä koskevat paperit ja asiakirjat turviin.
Mr Fairholme ei ottanut asiaa täysin vakavalta kannalta, mutta lupasi
kuitenkin tästedes säilyttää kaikki paperinsa kassakaapissa.
Illaksi englantilaiset olivat kutsutut Jerusalemin kuvernöörin luo
vieraisille.
Aikaisin seuraavana aamuna mr Fairholme odotti minua hotellin
seurustelusalissa. Englantilaisten luona oli eilen illalla tehty
samanlainen asunnontutkimus kuin meilläkin. Herrojen ollessa kotoa
poissa olivat palvelijat pistäytyneet kaupunginpuistossa kuulemassa
turkkilaista musiikkia -- ja nähtävästi myös saamassa englantilaista
viskyä. Asunto oli jäänyt kylmille.
»Otettiinko mitään asiakirjoja?»
»Ei mitään otettu. Asiakirjoja eivät saaneet. Olin noudattanut teidän
neuvoanne. Ymmärrän, että tämän kaiken takana lienee rabbi Jonathan.
Luulen voivani myöntää, että tein virheen pyytäessäni teitä menemään
rabbiinia haastattelemaan.»
Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että minulla on sydämelläni
vielä toinen asia. Osoitin, millä perusteella mr Carew, Nevankoski ja
minä emme katsoneet hra Nierotia täysin luotettavaksi. Siitäpä syystä en
myöskään tahtoisi nyt antaa kirjoitettavaa tiedonantoa ja
työsuunnitelmaa hänen käännettäväkseen.
Lausuessani tämän tiesin varsin hyvin puuttuvani asiaan, josta varjo
helposti saattoi langeta minuun itseeni. Englantilainen gentlemanni,
personoitu suoruus ja rehellisyys, ei voi käsittääkään epärehellisyyttä
toisessa. Sellaisesta hän ei siedä puhuttavankaan. Luottamustaan
henkilölle, jota joku hyvä ystävä on hänelle suositellut, hän ei lakkaa
antamasta ilman täysipätöisiä, vastaansanomattomia väliintulleita syitä.
Kapteeni Nierotin oli työn aikana onnistunut päästä mr Fairholmen
erityiseen suosioon. Täytyi myöntää, että hän oli taitava, toimelias ja
nerokas mies. Ei koskaan työ sujunut paremmin, kuin milloin Nierot oli
tunnelissa. Jos pystysuoraa tunnelia tuli tyhjentää alhaalta ylöspäin,
tai puhkeava vesisuoni uhkasi meidät hukuttaa, niin Nierot aina keksi
keinoja. Hän oli neuvokas ja nopeapäätöksinen ja osasi panna vauhtia
beduineihimme -- senkin nahjuksiin! Hän tiesi, mitä he tarvitsivat:
tarmokasta, kovakouraista herraa. Hänessä oli lannistumatonta voimaa,
joka herätti beduineissa kunnioitusta. Lisäksi hän osasi heidän
kieltään. Kapteeni Nierot oli usein ollut meille työpaikalla
verrattomaksi avuksi.
Mr Fairholme vastasikin minulle: »Luulen huomanneeni, että teidän ja mr
Nierotin välit eivät aina ole olleet kaikkein parhaat. -- Mr Carew'n
suhde häneen, se on hiukan yksityisluontoinen.» Hän hymyili
tarkoittavasti: »Ehkä nimitämme sitä -- perhejutuksi.»
Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne
parhaiten sanoilla: _dixi et salvavi animam_.»
Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän
kääntyikin heti ystävälliseksi:
»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti
teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»
Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia
kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta
vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari
päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.
Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden
tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan
vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan
ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni
repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa
rabbiinille -- tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! -- Tekikö
ilmastokuume minussa tuloaan?
Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka
näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä,
täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä,
sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän
valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi
seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä
maailmanongelmalta: -- olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?
Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta
mitään kunnollista aikaan.
»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.
»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää -- korvani humisevat. Ei --
Stanleyn parannuskeino: _Go on!_ -- mars eteenpäin! -- Lähden ulos.»
Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.
Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut
muutaman minuutin ajan -- ensi kerran kuukausimääriin -- ja ilma oli
puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman
mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla,
jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni
tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin,
etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin
tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!
Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta
vastaan rabbiinin kestityksiä -- vastauksenikin olin jo muodostanut
valmiiksi --, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!
Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? -- Turhaa vaivaa! Kävelin
kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean
välistä pääkatua.
Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin.
Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä
Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei
epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! -- Hänellähän oli
opaskin mukanaan! -- Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti
sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.
Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän
julkivihollisemme.
Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen
mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin
takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.
Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän
luona -- mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen
musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.
»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»
»Minä olin silloin niin peloissani --»
»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»
»Hän on setäni. Minä olen syntynyt Frankfurtissa. Näin, että hän pani
jotakin pulloihin, ja minä olin niin peloissani. -- Hän itse ei juo --
ei viiniäkään -- näin temppelinvihkiäisjuhlan edellä.»
»Jätetään ne, mutta arvatkaas, mitä varten olen hakenut teitä kaksi
tuntia -- siitä asti kuin ilma muuttui näin raittiiksi? Tahdoin saada
nähdä, olivatko teidän silmänne ruskeat vai mustat!»
Hän oli kehittynyt nainen, vaikka iältään ja kokemukseltaan vielä
melkein lapsi. Hänen käsivartensa sujahtivat alas, ja hän hymyili
veikistellen:
»No, ja kummatko ne nyt olivat?»
»Mustat, yömustat, säihkyvät ja hurmaavat!»
Luontainen naisellinen mielistelyhalu oli voittanut hänet. Mutta sitten
hän lausui melkein valittaen: »Minä en saa kauan keskustella teidän
kanssanne! Minä olen kihloissa --»
»Kihloissa? Ja niin nuori!»
»Niin, serkkuni kanssa! Me olemme olleet kihloissa jo lapsuudestani
asti. Olen nyt äitini kanssa täällä ensi kerran näkemässä sulhoni.
Kuukauden päästä, kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta, menemme
naimisiin.»
Hän lisäsi rikkiviisaan naiivisti: »Setä sanoo kirjoitetun, että kuka
ikinä on naimatta, täytettyään kaksikymmentä vuotta, hän tekee syntiä
joka päivä ja joka hetki Herran edessä.»
Nyt vasta hänen puhuessaan sain nähdä, kuinka viehättävä hän todella
oli. Kaikissa hänen liikkeissään oli luonnollista suloa, koko hänen
olennossaan puhtaan sydämen viatonta kainoutta.
»Ja te tulette onnelliseksi?» kysyin.
»Olen aina tottunut ajattelemaan Michaa tulevaksi miehekseni.»
»Ja voitte ilomielin jättää suuren, kauniin Frankfurtin?»
»Minne hän menee, sinne menen minäkin, missä hän on, siellä olen
minäkin. -- Se on meidän kansan tapa.»
»Ja äitinne jää Frankfurtiin --»
Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui:
»Äideille on sanottu: 'Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat naimisiin
vieraille maille, ja murhetta tuntematta sinun pitää eroaman heistä,
tietäessäsi, että he ovat siveät ja onnelliset.' -- Mutta nythän minä en
joudu naimisiin vieraille maille, vaan -- Jerusalemiin!»
Olin mykkänä pyhän edessä.
»Ei, nyt minun täytyy lähteä», hän äkkiä sanoi.
»Mutta sitä ennen pyydän saada tietää teidän nimenne!»
»Rachel Baumgarten.» -- Hän lausui nimensä hyvin itsetietoisesti.
»Rachel Baumgarten, hyvästi -- iäksi!»
Suutelin hänen kättään.
Olin nähnyt tässä tytössä, joka äsken oli immeksi puhjennut, verrattoman
siveellisen ryhdin, kaikki voittavan perhesiteiden pyhänä pitämisen ja
esi-isäin perintätapojen kunnioituksen. Näistä seikoistako johtuikin
koko hänen maattoman, pakolaisena elävän kansansa murtumaton elinvoima?
Saapuessani hotelliin oli minussa täysin kehittynyt kuume.
7.
Ystäväni läksytti järkevää miestä, joka ilmastokuume ruumiissaan oli
viipynyt ulkona niin kauan, että kostea ilma oli alkanut muuttua
viileäksi.
Me olimme muuten kumpikin -- sekä Nevankoski että minä -- näinä
kuukausina jo harjaantuneet kokeneiksi puoskareiksi. Hän kääri minut
vahvoihin huopakääreihin ja alkoi häärätä kemiallisine aineksineen.
Aamulla tunsin itseni varsin ripeäksi. Kertyneet häijyt ainekset olivat
uhkuneet ulos minusta. Kuumetta seurannut hikoilu oli vaikuttanut
puhdistavasti, kuin ukkosenilma luonnossa.
»No kuinkas, mies, sinun nyt on?» kysyi Nevankoski astuen huoneeseen.
»Ei hätää mitään! -- Minun täytyykin tästä ryhtyä työhön, jos mieli
ennättää laivaan.»
»Tiedätkös, sinä hourailit kaiken yötä. Vasta aamupuolella pääsit uneen
kiinni.»
»Vai niin?»
»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.»
»Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin
varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan
kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.»
Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta.
En -- ikävä kyllä -- ollut päässyt vielä alkuunkaan!
Hän istahti pakinoimaan ja jutteli varsin hauskasti Suezin kanavasta,
jonka kautta oli kulkenut monta kertaa. Myös hän oli nähnyt Petrean
niemimaan vuoriseudut. Punaiseltamereltä voi kaukoputkella ihan selvästi
nähdä Sinai-vuoren huipun. Keskustelu sai nyt muinaistieteellisen
käänteen; siinä oli Serbâl-vuori, Mooses, tabernaakkeli ja Aaronin
ylimmäispapillinen puku.
»Tuota noin -- mikä olikaan se nimi, jonka kerran mainitsitte olleen
piirrettynä Mooseksen rintakilpeen?» Hän otti paperiliuskaleen pöydältä
ja siirsi sen likemmäksi minua.
Vai siinä pitkän puheen lyhyt lopputulos? Katsoin hra Nierotiin
tiukasti:
»Mooseksen rintakilpi on apokryfinen, enkä ole koskaan puhunut teille
siitä! Mutta ymmärrän, että teille on siitä puhunut rabbi Jonathan,
jonka luona olitte eilen illalla kello 5.»
»Nyt muistan!» hän lausui huolettomasti. -- »Isä Justinus siitä mainitsi
jotakin. Niin, voin ilahduttaa isä Justinusta tiedolla, että hän on
nähtävästi tulkinnut oikein keramiikkilöydössämme olevan
nimikirjoituksen. Kas tässä!»
Hän otti lompakostaan paperilipun. »Vein nimikirjoituksen jäljennöksen
neljä päivää sitten rabbi Jonathanin arvosteltavaksi. Kävin eilen sitä
perimässä takaisin.»
Hän oli todella liukas kuin ankerias. Oli ottanut edeltäkäsin kaikki
lukuun. Meidän nujerrettavaksemme hän oli liian ovela.
Hra Nierotin lähdettyä Nevankoski oli kiihdyksissään: »Mistäs tiesit
hänen käyneen rabbiinin luona? Nyt ainakin mr Fairholmen täytyy uskoa.»
»Seurasin eilen hänen jälkiään juutalaiskorttelissa. Mies oli
taivuksissa kuin vemmel, kontatessaan rabbiinin portista sisään. Mutta
huomaa, kuinka viisas hän on: Minähän itse kävin rabbiinin luona kolme
päivää sitten. Nierotin kyselyasia on itsessään luvallinen, ja hän
väittää käyneensä rabbiinin luona jo päivää ennen minua.»
»Mutta hän kävi siellä vielä eilen -- kaikkien murtojen jälkeen.»
»Aivan oikein -- saamassa vastausta aikaisempaan kyselyynsä. Lisäksi hän
voi puolustautua tähän tapaan: 'Itämainen diplomatia on toinen kuin
länsimainen! On edullista mennä muka tietämättömänä vihollisen leiriin.
Muistan kerran Tunisissa vuonna 1898 --'»
»Entä Mooseksen rintakilpi?»
»Sen kyseleminen todistaa meille, että Nierot on kavaltaja. Mutta mr
Fairholmen silmissä rintakilvellä on yhtä vähän merkitystä kuin Aaronin
ylimmäispapillisella puvulla. Muuten Nierot itse ei voi ymmärtää
rintakilven merkitystä. Ja sen rabbiini hyvin tietää. Siitäpä syystä hän
saattoikin uskoa tämän urkkimistoimen Nierotin huostaan.
»Rabbiini on kuin kiljuva jalopeura ja hakee kadotettua avainta. Hän on
ostanut Nierotin. Kapteeni lähti eilen rabbiinin luokse varta vasten
tarjoamaan hänelle kirjoitettavasta tiedonannosta jäljennöksen. -- Mutta
hän myi karhuntaljan, ennenkuin karhu oli kaadettu!»
Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä
kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi
englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja,
johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin
saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan
käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä
käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.
»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa
hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä
rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen
tuntevani miehen.»
Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin
huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun
jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat
kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan
Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin
kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. -- Mieheni olivat ihan
tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen
ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden,
takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi
varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus
viedessäni sen englantilaisten huvilaan.
Kerroin asian Nevankoskelle.
»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo
pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne.
Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme
odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»
»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus
voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»
Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut,
oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti
hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.
Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle
retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan
rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua
vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan
Rachel Baumgartenia! -- Ja suutelevan hänen kättään! -- Kuinka hra
Nierot olikaan kerran sanonut? -- Naisseikkailut voivat itämailla
milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä
kylkiluiden väliin!
Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin
päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui
pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.
Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut
henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. -- Kylläpä hän nyt
kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet
tullissa! -- Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti
kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon.
Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli
puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja
vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.
Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt
jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja
jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»
Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä,
eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin.
Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.
Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun
saakka.»
Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen
tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin
merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa
seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi
vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit
englantilaiseen konsulinvirastoon.
Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin
antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.
Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus
tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr
Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän
näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan
saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi
nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen
hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin
puhdistanut itsensä.»
Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen
diplomatiaan!
Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin
huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan
englantilaiset jäsenet hyvästi.
Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en
tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla
huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.
Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan
voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta
mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan
yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.
»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään
muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä
on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni
turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin
etuihin.»
»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin.
»Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen
puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle
johtokunnalle.»
»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka
hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä
vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä
asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» -- Hän tuskin osasi hillitä
itseään.
Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä
kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen
puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista
kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»
Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.
Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti.
Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:
»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle
jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut
kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä
juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen
täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen
kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti
rouvansakin apua!
»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten
pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia.
Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä
oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä.
Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä,
eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka
lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset
osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän
lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen
kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta
suosituskirjeen Rothschildeille. -- Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin
saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä
Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille
suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan.
Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»
»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen
tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset
selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi
esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee
hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.
»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut
tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen --
Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on
meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on
puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme.
-- Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta
kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan
tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen
tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa
Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään
heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei
lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä
kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta
erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat
sekä Talmud. -- Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla
voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta
itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä
tiedoin arvioimaan! -- Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta
mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin
asioihin rikastuaksemme.»
Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn
ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon
apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia
Suomeen.
Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt.
Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.
8.
Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa.
Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.
Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä.
Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus
saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.
Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen
työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä
muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat
tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi.
Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut.
Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle
heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli
vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut
nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.
Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä,
antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni
ja allekirjoittamikseni.
Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia
vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.
Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä
heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän
halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän --
koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä -- oli mennyt asiassa hra
Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä
englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen.
Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne
lievästi korjattuina takaisin.
Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat
osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi
siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin
olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.
Harmistuneena sähkötin vastauksen:
_Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava._
Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin -- ilman Nierotia.
Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.
Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden
edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät
olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä
syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä.
Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat
tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita
muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut
väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi
sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.
Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra
Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen
itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä
viipymättä lakkautettaviksi. -- Hotellissa hän oli maininnut olevansa
muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.
Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He
olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta
saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä
kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.
Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva
vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.
Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä
päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.
Avasin sen jännityksellä. -- En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt
lainkaan sen sisällystä:
_Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti._
_Fairholme._
Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut
Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.
Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti
koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta
katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt
hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista
aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain
ja rosvojen häpeällisestä paosta.
Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin
nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset,
puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä
penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava
hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan
maailman sanomalehdistössä.
Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei
voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu
kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli
peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä
salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät
sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin
uutterasti vatkailtiin.
Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa
mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut
retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen
olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet
neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet
kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan
valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.
Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin
välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri
vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että
laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».
Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset
kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko
mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra --
Omarin moskea -- väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu
kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa.
Pian hurjistuneet huudot soivat: »_Kubbet es-Sachra_ on häväisty! _La
illa Il Allah!_ Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»
Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle
pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.
Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä
englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua
ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia
kilometrin päässä asemalta.
Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman
sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan
loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana,
pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi
oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla
nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.
Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin -- mistä tyytymättömyys --
mikä oli valitusten aiheena?
Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää
viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea
voittaa aikaa. -- Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että
kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista
asiaa, -- ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.
Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman
verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut
kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan
jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun
huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki
huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki
koko sen kallisarvoisen kalustuksen.
Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty
turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat
enemmistä hurjuuksista.
Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan,
yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön
englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia
satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin
retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet
vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän
jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää
tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.
Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja
rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla
paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä
varustetut -- »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt
laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.
Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme
pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys
ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä
olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, -- ja
tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset
epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän
sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka
käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa
tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.
Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus.
Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa.
Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä
aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata
ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.
Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken
jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.
Tällä välin Turkin entinen ministeristö oli kukistunut. On epätietoista,
mitä päteviä taivutuskeinoja lienee käytetty uutta ministeristöä
kohtaan, mutta varmaa on, että tämä oli ottanut kiertääkseen niitä
myönnytyksiä, jotka me jo olimme hallitukselta itseltään saaneet
täydellä yksinoikeudella kymmeneksi vuodeksi. Niinpä sattuikin, että
jälleen ryhtyessämme kaivaustöihin oli meille likimpään naapuristoon
ilmestynyt kilpailija -- parooni Emile Rothschild.
Hänen miehensä avasivat kaksi pystysuoraa kaivosta varsin lyhyen matkan
päähän meidän kaivauksistamme. Kuten muinoin Ilvolan taustan eläjät,
parooni Rothschildin sekä englantilaisten ylimysten retkikunnat
keittivät jauhopuuroaan eri padoissa, mutta samalla tulella! --
Tämä työ kuitenkin pian keskeytyi kummaltakin. Balkanin sota tuli
väliin, ja vähän myöhemmin sodan ukkonen jyrisi yli Euroopan.
Tutkimusten jatkaminen jäi tulevaisuuden varaan.
Viimeksi tavatessani Nevankosken tuli puheeksi parooni Rothschildin
pohjattomat pääomat ja ne edut, jotka hänellä näiden johdosta oli meihin
nähden. Tulin siinä lausuneeksi: »Voisin vielä sulattaa sen, että
nykyiset kaivaustyömme keskeytyisivät vaikkapa miespolvien ajaksi,
kunhan tietäisin, että meidän tarkoittamamme vuori kerran on tuleva
perinpohjin tutkituksi, ja että tutkimusten kaikki tulokset
vastaisuudessa todella joutuvat vapaasti tieteen käytettäviksi.
»Mutta se vaara, jota alusta alkaen olen pelännyt, on nyt edessä. Jos
juutalainen retkikunta tekee täällä menestyksellisiä kaivaustöitä, niin
heti sen jälkeen koko vuoremme piiri joutuu ainaisiksi ajoiksi kaikilta
arkeologeilta eristetyksi alueeksi. Juutalaiset pitäisivät
kaivaustöittensä todelliset tulokset länsimaiselta tieteeltä iäti
salassa. Seikat, joiden merkitys voisi olla arvaamattoman suuri koko
maailmankatsomuksemme muodostumiselle, jäisivät hermeettisesti suljetun
vuoren kätköön. -- Pahin, mikä olisi voinut tapahtua, on nyt
tapahtumaisillaan.»
Nevankoski virkkoi: »Emme hätäile! Parooni Rothschild on kuin
muurahainen, joka koettaa pistää tuntosarviaan granaattiomenan kovaan
kuoreen, silloin kuin me olemme itse granaattiomenan sisällä. Ja vaikka
hän räjähdyttäisi kahtia vuoret ja laaksot Öljyvuoresta hamaan Azaliin,
niin että toinen puoli vuorta lähtisi kulkemaan pohjoiseen ja toinen
etelään, voimme kuitenkin aina järjestää niin, että olemme
kaivaustöissämme hänestä kukonaskelta edellä.»