Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja
maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän
olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? -- Mitä
silmä ei nää, se unhoon jää!
Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen
arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta
saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja
ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin
oli saanut itselleen naissatulan.
Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen
hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva
Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi
mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.
Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi
herättää hymyilyä.
Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta
mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »_Nemesis divina!_ --
Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on
opetuksenalaisena.»
Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. -- Olin samaan aikaan
kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän
laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin
jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.
Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan.
Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan
saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai
kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle
seuraavana päivänä.
Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi
ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen
päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi:
»Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»
»Horjahti kai kainaloosi!»
»Vielä mitä! -- Jospa olisikin! -- Hänellä oli täysi kyselyohjelma
meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä
ilman Nierotin opastusta.»
»No, ja sinä --?»
»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin
täysin tietämätön. Hän ahdisti minua -- suorastaan ahdisti. Mutta olin
varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' --
Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin:
'Suruni siitä on syvä!' -- Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet
kotiinsa. -- Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis
englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n
kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi,
että hänenkin oli käynyt samoin.»
»Ja Carew --?»
»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä.
-- Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee
voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita!
-- Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole
romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään
määrätyillä ehdoilla.»
Tuijotimme ääneti toisiimme.
Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? -- Huomasimme, että se
oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä
asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli
liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n
todistamattomia arveluja.
Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista
itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen
isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi
jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben
Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten
perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.
»Aivan niin -- ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»
Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai
ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.
3.
Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.
Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti
ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa
tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli
siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien
tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää
koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia
metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin
kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa
yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi
korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.
Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon.
Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan
topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä
ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä
yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen
yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.
Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta
kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut
Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»
Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme
Nebo-vuorta katsomaan!»
Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja
telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli
hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja
muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon,
muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain
viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon
kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle
rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me
istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.
Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli
harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli
ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja
rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta
purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson
alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma
lyijynraskas ja äärettömän kuuma.
Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi:
»*Ajûn Mûsâ!*»
Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen
rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.
»_Shûf ghuzlân, chawâdscha!_ -- Kas, gaselleja, herra! -- huusi beduini
innokkaasti.
Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo
samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain
Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.
Beduinit kuitenkin vakuuttivat, että jo vuorelle nouseminen vaatisi
vähintään kaksi tuntia aikaa. Olimme liian väsyneitä uskaltaaksemme
ryhtyä tällaiseen yritykseen. Emme saaneet Nebon huipulta katsella
Mooseksen näkemiä maisemia -- Pyhää maata yhdessä silmäyksessä,
Hebronista alkaen Galileaan ja Tabor-vuorelle saakka!
Joimme itsemme janottomiksi lähteestä ja katselimme vuorenseinämäin
suuria, omituisia luolia mahtavine tippukivi-muodostumineen. Teltta
pystytettiin rotkelmaan paikalle, jonka osoitin beduineille, ja söimme
vaatimattoman puolipäiväisemme.
»No niin, hyvä veli, nyt jaksamme jutella», lausuin Nevankoskelle.
»Kuulehan nyt! Tämän rotkelman nimi on Wadi Ajûn Mûsâ, se on Mooseksen
lähteiden laakso. Tuossa on Nebo-vuori; sen läntisin pengermä tuossa --
nykyinen Dschebel Sijâra -- oli muinoin nimeltä Pisga, jonka asemahan on
vastapäätä Jerichoa. Mooses haudattiin tähän laaksoon, missä nyt olemme.
Hauta on, lähemmin määräten, oleva Bit Peorin vastapäätä. Dschebel
Sijâran itäisellä kumpareella on komea kirkkoraunio, mutta sen alta
voisi mahdollisesti tavata Bit Peorin rauniot. Me olemme nyt vastapäätä
sitä paikkaa. Kas tässä: lue viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 1. ja
6. värssy sekä neljännen Mooseksenkirjan 23. luvun 14. ja 28. värssy.»
»Mutta tässä sanotaan nimenomaan, että itse hauta oli jäänyt kokonaan
tuntemattomaksi.»
»Viides Mooseksenkirja sai nykyisen muotonsa aikaisintaan vuonna 621
e. Kr. Noin vuodesta 850 e. Kr. alkaen oli tämä rotkelma Moabin aluetta.
Olisiko nyt juutalaisten tullut huutaa verivihollisensa korvaan: 'Nouse
ja hävitä Mooseksen, Herran palvelijan, hauta!'
»Lisäksi tahdon mainita, että Talmudin kirjoittajat nimenomaan
huomauttavat Mooseksen kuolleen samalla tavalla kuin muut ihmiset. Jos
Mooses siis ei ole salaperäisesti kuollut, niin hänet välttämättömästi
on juhlallisesti haudattu. Vaikka haudan paikkaa sittemmin tahdottiin
salata, niin seikkaperäinen tieto siitä oli säilynyt halki vuosisatojen
korkeimman papiston keskuudessa. Kun Raamattu kodifioitiin, se vielä
tiedettiin, etevimmät talmudistit sen vielä tiesivät: keisari
Hadrianuksen vainon ja verituomioiden aikoihin saakka. -- Tuossa
vuoressa on suuri määrä luonnollisia luolia sokkelokäytävineen. Jossakin
tuon vuoren salaisessa luolassa on Mooseksen hauta.»
»Mistäs sen niin päätät?»
»Minulla on tässä kolme salakirjoitusta, jotka kolme heprealaista
kirjantekijää on kätkenyt heprealaiseen tekstiin aivan eri aikoina.
Kirjoitusten avoimista teksteistä käy ilmi, että paikkakunta, mihin
salakirjoitus liittyy, on Moabin aluetta.»
Jätin Nevankoskelle paperiliuskaleen: »Tässä on suomalainen käännös
salakirjoitusten sisällyksestä. Ne ovat merkillisen yhtäpitäviä. Voithan
lukea ääneen ensimmäisen niistä. Minä tahdon sitten selittää
kirjoituksen hämärimmät kohdat.»
Nevankoski luki:
_Tunkeudu sisään, ympärileikatun poika! Katso, 70 peitsenmittaa
virtailee. Rotkelma ylevän ruumiin läheisyydessä. Ja heruu alas 6
peitsenmittaa eriämiskohdalla. Hakatun kivimöhkäleen perusta revi pois,
murskaa! Katso, ylävä paikka: toinen Aj!_
_Toimita pois 2 peitsenmittaa! Hävitä siltä kohtaa! Ja huomaa
luolakäytävä! Pyri eteenpäin 10! Tyhjennä! Älyllistä vaivaa: Petollista
8! Ja 20! -- 20 peitsenmittaa nielee alas. Ja tiedoksi: Sisin kohta
häilyy vapaasti, suojelee._
_Sisäänkäytävä kohisee._
»Tahdon edeltäkäsin huomauttaa», lausuin, »että kaikki välimerkit ovat
minun itseni järjestämät. Ja nyt siis selitys!
»Tämän rotkelman muinaisesta päälähteestä, siitä mistä puro sai alkunsa
enemmän kuin 3000 vuotta sitten, on mitattava pitkin purovartta pitkin
rotkelmaa -- 70 peitsenmittaa. Nykyisestä päälähteestä lukien on meidän
telttamme nyt juuri jotenkin sanotun matkan päässä. -- Tein pieniä
askelmittauksia, ennenkuin määräsin teltan pystytettäväksi.
Askelmitoistani olen kerran saanut palkinnon: leveämahaisen
metsästyspullon! -- Jos lähde ei vuosituhansien kuluessa olisi siirtynyt
paikaltaan, niin me nyt istuisimme juuri sillä kohdalla. --
»No niin! Tuosta vuorenseinämästä, joka on heti meidän vastassamme,
herui muinoin alas 6 peitsenmitan korkeudelta, silloisesta
laaksonpohjasta lukien, pieni vesiouru, joka tuli vuoren sisällä
olevasta luolakäytävästä. Sen yhteydessä oli toinen, luultavasti isompi
luolakäytävä, jossa myös oli vettä. Näiden molempien käytäväin kautta
vietiin Mooseksen ruumis 2 + 10 + 8 + 20 = 40 peitsenmittaa eteenpäin ja
haudattiin vuoren uumeniin. -- Toisista salakirjoituksista käy ilmi,
että ruumis haudattiin erityiseen 'kuivaan' luolaan, jonka pituus on 10
peitsenmittaa. Sisäiset mitat ovat siis yhteensä 50 peitsenmittaa.
Ulkonaiset mitat olivat 70 + 6 = 76 peitsenmittaa. -- Luolakäytäväin
sisäisistä asioista lähemmin vasta.
»Sen jälkeen kuin ruumis nyt oli haudattu, tukittiin itse ulkoaukon
käytävänsuu 2 peitsenmitan vahvuisella kivi- ja soratäytteellä. Päälle
päätteeksi hakattiin ja sijoitettiin paikalleen suuri kivimöhkäle, joka
täydellisesti sulki ja kätki ulkoaukon laakson puolelta.
»Kun nyt tämä kivimöhkäle 'revitään pois' ja 'murskataan' sekä
'toimitetaan pois' 2 peitsenmitan vahva kivi- ja soratäyte, niin tämän
taakse pysähtyneet vedet ryöppyävät esiin! 'Sisäänkäytävä kohisee',
kunnes liikavesi on juossut alas laaksoon ja vesi jälleen on alkanut
'herua' vain pienenä ouruna.
»Otahan nyt tästä tämä kiikari! Minä olen puolen tuntia tarkastellut
vuorenseinämää joka suuntaan, laajalti ja pitkälti, näkemättä mitään
erikoisesti epäilyttävää. Koetahan katsoa sinäkin!»
Ystäväni, joka jo oli innostunut asiaan, antoi vähän ajan perästä
kiikarin tyytymättömänä minulle takaisin.
»Ei, en näe mitään! Ei tainnut ollakaan niin helppoa.»
»Teoriassa asia on helppo, toimeenpanossa vaikea. Kaikki riippuu
tietysti siitä, missä määrin Mooseksen lähteet ovat aikojen kuluessa
muutelleet paikkojaan. Myöskin laaksonpohja voi nyt olla paljoa
korkeammalla kuin ennen. Pölisevät tuulet ovat tänne vuosituhansien
kuluessa saapuneet erämaasta. -- Emme tällä kertaa voi tehdä enempää.
Mutta olemmehan tehneet koko joukon jo näinkin! Tiedämme laakson
oikeaksi ja tiedämme, että tuolla vuoren seinämällä on sellaiset
ominaisuudet, että salakirjoituksen tiedonannot näkyvät soveltuvan
siihen mainion hyvin. Vastainen, tarkka, järjestelmällinen tutkimus,
vaikkapa kilometrimääräin mitalta pitkin rotkelman vartta, voisi
mahdollisesti johtaa parempiin tuloksiin.
»Mitä muuten niin sanottuun salakirjoitukseen tulee, niin merkillinen
seikka antaa tukea luulolleni, että tässä todellinen salakirjoitus on
olemassa, ja että olen ratkaissut sen oikein.
»Tässä puhutaan '_toisesta_ Ajsta', joka on jollakin ylävällä paikalla.
Lähellä Betheliä on Benjaminin alueella eräs vanhastaan tunnettu Aj.
Mutta Jeremia puhuu 46. luvun 3. värssyssä eräästä Ajsta
Jordanin-takaisen Hesbonin yhteydessä. Tämän johdosta on jo Nägelsbach
arvellut Jordanin takanakin olleen Aj nimisen paikan. Nyt tämä _a
priori_-päätelmä saa vahvistuksensa juuri salakirjoituksesta. Hesbon on
Mooseksen lähteiltä vain 7 kilometrin päässä. -- Mutta mikä on tämä
toinen Aj? -- Emme tiedä! Mahdollisesti se voisi olla Bit Peorin
toisintonimi.
»Mutta jatkakaamme lukemista! Lue nyt toinen salakirjoitus!»
Nevankoski luki:
_Ja laaksorotkelman vesijuoksu! Katso Aj! Ja melkoinen luola. Etsi 76
peitsenmittaa! Etene luolakäytävään, tyhjennä ristelmän vedentulva! 6:
huomaa aukon kynnys!_
_Ja mene sisään! Hävitä, etsi! Pyri sisimpään paikkaan, etäällä olevaan:
40 peitsenmittaa. Ja katso, mene sisään ikäänkuin kuivaan paikkaan! Ja
häilyvä kaltevuus. Ja itke (se: vainajaa) perille tulleena: 10!_
_Ilman kiinteää tukea sisin kohta. Painuu alas 6 ja häilyy ilmassa.
Katso, pane säppiin, -- no niin!_
»Minäkin sanon: no niin! Kun tämä verrataan edelliseen, käy selville,
että ulkonaiset mitat tässä ovat 76 peitsenmittaa, josta 6 peitsenmittaa
osoittaa pystysuoraa matkaa aukon 'kynnykselle'. Sisäinen mitta on 40
peitsenmittaa, johon tulee lisää itse 'kuivan' hautaluolan pituus 10;
yhteensä siis 50 peitsenmittaa.
»Huomaa vielä! Jo edellinen salakirjoitus näkyi viittaavan johonkin
salaperäiseen vaaraan. Kulkija 'niellään alas' viime 20 peitsenmitan
matkalla. Tässä toisessa kirjoituksessa on asia täysin selvästi sanottu.
Viime matkan 'kaltevuudessa' oli muinoin keikkuvia porraslaattoja,
todellisia salaluukkuja. Näitä näkyi olleen 6 kappaletta.»
»Olisivatko harhailevat paimenheimot osanneet sellaisia laittaa?» kysyi
Nevankoski epäilevästi.
»Israelin heimot tulivat Egyptistä. Egyptiläiset käyttivät salaluukkuja.
-- Ilmeisestikin viime matkan välillä oli parvekeporras, joka oli tehty
sisäisen vuorenrepeämän seinämäin väliin. -- Luultavasti Mooses itse oli
jo edeltäkäsin antanut varata tämän lepokammionsa. -- Mooseksen johtamat
heimot asuivat lähes vuoden näillä seuduin.
»Ja nyt, ole hyvä ja lue hät'hätää vielä viimeinen salakirjoitus!»
Ystäväni luki:
_Ja uksi: veden reunaa 76 peitsenmittaa. Ja Aj! Herran talletuspaikka
vedessä 18. Ja Ajn lähellä. Niinpä käy käsiksi turvapaikkaan, tunkeudu
sisään! Sisäänkäytävässä temppuja todellakin! 20 peitsenmittaa sisin
kohta._
_No niin! 76 peitsenmittaa: hae esiin olopaikka! 20 peitsenmittaa
häilyvää kaltevuutta. No niin! 10 peitsenmittaa, ja itke (se: vainajaa)!
Käänny Herran puoleen!_
»Ulkonainen mitta on tässä 76 peitsenmittaa, sisäinen 18 + 20 + 10 = 48
peitsenmittaa. 'Esiin haettavalla' kohdalla on jätetty pois
mittailmoitus, 2 peitsenmittaa. Salaluukkuja sisältävän portaan pituus
on tässä, samoin kuin ensimmäisessä kirjoituksessa, 20 peitsenmittaa.
»Tämän salakirjoituksen päämerkitys on siinä, että tässä puhutaan
'_Herran talletuspaikasta_'. Kun viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 6.
värssyn mukaan 'Jumala itse hautasi Mooseksen', niin tuolla lauselmalla
on sattuvin sanoin annettu tietää, että tässä selitetty salainen
kätköpaikka todella on Mooseksen hautakammio!»
Olimme jo viipyneet Mooseksen haudan laaksossa melkein liiankin kauan.
Dragomaanimme selitti, että jos haluamme ennen pimeän tuloa päästä
juhtain juottopaikoille Jordanin rannalle, niin meidän on oitis
lähdettävä.
Ratsastaessamme takaisin ystäväni oli ääneti. Vasta leiriydyttyämme
viime-öiselle paikalle ja katsellessamme, kuinka loimuavat tähdet
välkkyilivät syvällä Jordanin vesissä, hän kääntyi minun puoleeni.
»Kuules, hyvä veli, tämänpäiväinen asia on sinun neljäs
muinaistieteellinen suunnitelmasi.»
»Niin, siinä voisi olla meidän neljäs työalamme. Tämä on kuitenkin
vähemmän tärkeä kuin muut.»
»Sittenhän sinulla on vielä resepti viidentenä juttuna.»
»Reseptin luultavasti jonakin päivänä jätän tiedemiesten kokeilujen
alaiseksi. Kenties sillä ei ole mitään merkitystä. Itämaiset kansat
olivat kokemusperäisissä tieteissä kovin epäkriitillisiä.»
»Asiasta toiseen: Mooseksen ruumis oli kai balsamoitu?»
»Luultavastikin! Balsamoimiseen tarvittavat ainekset saatiin heti
Kuolleen meren rannoilta. -- Ajateltakoon, että Mooseksen hauta joskus
läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa löydettäisiin. Siitä
olisi oikeastaan vain kaksi ehdonalaista tieteellistä voittoa
saavutettavissa.
»Ensiksikin tämän löydön kautta tulisi todistetuksi, että Mooses todella
on ollut historiallinen henkilö. Mutta tätä epäilevät ainoastaan eräät
ranskalaisen raamatunkritiikin löyhäperäiset edustajat. Sanoohan Maurice
Vernes, että 'Mooses syntyi aikoina, jolloin heprealaisissa
kirjailijoissa oli niin valtava luomiskyky, että he pystyivät antamaan
neronluomalleen sellaisen todellisuuden leiman, jotta kokonainen
jälkimaailma on siihen uskonut, kun itse asiassa Mooses ei ole muuta
kuin verrattoman runoilun tuote.' -- Mutta tämä on tyhjää puhetta ja
pelkkää sanahelinää.
»Toiseksi tämän löydön kautta mahdollisesti tulisi ratkaistuksi kysymys,
missä määrin heprealaiset ovat olleet osallisina kirjainkirjoituksen
keksimisessä.»
»Mutta sehän on foinikkialainen keksintö», väitti ystäväni.
»Varhaisin näihin saakka tavattu muinaisheprealainen kirjainkirjoitus on
se, jonka Moabin kuningas hakkautti muistokiveen noin vuonna 850 e. Kr.
Moabin asukkaat eivät koskaan olleet foinikkialaisten suoranaisen
vaikutuksen alaisina, mutta olivat jo ammoisista ajoista saakka olleet
Israelin ja Juudan kansan kanssa läheisissä tekemisissä. Foinikkialaisia
kirjainkirjoituksia ei ole löydetty aikaisempia kuin noin vuodelta 1000
e. Kr. Mehän itse olemme Jerusalemissa löytäneet keramiikkityön, johon
piirretty ammatillinen nimikirjoitus on luultavasti yhtä vanha tai
vanhempi!»
4.
Olimme jo päässeet lokakuun loppuun. Piakkoin oli sadekausi alkava. Työ
oli silloin keskeytettävä seuraavaan kevääseen saakka.
Olin päättänyt jo viikon päästä matkustaa kotiin. Mitään tärkeämpiä
tapahtumia ei työssämme ollut pitempään aikaan odotettavissa. Sitä
paitsi Oskar Nevankoski oli suostunut jäämään Jerusalemiin minua
edustamaan.
Mr Fairholme hyväksyi ehdotukseni, luvattuani laatia ennen lähtöäni
kirjallisen työsuunnitelman lähintä kuukautta varten. Mutta samalla hän
huomautti, että minun nyt lopultakin tulisi käydä haastattelemassa
oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Isä Justinus kannatti häntä
tarmokkaasti, ja ennenkuin tiesinkään, olin saanut häneltä rabbiinin
osoitteen, kirjoitettuna irtireväistylle muistikirjan lehdelle.
Nierot, joka oli saapuvilla, katseli paperilippua hetkisen ja antoi sen
minulle kohta takaisin.
Lähteminen rabbiinin luokse ei miellyttänyt minua lainkaan. Haastattelu
oli epäviisasta. Mr Fairholmella ei ollut töittemme tähänastisiin
kokemuksiin nähden syytä levottomuuteen. Hänen kiihkeä kärkkäilemisensä
ei ollut miksikään hyödyksi.
Tultuani hotelliin menin suoraan Nevankosken huoneeseen. »Nyt minulla on
pari ikävää asiaa kerrottavana. Tulen mr Fairholmen luota. Siellä oli
myös isä Justinus ja Nierot.
»Mr Fairholme pyysi kirjallista esitystä ennen lähtöäni. Se lähetetään
sittemmin Lontooseen. Se tulee siis olemaan sisällykseltään verraten
seikkaperäinen. Nierot käytti tilaisuutta hyväkseen ja lupasi kääntää
sen muutamassa tunnissa. Hän leikillisesti valitti, että olin
syrjäyttänyt hänet aikaisemmin, vaikka hän oli retkikunnan virallinen
kielenkääntäjä.
»Mr Fairholme lausui: 'Tietysti te voitte kääntää sen.' Hän huomautti
minulle: 'Olisikin hyvä, jos saisin kirjoituksen joitakuita päiviä ennen
lähtöänne.'»
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Nevankoski.
»Me laitamme sen yhdessä, sinä ja minä! Vaikka kirjoittaisin sen kuinka
ylimalkaisesti hyvänsä, jäisi siihen kuitenkin yhtä ja toista sellaista,
jota en soisi Nierotin karvaisiin käsiin. -- Mutta et ole kaikkein
pahinta vielä kuullut. Mr Fairholme vaatii nyt lopultakin minua
diplomaattiselle vierailulle rabbi Jonathanin luokse.»
Kun en asiasta nähtävästi voinut päästä erillenikään, päätin heti lähteä
rabbiinin puheille. Mutta sitä varten oli mietittävä joku
keskusteluohjelma. Tuli koettaa ottaa selkoa, olinko käsittänyt oikein
eräitä Talmudin viittauksia; oliko totta, että juutalaisilta hävisi
keisari Hadrianuksen vainojen ja rabbiinien joukkomurhain aikana
kokonaisia ryhmiä ikivanhoja perintätietoja, jotka olivat olleet vain
ani harvain, erityisesti valittujen ankarasti velvoittavana omaisuutena?
Olivatko juutalaiset tietoisia tästä asianhaarasta; oliko esi-isäin
näitä seikkoja koskevain lausuntojen ja hämmentyneiden kertomusten
ohella myöskin säilynyt muistotietoja siitä, millä tavoin kadotettu
olisi takaisin voitettavissa, joshan vain avain voitaisiin löytää?
»Mitä arvelet?» kysyin ystävältäni. »Mitä asioita minä koskettelisin?»
»Jos puhuisit reseptistä», hän ehdotti.
»Ei, se on liian yksityisluontoista.»
»Entä juttu numero _kaksi_?»
»Älä nyt ole ihan villissä! Sehän on puhdas korollaario nykyisistä
puuhistamme. Isä ja poika! Poika ja isä!»
»Mainitsit kesällä jotakin Lausumattomasta Nimestä.»
»Siinä todella hyvä lähtökohta!»
»En kesällä kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota. Mitä sillä
oikeastaan tarkoitetaan?»
»Lausumaton Nimi on ilmaus eräästä panteistisesta,
maailmankatsomuksesta, ja sellaisena sen täytyi juutalaisissa pysyä
syvänä salaisuutena. Mutta liian kuiva ja persoonaton panteismi toi
mukanaan myöskin mietiskelevää allegorista tulkintaa, salaisuus taas
mystiikkaa. Lausumattoman Nimen yhteydessä tehdyt varhaisimmat
reunamuistutukset juutalaisten maailmansynnyn-oppiin osoittavat
suurenmoista filosofiaa. Jollen tietäisi, että Spinozalla tämä nimi ei
ollut tiedossa, niin luulisin, että hän siitä ynnä mainituista
reunamuistutuksista olisi saanut panteisminsa, vastaanottanut sen
valmiina! Mutta Spinozan aivoissa ehkä oli joku atavistinen poimu, hänen
aivokuoressaan eräitä atavistisia molekyyliryhmiä.»
»Ihmeellistä, kuinka paljon länsimainen kulttuurimme on kaikilla aloilla
velkaa juutalaisille!» huudahti ystäväni.
»Kuulehan vielä! Vilkasilmeisemmän ja sydämellisemmän allegorisen
tulkinnan tuloksena oli juutalaisen Philo Aleksandrialaisen filosofia
sekä Egyptissä syntynyt uusplatonisuus, joka on vaikuttanut kristinuskon
dogmaattiseen rakenteeseen. Mystiikka taas saattoi gnostikot
jumalallisten voimain oppiin. On mahdollista, että Lausumaton Nimi ja
siihen liittyvä metafysiikka johtaa alkujuurensa Egyptistä. Mutta
silloin joutuisimme tätä tietä vielä Pythagoraan kosmogonisiin
mietelmiin ja Platonin aatemaailmaan.
»Kuinka hyvänsä, juutalaiset mystikot väittivät, että Lausumaton Nimi
oli kaiverrettuna Mooseksen rintakilpeen. -- Kun lähden rabbi Jonathanin
luokse, niin tästäpä minä saankin aihetta viitata samalla myöskin
Mooseksen hautaa koskeviin seikkoihin. Siitä ei ole suurempaa vaaraa.
Tämä kysymys jää kokonaan syrjään nykyisestä asiastamme.»
»Mutta miksi nimi oli 'lausumaton'!» kysyi ystäväni.
»Koska sitä ei _saanut_ lausua, eikä _voinut_ lausua. Sen muoto on perin
vanhentunut; nimen loppupuolella on omituinen ääntiöiden ja
puoliääntiöiden yhtymä. -- Kaikki tämän nimen käännösyritykset ovat
muuten kovin uskallettuja. Luulen, että sen merkitys on
'_Maailmankaikkeuden Vaittolija_'. -- Nimeä ei koskaan lausuttu julki.
Olikin jäänyt unhoon, miten se oikeastaan oli äännettävä. Mutta
Lausumatonta Nimeä käyttivät hyväkseen muutamat -- ani harvat -- valitut
tiedonsaaneet. Nimi tuotti jumalallista luomisvoimaa. Tarvitsi vain
kirjoittaa nimi papyrokselle, tai vaikkapa maantien multaan, taikka
asettaa sen kirjaimia eri tarkoituksia varten eri yhdistelmiin. Silloin
saattoi luoda -- saada tyhjästä syntymään -- mitä ikinä halusi.
»Tämän seikan Talmud tietää varsin hyvin. Niinpä rabbi Oshaja ja rabbi
Chaneana kerran matkoillaan loivat itselleen vasikan, jonka sittemmin
söivät suuhunsa. --
»Mutta kyllin näistä! Minun täytyy kiirehtiä. Menemme ensin alas
ruokasaliin ja syömme hät'hätää lunchimme. Tänään on se päivä jälleen,
jolloin heillä taas on ruokalistassa hapanta-lihaa, maukasta ja
tuoksuvaa. -- Luulen melkein, että minun pitäisi luoda itselleni vasikka
syötäväksi!»
Rabbi Jonathan ben Jochai asui Jerusalemin juutalaisköyhälistön
korttelissa, kaupungin ahtaimmassa, likaisimmassa ja sokkeloisimmassa
osassa. Täällä minulla ei olisi ollut suurta hyötyä pelkästä
kirjoitetusta osoitteesta. Hotellin tallirenki komennettiin näyttämään
tietä.
Ystäväni Nevankoski vaati välttämättömästi päästäkseen matkalle mukaan.
Hän tahtoi jäädä portille odottamaan, ja jos luulee syytä olevan, hän
lyö säpäleiksi portit ja ovet.
»Älä nyt turhia! Rabbiini on sivistynyt mies.»
»Mutta ennen kaikkea itämaalainen. Heissä aina syvimmin piilee hurjaa
intohimoa. Katsos tätä pientä naarmunjälkeä oikeassa ohimossani. Olin
kahdeksanvuotias koulupoika-nulikka ja kävelin kadunsyrjää. Toista
puolta katua tuli juutalaisäijä vastaan. Kouraisin takinlievettä ja
muodostin siitä 'siankorvan', jota näyttelin äijälle. Hän kahmasi
irtonaisen katukiven, ja viskasi sen tappamisen aikeella päätäni kohti.
En ole ikinä nähnyt niin julmistunutta muotoa. Jos hän olisi osannut
hiukan paremmin, niin kalloni olisi murskautunut kuin munankuori.»
»Pilkatessasi Mooseksen lakia pilkkasit Jumalaa. Äijän suoranainen
velvollisuus oli kivittää sinut kuoliaaksi. -- Mutta leikki sikseen! --
Minä tulen puhumaan siellä vain vakavista, kulttuurihistoriallisista
asioista.»
»Tulet puhumaan seikoista, joita sinulla ei ole _oikeus_ tietää», väitti
ystäväni.
Hymähdin, ja Nevankoski tuli myötä.
Kuljimme yleistä basaarikatua, läpi kansanjoukkojen kirjavan vilinän,
sivu vihannes- ja lihatavarain haisevan kulmauksen, josta Nevankoski ei
koskaan voinut kulkea puoleksi juoksematta ja pitelemättä nenäliinaansa
painettuna sieraimiaan ja suutansa vasten. Oppaamme johtamina
poikkesimme pian sen jälkeen ahtaille, monimutkaisille kujanteille.
Ryysyiset, pitkäpartaiset, käyränenäiset ukot istuivat solien
sivustoihin nojautuneina, likaiset, karkeaihoiset, puolisokeat akat
ojensivat käsiään, ropoa anoen. Pienet, puolialastomat lapset ryömivät
päivänpaahteessa kiehkura liikkumattomia kärpäsiä silmäluomiensa
ympärillä; varttuneemmat, jo kynnelle kykenevät tenavat, tummaihoiset ja
kiharatukkaiset, patikoivat puettuina lyhyeen paitaan, käsi ojossa
meidän perässämme, huutaen: bakshiish! bakshiish!
Tiemme kulki solasta solaan, harppasimme yli inhoittavan, vereksen
raavaanvuodan, joka oli kadulle pingoitettu levälleen päivänpaisteeseen
kuivamaan ja kärpäslaumojen puhdistettavaksi. Kuuma, saastainen tuuli
löyhkäsi vastaamme joka komerosta.
Tulimme umpikujan suuhun. Oppaamme viittasi sen viime perukkaan. »Tuossa
asuu se juutalaiskoira!» Hän sylkäisi ja meni kiireesti tiehensä.
»Ei näy asuvan ylenmäärin komeasti», tuumasi Nevankoski pysähtyessämme
rappeutuneen muurinseinämän luokse, jossa nähtiin soukka, matala
lautaportti. Siitä ei voinut kumartumatta kulkea.
En ymmärtänyt, miten pääsisin suljetusta portista sisään, mutta
koetellessani sitä nytkyttää huomasin, että se ei ollutkaan lukossa.
»Älä viivy kauan!» huusi ystäväni jälkeeni.
5.
Rabbiinin asunnossa oli kaksi ahdasta pihaa. Etumaista reunusti ryhmä
irtonaisista mukulakivistä latomalla rakennettuja, matalia koppeja,
jotka olivat seipäillä, risuilla ja savella peitetyt. Oli vaikea tietää,
olivatko nämä karsinoita ja aasein-talleja vai todella aiotut ihmisten
majoiksi. Peräpihasta tuli nuori, kelmeä, suurisilmäinen juutalaisvaimo
rintalapsi sylissä. Nähtävästi rabbiini harjoitti armeliaisuutta tähän
aikaan päivää. Nainen ryömi sisään yhden koppelin oviaukosta. -- Varmaan
kaukaa tulleita matkustajia!
Toisen pihamaan perällä oli yksinkertainen rakennuskuutio, jonka
avoimesta ovesta tuli pihalle saakka vastaani kaunis, tummatukkainen,
puoleksi itämaiseen tapaan, melkein hienostikin puettu nuorukainen.
Juutalaiseksi saattoi häntä tuskin muusta tuntea kuin korvien sivulla
riippuvista kähäristä.
Olin päättänyt käyttää saksankieltä, puhellessani rabbiinin kanssa,
mutta varmuuden vuoksi koetin nyt pistää jiddishiä. Jätin korttini ja
kysyin, voiko rabbi ottaa minut vastaan.
Varsin lyhyen ajan kuluttua sain astua sisään. Rakennuksessa oli yksi
ainoa suurempi huone, jonka permanto oli hienon, tiiviiksi tallautuneen
hiekan peittämä. Ikkunain asemesta oli kummassakin sivustaseinässä kaksi
pitkää ja kapeaa rinnakkaisaukkoa. Seinämuurien komeroissa näin muutamia
kaappeja. Myös peräseinällä näkyi olevan kaappi. Avoimen oven puolella
ja toisella sivustalla oli pitkät seinäpenkit, toisella sivustalla
ahtaiden ikkuna-aukkojen alla suurempi pöytä ynnä muutamia
jakkaratuoleja, joiden istuimina oli kaislakudos.
Näinkö vaatimattomasti asui kuuluisa juutalainen oppinut?
Pöydän ääressä rabbiini itse istui yksinkertaisella jakkaratuolilla. Hän
työnsi syrjään pitkän, mustakantisen tilikirjan ja otti minut vastaan
hiukan häiriytyneen näköisenä.
Tervehtiessäni lausuin hartaan haluni saada puhutella kuuluisaa
kirjanoppinutta ja Talmudin tuntijaa, mainiten samalla muinaisajan
kulttuurihistoriaa koskevia harrastuksiani. Hän osoitti minut
jakkaratuolille istumaan.
Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen
uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias.
Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät,
liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät.
Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi
silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana,
jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala
samettilakki.
Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme
joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain
tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että
kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin
12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.
Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia
tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta
olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien
salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli
viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»
»Niin, keisari Hadrianuksen hallitus oli meille ankara koettelemuksen
aika, seurauksiltaan vaikeampi», -- hän katkaisi äkkiä puheensa ja
katsoi minuun tutkivasti.
»Mutta eikö ole omituista, että esimerkiksi Lausumaton Nimi on joutunut
tietymättömiin, vaikka Shabbathin 1:nen liittokirja babylonilaista
Talmudia nimenomaan neuvoo, millä tavoin se on saatava tietoon. Onhan
tämän liittokirjan mukaan selvää, että Lausumaton Nimi sisältyy
salakirjoituksena _Luomisen Peruskirjan_ 2. luvun 1--3. värssyihin.
Sanotaanhan siinä, että näissä värssyissä 'kirjoitus katsoo sillä tavoin
lukijaan, kuin jos hän olisi ollut Jumalan kanssa osallisena
luomistyössä'.»
»Niin kyllä, aivan oikein, mutta av--». Hän nousi istualtaan. »Minun on
pyytäminen anteeksi, että otin teidät vastaan täällä. Olen tapani mukaan
ollut täällä erästen hoidokkieni ja tarvitsevain tavattavissa, mutta
kenties saan pyytää teitä vieraakseni sisään.»
Rabbiini avasi peräseinällä olevan yksinkertaisen oven, jota olin
luullut kaapiksi, ja vei minut vain muutaman askelen pituisen, pimeän
käytävän kautta suureen, komeasti sisustettuun huoneeseen. Olin
nähtävästi nyt joutunut ihan toisen tontin alueelle. Hän osoitti minut
istumaan matalalle seinäsohvalle, jonka yli laskeutui sohvantakaista
seinää verhostava persialainen matto, joka pehmeästi poimuillen ulottui
jalkain alle sekä edelleen kauas lattialle. Nostaen sirotekoista
tupakkapöytää lähemmäksi hän istahti pienelle purppurapeitteiselle
patjakolle vastapäätä minua.
Sytyttäessämme sikarimme hän lausui:
»Teidän harkintapäätelmänne ovat varsin mielenkiintoisia.»
Huomasin, että hän oli saanut aikaa varustautumaan äkkiyllätyksiä
vastaan, ja päätin aloittaa uudesta päästä:
»Muuten hyvinkin apokryfisellä Mooseksen rintakilven jäljennöksellä on
joka tapauksessa se etu, että siihen piirretyt ensimmäisen rivin merkit
ovat epäilemättäkin alkujaan osoittaneet Lausumattomaan Nimeen kuuluvat
kirjaimet. Kaksi merkkiä niistä on vielä jotenkin selvää -- joko ne
sitten ovat oikeat tai virheelliset! -- Muut ovat kovin epämääräisiä tai
ilmeisestikin virheellisiä. Kuinka hyvänsä, tästä käy joka tapauksessa
ilmi, että Nimeen sisältyy _kuusi kirjainta_. Ja tästähän tutkija voi
saada ainakin jonkinlaista johtoa.»
»Sen avulla ei päästä pitkälle.»
»Ei tietenkään pelkkäin yhteensovittelujen avulla. Heprean kirjaimiston
22 kirjainta 6 kirjaimen kombinatsioneissa antaa suunnattoman monta
mahdollisuutta. Noista epämääräisistä merkeistä voi olla apua ainoastaan
saatuja tuloksia tarkistettaessa. -- Mutta luotettavin keinohan olisi,
että tutkimus koettaisi ottaa selkoa Mooseksen haudasta. Kun talmudistit
suorin sanoin puhuvat Mooseksen inhimillisestä kuolemasta, niin tästä
käy jotenkin selvästi ilmi, että hänen hautaansa koskevat yksityiskohdat
olivat muinoin -- myös nekin -- määrättyjen, valittujen henkilöiden
salaistietona. Lisäksi käy tästä ilmi, että Mooseksen hauta oli
talmudistien aikana -- ja lienee siis yhä vieläkin -- koskematon. Mutta
mikä on olemassa, voitaneen löytää!»
On mahdotonta kuvailla rabbi Jonathan ben Jochain liikkuvain kasvojen
erilaisia ilmeitä puhellessani näistä -- epäilemättäkin luvattomista --
asioista yksinkertaisen luottavasti ja avomielisesti.
»Mihin tahdotte tulla!» hän lausui hengähtäen.
En antanut hänelle malttumisen tilaisuutta, vaan kiristin silmukkaa
kiinteämmälle.
»Hyvin tunnetussa kohdassa Mishnaa sanotaan, että '_Luomisen
Peruskirjaa_ ja _Taivaanvaunun Kirjaa_ ei saa selittää kenellekään;
niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan'. Tällä
tietysti on lausuttu, että mainitut kirjat sisältävät salakirjoituksia.
Mutta siinä tapauksessa niiden joukossa täytyy olla myöskin lähempiä
tietoja Mooseksen haudasta. -- Vai eikö perintätiedot muka kertoisi,
että näissä kirjoissa on salakirjoituksia, joiden avain on joutunut
kateisiin?»
»Oletteko keksinyt avaimen?» hän äkkiä lausui, hypähtäen pystyyn.
»Puhun ainoastaan -- mietelmistäni. Te itse sanoitte niitä
harkintapäätelmiksi.»
Rabbi Jonathan ben Jochai tuli aivan lähelleni ja alensi äänensä melkein
kuiskaukseksi:
»Oletteko te -- ei, ettehän te ole --?»