1.
Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa
olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin
tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä
englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat
Englannin ylhäisimpiin piireihin.
Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena
tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä
Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta
kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi
kyllin kiittää.
Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta
aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan
muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen
arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä
Justinus.
Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet
Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin
kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon
painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä
piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen
valtuuttamaa arvohenkilöä.
Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme
oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin
kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.
On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä
herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä
myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme
työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa,
paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella
salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee,
paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia
matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia
ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan
jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.
Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän
tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa
sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi
perättömiksi.
Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka
Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten
keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On
huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin
muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin
eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo
päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! -- Silloin minä itse en
muuten ollutkaan työpaikalla. -- Englantilaiset ystäväni joutuivat
Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan
avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.
Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky
Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut
sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla
otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset
lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.
Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista
järkevyyttä.
Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin
kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta.
Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija,
sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut
arkeologisissa kaivaustöissä. -- Myös on huomattava, että Shiloan kylän
beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet
työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.
Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista.
Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.
Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.
* * * * *
Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä
tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä
parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni
Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan
kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta
eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista
vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa
toimissa -- ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa,
Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui
Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla
hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä
hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.
Kapteeni Nierotin monipuolinen -- en tahdo sanoa kirjava -- kokemus
minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät
olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme
oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu
siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan
englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa,
joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti
keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin
ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne
siinä samassa englanninkielelle.
Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.
Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja
minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia
silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin
tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä,
mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea
kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia
kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen
ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen.
Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään
rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan
kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi
ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä
itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja
oli aikoinaan pitänyt komennossaan.
Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli
omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden
sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.
Brindisi--Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia
Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona
mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja
tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti
viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu,
islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme
korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä.
Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista
orvieto-viiniä.
Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty
ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten
naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa
kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän
hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia
naikkoja!»
En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin
ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului
luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren
laulunsävelet:
»_Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo,
perch'u distrugger accusi?_»
Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin
elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.
Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään
vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli
joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.
»Se on ihan toinen asia! -- Minulla oli siellä muutamia sabeattaria,
jokunen sudanitar -- hm -- no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? -- ja
kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»
»Teidän omanne?»
»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»
»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä --»
»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? -- Ja sitä paitsi, _vive la
bagatelle_!»
Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli
naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar
Parisista.
Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi
monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin,
ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään
kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta
Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion
sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja
tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. -- Onnistuneen teon Nierot katsoi
itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät
merkitse mitään!
Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin
oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä.
Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden
aina varuillani.
Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin
tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi
taidokkaasti englanninkielelle. -- Kirjoitukseni koski ainoastaan
käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. --
Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa
haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta
asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin.
Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja
diplomaattisella taidolla.
Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme
alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme.
Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa
englantilaista ylimystä.
* * * * *
On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta,
johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään
salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin
hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän
ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen
2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka
kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että
ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt
kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes
kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan
aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin,
todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen
lausunnosta.
Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton
määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia
todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä
tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.
Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa,
niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja
suoranaista vastustustakin.
Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle
hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka
ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9--11 metrin vahvuisen
kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11--14 metriä ja
Juustontekijän laaksossa 18 metriä.
Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa
ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti
tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän
päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia
kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta
vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on
temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain
muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta
korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson
rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren
kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea --, jonka
huipulta säteilee islamin puolikuu.
2.
Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin
kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan
täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja
suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina
käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi
muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion
pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi
ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme
tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet
ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä
seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.
Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan
laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla
tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa
luolakäytävän suun.
Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan
käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa
kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että
jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo
monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen
ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain
sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää,
että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti
Jerusalemin.
Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi
tähän tunnelijärjestelmään?
Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia
tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai
holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin
olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme
joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa
luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita
olisi saattanut tänne kuljettaa.
Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä
osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä
välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta
ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen
merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme
vielä helpottaa!
* * * * *
Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden
vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen
ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu
koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi
halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen
herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen
englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.
Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin,
töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo
olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa
sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.
Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään
salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä
opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia
tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken
monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko
nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar
Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään
jokaisessa seurassa.
Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän
johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla
kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle
käännettäväksi.
»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»
»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»
»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea
sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»
»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»
»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»
Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin
ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo,
jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen
tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset
divaanit, -- eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, -- nurkassa
juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä
hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön
mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.
Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita
olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä
oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja
ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000--3000 vuoden
vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit,
kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt
mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä,
yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty
selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme
innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä
hinattiin tunnelista päivänvaloon.
Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu
esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme
Salomon aarteita.
Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä
suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun
muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme
tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän,
tummanpunaisen korumaton.
Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet,
metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.
Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja
merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja
löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin
valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä
tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui
täsmällisesti, avoimesti ja -- tieteellisesti.
Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies.
Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa
tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa
sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen
tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät
hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän
oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka
veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.
Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä
kirkollisella alalla kardinaalinhattu?
Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs
keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista,
jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen
hän oli erityisesti innostunut.
Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että
Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin
tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin,
porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä
rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien
juutalaisten keskuudessa.
»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla
koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka
ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan
kieliä.»
»Minä en ole diplomaatti. -- Ettekö ehkä itse voisi mennä?»
Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se
herättäisi liian suurta huomiota.» -- Hän oli katolisen kirkon
kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.
Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun:
»Todella, sinne teidän tulisi mennä!»
Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä
minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:
»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista
hyötyä. -- Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille
vahingoksi.»
Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.
Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella
asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli
varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa
pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.
Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen
hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän
huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin
seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan.
Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä
viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva
mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä
imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia
viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja
solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki
veikistelykeinot tiedossaan.