teidän pitää eritä näyttämöltä. Ollaan uskallettu nöyryyttää suurta
taitelijatarta Klairon'ia, ja hän kostaa siten, että hän kääntää
ainiaaksi selkänsä niille, jotka ovat hänen suhteensa arvottomia."
"Klairon! Huomen-aamuna jätän minä Parisin, palatakseni taas
takasin maahani. Suostutteko asumaan rakkaimpana ystävättärenäni,
kunnioitettavimpana sisarenani linnassani? Suostutteko suloisella
läheisyydellänne karkoittamaan kamalan ikävyyden minulta? Suostutteko
keventämään minulta työn vaivaa siten, että otatte siihen osaa
kanssani? Klairon, ystävättäreni, sisareni! Suostutteko jättämään
Parisin kanssani?"
Klairon katseli pitkällä tutkivalla katseella kreivin totisia mutta
samalla liikutettuja kasvoja. Sitten pani hän verkallensa oikean
kätensä kreivin, hänelle ojennettuun käteen ja sanoi totisesti ja
juhlallisesti:
"Minä suostun. Minä jätän kanssanne Parisin ja tulen tykönne, olemaan
ystävättärenänne ja sisarenanne."
KOLMAS PÄIVÄ.
1.
Huomeneltain.
Kumiseva selloin-soitto, joka jo neljä päivää oli kaikunut Ausbach'in
linnan tornista oli nyt vihdoinkin vaijennut; soihdut, joidenka valossa
maa-kreivittären ruumis oli laskettu sukuhautaan, olivat jo sammutetut;
maa-kreivilliset korkeat virkamiehet, jotka olivat olleet saapuvilla
suruisella juhlalla, olivat jo lähteneet linnasta; maa-kreivi itse oli
kätkeytynyt kammioonsa, ja Klairon'ikin, joka myöskin oli ollut
ruumista hautaan saattamassa, palausi pitkälleen ja juhlallisesti
huoneisiinsa linnassa.
Totisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä
loikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten
salien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä.
Tulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui
Klairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.
"Teillä on jotain toimitettavata minulle?" kysyi hän kylmästi ja
ylpeästi.
"Te käskette, teidän armonne", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen
syvään. "Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo
saada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä,
eikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä
pyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te
haluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?"
"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä", sanoi
Klairon täydellisesti rauhallisena.
Sitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen "hyvästin" ja meni
huoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan
pitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota
alas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi
ovet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan
niitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.
Mutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti
kamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle,
kääntyi hän ja sanoi ankarasti: "minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään
saa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan,
kun tarvitsen teitä."
Kamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen,
palvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän
silmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen
itseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi
kuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen
tykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.
"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle
kuvallensa. "Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä.
Maa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy
seitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja
kujeiden perästä -- -- -- vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut,
ja minusta tulee hänen seuraajansa!"
Hän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin
edes-takaisin huoneessa.
"Niin", sanoi hän hiljaa itseksensä, "niin, minusta tulee hänen
seuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän
ei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen
uhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja
pitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni.
Seitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen
minä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa.
Toisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä
kestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin
Saksan-maata!"
"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä
enemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen
kipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin
paikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä
pää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt
valmis."
"Niin, Klairon!" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. "Niin,
Klairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen
kaunistamaan sinun arvokasta päätäs."
Hän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy
huuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.
"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt
kasvoillani", kuiskasi hän itseksensä. "Ei käy enempi enään
kieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön
kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja
samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön
voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli
viiden-kymmenen vuoden."
"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen
personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä?
Pitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?"
"Pois, pois!" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa.
"Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi
siis röyhällätte sen kirkkautta?"
Mutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren
käskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset
hänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois
kuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin
huoneessansa.
Vihdoin, ollen kiivaimmassa kävelyssään, seisahtui hän keskellä
huonetta olevan ison marmorisen pöydän ääreen. Hänen hätäisesti
ympärinsä katsova katseensa oli pöydällä havainnut kirjeen, joka
luultavasti oli tullut kuriirin mukana, joka tänä aamuna oli tullut
Parisista. Ja kirje oli luultavasti tuotu hänen palvelijalleen silloin,
kun hän oli vielä ruhtinattaren haudalla.
Kovasti liikutettuna otti hän kirjeen. Niin, hän ei ollut pettynyt:
kirje oli Parisista, ja tuli hänen pankkiiriltansa, joka Parisissa
hoiti hänen omaisuuksiansa.
Väistymätön vavistus kävi Klairon'in sydämmen lävitse, kun hän avasi
kirjeen; sillä ei herra Levy ollut seitsemään-toista vuoteen
kirjoittanut hänelle kertaakaan muulloin, kun silloin, koska hän
lähetti neljännes-vuosittain korot hänelle hänen rahoistansa.
Mutta nyt puuttui vielä neljä viikkoa neljännyksestä. Mitä oli siis
herra Levy'llä kirjoittamista ennen määräaikaa?
Klairon'in kädet vapisivat, kun hän murti sinetin ja aukasi kirjeen.
Ja kun hän oli lukenut kirjeen, vaipui hän kokoon kauhistuneena ja
peljästyksen huuto pääsi huuliltansa.
"Kadotettu! Minä olen kadotettu!" sopersi hän. "Melkein kaikki mun
omaisuuteni on hukattu, Jumalani! Minä luulin rahaini olevan varmassa
tallessa, ja nyt tekevät Parisin neljä suurinta pankkia konkurssin!
Klairon on kerjäläinen, ell'ei hän jo tänä päivänä pääse
ruhtinattareksi."
Hän luki vielä kerran tuon onnettoman kirjeen läpitse ja huokasi
syvään: "puolen miljoonaa markkaa, koko minun elämäni säästöt
ovat hukatut. Ei mitään muuta ole minulle jäänyt jäljille, paitsi
niitä viittä-kymmentä tuhatta, jotka minä täällä olen säästänyt
korko-rahoistani ja lainannut kreiville. Viisi-kymmentä tuhatta markkaa
on koko omaisuuteni! Jumalani! Jumalani!" --
"Mutta hiljaa!" keskeytti hän itseänsä. "Ei yhtäkään kyyneltä, ei
mitään hyödytöntä valitusta! Mitä se haittaa, että Klairon onkin köyhä,
koska hän kuitenkin julistetaan maa-kreivittäreksi? Ei, ei! Ei yhtään
kyyneltä, ei yhtään valitusta! Ei kukaan saa aavistaakkaan sitä,
millainen häviö minua on kohdannut tänä päivänä. Ei kukaan -- -- --
mutta", keskeytti hän taaskin itseänsä. "Enkös minä kuule maa-kreivin
ääntä alhaalta linnan pihasta? Eikös siinä aja vaunut esiin?"
Hän kiirehti ikkunaan ja katsoi alas pihalle.
"Kyllä! Se on hän", huudahti hän kauhistuneena. "Hän nousee vaunuihin;
hän ajaa pois! Ja hän ei edes katsahda tänne minun puoleeni! Hänellä ei
ole silmäystäkään minulle! Jumala! mitä tämä tietää? Minulle käskee hän
sanoa, että hän tahtoo olla rauhassa yksinäisyydessä huoneessansa ja
että minä saan syödä yksinäni päivälliseni; ja nyt ajaa hän pois, eikä
ilmoita siitä minulle mitään, eikä pyydä minua mukaansa! Mutta se on
suoraa sala-liittoisuutta ja julkista uskottomuutta! Ja mihin menee
hän? Minun pitää saada siitä selko!"
Hän kiirehti kellon-nuoraan ja soitti, ja henkeänsä vetämättä tähysti
hän oveen. Vihdoin aukeni ovi ja kamari-rouva tuli sisälle.
"Rouva Senay!" huusi Klairon häntä vastaan. "Minä näjin teidät seisovan
linnan-pihassa, kun herra maa-kreivi matkusti pois. Eikö ole totta?
Ettekö te ollut siellä?"
"Te käskette, teidän armonne!" sanoi Senay'en rouva. "Minä olin
linnan-pihassa. Olin utelias, saadakseni tietää, mihin maa-kreivi
läksi, koska hän äsken käski ilmoittaa korkealle hallitsijattarelleni,
että hän tahtoi olla huoneessansa syvimmässä yksinäisyydessä."
"Ja te tiedätte siis, mihin maa-kreivi meni?"
"Tiedän, teidän armonne. Hän matkusti Ausbach'in kaupunkiin, 'Kultaisen
hirven' ravintolaan. Minä kuulin, kun hän sanoi kuskille sen."
"Kaupungin suureen ravintolaan", sanoi Klairon miettiväisesti. "On ehkä
saapunut sinne tärkeitä ja suuria vieraita, koska hän sillä tavalla
matkusti sinne."
"Kyllä, teidän armonne", kuiskasi kamari-rouva. "Siellä on tärkeä
vieras; mutta ei se vasta tänä päivänä ole sinne tullut, vaan on ollut
siellä jo kokonaisen viikon; ja joka ehtoo on maa-kreivi käynyt
ravintolassa."
"Onneton! Nyt te vasta sanotte sen minulle?" huusi Klairon vihaisena.
"Minä en voinut sitä ennemmin ilmoittaa teidän armollenne; sillä nyt
vasta sain sen itsekin tietää. Suurella vaivalla ja monilla
vaikeuksilla sain minä salaisuuden ongituksi herra Dubois'ilta,
maa-kreivin uskotulta kamari-palvelijalta; ja sitten vasta, kun olin
juhlallisesti vannonut, ett'en ilmoittaisi sitä teidän armollenne,
uskoi hän salaisuuden minulle."
"Ja tiedättekö myöskin, kuka se vieras on, jonka tykönä maa-kreivi on
jo viikon-päivät käynyt ravintolassa?"
"Kyllä", kuiskasi kamari-rouva. "Tiedän minä senkin."
"No, sanokaa, kuka se on."
"Teidän armonne! Se on eräs nainen, nuori ja kaunis nainen. Teidän
armonne tuntee hänet. Teidän armonne on jo vuosi sitten, kun hän oli
täällä vieraisilla, itkenyt katkerasti hänen tähtensä."
Klairon kauhistui ja vaikka hänen poskensa olivat maalatut, niin
havaittiin hän kalvenevan.
"Neiti Krawen?" kysyi hän peljästyneenä. "Sanokaa, onko se hän?"
Kamari-rouva nyökkäsi ja sanoi: "onnettomuudeksi kyllä, teidän armonne,
se on hän."
Aivan, kuin ärsytetty leijona kiljasi Klairon ja ojensi molemmat
kätensä taivasta kohti.
"Minä olen petetty", huusi hän; "hävittömästi petetty!" Minun
veri-viholliseni on taaskin täällä, vaikka kreivi vannoi, vuosi sitten,
ett'ei hän enään koskaan tahtonut nähdä häntä. Hän on taaskin täällä.
Hän on tullut murhaamaan elämäni onnea. Mutta minä en kärsi sitä, en.
Minä taistelen onneni puolesta. Ah, häntä! Hänen pitää nähdä, että
Klairon ei ole nainen, jota voidaan pettää ja nenästä vetää."
"Senay! Menkää vähäiseen kulma-ikkunaan, josta voidaan nähdä kaupunkiin
vievälle tielle. Kohta, kun nä'ette maa-kreivin vaunujen lähestyvän,
ilmoittakaa se minulle. Koska maa-kreivi näyttäytyy neiti Krawen'ille,
niin pitää hänen näyttäytyä myöskin jalolle Klairon'ille. Menkää,
Senay, ja olkaa hyvin varoillanne!"
Kamari-rouva kiirehti ulos, ja Klairon vaipui murtuneena tuolille.
"Omaisuuteni kadotettu", mutisi hän itseksensä, "ja nyt myöskin
tulevaisuuteni, onneni, on vaarassa ja pirun juonissa. Mutta ei! En saa
valittaa, en uikutella; minun pitää toimia! Mutta mitä teen minä,
viivyttääkseni uhkaavaa myrskyä? Miten voin minä pikaisimmasti ja
ain'ijaksi reväistä kreiviltä mokoman perkeleen, joka uskaltaa
asettauda minun ja hänen väliinsä?"
Hän vaikeni ja vaipui vieläkin syvemmälle ajatuksiinsa. Vasta pitkän
äänettömyyden perästä nousi hän miehukkaasti ylös.
"Niin", huusi hän uljaana. "Niin, pitää sen käymään! Minun pitää
uskaltaa kaikki, voittaakseni kaikki. Minun pitää esiintyä hänen
edessänsä solvatun rakkauteni täydessä tuskassa ja olla olevinani
aikeessa, luopua hänestä ijäksi. Se varmaankin peljättää häntä ja niin
tuntee hän, että hän vieläkin rakastaa minua, ja ett'ei hän voi elää
ilman minua. Samalla, kun minä ilmoitan hänelle mahdollisesti, että hän
voi kadottaa minut, samalla tuntee hän myöskin, ett'ei hän voi kestää
sellaista tappiota. Rivakasti asiaan käsiksi! Kirje kirjoitettuna ja
lahjansa kaikki kokoon pantuina! Niin!"
Hän otti nopeasti kirjeen, joka pahoja uutisia oli tuonut Parisista ja
riensi yksityis-huoneeseensa, pannaksensa onnettoman kirjeen lukon
taakse ja kirjoittaakseen itse kirjeen kreiville.
Noin tunnin kuluttua tuli kamari-rouva Klairon'in tykö jälleen.
"Teidän armonne", sanoi hän kiireisesti, "maa-kreivi tulee takaisin
jo."
"Se hyvä! Minä olen valmis", sanoi Klairon ja kokoili parhaillansa
jotenkin isoa läjää isompia ja pienempiä koriste-koteloita erääseen
hopeaiseen vasuun.
"Odota Senay, odota! Asettaikse tämä kirje ja tämä kori kädessäs
seisomaan maa-kreivin etehiseen, ja kun hän tulee, niin anna ne
kumpaisetkin hänen omaan käteensä."
"Mutta entä jos herra maa-kreivi kieltäytyy ottamasta minulta kirjettä
ja vasua."
"Se on totta, hän voi tehdä sen," jupisi Klairon. "Ja sen hän tekeekin,
jos hänellä on jotain pahaa mielessä minua vastaan. Minä menen itse.
Itse annan minä hänelle nämät kamsut, ja ollakseni vakaa siitä, että
hän tietää kirjeen sisällön, niin luen sen itse hänelle."
"Teidän armonne, joutukaa! Vaunut tulevat jo linnan pihaan."
"Joutuin siis, joutuin!" huusi Klairon kovalla äänellä. "Ratkaiseva
hetki on käsillä!"
Hän otti vasun ja kirjeen, antoi kamari-rouvan viskata suru-vaipan
hartioillensa ja kiirehti ulos; kiirehti nuoruuden ripeydellä salien ja
käytäväin kautta linnan toiseen sivu-rakennukseen, jossa kreivi asui.
Kun hän oli hengästyneenä ja läähöttäen kerjinnyt juuri etu-huoneeseen,
niin tuli kreivikin käytävän toisessa päässä. Kun hän tuli lähemmäksi,
säpsähti hän, ja tuli alakuloiseksi, että hän näki Klairon'in kalveana
ja hengästyneenä nojautuvan ovea vastaan; ja hänen otsansa pimeni.
Mutta hän salasi sen pian hymyilyllä, meni likelle ja ojensi kätensä
Klairon'ille.
"Mitä?" kysyi hän levollisesti. "Oletteko täällä, Klairon? Teille ei
siis ole sanottukaan, että pyysin teitä syömään tänä päivänä
yksinänne?"
"Kyllä se minulle sanottiin, Teidän korkeutenne", vastasi Klairon
juhlallisesti. "Mutta minä tulen kuitenkin! Tulen pyytämään lupaa
puhutella Korkeuttanne sangen tärkeissä asioissa."
"Pyytää lupaa? Eikö tuo kuulu ulko-muotoiselta, Klairon?" kysyi kreivi
teeskellyllä iloisuudella. "Mutta te saatte sen kohta, aivan paikalla.
Olkaa hyvä ja tulkaa sisälle!"
Kreivi aukaisi itse oven ja antoi Klairon'in astua edellänsä sisälle,
ja kulki sitten äänetönnä hänen sivullansa aina siksi, kunnes tulivat
kreivin kapinettiin.
"No, puhukaappas nyt!" sanoi hän ja sulki oven perästänsä. "Mikä nyt on
kysymyksessä? Mitä tärkeätä sanottavata teillä on minulle?"
"Minulla on tämä annettava Teidän Korkeudellenne," sanoi Klairon,
aukasi vaippansa ja ojensi hänelle koriste-korinsa.
"No, mikä se on?" kysyi kreivi.
"Teidän Korkeutenne! Siinä ovat ne muistot, joilla teidän ystävyytenne
ja hyvyytenne ovat kunnioittaneet minua jo seitsemäntoista vuotta, ja
jotka minä tänä päivänä olen pakoitettu antamaan takaisin."
"Minkä tähden pakoitettu?" kysyi kreivi. "Kuka on pakoittanut teitä
ottamaan sellaista kovaa askelta?"
"Teidän korkeutenne! Se on kirjoitettu tässä kirjeessä, jonka mukana
tahdoin Teidän Korkeudellenne lähettää takaisin nämät koristeet. Mutta
sitten muistin, ett'ei Teidän Korkeuttanne huvittanut lukea kirjeitä ja
että Teidän Korkeutenne on jo seitsemän-toista vuotta sallinut minun
lukevan kirjeensä itsellensä. Minä pyydän tänä päivänä Teidän
Korkeudeltanne samaa suosiota. Teidän Korkeutenne! Antakaa
armollisimmasti minun lukea tämä kirje itsellenne!"
"No, lukekaa vain!" sanoi kreivi nauraen. "Istukaa tuohon ja sallikaa
minun istua vasta-päätänne tähän. No, nyt olen minä pelkkänä korvana.
Lukekaa nyt kallis Klairon'ini!"
Klairon aukaisi kirjeen, ja alkoi täydellisesti taiteellisella tavalla
lukea kirjettään, toisinaan vihanvimmassa, toisinaan suru-mielisesti,
ja toisinaan täydesti raivoovalla innolla.
Klairon'in kirje kuului näin:
"Verho on vedetty pois. Minä ymmärrän, että olen aina ollut teidän
luontonne ja teidän itsekkäisyytenne uhrina. Tottumus, rakastaa teitä,
luottaa teidän avuihinne, on estänyt minua aina tähän asti, kuulemasta
mitään sitä, joka olisi ollut teille alentavaista. Sen tähden olen minä
kärsinyt kaikki, jopa kyllästymättömällä, hymyilevällä ulko-muodolla
salannut sieluni kärsimiset. Minä luotin täydesti teidän ystävyyteenne
ja rakkauteenne. Mutta nyt nä'en minä pettyneeni siinä. Te olette
taaskin pettänyt minua. Ah, te ette ole ehkä koskaan rakastanut minua!
Sillä jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te säilyttänyt
minuun sen luottavaisuuden, jonka minä aina olen ansainnut. Jos te
olisitte rakastanut minua, niin olisitte te pitänyt kunniassa sen
naisen tunteita ja käytöstä, jonka te jo sitten seitsemäntoista vuotta
olette tuntenut; niin olisitte te säälinyt minun heikkouttani ja
muistellut minun neuvojeni hyötyä ja omanvoiton pyytämättömyyttä.
Kokemuksesta vakaantuneena minun kuuliaisuudestani teidän tahdollenne,
ja alamaisuudestani teidän luonteellenne, ja himoillenne, ei teidän
olisi pitänyt syöstä luotanne naista, joka rakastaa teitä ijäti. En voi
käsittää, kuinka te voitte olla punastumatta, ei minun tähteni, vaan
itsenne tähden, että voitte alentaa itsenne halpaan petokseen! Suuri
Jumala! Onko tuo nyt se mies, jota minä olen rakastanut kalleimpanani
ja kaikkein avujen muoto-kuvana?"
"En ole ilman epä-toivon surua saanut kuulla kaikkea sitä, mitä teillä
nyt viikon-päivät on ollut tehtävänä. Teidän salainen, kujeellinen
teeskentelemisenne taito on nyt paljastettuna minulle. Minä nä'en
tarpeelliseksi, luopua kaikista vaatimuksistani. Minä tunnen siteet
meidän välillämme ratkastuiksi ijäksi. Luultavasti iloitsette te
kauniista keppoisistanne samalla, kun minä nä'en itseni hyljätyksi
ilman mitään lohdutusta. Sydämmeni yhtä rakastavainen, kuin
muuttumatonkin, vie mukanansa hautaan sen tunteen, jonka se on
pyhittänyt teille. Minä valitan teitä; minä säälin teitä ja annan
teille anteeksi. Niin, minä toivon, että olette yhtä onnellinen ja
autuas, kuin minua kuluttava murhe ja kaipaus ovat minulle raskaat."
"Sanomattomalla surulla lasken minä jalkoihinne ne muistot, joita minä
ajan mittaan olen teiltä saanut. En voi salata itseltäni siis, että te
pidätte tämän tekoni arvoanne alentavaisena; mutta kaikki loukkaava
ajatus on kaukana minusta. Ah, teidän käytöksenne on pakoittanut minua
tekemään siten. Muistakaa, ett'en minä koskaan ole pyytänyt itselleni
mitään, enkä koskaan koettanut koota itselleni rikkauksia. Ah,
teidän onnenne oli mun ainoa huoleni! Muistakaa, että ette ole
minun hallitsijani, ja että jos minä olen sallinut teidän olevan
hyvän-tekijäni, niin olisi teidänkin pitänyt osoittaa itsenne minun
uskolliseksi ystäväkseni. Minä en ole mitään, armollinen herra! Minä
olen sen aina salaamatta ja kainostelematta tunnustanut. Mutta minun
sieluni on jotakin ja viimeisellä huokauksellani tahdon minä pakoittaa
teitä kuitenkin kunnioittamaan minua. Jääkää hyvästi! Ijäksi hyvästi!"
[Tämä Klairon'in kirje on alkuperäinen. Neiti Krawen, sittemmin
Ausbach'in maa-kreivitär, kertoo itse sen "muistoon-panoissaan"
I: 152.]
Klairon vaikeni ja käänsi kyyneliset katseensa kreiviin. Kreivi hymyili
ja nyökkäsi hänelle vastaan.
"Ihmeen kaunis kirje, kokonansa minun jalon ja ylevän ystävättäreni,
Klairon'in vertainen. Minä kiitän teitä, että sen itse luitte minulle;
sillä teidän huuliltanne kaikuvat minusta itse kovat kanteennekin, kuin
ihana, taivaallinen musiikki. Kiitoksia, kallis Klairon'ini; tuhannen
kiitosta!"
"No, mitä vastaatte?" kysyi Klairon läähkästen.
Kreivi hymyili ja katsoi häntä kauvan ja vakaasti silmiin.
"Te tahdotte siis välttämättömästi vastausta, kova, ylpeä Klairon?
Vastausta teidän syytöksiinne ja nuhteisiinne? Hyvä! Minä myönnyn taas,
kuten ennenkin teidän tahtoonne. Teidän pitää saamaan vastaukseni.
Laittakaa itsenne valmiiksi kello kahdeksaan tänä iltana. Valmistakaa
matka-arkkunne, pukekaa myös itsenne matka-pukuun ja odottakaa niin
minun käskyäni. Täsmällensä kello kahdeksan pitää teidän saada
vastaukseni. Ja nyt, kallis Klairon'ini, sallikaa mun tarjota teille
käsivarteni ja taluttaa teitä takaisin huoneisiinne. Korinne
koristuksinensa lähetän minä ehtoolla teille takaisin vastaukseni
mukana. Siis, tulkaa nyt, Klairon!"
2.
Ehtoolla.
Päivä oli viimeinkin kulunut loppuun ja ehtoon hämärä verhosi maan.
Raskaina ja hitaina olivat Klairon'ista tunnit kuluneet: kaikki
voimansa oli hänen täytynyt kokoilla yhteen, voidaksensa edes toisten
näkyvissä säilyttää ylpeän ryhtinsä ja ruhtinaallisen maltillisuutensa.
Mitkä aatteet, mitkä toiveet olivatkaan tänä pitkänä päivänä liikkuneet
hänen sielussansa, kuinka monilla kysymyksillä mahtoi hän ilman lepoa
ja rauhaa kiusata itseänsä? Mitä se merkitsi, että kreivi ei kohta
vastannut hänelle? Tahtoiko hän valmistaa hänelle jonkun odottamattoman
ilon? Tahtoiko hän matkustaa hänen kanssaan pois ja matkalla jossain
hiljaisuudessa vihittää itsensä hänen kanssansa? Mistä se tuli, että
hän, joka muutoin oli äkki-vihainen ja tuntehikas, kuunteli tänä
päivänä suurella maltilla lu'ettavan sellaista kirjettä itsellensä,
eikä edes sanallakaan puolustanut itseänsä kirjeessä mainittuja
syytöksiä vastaan.
Mutta kuulehan! Vaunut ajoivat linnan-pihaan, -- kreivin matka-kuski,
-- ja tuossa toiset vaunut! Ne ovat ne vaunut, jotka kreivi joku viikko
sitten lahjoitti Klairon'ille. "Niin, se on niin, kuin sitä
ajattelinkin", iloitsi Klairon. "Kreivi lähtee matkalle kanssani!
Lähdemme hää-matkallemme! Hänen siveyden-tunteensa sotii sitä vastaan,
että täällä linnassa, jossa hänen puolisonsa ruumis äskettäin on
maannut koru-vuoteella, vietettäisiin nyt toisia häitä. Oi, hänellä on
jalo ja ylevä sydän! Hän ansaitsee Klairon'in rakkauden! Kuule! Nyt lyö
kello kahdeksan! Ratkaiseva hetki lähestyy. Ah, se tapaa minut
miehukkaana, se tapaa minut levollisena!"
Samassa kolkutettiin ovelle.
Klairon istui hitaisesti erääseen noja-tuoliin ja huusi käskeväisesti:
"astukaa sisälle!"
Kohta aukeni ovi ja kreivin hovi-mestari tuli sisälle.