juhlallisella virkamies-ryhdillään kulki Klairon'in vierellä. "Älkää
vihastuko kuningas Theseolle, että hän seuraa korkeata puolisotansa
hänen vaikealla matkallansa. Jalo kuningatar Phaedra on viaton siitä
raskaasta rikoksesta, josta häntä solvataan. Hän on nyt juuri kaiken
kansan edessä todistanut viattomuutensa ja siveytensä, eikä häntä siis
enään voida syyttää rikoksellisesta rakkaudesta poika-puoleensa. Hän on
julkisesti koko maailman edessä osoittanut, ett'ei hän rakasta
Hippolyte'ä, vaan kammoksuu ja halveksuu häntä. Hän ei ole siis
ainoasti puhdas minun silmissäni; vaan minä vielä päälle-päätteeksi
kunnioitan häntä sen halveksumisen edestä, jota hän osoitti
kelvottomalle pojalleni."
"Tulkaa, kuningattareni ja puolisoni! Minä seuraan teitä. Mihin ikänä
teitä viedäänkin, niin olen minä luonanne, jalo, taivahainen
Phaedra'ni!"
Upsieri ei uskaltanut sysätä Lekain'ia sivuun, vaan täytyi sallia
heidän yhdessä käyvän ulos ja tulla niin portilla odottaville
vaunuille, joiden piti viemään heitä Bastiljehen.
Puolen tuntia sen jälkeen istuivat kolme pahan onnen lintua, Klairon,
Varon ja Lekain yhdessä isossa komeoissa niin nimitetyissä Bastiljen
vieras-huoneissa. Näihin "vieras-huoneisiin" pantiin sellaisia vankeja,
joiden viipyminen Bastiljessa ei ollut määrätty miksikään määrätyksi
ajaksi ja joita ei vielä oltu tuomittu, vaan ainoasti syytetty, ja
joilla sen ohessa oli kyllä rahoja, maksaa sitä kallista huoneen-hyyryä
ja niitä kalliita ruoka- ja juoma-rätinkejä, joita tässä kaikista
kalleimmassa ravintolassa vaadittiin. Klairon oli itsellensä ottanut
kaikista kauneimman näistä vieras-huoneista; olipa vielä kuvernöörin
keittäjältä tilannut erinomaisen ehtoollisen kolmelle hengelle ja
kutsunut molemmat ystävänsä, jotka asuivat yhdessä Klairon'in huoneen
vieressä kanssansa ruualle.
Ehtoollista ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä että Bastiljen
vieras-huoneissa siihen aikaan asui hyvin usein prinssiä ja muita
suuria herroja, oli kuvernöörin keittäjä aina valmis sellaisiin
"herras-ehtoollisiin", eikä Klairon'in tilaus häntä siis laisinkaan
hämmästyttänyt. Ruu'at olivat oivallisia, viinit valituita ja kuohuva
sampanja houkutteli itse Klairon'inkin kalveille kasvoille pian
poistuvan puna-ruson.
"Ystäväni!" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn
fasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. "Olempa pitkällä ja
moni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä
tunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen
kokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt
kerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut
fasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja
vaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja
tuoksuvat, -- joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä
orpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä
Jumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista."
"Päin-vastoin", sanoi Lekain naurahtaen, "tämän paratiisin isä,
Bastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä
täältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme,
kuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään,
että me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla
kyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme,
ett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä
teaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti
julmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä
vuoden ajan Bastiljessa."
"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään",
sanoi Klairon, ylpeästi hymyten.
"Miten niin? Eikö yötäkään?" kysyi Varon ihmetellen. "Tuumaatteko,
suloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin
huoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä
vastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?"
"Melkein niin minä tuumin", sanoi Klairon, "vaikk'en minä nyt juuri
väitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme
viivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No,
niin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja
viedään voitto-riemulla täältä."
"Ah, olispa se ihanata!" huokasi Lekain. "Minä tunnustan heikkouteni:
vanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä,
pöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka
kauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut
näkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon
tapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka
rauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi
asunut juuri tässä huoneessa, vaikka -- -- --"
"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne
tärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!"
huusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. "Mutta
sanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä
iltana vapautetaan täältä?"
"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät
tänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä."
"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo", huokasi Lekain, "sillä he eivät
ole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja
häntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet
tunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme."
"Ja mitä minun ystäviini tulee", sanoi Varon, "niin en tiedä heistä
yhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi
karhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos
minä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin
pääsevät antamasta minulle lisää velaksi"
"Mutta minulla on mahtavia ja uskollisia ystäviä", lausui Klairon;
"ystäviä, jotka pitävät sitä häpeänä Ranskalle, että meitä, taiteen
sankareita loukataan ja ahdistetaan, ja meidän kanssamme itse taidetta.
Ja he käyttämät siis kaiken voimansa, pelastaaksensa meitä vielä tänä
ehtoona tästä kelvottomasta tilasta. Minä kerron teille sen, minä olen
vakuutettu siitä, että emme yötäkään tarvitse nukkua tässä kurjuuden ja
kärsimysten pesässä. Olkaamme siis ainakin puoli-yöhön yhdessä ja
odottakaamme rauhallisesti sitä, kun tapahtuupi."
"Niin, me olemme yhdessä niin kauvan", sanoi Varon vilkkaalla ja
elävällä tavallansa. "Ja koska me nyt kerran, joka kuitenkin peräti
harvoin tapahtuu, olemme yksinämme Klairon'in, meidän jumaloidun
Klairon'imme kanssa, niin uskallan minä tehdä pienen pyynnön, joka jo
sangen kauvan on ollut mielessäni; minä uskallan panna pyyntöni
Klairon'in armoon."
"Minä myöskin tahdon käyttää hyväkseni tätä onnellista hetkeä", sanoi
Lekain. "Minä myöskin panen kysymyksen jumalattaremme etehen."
"Äh, petturi!" sanoi Varon. "Te tahdotte tehdä samaa, kuin minäkin;
mutta ettepä kuitenkaan kerkeä toki ennen minua. Minäpä ensiksi suuni
aukasin. Klairon'in pitää tehdä oikeus ja huomata ensiksi minun
pyyntöni."
"Ensiksi tahdon minä kuulla teidän pyyntönne, Varon, ja sitten teidän
kysymyksenne, Lekain", sanoi Klairon. "Puhukaa siis te, Varon, ja
sanokaa, mitä pyydätte minulta?"
"Pyydän, rukoilen, Klairon, että kerrotte minulle kertomuksen
onnettomasta kreivi S:t Audème'sta, josta paljon on puhuttu, ja jonka
minä sitten vasta voin uskoa, kun kuulen teidän vakuuttavan sen
todeksi."
Klairon'ia kohtasi huomaamaton vavistus ja hänen poskensa saivat heikon
purppura-punan; mutta hän kääntyi kuitenkin huomattavalla
maltillisuudella Lekain'en puoleen.
"Ja te, ystäväni", sanoi hän, "mitä te tahdotte kysyä minulta?"
"No, perhana!" huudahti Lekain hymyellen, "minä tahdoin kysyä teiltä,
ihanin ihanimmistakin, tokko satumainen kertomus kreivi S:t Audème'sta
perustuu totuuteen, tokko vielä todellakin hänen henkensä vainoaa
teitä, tokko pistoolinlaukaus -- -- --?"
"Hiljaa!" sanoi Klairon tuskallisena ja peljästyneenä. "Hiljaa! Älkää
häntä herättäkö! Älkää epäilkö, muutoin saamme kohta kauhistukseksemme
kuulla hänen läsnä-olonsa, jolla hän vakuuttaa teille, että onneton
kertomus todellakin perustuu totuuteen. Hetki lähestyy hetki, joka jo
kaksi-kymmentä vuotta on minua vainonnut, on varmaankin haistanut
olo-paikkani ja, jos epäilette, ilmoittaa kyllä lasnä-olonsa."
"Jumalani! Se on siis tosi", sanoi Varon peljästyneenä. "Totta, tuo
kummituskertomus, josta koko Parisi on vuosia jo höpissyt."
"On täyttä totta", huokasi Klairon suruisesti. "Te tiedätte, että minä
olen Voltaire'n ystävätär; ja siitä voitte myöskin päättää, ett'en
kuulu turhan-uskoisten ja kevyt-mielisten lukuun, jotka antavat
mieli-kuvittelunsa vietellä itsensä uskomaan kummituksia ja
ylön-luonnollisia ilmestyksiä; ja kuitenkin, sanon minä, on se onneton
kertomus tosi"
"Teidän kysymyksenne ja pyyntönne herättävät epäilemättäkin nukahtaneen
hengen, joka minua jo kaksi-kymmentä vuotta on vainonnut ja joka
taaskin, oltuaan vaiti jonkun vuoden, peljättää minua kauhealla
läheisyydellänsä. Hän ilmoittaa itsensä kyllä tänäkin päivänä, en
yhtään sitä epäile; ja välttää häntä vaikenemisella ja kieltämisellä,
on turhaa. Voin siis tunnustaa teille totuuden. Tahdon siis kertoa
teille sen onnettoman kertomuksen, jota Varon on pyytänyt ja vastata
siihen kysymykseen, jonka Lekain teki minulle."
"Olette kai kuulleet, että kreivi S:t Audème tappoi itsensä
pistoolilla ampuen itsensä, ja että hän kirjeessä, jonka kirjoitti
minulle ennen kuolemaansa, juhlallisesti vannoi, kuolemansakin jälkeen
vainotaksensa minua, eikä jättävänsä rauhaan minua, vaan kostavansa
minua siitä, että pidin hänen rakkautensa halpana, enkä tahtonut
ruveta puolisoksensa."
"Kyllä; olen kuullut sitä kerrottavan täydellisesti ja usein," sanoi
Lekain, "ja kaikki ihmettelivät Klairon'in ylpeyttä ja kunniallisuutta,
että hän hyljäsi miehen, joka pani hänen jalkoihinsa korkean nimen ja
äärettömät rikkaudet, kunniallisuutta siinä, ett'ei huolinut hänestä,
koska ei rakastanutkaan häntä."
"Onko se kaikki, mitä te kumpikin tiedätte?" kysyi Klairon.
"Ei mar!" sanoi Varon. "Vielä minä tiedän enemmän. Minä tiedän, että
samana hetkenä, jona kreivi ampui itsensä, kuului sama paukaus myös
teidän vieras-hnoneessanne, ja meni teidän ja vieressänne seisovan
lordi Spenser'in välitse ja oli tappaa teidät molemmat."
"Myös se on totta", huokasi Klairon. "Se oli hirveä hetki.
Lordi-raukka, syystä kyllä, kauhistui sittemmin läheisyyttäni peräti.
Hän ei tahtonut, enään koskaan tulla tyköni ja jätti sen tähden koko
Parisin, välttääksensä kiusausta joutua rakkautensa pakoituksesta
vedetyksi kuitenkin tyköni. Se oli siis ensimmäinen onnettomuus, jolla
kuollut kreivi minua kosti."
"Mutta ei; hän ei ole kuollut. Kreivi S:t Audème elää; hän
vainoaa minua näkymättömällä läheisyydellänsä, kauhealla
musta-sukkaisuudellansa. Jo kaksi-kymmentä vuotta on hän häirinnyt
minun elämätäni ja vartioinnut minua kaikilla teilläni. Ei auta sekään,
että minä onnettoman hetken lähestyessä usein olen pannut polvilleni,
rukoillut häntä itkein ja valittaen leppymään edes viimeinkään,
antamaan minulle anteeksi ja säälimään minun katumistani. Kun minä
tämän tein, ensi kerran, niin ilmoitti hän itsensä purskahtamalla
kauheaan, perkeleelliseen nauruun niin, että minä kauhistuneena vaivuin
voimatonna maahan, ja niin, että ystävättäreni, joka oli silloin
luonani pakeni peljästyneenä pois ja jätti minut ijäksi-päiväksi."
"Mutta katumukseni kauhistuksessa uudistin minä kuitenkin aina
ajottaisin nöyrän rukoukseni, ja toisinaan vaikutti se vainoovaan
henkeen. Hän vaikeni usein viikkoja, kuukausia. Mutta eräänä päivänä,
kun olin hänet melkein kokonansa unhoittanut, ilmoitti hän taaskin
hirmuisen läsnäolonsa ja muistutti minulle kauheata valaansa, joka
huulilla hän oli kuollut, nimittäin, ei koskaan antaa minulle anteeksi,
vaan vainota ijankaikkisesti."
"Ja vieläkö hän nytkin ilmoittaa itsensä pistoolin-paukauksella?" kysyi
Lekain hiljaisella ja puoleksi tukahdutetulla äänellä aivan, kuin
pelvosta, ett'ei henki vain häntä kuulisi.
"Ei", vastasi Klairon. "Nyt on hänellä useampia muotoja ja
ääniä. Ainoasti ensimmäisinä vuosina vainosi hän minua kauhealla
pistoolin-paukauksella, joka vapistutti hermojani niin, että minä, aina
tuon onnettoman tunnin lähestyessä jouduin puistattaviin vavistuksiin
ja olisin silloin aina mielelläni tehnyt samoin, kuin pelkurit katsojat
teaterissa, jotka jättävät paikkansa ja menevät pois, kun tietävät
näytöksen lopussa lau'aistavan jonkun laukauksen."
"Mutta, ah! Minä en voinut juosta pakoon sitä paukausta, sillä mihin
tahansakin menin, seurasi kiusaajani mukanani; mihin hyvänsäkin
kätkeysin, niin löysi hän minut kuitenkin. Kun olin kotonani, niin tuli
hän aina samasta ikkunasta. Kaikki naapurini kuulivat paukauksen ja
näkivät sankki-ruudin salaman; mutta mitään jälkeä ihmisestä, joka
olisi laukauksen ampunut, ei voitu havaita koskaan, ja ikkunan ruutu,
josta laukaus tuli ei ollut koskaan edes särölläkään."
"Eräänä iltana kuitenkin," jatkoi Klairon, "yritin minä paeta kauheata
laukausta siten, ett'en olisi tuon kauhean tunnin lähestyessä huoneessa
kotonani, enkä ystäväinikään luona. Dumesnik'in rouva oli kutsunut
minut luoksensa ehtoolliselle muutamain tuttavain kanssa. Minä suostuin
kutsumukseen ja käskin ilmoittaa hänelle, että tulisin kohta näytännön
loputtua, heti yhdeltä-toista tykönsä."
"Samana iltana näyttelin minä Semiramis'ena. Ja kohta kun näytäntö oli
loppunut, muutin minä kiireesti pukua, käskin vaunut ajamaan porrasten
eteen ja nousin vaunuihin kamari-neitsyeni kanssa. Kello oli vielä
kymmenen minuuttia vaille yksi-toista. Ja että Dumesnik'in tykö oli
jotenkin pitkä matta, niin olin varma siitä, ett'en olisi vielä perillä
tuon kauhean tunnin tullessa. Päälle-päätteeksi käskin minä kuskini
ajamaan verkallensa."
"Oli ihana kuu-valo-yö, ja ilma oli niin kirkas, että minä, ajaessamme
kävely-puiston vierustaa, aivan selvästi voin lukea kirjoitukset
kauppa-puotien ikkunoissa."
"Samassa kun ajoimme sen huoneen ohitse, jossa kreivi S:t Audème oli
kuollut, katsoin minä ylös hänen silloisen kamarinsa ikkunaan ja
osoitin sen kamari-neitsyelleni. Mutta samassa näjin minä ikkunasta
valkean välähtävän. Kauhea paukaus meni ylitsemme ja laukaus tunki
vaunujeni lävitse sellaisella ankaralla voimalla, että me kumpikin
vaivuimme voimattomina alas. Kuski luuli ryövärien ahdistavan meitä,
ajoi täyttä laukkaa eteen-päin, ja seisautti muutaman minuutin perästä
vaununi Dumesnik'in asunnon edustalle."
"Tunnotonna kannettiin minä sisälle ja vasta tuntien perästä voin minä
kertoa ystävilleni hirmuisen tapauksen. Kaikki uskoivat todellakin
ryövärien yrittäneen murhata meitä -- -- -- mutta minun vaunuissani ei
näkynyt mitään jälkeä laukauksesta, joka oli tunkeunut sen läpitse, ja
ikkuna, josta minä näjin laukauksen tulevan, oli vahingoittumatonna. Ei
ketään ollut silloin ollut sisällä siinä huoneessa; sillä pitkistä
ajoista sitten oli se ollut suljettuna, koska ei kellään ollut
rohkeutta asua siinä kreivin onnettoman itse-murhan jälkeen."
"Siitä päivästä lähtein eivät laukaukset kuuluneet säännöllisesti joka
ilta ja muutamain kuukausien kuluttua lakkasivat ne kokonansa
kuulumasta."
"Ja siitä hetkestä sitten olette te päässyt kiusaajastanne?" kysyi
Varon kiireellisesti.
"Päässyt", huokasi Klairon. "Minä pelkään hänen pitävän valansa ja
vainoovan minua niin kauvan, kun elän. Ainoasti pistoolin-paukaus
lakkasi siitä päivästä. Mutta sen sijaan kuului sitten joka yö
tuolla kauhealla tunnilla huoneessa, missä milloinkin olin pitkä,
sydäntä-särkevä huuto, joka aivan, kuin jonkun kuolemallaan olevan
hirveä valitus-huuto, tahi jonkun kuolemaan asti piinatun tuskanhuuto
täytti jokaisen kuulijan sydämmen vavistuksella ja kauhistuksella.
Kaikki ne, jotka asuvat huoneessani, jopa samalla kadullakin ja
vasta-päätä olevissa huoneissa, ovat jo vuosi-kausia aina öisin
kuulleet sen huudon ja polisivirasto on asettanut vartioita, saamaan
selkoa siitä onnettomasta, joka niin itse-pintaisesti uskalsi häiritä
yöllistä lepoa. Mutta kaikki tarkimmatkin tutkimiset ovat olleet
turhat. Huuto tuli, kuin kylmä salama ilman läpitse alas. Näkymättömän
hengen huulet, joiden ylitse ei peitsillä ole voimaa, päästivät sen."
"Ja huuto vainosi minua samoin, kuin pistoolin-laukauskin kaikkialla.
En voinut koskaan välttää kuolemattoman koston henkisiä keveitä
siipiä."
"Eräänä päivänä menin minä Grandval'in rouvan kanssa Versailles'en,
nähdäksemme siellä näytettävän jotain aivan uutta näytelmätä.
Näytöksen loputtua menimme me ravintolaan, jossa viimeinkin pitkäin
pokkuroimisten perästä saimme isännältä huoneen, jossa oli kolme
vuodetta; kaikki muut huoneet olivat prinssit, kreivit ja muut
suurelliset jo tilanneet edeltä-päin."
"Yö oli kauhea. Ulkona ulvoi ja raivosi myrsky. Sade-pisarat
löivät rämisten kamarimme pieniä ikkunoita vastaan. Grandval'in
rouva oli käynyt levolle; minä olin aikeissa tehdä samoin ja kysyin
kamari-neitsyeltäni, joka auttoi vaatetteni riisumista, mitä kello
oli."
"Neitsyeni vastasi: 'kello on kahta minuuttia vailla yksitoista, --
onneton hetki lähestyy, neiti. Mutta olemmehan nyt Versailles'sa ja
viheljäisessä riutu-kamarissa. Ei kenkään voi etsiä täältä jaloa neiti
Klairon'ia. Ilma on kauhea ja myrsky hirmuinen. Lienee siis vaikeata
huudollekin, etsiä teitä täältä!'"
"Mutta samassa kuului huuto ja vieläkin kauheampana, ulvovampana ja
sydäntä-särkevämpänä, kuin koskaan ennen ja täytti Grandval'in rouvan
sellaisella pelvolla, että hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja unhoittaen
hennon yö-pukunsa syöksyi käytävään ja huusi apua. Kaikki ravintolassa
asuvaiset ja olevaiset olivat kuulleet huudon ja kiirehtivät saamaan
selkoa hirveästä huudosta ja katsomaan, jos jotain apua voitiin vielä
antaa sille onnettomalle, jonka kuolon-tuskan huudon he olivat
kuulleet."
"Muutamia päiviä sittemmin lakkasi huuto, ja sen sijaan kuulin minä nyt
vuosi-kausia ikkunani alla pitkää ja voimallista kätten-taputusta."
"No, perkule! Mokoma kelvoton kumppani rupeaapi siis jo vähän
sivistymään", sanoi Lekain naurahtaen. "Kätten-taputukset eivät ole
koskaan mitään kauheata musiikkia, eivätkä siis koskaan loukkaa
korvianne; olettehan niihin jo kyllä tottunut. Olette varmaankin
taidollisella näyttelyllänne voittanut sen häjyn hengen ja hänen
taputuksensa ovat teille merkkinä siihen, ett'ei hän ainoasti ole
teille anteeksi antanut, vaan myöskin iloitsee nerostanne. Minä toivon,
suloinen Klairon, että koko elämänne ajan saisitte kuulla sellaista
taivaista taputusten musiikkia ehtoo-laulunanne ikkunanne alla."
"Toivotuksenne tulee myöhään, ystäväni", sanoi Klairon ja nosteli
olka-päitänsä. "Muutamia vuosia sitten ei henki enään taputa;
vaan laulaa. Hän laulaa minulle niin ihanasti, liikuttavasti,
valittavasti ja suloisesti, että minun sydämmeni sulaa kaipaukseen
ja suru-mielisyyteen, silmäni täyttyvät kyynelillä ja sanomaton
ikävöitsemyksen suru täyttää minut kokonansa. [Goethe on maininnut
tämän ihmeellisen tapauksen Klairon'in elämästä kirjassaan:
'Erzählungen deutscher Ausgewanderter.' Muutamat kohdat pitävät
siinä sanasta sanaan yhtä sen kanssa, mitä lady Crawen, Ausbach'in
maa-kreivitär siitä kertoo. Katso 'Memoirs of the Marggravine.'
I: 162.] -- Mutta vaiti, kello lyöpi yksitoista, ja nyt, ah Jumalani!
Ettekö kuule?"
"Kyllä; me kuulemme", kuiskasivat molemmat herrat ja heidän kasvonsa
kalvenivat ja suuret hiki-pisarat putoilivat heidän otsiltansa.
Ja todellakin suhisi läpi huoneen hiljainen soitto ja säveleet. Ilma
tuntui aivan, kuin väräjävän kanteleen soitosta. Aina täydellisempinä
ja voimmakkaimpina kuuluivat säveleet. Metsä-torven hitaasti haihtuvat
äänet sekaantuivat siihen sitten ja -- -- --
Samalla katkaistiin tämä ihmeellinen musiikki todellisuuden raa'oilla
äänillä. Nyt kuultiin nopeain askelten lähestyvän ovea ja kova ja
kiireinen kolkutus ovelta.
Varon ja Lekain hyppäsivät istuimiltaan, kuin unesta heränneinä;
Klairon nousi ylpeänä nojatuolistaan ja huusi käskeväisesti: "astukaa
sisään!"
Ovi avattiin ja Ausbach'in maa-kreivi astui sisälle ja Bastiljen
kuvernööri jäi avonaiseen oveen seisomaan, kunnioittavaiseen asentoon.
Ylpeällä, voiton-riemuisella katsannolla meni kreivi Klairon'in tykö.
Klairon otti hänet vastaan sädehtivin silmin.
"Näettekö, että minä pidän sanani?" kysyi kreivi. "Minä todistan
teille, ett'ei teillä ole ainoasti vihollisia; vaan myöskin uskollisia,
luotettavia ystäviäkin. Te olette vapaat. Kuningas Ludwiki on itse
omalla voimallisella sanallaan vapauttanut teidät."
"Myöskin te, hyvät herrat, olette vapaat," jatkoi hän sitten ja kääntyi
armollisella nyökkäyksellä molempain taiteilijain puoleen. "Minä olen
antanut jo kuvernöörille teidän kummankin vapautus-määräyksenne, ja
oven edessä odottavat vaunut valmiina, viemään teitä kumpaakin
kotihinsa."
"Ah", huusi Varon, "miten voimme me kiittää Teidän kuninkaallista
Korkeuttanne tästä armosta, miten -- -- --"
"Kiittäkää kumpikin minua siten, että lähdette nyt kohta", sanoi
kreivi, ystävällisesti hymyten. "Kiittäkää minua siten, että
edeskin-päin olette jaloja taiteilijoita, kuten ainakin olette.
Hyvästi, hyvät herrat! Toiste tapaamme toisemme taas."
Varon ja Lekain, hyvin havaiten, että kreivi halusi jäädä yksinänsä
Klairon'in kanssa, kiirehtivät täyttämään hänen toivoansa ja jättivät
kuvernöörin kera huoneen.
"No, Klairon", kysyi kreivi, kun he olivat jääneet kahde-kesken, "joko
nyt olette voittanut sen vakuutuksen, ett'ette ole maailmassa aivan
yksinänne ja hyljättynä, ja että teillä on uskollisia ystäviä, jotka
valvovat etuanne ja suojelevat teitä?"
Ilosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.
"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta", huusi hän innollisesti.
"Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio.
Ja sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette
opettanut minua tuntemaan sitä totuutta."
"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin
teille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se,
että minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan
näkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus
olisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta."
"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani", jatkoi Klairon
hiljaa, kovasti punastuen; "se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa
teille."
"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä",
sanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. "Ja nyt,
Klairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä."
"Mihinkä ne vievät minua?" kysyi Klairon.
"Ensinnäkin omaan kotihinne", vastasi kreivi naurahtaen.
"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun
tehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta."
"Kysykää, Klairon!"
"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt
mitään ehtoja irti-laskemiseeni?"
"Kyllä Klairon! Kuningas on armahtanut teitä ja laskenut vapauteen;
mutta sen ohessa käskenyt myöskin, että teidän pitää huomenehtoona
näyttelemään Phaedrana ja herra Vauture näyttelee kanssanne
Hippolyte'na."
"En voi totella sitä käskyä", huusi Klairon innolla. "Olen vannonut,
ett'en enään koskaan astu 'Theatre Français'en' näyttämölle, joll'ei
mokomaa Vauture'a, jonka läsnäolo häväisee taidetta ja taiteilijoita,
kohta eroiteta paikastansa. Minun täytyy joko ijäkseni jäädä tänne
vangiksi, tahi myöskin ijäkseni eritä näyttämöltä."