hopeaisen korin koristuksinensa, joiden keskellä oli myös kirje ja
sinetillä varustettu käärö.
"Hänen Korkeutensa, herra maa-kreivi on käskenyt minun tuomaan tämän
teidän armollenne", sanoi hovi-mestari. "Hänen Korkeutensa käskee myös
ilmoittaa, että kirje ja käärö sisältävät herra maa-kreivin vastauksen
teidän armollenne."
"Hyvä! Saatte mennä", sanoi Klairon ja viittasi kuuliaisuutta
vaativalla käden-käännöksellä ovea kohti.
"Anteeksi, teidän armonne! Hänen Korkeutena toivoo teidän armoltanne
vähäisen kirjallisen kuitin, että koristeet ja rahat ovat oikein
perille saapuneet."
"Rahat?" kysyi Klairon ihmetellen. "Missä ovat rahat?"
Hovi-mestari osoitti sinetillä varustettua kääröä.
"Tuossa, teidän armonne! Siinä on neljä töttöä kultarahoja.
Jokaisessa tötössä on tuhat-kaksisataa-viisikymmentä kappaletta, siis
viisi-tuhatta kultarahaa yhteensä. Pyydän teidän armonne olemaan hyvän
ja vakuudeksensa tarkastavan rahoja."
Klairon mursi vapisevalla kädellä käärön sinetin ja repi paperit sen
ympäriltä.
Niin, siellä oli tosiaankin neljä raskasta töttöä kultaa; ja kun hän
rikkoi niistä yhden, niin vyöryivät kultarahat iloisesti helisten ja
kilisten hänen helmaansa.
"Teidän armonne näkee, että minulla on oikein", sanoi hovi-mestari
hymyillen. "Saanko nyt pyytää kuittia?"
"Antakaa minulle tuosta pöydältä paperia ja lyijykynä", käski Klairon
ja kokoili helmaansa vyöryneitä kultarahoja.
Hovi-mestari hiipei varpaillansa pöydän tykö, otti ja tarjosi
Klairon'ille pyydetyt kapineet.
Klairon otti paperin ja kynän ja kirjoitti vakavalla kädellä: "Olen
oikein saanut koristeet, kirjeen ja rahat" ja antoi paperin sitten
hovi-mestarille.
"No", kysyi hän kärsimättömänä, kun ei hovi-mestari vieläkään lähtenyt.
"Vieläkö teillä nyt on jotain toimitettavata?"
"Ei, teidän armonne! Pyytäisin ainoasti kysyä, joko teidän armonne
matkustaa tänä iltana?"
"Mitä? Eikö maa-kreivi sitä määrää?" kysyi Klairon kummastellen.
"Hänen Korkeutensa on sanonut minulle, että se olisi teidän armonne oma
asia, josko matkustatte jo tänä iltana, tahi vasta aamulla aikaisin."
"Kummallista!" mutisi Klairon. "Minun pitää ensin lukea Hänen
Korkeutena kirjeen. Se ehkä päättää asian. Menkää nyt etu-huoneeseen;
tahdon kutsua teidät kohta jälleen."
Hovi-mestari kumarsi ja pujahti pihalle. Klairon avasi kirjeen
vapisevin käsin ja alkoi lukea.
"Minun Jumalani!" sanoi hän ja hengitti raskaasti. "Mitä merkitsee tämä
kaikki? Minkä tähden -- -- --?"
Samassa kun hän vilkasi kirjettä, päästi hän pahan huudahduksen ja
hänen kasvonsa osoittivat ihmettelemistä.
"Ei", huusi hän; "ei, se on mahdotonta! Se ei voi olla niin! Minun
aistini pettävät minua, kirjaimet keikkuvat silmissäni. Tahdon vielä
kerran lukea kirjeen läpi."
Samalla vierivät vaunut aika jyrinällä ulos linnan-pihasta. Klairon
ei sitä huomannut. Hän kohotti ylös käden, jossa kirje oli, ja
puoli-ääneensä aivan, kuin ei hän olisi ainoasti silmillänsä, vaan
myöskin korvillansa tahtonut vakuuttaa itseksensä kirjeen sisällön,
luki hän:
"Kallihin Klairon'ini! Teillä on oikeus: minä olen kiittämätön kappale,
joka en enään ansaitse teidän ystävyyttänne; vaan kaikki ne nuhteet,
jotka te teidän jumalaisessa vihassanne viskaatte pääni päälle. Kovat
nuhteet, jotka ovat teidän kirjeessänne, ovat kukistaneet minut
kokonansa, ja täysin tietäen minun syyllisyyteni, en uskalla enään
tulla näkyviinne. Niin, minä olen pettänyt teitä. Minä en ole tyytynyt
teidän jaloon ja puhtaaseen ystävyyteenne, vaan minä tarvitsin myöskin
onneni tähden nuoren ja jalon naisen rakkautta. Vihastukaa minulle,
vaan älkää minua tuomitko! Ottakaa myös takaisin ne lahjat, joilla minä
kunnioitin teitä ennen onnellisempina aikoina, ystävättäreni!
Säilyttäkää ne muistonani. Ottakaa myös vastaan ne viisi-kymmentä
tuhatta markkaa, jotka te sitten kymmenen vuotta lainasitte minulle; ja
älkää pahastuko, että minä kiitollisuudessani olen pannut summan
kaksin-kertaiseksi. Minä tiedän, että Klairon'illa on auttavainen
käsi, ja että hän on hyväätekeväinen. Sallikaa siis minun lähettää
teidän köyhillenne kahden-tuhannen viiden-sadan kulta-rahan verosta
viisi-tuhatta."
"Ja nyt, ystävättäreni! Voikaa hyvin nyt! Palatkaa nyt Parisiin, vaan
älkää unhoittako minua. Minä matkustan Italiaan. Neiti Krawen on
suostunut, ruvetakseen puolisokseni, ja matkustaa mukanani. Päätetyn
matkamme jälkeen asetumme me Englantiin. Minä en koskaan palaa enään
Ausbach'iin, jossa minä ystävättäreni Klairon'in kanssa olen elänyt
seitsemän-toista onnellista ja hauskaa vuotta. Minä olen uupunut
olemaan hallitsijana ja tyydyn sen tähden täst'edes olemaan yksinäinen,
vapaa mies. Olen myönyt maani Preussin kuninkaalle, ja neiti Krawen,
tuleva puolisoni, ei ole niin kunnianhimoinen, että hän siitä
pahastuisi minulle. Hän ei pyydä hallita; vaan ainoasti rakastaa ja
olla rakastettu. Ja vielä kerran: voikaa hyvin! Kun te tätä lu'ette,
olen minä jo kaukana teistä, ja luultavasti emme nä'e toisiamme enään
koskaan, kuitenkin olen aina
teidän ystävänne
Aleksanteri."
"Matkustanut! Hän on matkustanut!" huusi Klairon raivossansa. "Pakenee
minua ja matkustaa hänen kanssansa! Mutta ei, ei! Tämä kaikki on
erehdystä. Se on mahdotonta, että hän matkustaa ottamatta jää-hyväisiä
minulta. Hän on vielä kotona. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä
hänet!"
Hän syöksyi ovelle ja huusi kovalla äänellä hovi-mestaria.
"Mitkä olivat ne vaunut, jotka äsken juuri läksivät linnan-pihasta?"
kysyi hän sisään tulevalta hovi-mestarilta.
"Herra maa-kreivin matka-vaunut, joiden pitää odottaa häntä
München'issä."
"Ah, kreivi ei siis ole vielä matkustanut?" kysyi Klairon iloiten.
"Anteeksi, teidän armonne! Herra maa-kreivi on matkustanut jo kolme
tuntia sitten neiti Krawen'in kanssa yhdessä. Kreivi meni jalkaisin
ravintolaan ja matkusti sieltä neidin kanssa, neidin vaunuissa."
Klairon ei vastannut mitään. Hän seisoi suorana ja ylpeänä, pudistaen
molemmin käsin sen noja-tuolin selkä-lautaa, jonka vieressä hän seisoi,
posket kuolon-kalpeoina, huulet värisevinä ja katse jäykkänä ja
kylmänä.
Hovi-mestaria rupesi kauhistamaan Klairon'in läheisyys. Hänen piti
herättää häntä hänen huumautumisestansa.
"Teidän armonne!" sanoi hän kovalla äänellä. "Koska ai'otte matkustaa?
Joko tänä iltana, vai vastako aamulla aikaisin?"
Klairon kääntyi hitaasti ja ylpeästi häneen.
"Valjastettakoon kohta vaununi!" sanoi hän tukahtuneella äänellä.
"Tahdon jättää kohta paikalla tämän paikan."
Ja hän otti muutaman askeleen ovea kohti. Mutta nyt horjahti hän
kerrassansa ja vaipui voimatonna lattialle.
NELJÄS PÄIVÄ.
1.
Huomeneltain.
Kolme-kolmattakymmentä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jona Klairon
nöyryytettynä ja kauheassa epätoivossa jätti Ausbach'in linnan ja palasi
Parisiin takaisin.
Kolme-kolmattakymmentä vuotta! Nämät vuodet olivat järjestäneet Ranskassa
uuden asiain juoksun: olivat saattaneet Ranskan kapinan kauheuksien ja
hirmuisuuksien kautta tasa-vallan valkamoille, ja ensimmäisen konsulin,
"Punaparran," sankari-käsi hallitsi Ranskassa nyt vielä, vuonna 1803.
Oli kylmä ja synkeä Marraskuun päivä samana vuonna, kun erään Passy'n
äärimmäisen talon edustalle seisahtuivat somat rattaat. Lujasti
turkkeihinsa kääreytynyt herra astui niiltä alas ja käänsi katseensa
tutkivaisesti kartanoa ympäröivään rauta-aitaan.
"Tässä se kait lienee", mutisi hän hiljaa itseksensä.
"Kuski, hoi! Voitteko eroittaa numeron tuon porstuan ovella tuolla?"
"Numero 50, armollinen herra!"
"Siis oikea numero. Ah, tuollahan on porttikin ja kello vieressä." Ja
herra alkoi ankarasti nykiä peuran-sorkan muotoisesta soittimesta, joka
oli kiinnitetty paksuun rauta-lankaan. Mutta pimeä huone, etummaisen
pihan perällä, ei au'ennut; sen kolkkojen ikkunan-ruutujen takaa ei
näkynyt yhtään ihmisen muotoa. Ainoasti sisältä huoneesta kuului
useampain, toinen toisensa kilvalla haukkuvain koirain melkoinen
meteli, joidenka heikot hermot luultavasti eivät kestäneet tuota
epä-mukavata kellon lakkaamatonta kilinätä ja kalinata.
Vihdoin aukeni etehisen ovi ja eräs vanha rouva tuli, neljän juoksevan,
ulvovan ja haukkuvan koiran kera hitaasti horjuellen yli pihan.
Vanha, koukkuinen ämmä, jonka ryppyisille kasvoille vanhuus näkyi
piirtäneen jo yli kahdeksan-kymmentä vuotta, näytti kellon kilinästä
heränneen aivan, kuin pitkästä, sata-vuotisesta unesta, ja ilmestyi nyt
sellaisessa puvussa, jommoista subretit siihen aikaan käyttivät
teaterissa, ainoasti sillä eroituksella, että hänen päänsä ympäri oli
kääritty roomalainen päähine ja että hän kapan asemesta oli viskannut
hartioillensa päivän-polttavan, paikoittaisin rikki revityn
kreikkalaisen levätin. Mutta lyhyt, nauhoilla koristettu hame ja
valkoinen kirjaeltu musliininen esiliina, jonka taskujen reunat olivat
reunustetut punaisilla nauhoilla ja ruusuilla, osoittivat muinaista
subrettia entisiltä ajoilta, ja mahtoi, noin kuusi-kymmentä vuotta
sitten, kuulua Molière'n Cleante'ehen.
Vanha kahdeksan-kymmeninen muori oli viimeinkin saapunut nyt portille.
Kiinnittäen mustat, heikot silmänsä muukalaiseen, kysyi hän matalalla
äänellä, mitä vieras tahtoi.
"Minä olen ministeri Chaptal'in kirjuri", sanoi herra tärkeällä
äänähdyksellä, "ja olen tullut -- -- --"
"Minä tiedän, minä tiedän", sanoi eukko tyytyväisenä ja kiirehti
avaamaan porttia. "Astukaa sisälle, hyvä herra. Neitikös vasta nyt
ihastuu, kun saapi nähdä teidät. Tulkaa, hyvä herra!"
Hän kävi rivakasti vieraan edellä sisälle, ja samassa, kun hän
kädessään olevalla nahka-hihnalla hyvin tapaavilla iskuilla toisinaan
peljätti todellakin sangen kärkkäitä koiria etemmäksi, sanoi hän
läähättäen ja yskien: "ah, mutta nyt vasta neiti iloiseksi tulee, kun
saapi nähdä teidät, hyvä herra. Korkeimmallaan olikin aika, kun saimme
apua. Niin, kaikkein korkeimmallaan! Meillä on puutos kaikesta, ja
kuitenkin tahtoi neiti kuolla mieluimmin, kuin pyytää vieraan apua.
Mutta Ranska on toista; Ranskalta voi hän apua pyytää; sillä Ranska on
hänelle kiitollisuuden velassa, jota se ei vielä koskaan kuitenkaan ole
pyytänyt palkita neitille."
"Nyt olemme me neidin vieras-huoneessa", lisäsi hän, kun he olivat
tulleet erääseen aivan tyhjään huoneeseen. "Olkaa hyvä ja odottakaa
hetkinen, että kerkeän ilmoittaa teidät neidille."
Ja hän piipersi kevein askelin huoneen lävitse vastapäätä olevalle
ovelle. Aikeessa avata ovea, kääntyi hän vielä kerran vieraan puoleen
ja kysyi: "Teidän nimenne, hyvä herra?"
"Menneval!"
"Herra Menneval!" huusi vanha subretti samassa, kun hän avasi oven
selkiste-seljällensä. "Herra Menneval, Hänen Ylhäisyytensä herra
ministeri Chaptal'in kirjuri."
"Astukaa sisälle!" kuului käskeväinen ääni sisimmästä huoneesta, ja
herra Menneval lähestyi hymyellen avattua ovea, jonka pihtipieleen
vanha subretti asettausi ihmeelliseksi oven-vartijaksi.
"Ystäväni!" sanoi Menneval ohi mennessänsä. "Te olette unhoittanut,
että meillä on tasa-valta, ja että kaikki vapa-sukuisuus on kumottu."
"Herra! Todellista vapa-sukuisuutta ei voi koskaan kumota; sillä se on
kuolematon", sanoi subretti ja kohotti ylevyydellä olka-päitänsä.
"Tehkää hyvin ja astukaa sisälle!"
Menneval totteli hänen käskyänsä ja astui kynnyksen yli viereiseen
huoneeseen. Vanha subretti seurasi häntä, sulki oven perästänsä ja
asettausi sitten keskellä huonetta olevan sohvan eteen.
Sohvassa istui nainen, ehkä vieläkin vanhempi, kuin subrettinsa; mutta
vanhuudestaan ja ympäröivästä köyhyydestään huolimatta erittäin
vaativaisen näköinen. Nuoruudessaan näytti hänellä olleen jalo ja ylevä
vartalo; sillä vielä nytkin hämmästytti katsojata sen soreat ja jalot
muodostukset. Hänen valkoinen puuteroimaton tukkansa oli kreikkalaiseen
tapaan solmettu niskaan ja muodosti korkean, jalon otsan ylitse
jonkunmoisen töyhtön; tummat silmänsä, joita varjosti kauniit ja komeat
kulma-karvat, olivat elävät ja palavat, eivätkä osoittaneet laisinkaan
sitä ikää, jota rypyt otsassa ja poskilla julistivat. Hänen pukunsa oli
outo ja omituinen samaten, kuin subrettinsakin.
Kauhtana valkoisesta musliinista oli, kuin joku entisaikainen vaippa
viskattu hänen hartioillensa. Vaipan alla oli hänellä jonkunlainen
levätti, jonka raidat olivat ommeltu taiteellisesti tehdyistä
laakerin-lehtien köynnöksistä; ja samaa maata oli myöskin hänen avara,
poimuinen hameensa, joka näkyi levätin alta ja riippui, kirjaeltuna
laakerin-oksilla aina jalkoihin asti.
Naisen vieressä oli iso pyöreä pöytä, täynnä kirjoja. Tätä pöytää
vastaan nojasi hän vasemman, virheettömästi valkoisen ja kauniin
kätensä. Naista vastaisella seinällä oli pesu-kaappi, jonka kannella
oli kaksi rinta-kuvaa, toinen, valkoisesta marmorista, Voltaire'n,
ja toinen melkein yhtä kaunis, Lekain'en. Useampia muita rinta- ja
muoto-kuvia oli pitkin huonosti paperoittuja, siellä täällä kosteisia,
homeisia ja repaleisia seiniä. Ainoasti muutamia puoleksi ränsistyneitä
huone-kaluja oli tässä huoneessa. Koko huoneen tyhjyys ja murheellinen
muoto vaikuttivat katsojaan ikävää ja sydämmen-ahdistusta.
Kun vanha nainen, joka istui, kuin kuningatar sohvassaan, näki sisään
astuvan herran, niin rypisteli hän kulma-karvojansa aivan, kuin
kiukusta ja nipisti huulensa kovasti yhteen aivan, kuin pidättääksensä
takaisin sen suuttumuksen sanan, joka jo oli huulillansa.
"Neiti!" sanoi herra Menneval ja kumarsi syvään. "Herra ministeri
Chaptal lähetti minut luoksenne."
"Tekikö hän sen?" kysyi nainen ja viskasi ylpeästi taakse-päin päänsä.
"Muistiko hän toki viimeinkin, että Ranskan laulu-lintuinen on ollut
pakoitettu alentamaan itsensä niin, että hänen täytyi pyytää Ranskalta
apua, ett'ei hän nääntyisi nälkään. Mutta miks'ei ministeri Chaptal
ottanut itse päällensä sitä vaivaa, että olisi tullut itse tänne? Niin
olisi hän voinut omin silmin nähdä sen seimen hyvyyden, joka enään on
jäljillä Idomené'lla, Semiramis'ella ja Elektra'lla."
Ja kun hän niin puhui, kohotti hän hitaasti ja ylpeästi käsivartensa ja
osoitti perällä erästä paikkaa, josta sade suurina karpaleina tippui
alas.
"Nä'ettekö?" jatkoi hän teroitetulla äänellä. "Siinä on ylistetyn
olemuksen kurja loppu. Klairon'in, viime sata-luvun jumalattaren,
Klairon'in, jonka jaloissa maailmat makasivat, Klairon'in täytyy
Ranskalta kerjätä palasen leipää, ett'ei hän tuottaisi Ranskalle sitä
häpeätä, että siitä voitaisiin sanoa: kiittämätön Ranska antoi suuren
Klairon'in nääntyä nälkään."
"Ministeri Chaptal tunsikin itsensä sen tähden syvästi liikutetuksi
siitä kirjeestä, jonka te, neiti, lähetitte hänelle", sanoi Menneval
ehdollisella perään-antavaisuudella. "Hän lähetti minut tutkimaan, mitä
apua neiti Klairon tarvitsee."
"Niinpä katsokaa ympärillenne! Tuossa sen nä'ette", sanoi Klairon
juhlallisesti. "Nä'ettekö tätä kosteata, ränsistynyttä talonpoikaista
asuntoa, joka on Klairon'in viimeinen turva, ja josta hänen on
pitänyt vähitellen myödä, elättääksensä, kaikki huone-kalut, ainoat
kuva-koristeensa ja omaisuutensa? Nä'ettekö tätä tyhjyyttä, tätä
hiljaisuutta, joka ympäröipi Ranskan jalointa taiteilijatarta?
Katsokaas tätä Elektra'a, Amenaide'a ja Semiramis'ta! Katsokaapas tätä
taiteilijatarta, josta Voltaire kirjoitti ylistys-virsiä ja josta
Furoga lauleli! Katsokaa häntä nyt kurjuudessa, alentamisessa, koko
maailman unhoittamana, kerjäten Ranskalta leipä-palasta, joka pelastaa
hänet nälkään nääntymästä!"
"Minä sanon teille, että minä tunnen kohta kuolevani; minä tunnen jo
kuoleman lähestyvän ja ojentavan kätensä jo minua vastaan! jos olisitte
tullut tuntia myöhemmin, niin olisitte ehkä tavannut vain Klairon'in
ruumiin."
"Ah, neiti, mun kallein, jumaloimani neiti!" nyyhkytti ja tuskitteli
vanha subretti ja kiirehti esiin nojatuolin takaa ja pani polvillensa
Klairon'in viereen. "Armahtakaa minua! Älkää puhuko kuolemasta! Älkää
raadelko minun kurjaa, kivistävää sydäntäni, joka ei koko maailmassa
rakasta ketään muuta, kuin Klairon'ia yksistänsä!"
"Se on totta, Senay, sinulla on uskollinen ja jalo sydän", sanoi
Klairon ja pani kätensä itkevän kamari-neitsyensä pään päälle. "Hyvä
herra, antakaa anteeksi hyvälle Senay-raukalle hänelle liikutuksensa ja
pelkonsa. Hän on palvellut minua kolme-kymmentä vuotta; hän on elänyt
kanssani hyvinä päivinä ja kestänyt kanssani köyhyydessä, jolloin
minulla ei ollut muuta ja'ettavata hänen kanssansa, paitsi minun
kyyneleitäni. Älä enään itke, Senay! Salli minun kuolla ja kohoutua
niiden kuolemattomain luokse, jotka minua odottavat. Ah, minä halaan
puhutella kuolematonta ystävätäni Voltaire'a, minä ikävöitsen tavata
Molière'a ja Varon'ia!"
"Minä ilmoitan teille", jatkoi Klairon, "sen surullisen uutisen; niin,
minun täytyy sanoa se suoraan, että Ranskassa ei ole enään mitään
taidetta, eikä taiteilijoita. Ah, aika on jo Klairon'in kohoutua ylös
tästä maailmasta; sillä maailma ei ansaitse mitään Klairon'ia."
"Mutta nyt täytyy sen kuitenkin osoittaa itsensä niin kiitolliseksi,
kuin suinkin mahdollista jalolle Klairon'ille", sanoi Menneval
ystävällisesti. "Hänen ylhäisyytensä ei halaja mitään niin suuresti,
kuin että hän poistaisi teiltä kaikkinaisen puutoksen, ja säästäisi
teiltä kaikkinaiset arvollenne sopimattomat elämän murheet. Ei pidä
sanottavan, että Ranska on ollut kiittämätön suurelle Klairon'illensa."
"Ah, mun synnyinmaani on aina ollut minulle erittäin kiitollinen ja
aulis", sanoi Klairon katkeralla naurulla. "Ranska on kunnioittanut
minua sangen monella kruunulla! Nä'ettekö? Tuossa ne kruunut kaikki
ovat!"
Hän osoitti kädellään Voltaire'n rinta-kuvaa, jonka juurella oli
ladottu lakastuneita laakeri-seppeleitä, kellastuneita atlas-nauhoja,
niihin painettuine värsyinensä, kuivuneita kukkais-kimppuja ja
kaikellaisia painetuita värsyjä ja sanomista leikeltyjä kappaleita,
jotka luultavasti sisälsivät hehkuvaa arvostelua Klairon'in taiteesta
j.n.e.
"Nä'ettekö?" jatkoi hän juhlallisesti. "Tuossa makaavat istuimellansa
alas syöstyn kuningattaren kruunut. Olen laskenut kaikki nämät kunnian
osoitukset, joilla minua kunnioitettiin, Voltaire'n jalkoihin; sillä
sitä mestaria kiittää oppilas menestymisestään."
Ja suurimmalla voimainsa ponnistamisella kohousi Klairon sohvaltansa ja
alkoi mahtavalla äänellä lausua erästä laulua, jonka Voltaire oli
kerran kirjoittanut hänen kunniaksensa ja jossa hän omisti Klairon'ille
yksistänsä erään uuden näytelmänsä onnistumisen.
Sen jälkeen vaipui hän hengästyneenä ja huokaillen jälleen sohvalle ja
sulkien silmänsä nojasi hän päänsä polstarille, ja vanha subretti
rupesi kovasti uikuttamaan ja valittamaan.
Ministerin kirjuria alkoi peljättää mokoma näiden molempain menneen
vuosi-sadan muumioin ja mailleen menneen loiston läheisyys.
Kun hän näki Klairon'in hitaasti aukasevan taas silmänsä ja jälleen
kohottavan päätänsä, lähestyi hän häntä ja uskalsi laskea joitakuita
kulta-rahoja hänen viereensä pöydälle.
"Sallitteko", sanoi hän hiljaa ja kainosti, "että annan ministerin
nimessä nämät kulta-rahat ensi hätään teille?"
Klairon nyökkäsi arvollisesti.
"Ne ovat erittäin terve-tulleet minulle", sanoi hän; "sillä teurastaja
ei usko enään velaksi lihaa Baabelin kuningattarelle."
[Klairon'in omat sanat. Katso "Memoires de la duchesse d'Abrantés" Vol.
V: 245.]
"Minä kiiruhdan jättämään ilmoitukseni ministerille", jatkoi Menneval.
"En epäilekkään, ett'ei hän kohta jo tänä päivänä lähetä minua tykönne,
pontevammalla tavalla auttamaan jaloa taiteilijatarta."
"Joutukaa pian takaisin", sanoi Klairon heikolla äänellä. "Joutukaa,
ett'ei historia kerran kertoisi, että Ranska jätti Klairon'in nälkään
kuolemaan! Senay, seuraa herraa ulos portaille!"
Vanha subretti nousi hitaasti ja huokaillen polviltansa ja hoiperteli
ovea kohden ja antoi Menneval'ille merkin, seurata itseänsä.
Klairon katsoi heitä kumpaakin, kun he menivät tyhjän vieras-huoneen
läpitse: "Hän tulee myöhään", mutisi hän itsekseen. "Tunnen kuoleman jo
lähestyvän."
2.
Ehtoolla.
Kun ehtoo samana päivänä alkoi hämärtää, niin seisahtuivat taaskin
siistit rattaat saman yksinäisen, rapistuneen talon edustalle
Passy'ssa, ja taas oli se Menneval, ministeri Chaptal'in kirjuri, joka
lähestyi porttia.
Mutta tällä kerralla ei hänen tarvinnut soittaa ja odottaa portin
aukaisemista. Portti oli auki, eikä kukaan estänyt häntä sisään
tulemasta. Jopa itse koirat, jotka aamusella niin raivoisesti
haukkuivat häntä, makasivat hiljaa huoneen oven edustalla, eivätkä edes
liikahtaneetkaan, vaikka vieras lähestyi heitä ja uskalsi heidän
välitsensä astua sisälle huoneeseen.
Mutta huoneessa myöskin vallitsi sama hiljaisuus ja sama tyhjyys.
Vanhaa subrettia ei näkynyt missään, mitään ihmis-olentoa ei löytynyt
mistään.
Oudolla kauhistuksen tunteella astui Menneval tyhjään, hyljättyyn
vieras-huoneeseen. Kumeasti kaikuivat hänen askeleensa tyhjässä
huoneessa, ja hän kiirehti juoksujalassa sen läpitse, tullaksensa
Klairon'in makuu-kamarin ovelle.
Hän naputti; mutta ei kukaan vastannut häntä. Hän päätti vihdoin itse
avata oven. Hiljainen valitus ja itku kuuluivat sieltä häntä vastaan ja
peljättävä kuva esiintyi siellä hänen silmäinsä eteen.
Keskellä huonetta, sohvassa pöydän vieressä, istui Klairon samassa
puvussa, jossa Menneval oli nähnyt hänet saman päivän edellä
puolen-päivän, ainoasti sillä eroituisella, että nyt oli hänellä
otsallansa lakastuneista laakereista tehty kruunu, ja että hänellä oli
rintojen ylitse ristiin pannuissa käsissään lakastunut laakeri-seppele.
Hänen silmänsä olivat ummessa; suunsa ympäri leikkieli ihmeellinen
hymy, joka näytti jähmettyneen hänen kalveille, värittömille
huulillensa. Hänen kasvonsa osoittivat sitä harmaan-keltaista
läpi-kuultavaisuutta, joka on alabasterilla, ja ikään, kuin kiveen
hakatut, olivat hänen ankarat, liikkumattomat kasvoinsa-juonteet,
joista kuitenkin loisti jalo levollisuus ja majesteetillisuus.
Hänen jaloissansa, kasvojansa kätkien hänen syliinsä oli Senay, vanha
subretti polvillansa, itki, valitti ja rukoili hiljaa. Voltaire'n
ja Lekain'en marmori-kuvat, joiden vieressä muutamia kyntteliä
likaisissa jaloissaan paloi, näyttivät ylevällä juhlallisuudella
ja rauhallisuudella kääntäneen rauhalliset, eloa huokuvat
kasvonsa ystävättärensä puoleen, hymyellen lähettääksensä hänelle
terve-tuliaista, hänelle kuolemattomain seassa kuolevaksi syntyneelle;
mutta myöskin nyt jo kuolemattomalle taiteilijattarelle.
Menneval'in käsitti joku vavistus tässä hiljaisuuden ja kuoleman
majassa. Hän kumartui kamari-rouvan puoleen ja kosketti hiljaa hänen
olka-päätänsä.
"Nouskaa ylös!" kuiskasi hän. "Minä tulen ministeri Chaptal'in tyköä.
Minä tuon apua neiti Klairon'ille. Katsokaapas tätä paperia! Lukekaa!"
Vanha subretti nousi hitaasti lattiasta. Hän katsoi ihmetellen häntä
puhuttelevaa herraa, otti huolettomasti tarjotun paperin vastaan.
"Lukekaa!" sanoi Menneval. "Siinä iloinen uutinen emännällenne."
Vanha Senay luki: "kaksi-tuhatta markkaa, kohta maksettavat neiti
Klairon'ille; Chaptal."
"Hyvä herra!" huusi hän sitten katkeralla surulla. "Mitäpä jalo Klairon
tekee teidän viheljäisillä armo-paloillanne? Ettekö siis nä'e, että hän
on kuollut?"
"Mitä?" huudahti Menneval. "Onko Klairon kuollut?"