"Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin
tapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun
eilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä?
Oisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä
sen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla
olisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi
kauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos -- -- -- Ah,
tuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri
aikaisin aamulla -- -- --."
Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan,
kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.
"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän
tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on
ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua -- -- --."
"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi," sanoi
palvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin
kolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan,
kullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä,
kuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka
havaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi
katse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat
heikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja
jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti
suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi,
sitä pikemmin taas haihtuakseen.
Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen
katseella.
"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?"
kysyi hän ihmetellen. "Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne,
ett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?"
"En ole muuttanut päätöstäni," sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä.
"Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä
vielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä."
"Jää-hyväiset," huokasi Klairon. "Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä
vaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat
ovat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen
tottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin
onnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin
ystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran
kadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on
käsissä, joka minut eroittaa teistä."
"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen," sanoi kreivi
juhlallisesti, "ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta
taas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani,
ratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen
jälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!"
"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä," huokasi Klairon.
"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin," huusi
maa-kreivi. "Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa
kaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät,
Klairon!"
"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?"
kysyi Klairon suruisesti. "Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne
kyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja
jaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi
ystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan
pää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä
onnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?"
"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan," vastasi
kreivi synkkänä. "Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja
hänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä
melkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon,
kivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti
valitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten
sanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni
vihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of
Ausbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin
peljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni
personallisen vapauteni."
"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan
puolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä
rakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä."
"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen
vihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja
miehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen
itsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi
vihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko'
vastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä.
Hän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi
päättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään
koskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin
vieras."
"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa
minun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä
matka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän
minusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti
päivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken.
Sanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka
koskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia."
"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!" huudahti Klairon. "Onhan se
vain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää
mitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää
maallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani!
Teidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä
prinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne,
-- ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä,
vaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä
onnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi
ruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja
sydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä,
Preussin kuninkaan kaltainen."
"Ei", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: "Ei; minä kärsin nuoruuden
erehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden
pitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa
isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan,
niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni
levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä
olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso.
Niin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan
hänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä."
[Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach.
Vol. I, 130.]
"Ei", huusi Klairon vihaisesti. "Ei! Teidän Korkeutenne sallii jalon
sydämmensä jalouden vietellä itsensä uhriksi, jota prinsessan ei sovi
vaatia, eikä kansanne sallia. Te ette ole ainoasti oman persoonallisen
onnenne, vaan myöskin kansanne ja maanne onnen tähden velka-pää
rikkomaan luonnottoman avio-liiton ulkonaiset siteet, mennäksenne
uuteen lailliseen avio-liittoon, ja antamaan kansallenne, jota
nyt uhkaa pahimmistakin pahin, se, että se joutuu kerran vieraan
ruhtinas-suvun perinnöksi, -- niin, antamaan kansallenne ruhtinatar,
joka sitten lahjoittaa maallenne perijän, laillisen perijän."
"Ah, ei se ole mikään hauska tehtävä, olla hallitsevana ruhtinaana,"
vastasi kreivi, "että sitä haluaisin pojalleni jättää. Kuka tietää,
vaikka ma itse jo pudistan päältäni mokoman vaikean tehtävän, ja
alamaisten verosta pidän parempana, olla oma herrani." [Ausbach'in
maa-kreivi möi sittemmin maansa Preussin kuninkaalle ja vetääntyi
miljonan talarin vuotuisella eläkkeellä yksinäisyyteen ja eli
Englannissa.]
"Mutta älkäämme enään puhuko näistä ikävistä asioista. Minä ilmoitin
aviolliset suhteeni teille ainoasti siinä tarkoituksessa, ett'ette
soimaisi minua uskottomuudesta aviossani, että uskallan rakastaa teitä
ja myöskin sen suoraan sanoa teille."
"Niin, Klairon! Minä rakastan teitä, ja rakkaus johdattaa minut kyllä
pian luoksenne takaisin. Mutta ett'ette te jumaloittu, ympäri
liihoitteleva, suloinen Klairon, minua, poissa ollessani unhoittaisi,
vaan olisitte vaadittu edes joskus muistamaan minua, toin minä teille
jotakin, jota teidän pitää vannoa kantaa, eikä tosiaan ottamaan pois
ranteestanne siihen asti, kun minä palajan! Te olette aina kieltäynyt
ottamasta minulta mitään lahjaa; mutta tätä ette saa kieltää; tämä
teidän pitää ottaa vastaan."
Ja kreivi otti liivinsä taskusta punaisen sahviani-nahkaisen kotelon ja
antoi sen Klairon'ille.
Klairon otti kotelon ja avasi sen.
"Teidän valo-kuvanne," huusi hän iloisesti. "Ah, niin hyvin onnistunut
ja niin ihana valo-kuva!"
"Eikö tosi, Klairon? Te lupaatte kantaa sen ranteessanne?"
"Niin, oikein!" huokasi Klairon. "Onhan se ranne-rengas. Tähän asti
huomasin vain valo-kuvan. Nyt vasta nä'en, että se on kallis-arvoinen
ranne-rengas. Seppele ihanimmista hohto-kivistä ympäröi korkean
ystäväni kauniita kasvoja. Voi, miten ihanina nämät kivet kiiluisivat,
ell'eivät ne ympäröisi tätä valo-kuvaa! Mutta teidän silmäinne
loistossa kadottavat kauniimmatkin hohto-kivet kiiltonsa ja arvonsa."
"Ah", jatkoi hän iloisena samassa, kun hän likemmin tarkasteli
ranne-rengasta. "Valo-kuvan voi ottaa pois hohtoisesta kätköstänsä.
Nyt on se yksinkertainen, kapea, kultareunainen muistosäiliö, jonka
voi rauhassa kantaa sydämmellänsä. Ah, mun kallis, ruhtinaallinen
ystäväni! Nyt otan minä ilolla teidän valo-kuvanne lahjaksi. Antakaa
hohto-kivinen ranne-rengas puolisollenne. Hän iloitsee kyllä
kallis-arvoisesta koristeesta; sillä se on ruhtinattarelle tehtykin.
Mutta lahjoittakaa minulle tämä rakastettava ja kaunis kuva. Minä
lupaan, ett'en koskaan jätä sitä luotani, vaan kannan sitä siksi,
kunnes rakkaan kuvan verosta itse jalo ja kunnioitettava juuri-kuva
tulee taas tervehtämään minua."
"Te olette ihmeellinen vaimo", lausui kreivi ja katseli häntä rakkailla
katseilla. "Minä annan teille hohto-kiviä, joista, kuten sanotte
ruhtinatarkin iloitsis saadaksensa, ja te ne hyljäätte."
"Minä hyljään hohto-kivet, mutta iloitsen teidän kuvallenne", sanoi
Klairon loistavalla hymyllä. "Mitä minä hohto-kivistä huolin? Niitä
minulla on enemmän, kuin tarpeeksi; sillä paljon on herroja, jotka ovat
niin lempimielisiä, että he suosivat Klairon'ia, ja jotka luulevat
hohto-kivillä voivansa ostaa hänen rakkauttansa. Minä otan vastaan
kaikkia heidän koristuksiaan; mutta minä otan niitä niiltä, jotka ovat
minusta saman-tekevät. Ja siitä tulee se, että minulla on paljon
koristeita ja kalliita-kiviä. Minulla on aina tähän saakka annettu
toinen kallis-arvoinen koriste toisen perään, enkä minä ole niitä tähän
asti halveksinut. Mutta teiltä, Teidän Korkeutenne, en minä ota mitään
koristetta."
"Klairon!" huudahti kreivi iloissansa. "Se on siis tosi, ett'en
olekkaan teille saman-tekevä. Te ette aseta minua muiden ihantelijainne
ja kosijainne rinnalle? Te -- -- --"
Samassa avaantui ovi kiireisesti ja kamari-palvelija tuli sisään.
Klairon kääntyi häneen ylpeän ja vihasta hehkuvan näköisenä.
"Uskallatko sinä tulla sisälle, kun hänen Korkeutensa on täällä?" kysyi
hän kiivaasti.
"Antakaa anteeksi!" änkytti Jaakko katuvaisena. "Mutta minun piti
saattamaan teille herra tirehtöörin vastaus. Minulla oli kunnia jättää
teidän armonne kirje herra tirehtöörille. Hän luki sen tarkkuudella,
kääntyi sitten minuun ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta. 'Sanokaa
neiti Klairon'ille', huusi hän, 'että minulla on kyllä neuvoja,
pakoittaa häntä täyttämään velvollisuutensa, ja että minä käytän
myöskin neuvojani häntä vastaan. Hänen pitää näytellä tänä iltana.
Hänen pitää näytellä Phaedrana ja Vauture näyttelee Hippolytena.
Sanokaa se neidillenne!'"
"Ja mitä muuta?" kysyi Klairon, pitäen ylevän ja ylpeän ryhtinsä.
"Sallittiinko sinun rauhassa lähteä, tuodakses tätä sanomaa minulle?"
"Ei, teidän armonne! Tirehtööri pani kaksi-kymmentä miestä vartijana
seuraamaan minua kotihin, ja samat miehet ovat nyt miehittäneet kaikki
palatsinne sisään-käytävät. He sanovat, ett'eivät he estä ketään
menemästä sisälle ja ulos; se on ainoasti neiti Klairon, joka ei saa
lähteä kotoonsa."
"Se hyvä, Jaakko! Saat mennä", sanoi Klairon, ja viittasi palvelijata
kuninkaallisella liikunnolla, jättämään huonetta.
"Mutta Jumalan tähden!" huusi herra hämmästyneenä. "Mitä tämä
merkitsee? Millä oikeudella teitä uskalletaan loukata? Omassa
palatsissanne pitää teitä vankina?"
"Millä oikeudella?" huusi Klairon uhkealla, täydesti kuninkaallisella
arvollisuudella. "Sillä oikeudella, jota raaka, eläimellinen väki-valta
uskaltaa käyttää taidetta ja neroa vastaan! Minua tahdotaan pakoittaa
näyttelemään sellaisen miehen kanssa, jota minä halpana pidän. Minua
tahdotaan häväisemään pyhää taidetta, jota minä palvelen siten, että
minä kärsisin kunniattoman konnan rinnallani pyhässä templissä."
"Mutta se ei tapahdu koskaan. Klairon ei anna alentaa itseänsä. Minä
olen yksinäinen, turvaton vaimo. Ei minulla ole sotamiehiä, jotka
taistelevat puolestani, eikä lakia, joka minua suojaa. Mutta sittenkin
otan minä taistelun merkiksi viskatun rukkasen ja sodin pyhää sotaa
raakalaisia vastaan ja taiteen taistelua eläimellistä väki-valtaa
vastaan. Kiirehtikää, ruhtinas! Jättäkää minut! Matkustakaa kohta nyt,
ett'ette tarvitse olla todistajana siihen surulliseen näytökseen, jota
täällä tänä iltana näytellään. Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään;
mutta minä en anna pakoittaa itseäni. Vetäkööt he minut raa'alla
roistojen käsi-voimalla näyttämölle; samalla voimalla, jolla he ovat
piirittäneet huoneeni; mutta puhumaan he eivät voi minua pakoittaa.
Ihmiselle voidaan tehdä väki-valtaa; mutta ei taiteilijattarelle. Minä
en näyttele tänä iltana, vaikka saisinkin viettää elämäni vankeudessa
Bastiljissa." [Niin nimitetään ranskalaisten surkeasti kuuluisata
vankihuonetta Parisissa. Suom. muist.]
"Voikaa hyvin, kallis, jumaloitu ruhtinaani! Varjelkoon Jumala Teitä
kaikilla teillänne! Muistakaa minua; mutta älkää surko minua
kuitenkaan! Klairon ei petä koskaan itseään, eikä pyhää taidetta.
Vaikka turvaton vaimo, niin taistelen kuitenkin urhokkaasti
vihollisiani vastaan. Minä voin joutua tappiolle tässä taistelussa;
mutta nöyrtymään minua ei saada. Tämä on hyvästi-jättöni! Joutukaa,
ruhtinas! Jättäkää minut!"
"Kyllä! Minä kiirehdin!" sanoi kreivi: "Minä jätän teidät; mutta
en sen tähden, että matkustaisin pois, vaan toimimaan puolestanne. Minä
tahdon osoittaa heille, ett'ette ole hyljätty ja turvaton. Käykööt
vihollisenne kimppuunne, niin ystävänne suojelevat teitä. Hyvästi,
Klairon; mutta hetkeksi vain! Minä en jätä Parisia ennen, kuin te
olette pelastettu vihollisistanne."
"Ah!" huusi Klairon ja katseli ilosta loistavin silmin hänen jälkeensä.
"Minä voitan tarkoitukseni. Minusta tulee Ausbach'in maa-kreivitär!"
2.
Ehtoolla.
Taaskin olivat "Theatre Français'in" kaikki paikat täytetyt; taaskin
samoin, kuin kaksi-kymmentä vuotta sitten, jolloin Klairon näytteli
ensimmäisen kerran Phaedrana omituisessa puvussansa; -- niin, taaskin
odottivat katsojat suurella uteliaisuudella näytelmän alkua; ja taaskin
kulki Klairon'in nimi kaikkein huulilla, ja hänestä puheltiin
parter'illa ja looseissa, parketilla ja ylimyöten amphiteaterilla. Outo
huhu epäsovusta Klairon'in ja teateri-johtokunnan välissä oli levinnyt
Parisissa, ja oltiin tietävinänsä, että Klairon oli kieltäytynyt
näyttelemästä Phaedrana, ja että kuninkaallisten näytäntöjen johtokunta
oli väki-vallalla tuottanut Klairon'in, sotamiesten mahdilla teateriin,
ja että samoin oli myöskin tehty näyttelijöille Varon'ille ja
Lekain'ille.
Kaikki olivat siis erittäin uteliaat ja odottivat; kaikki toivoivat
vakuutusta siihen, miten paljon huhussa oli perää ja miten paljon
siihen oli valetta lisätty. Ei milloinkaan ennen oltu, ei edes
niinäkään ehtoina, jolloin Klairon näytteli jotain uutta kappaletta,
suuremmalla maltittomuudella odotettu näytöksen alkua, kuin juuri tänä
iltana.
Viimein kuultiin soitettavan merkiksi ja esiriippu kohosi,
Hengittämättömällä hiljaisuudella kurkistivat katsojat näyttämölle.
Siinä seisoi Hippolyte, uusi näyttelijä Vauture, ja vasta-päätä häntä
synkkänä ja vihasta säihkyvillä silmillä opettajansa Theramen,
katsojain moni-vuotinen lemmikki Varon.
Mutta Varon'in takana seisoi neljä sotamiestä, kivärit olalla.
Kun katsojat vielä ihmetellen tähystivät sotamiehiä, mokomia näyttämön
nurkka-vieraita (statisteja), niin alkoi Hippolyte puheensa. Ei kukaan
ollut sitä huomaavinansa. Kaikki odottivat vain maltittomina Hippolyten
viimeistä sanaa, josta Theramen'in piti aloittaa.
Nyt vaikeni Hippolyte ja Theramen'in piti aloittaa.
Mutta Theramen vaikeni. Turhaan kertoi Hippolyte viimeisiä sanojansa
-- -- -- Theramen ei vastannut häntä. Hän tähysti vain Hippolyte'ä
sanomattomasti halveksivalla katseella. Theramen'in silmät puhuivat;
mutta huulensa jäivät äänettömiksi.
Silloin tuli kulissien takaa kuninkaallinen santarmien upsieri ja käsi
ojennettuna ja kasvot sotamiehiin käännettyinä käski hän kovalla
äänellä: "kuninkaan nimessä: vangitkaa näyttelijä Varon, ja viekää hän
Bastiljehen!"
Sotamiehet lähestyivät Varon'ia ja ojensivat kätensä hänen puoleensa,
aikeessa tarttua häneen. Mutta Varon tarkasti heitä hehkuvin silmin ja
ylpeällä arvollisuudella, otti askeleen taakse-päin ja ojensi kätensä
heitä kohti ikään, kuin puollustaakseen itseänsä. Sitten kääntyi hän
ympäri, käski käden-viittauksella sotamiehiä seuraamaan itseänsä, ja
meni hitaasti ja ylpeästi aivan, kuin hallitsija kulissien taakse; ja
sotamiehet seurasivat häntä aivan, kuin olisivat olleet hänen nöyrimpiä
palvelijoitansa.
Katsojat, jotka aina tähän saakka olivat pysyneet hiljaisina
uteliaisuudesta, hämmästyksestä ja pelvosta, heräsivät ikään, kuin
unesta ja alkoivat kovasti taputtaa käsiään ja huusivat: "Varon,
Varon!"
Mutta yht'äkkiä vaikenivat he huutamasta; sillä näyttämölle astui
toinen Theramen, joka alkoi korkealla, maltillisella ja rauhaisella
äänellä lausua osaansa.
Mykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä
häiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa,
voittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti
suurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin
suosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät
osoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään. He eivät
huolineet saapuvilla olevista; vaan kuiskuttelivat keskenänsä:
"mahtaakohan Klairon näytellä? Mahtaakohan häntäkin seurata sotamiehet?
Ja vankitaankohan hänkin näyttämöllä?"
Nyt loppui parhaillaan näytettävä kohtaus. Oenone riensi näyttämölle ja
ilmoitti Phaedran tulevan. Hippolyte (Vauture) vetääntyi takaisin, ja
tuskin oli hän Theramen'in kanssa kadonnut, niin Phaedra (Klairon)
astui esiin.
Niin aivan! Häntäkin seurasi neljä sotamiestä, jotka asettuivat
siiville, pitkin kulisseja. Mutta hyväksymisen ja hämmästyksen sohina
kuului nyt kaikkialta; sillä Phaedra ei ollutkaan ääneti, vaan hän
puhui.
Klairon oli muuttanut aikeensa; ja kun Varon'ia vietiin Bastiljehen,
kuiskasi Klairon hänen korvaansa: "Minä kostan kauheasti kaikkein
kolmen edestä! Minä selitän katsojille, sillä he eivät tiedä, minkä
tähden me emme tahdo näytellä. Minä näyttelen aina ratkaisevaan
kohtaukseen saakka."
Ja tämän tuuman mukaan näytteli Klairon. Kaikella sillä innolla,
ylevyydellä ja runollisuudella, johon hänen neronsa kykeni, näytteli
hän mainion kohtauksensa Oenone'n kanssa, eikä milloinkaan edes
häneltäkään oltu kuultu mainiota: "C'est toi qui l'as nommé"
suuremmalla innolla, suuremmalla tuskalla ja ihastuksella, kuin juuri
tänä iltana.
Ihastuneina, innostuneina, riemuitsivat katsojat suosikkiansa vastaan
suostumuksen jyryllä; ja kun Klairon suuren kohtauksensa lopulla
vetääntyi takaisin ja kun esi-rippu laskeentui, niin huusivat
ihastuneet katsojat niin kovasti ja niin raivoisasti Klairon'ia, että
hän vihdoin tuli vastaan ottamaan niitä tervehdyksiä, kukkais-kimppuja
ja runoelmija, joita satamalla satoi hänen päällensä kaikilta puolilta.
Melkein huomaamattomina ja havaitsemattomina menivät toisen näytöksen
ensimmäiset kohtaukset. Ei kenkään kuullut Hippolyte'ä, ja hänen
rakkauden-kohtauksensa Aricia'n kanssa ei herättänyt mitään
myötä-tuntoisuutta katsojissa. Odotettiin vain Klairon'ia, ainoasti
häntä. Halaitttin nähdä häntä mainiossa kohtauksessaan Hippolyte'n
kanssa.
Nyt oli hetki tullut. Nyt horjueli Phaedra perältä esiin, nojaten
Oenone'n käsivartta vasten ja neljä sotamiestä asettui taaskin
paikoillensa.
Nyt seisoi Phaedra Hippolyte'n vastassa; nyt kääntyi hän hänen
puoleensa. Mutta syvästi halveksivalla muodolla, ja vihasta hehkuvalla
katseella katseli hän (Phaedra) häntä kasvoihin.
Niin seisoi Phaedra mykkänä, mutta hirmuisella, ruhjovalla ryhdillä
ja katseella jaloissa kuninkaallisissa kasvoissansa vasta-päätä
kalpenevaa, horjuvaa Hippolyte'ä. Sen jälkeen kääntyi hän
ruhtinaallisella liikunnolla sotamiehiin päin.
"Vangitkaa minä!" huusi hän kovalla ja käskevällä äänellä. "Vangitkaa
minä ja viekää minä vankeuteen. On parempi antautua vapa-ehtoiseen
vankeuteen, kuin olla vaadittu kärsimään pahan-tekijän saastuttavaa
läheisyyttä."
Hurjistuneena ja raivon ja kauhistuksen huudahduksella syöksyi
Hippolyte häntä vastaan, mutta sotamiehet pitivät hänet hänestä
erillänsä. He asettauvat hänen ja Klairon'in väliin, joka rauhallisena,
ylevänä ja ylpeänä kulki hitain askelin näyttämön ylitse, ja vetääntyi
aivan kuin vangittu kuningatar vartijainsa seuraamana takaisin isolle
sisään-käytävälle.
Katsojat raivosivat ja kirkuivat hänen takanansa ja huusivat
myrskyisellä metelillä hänen nimeänsä. Mutta Klairon ei voinut totella
heitä: sotamiehet seisoivat muurina hänen takanansa ja estivät häneltä
takaisin-pääsön.
Mutta Klairon meni eteen-päin aivan, kuin omasta tahdostansa. Hän meni
ovelle, joka päättää kulissi-maailman näyttämön takana.
Samassa lähestyi Lekain vastaiselta suunnalta, täydessä Theseon
puvussa. Rauhallisella, jalolla käytöksellä lähestyi hän Klairon'ia ja
tarjosi hänelle käsivartensa.