punastuen. "Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa
laskettaman."
"Olettepa te koko julmuri," huusi markisi. "Jos kaikki maailman aarteet
olisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi
jumalattarellemme?"
"Sydän ja uskollisuus", vastasi nuorukainen innolla.
"Ah, herra!" sanoi Klairon hymyellen. "Te mainitsette nyt ne ainoat
aarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla
ole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja
kadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään
vääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja
kuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on."
Ja tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa
hopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja
kiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä
viskannut sitä muiden kukkain joukkoon.
Nuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa,
punastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.
Klairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä
siinä. "Ah, herra!" huusi hän. "Nämät ovat englantilaisia värsyjä.
Tulkaa, lukekaa ne meille."
Kohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset
hänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös
samassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen
hiljaisella hänen sormensa puristuksella.
"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille," sanoi hän, yhä pitäen nauhasta
kiini.
Nuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän
päänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat
toisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa
nuorukaisen kauniille kasvoille.
Samassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus
heidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat
tärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin
otsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista
tuntia.
Kovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori
englantilainen, hengetönnä hänkin.
Kaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.
"He ovat murhatut; he ovat ammutut," huusivat ja kiljuivat herrat
keskenänsä. "Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia!
Laukaus tuli juuri ikkunasta."
Sill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat
vielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren
herran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi
Seignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö,
noutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku
toinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan,
tokko jotain pelastusta oli toivominen.
Tuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja
polisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat
kamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.
Lääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna.
Nuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin
silmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti
huumautuneelta ja mielettömältä.
Lääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat
sanoivat laukauksen sattuneen.
Polisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat
sanoivat laukauksen tulleen sisälle.
Mutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes
kiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei
missään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.
Ikkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan
isoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä
olisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt
mitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.
Mutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin
kaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat
nähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat
kuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.
Laukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty,
mistä se oli tullut.
Polisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset
huoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä
tutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin
avattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten
kanssa.
Mutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka
kaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan
ampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.
Laukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa.
Polisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in
palatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.
Klairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut.
Suonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet
tunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina
sohvalla.
Polisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa
hänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä,
oliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen
tunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.
"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä,"
sanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, "mutta se eräs, joka
ehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä."
"Milloin näjitte te hänet viimeksi?" kysyi Marville.
"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin
vaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut
vihaisella mielellä."
"No, siinä on murhaaja!" huusi Marville voiton riemulla. "Kun me vain
saamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä
ihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa
minulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja
murhaavainen kosija."
"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi," sanoi Klairon
hiljaa, "mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja
asuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103."
"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen
murhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne," sanoi de Marville,
viittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.
Ne ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia
ennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa,
että hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä
ja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin
tavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään
luoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän
hirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat
jäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.
Tuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän
tuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä,
sinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana.
Luultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.
"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?" huusi Klairon
tuskallisesti häntä vastaan.
"Neiti!" sanoi Marville juhlallisesti. "Minä tapasin kreivi S:t
Audème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen
ruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen."
Klairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin.
Sitten ojensi hän sen Marville'lle.
"Lukekaa te se, herra luutnantti!" sanoi hän matalalla äänellä.
"Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea."
Marville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: "Julmio! Minä kuolen
sen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta
minun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä
kuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman
minua ja vapiseman!"
"No!" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. "Koska hän on
kerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä
valasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa."
Marville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. "Mitä oli kello
silloin, kun laukaus kuului?" kysyi hän. "Voitteko sen tarkallensa
ilmoittaa?"
"Kyllä. Aivan paikallensa," sanoi markisi. "Juuri silloin, kun laukaus
kuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista... Nä'ettekö, miten
ihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on
seisahtunut, eikä sitten käynyt."
"No, niinpä kuulkaa tekin!" sanoi luutnantti juhlallisesti. "Kreivi S:t
Audème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut
kellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa
kamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut
itsensä."
Klairon kiljahti ja vaipui tunnotonna maahan.
TOINEN PÄIVÄ.
1.
Huomeneltain.
Klairon seisoi kuvastimensa edessä ja tarkasteli tarkoin ja tuomarin
ankaralla totisuudella kasvojansa. Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean
keksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin
usein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset
merkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua.
Niin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän
vanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan.
Kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän ollut parisilaisten suosittu ja
ihaeltu lemmikki; kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän tunnettu läpi
koko Europan ja ylistetty maailman mainioimmaksi näyttelijättäreksi.
Kaksi-kymmentä vuotta sitten, oli se kirje painettu, jossa Voltaire
nimitti häntä "kaksi-kymmentä-kesäiseksi Muusaksi" -- taiteen
jumalattareksi. -- Klairon ei uskaltanut siis viettää neljää-kymmentä
vuottansa; sillä maine oli jo sitten kaksikymmentä vuotta painanut
hänen kaste-kirjansa, joka oli yhtä kuolematon, kuin mainekin.
Niin, Klairon oli neljä-kymmentä vuotias. Sen täytyi hänen tunnustaa
maailmalle. Neljä vuotta, jotka siitä ylitse menivät, olivat hänen
yksinänsä, ja ainoasti ne taisi hän salata maailmalta. Ne neljä vuotta
olivat hänen salaisuutensa. Ja kun hän nyt seisoi kuvastimensa edessä,
kysyi hän, tuskallisesti tarkastaen kasvojansa, ell'eivät ne
ilmoittaisi hänen salaisuuttaan, vai olivatko ne yhtä uskolliset, kuin
hänkin.
Mutta samalla kun hän niin tutkieli, tarkkaeli itseänsä, kiitivät
menneet vuodet, nuo kaksi-kymmentä voiton vuotta hänen sielunsa silmäin
sivuitse loistavine voiton-seppeleineen, ja hän riensi melkein
kauhistuneena pois kuvastimen äärestä.
"Olispa kauheata, jos minun pitäisi jättää nyt kaikki tämä", huokasi
hän ja värisi. Sitten istausi hän nojatuoliin, joka oli kuvastimen
kohdalla, että hän siitä vielä voisi silmäillä kuvastimeen.
"Niin, olispa oikein kauheata", jatkoi hän, "jos Klairon'in pitäisi
kerrassansa astua alas valta-istuimeltaan; jos Semiramis, Adriane,
Merope, Phaedra, -- niin, jos kaikki nämät korkeat ruhtinattaret,
joiden kruunut ovat yhdistetyt minun päässäni, lykättäisiin nyt
sivulle; jos tuo julma vihollinen, vanhuus, tekisi sen, ja tuomitseisi
Klairon'in kerrassansa eläkettä-nauttivaksi, virattomaksi
näyttelijättäreksi, oman suuruutensa raunioksi!"
Tämä ajatus tärisytti häntä juuri, kuin maanjäristys. Kauhistuneena
kavahti hän ylös ja mittaeli pitkin askelin, kuin haavoitettu leijona,
huoneensa lattiata.
"Ei", huusi hän raivostuneena. "Ei; minä en tahdo lopettaa, kuin kaikki
näyttelijättäret lopettavat, unhoitettuna, pilkattuna ja häväistynä.
Klairon ei voi tavallisella tavalla lakata hallitsemasta. Klairon ei
voi laskeutua näyttämön valta-istuimelta alas joka-päiväiseen elämään,
tulla jonkun pankkirin tahi jonkun köyhän aateli-miehen vaimoksi. Jos
minun pitää jättää näyttämö, jossa minä jo kaksi-kymmentä vuotta olen
ollut ruhtinattarena, niin pitää sen tapahtumaan loistavalla tavalla.
Niin, minun pitää vielä, ennen eroani, saattaa maailma hämmästykseen.
Kateudella ja hämmästyksellä pitää minun jälkeeni katsottaman, eikä
pilkalla ja syljellä. Niin pitää, ja niin täytyy sen tapahtua! Ainoasti
Klairon voipi sillä lailla lopettaa. Kun hän astuu alas näyttämön
valta-istuimelta, niin nousee hän toiselle, oikealle valta-istuimelle.
Baabelin kuningattaresta pitää toki tehtämän edes Ausbach'in
ruhtinatar!"
Ylpeä voiton ilo kuvaantui nyt hän kasvoillansa. Hän meni jälleen
kuvastimen tykö ja tarkasteli tutkien vieläkin vartaloansa. Sen jälkeen
liukui hän ruhtinaallisella ryhdillä ja yhä kurkistaen kuvastimeen
takaisin nojatuoliin.
"Maa-kreivi sanoo minulle joka päivä, että minä olen hänestä ihanin
nainen koko maailmassa", mutisi hän hiljaa itseksensä. "Ja minä nä'en
sen, että niin olenkin. Vieläkin olen kaunis ja vieläkin on minulla
voimaa, tehdä hän orjakseni ja vallita häntä. Minun pitää siis käyttää
tilaisuutta hyväkseni. Maa-kreivi rakastaa minua. Sitä vakuuttaa
hän joka päivä ja rukoilee minun vasta-rakkauttani. Mutta hänen
pyytämällään tavalla en minä sitä koskaan myönnä. Jopa! Ei Klairon
koskaan niin alenna itseään, että hän rupeaisi jollekin ruhtinaalle
jalkavaimoksi. Ei; ei koskaan! Mutta voipiko hän minulle jotain muuta
tarjota? Hän on minulle sanonut, että hän on naimisissa, mutta vain
muodon vuoksi. Hän tuskin tuntee puolisotansa; elää erillään hänestä
aina hää-päivästä saakka. Ja että hän vihaa kaikkea huhua ja hälinätä,
niin ei hän tahdo laillista eroa."
"Mutta hänen pitää se tehdä", huusi Klairon hetkisen pysähdyksen
perästä. "Niin, hänen pitää ottamaan eron puolisostansa, sillä Klairon
tahtoo tulla ruhtinattareksi. Klairon on luotu hallitsemaan ja
vallitsemaan maita."
"Mutta miten minä pääsen niin pitkälle; Ausbach'in maa-kreivi on ylpeä.
Hän ei unhoita koskaan, että hän on nepain Preussin kuninkaalle, jota
sitten aina viimeisen pitkän sodan nimitetään Rietrikki Suureksi. Hän
pitäisi sitä rikoksena, että hän tekisi näyttelijättären Preussin
kuninkaan lailliseksi nepaimen vaimoksi. Mutta asia riippuu siitä, että
häntä vähitellen totutetaan siihen, verkallensa, askel askeleelta
viedään vihkimä-jakkaralle. Hän aikoo palata Ausbach'iin. Miks'ei pyydä
hän minua kanssansa sinne, ystävättärenänsä, sisarenansa asumaan
kanssansa? Ah, minä kyllä sitten ohjaisin hänen ajatuksensa niin, että
ystävätär, sisar julistettaisiin vihdoin puolisoksi. Nyt pitää ajatella
ohjelma, rivakas ja päättävä ohjelma."
Hän nojasi yhä vieläkin kauniin käsivartensa tuolin selkä-lautaa
vastaan, antoi päänsä vaipua käsivarrelle, ja niin istui hän pitkän
aikaa ajatellen.
"Niin," huudahti hän vihdoin. "Niin sen pitää käymän! Loistolla erkanen
minä näyttämöltä. Niin pakoitan minä maa-kreivin tarjoomaan minulle
pako-paikan valtakunnassaan. Minä jään hänen tykönsä. Minä totutan
hänen vähitellen siihen, että hän ottaa eron sairaasta puolisostansa!
ja sitten, -- sitten, kun olemme ehtineet niin pitkälle, tulee minusta
hänen puolisonsa. Rivakasti asiaan nyt käsiksi vain! Tämä päivä on
ratkaiseva päivä. Vielä tänä päivänä pitää sen olla päätetyn. Niin,
Klairon! Sonnusta itses miehuudella! Kanna sinun paperi-kruunujas ja
laakeri-seppelettäs niin että valloitat itselles todellisen kruunun ja
vaihetat lakeris myrtti-seppeleeseen. Ylös, ylös! Käy nyt asiaan
käsiksi!"
Ja vakavin askelin lähestyi Klairon pöytää ja soitti kellollaan.
"Jaakko!" huusi hän sisälle tulevaa palvelijaa vastaan. "Eikö vielä ole
mitään vastausta teaterista tullut?"
"Käskyllänne, Teidän Armonne!" kuului vastaus. "Teateri inspehtori oli
juuri äsken täällä ja ilmoitti teaterijohtokunnan puolesta, että
tehtyjä säännöksiä ei voitu millään ehdolla muuttaa, ja että Phaedra
ehdottomasti näytetään tänä päivänä. Kaikki näytöksen osat, kuten
tiedätte, ovat jo jäsenille ja'etut, eikä niissä voitu mitään muutoksia
tehdä. Koko kuninkaallinen hovi on tänä iltana läsnä näytelmässä."
"Se hyvä, Jaakko! Lähetä kohta sana herra Varon'ille ja Lekain'ille. Ne
herrat pitää pyydettämään kohta tulemaan tyköni. Minulla on jotain
sangen tärkeätä heille sanottavata, ja pyydän siis erittäin nöyrästi,
että he kohta viipymättä tulevat tänne."
Varon ja Lekain, molemmat sen ajan kuuluisimmat näyttelijät, asuivat
Klairon'in palatsin läheisyydessä ja olivat siis vähemmässä, kuin
kymmenessä minuutissa Klairon'in luona.
"Ystäväni!" huusi Klairon heitä vastaan. "Joko tiedätte sitä kauheata
ja hirmuista asiata, jota meille ajatellaan tehdä? Tarkoitan sitä
loukkausta, jota meille, teaterin kaunistuksille ja kunnialle ai'otaan
tehdä."
"Meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan varasta, kunniaansa
menettänyttä miestä, joka ensin varasti, oli sitten linnassa, sitten
palvelijana ja sissinä polisissa, -- niin, meitä tahdotaan pakoittaa
tunnustamaan häntä toveriksemme, meikäläiseksi!" huusi Varon.
"Meitä vaaditaan näyttämöllä esiytymään yhdessä mokoman kruunun-linnun
ja varkaan kanssa", sanoi Lekain ja kohotteli ylen-katseellisesti
olkapäitänsä. "Ah, se on ihmeteltävää! Linnan-ruoka on yht'äkkiä
huomainnut itsessään kykyä teateriin: Varas pyytää murtaa itsensä
taiteelliselle uralle, ja polisi pitää sitä erittäin sopivana seikkana,
asettaa yhden juhdistansa 'Theatre Français'ehen' aivan, kuin
määräaikansa palvelleet sotaherrat pannaan yhteisiin virkoihin."
"Ja mekö siihen suostuisimme?" kysyi Klairon säkenöivin silmin.
"Pitääkö Phaedra niin häväistämän, että hän rakastaisi rikkojata?
Pitääkö Theramen häpeämään turvattiansa, Hippolyte'ä? Pitääkö Theseon
oleman isänä kunniansa kadottaneelle, joka ei varastanut sydäntä,
vaivasia, viheliäisiä markkoja!"
"Ystävät! Minä kysyn teiltä: pitääkö meidän sitä kärsiä, että taide
häväistään ja sen pyhän templin kynnyksiä tahraa mies, jonka edestä
taiteen-jumalattarien täytyy täynnä häpyä paeta pois, ja jota Apollo ei
koskaan voi tunnustaa opetuslapseksensa? Varon! Minä kysyn teiltä,
suuren Molieres'en oppilaalta, tahdotteko pelata Theramen'a, kun
Hippolyte'n osaa näyttelee mies, jonka kanssa kanssa-puheissa teaterin
ulkopuolella tavattuna te häpeäisitte silmät päästänne, ja jolle te
kääntäisitte selkänne, jos hän uskaltaisi puhutella teitä tuttavana?
Lekain! Minä kysyn teiltä, mainio taiteilija, joka ei vielä koskaan
ole esiytynyt muutoin, paitsi jalona, suurena ja armollisena
maailman, katsojain ja itsensä edessä, ja joka puhtaana, virheetönnä
ylimmäis-pappina on tehnyt taiteen pyhää uhri-palvelusta Apollon
templissä, minä kysyn teiltä, Lekain, tahdotteko näytellä Theseona, kun
teille annetaan pojaksi sellainen olento, jonka rikoksia rankaisemaan
te ette pyytäisi jumalain vihaa, vaan yksinkertaisesti jättäisitte
hänet polisin kynsiin?"
"Mutta ennen, kun vastaatte, kuulkaa, mitä minä teille sanon. Ei
koskaan enään Klairon astu näyttämölle Phaedrana, jos nuorukainen,
jota hänen pitää rakastaa, on ihminen, jonka läheisyys ja paljas
yhteen-sattumus on hänelle jo alentavaista. Ei koskaan anna Klairon
pakoittaa itsensä, tunnustamaan rangaistua voroa, polisi-sissiä
taiteen otto-pojaksi. Ja jos taiteen pyhät templin ovet avataan
hänelle, niin suljetaan ne ijäksi Hippolyte Klairon'ille! Sitä minun
piti sanomaan teille: Vastatkaa te nyt minulle!"
"Minä vastaan teille", lausui Varon, jonka silmät, huolimatta hänen
kuudesta-kymmenestä vuodestansa, vielä yhä hehkuivat nuoruuden tulessa.
"Te kysytte minulta, josko minä tahdon olla opettaja Theramen'a
sellaiselle Hippolyte'lle? En, Klairon, en! Spitalinen älköön lähestykö
puhtaita! Rumaa rikosta ei pestä puhtaaksi Apollon taivaisella
pappius-päähineellä. Se, joka on saastuttanut kätensä varkaan
vehkeissä, älköön tuokokkaan jumalille mitään uhria, sillä he
hylkäisivät sellaisen uhrin samoin, kuin minä, Apollon ja musain
palvelija hyljään sellaisen Hippolyte'n, enkä tahdo koskaan olla
hänelle Theramen'a. Olkoon hän vain tänä iltana Hippolyte'na; mutta
mitään Theramen'ea ei hänen pidä näkemään sivullansa! Kuitenkaan ei se
ole Varon, suuren Molieres'en oppilas. Ja te, minun suuri ja
kunnioitettu ystäväni, Lekain, mitä sanotte te?"
"Minä sanon, että orja ja hyljätty roisto älköön panko saastaisia
käsiänsä ylimmäis-papin ja jumaloin käsiin", huusi Lekain. "Minä sanon,
että minä mieluimmin kutsuisin pojakseni sellaisen onnettoman, joka
kärsimysten ja musta-sukkaisuuden yllytyksestä on murhannut puolisonsa,
kuin miestä, joka oman-voiton pyynnöstä ja näpistelemisen himosta
varastaa toisen omaisuutta. Murhaaja voipi, huolimatta rikoksestansa,
olla kunnon mies? mutta varas on halpa raukka, joka varastaa itseltään
kunnian. Ja kunniattoman kanssa ei Lekain'ella ole mitään tekemistä. Ei
Lekain tule hänen kanssaan näyttämölle. Eikä kellään ole oikeutta,
pakoittaa minua häpeällisyyksiin. Minä en näyttele Theseona, jos hän,
vitsattu varas ja vanha voro näyttelee Hippolyte'na!"
"Antakaa minulle kätenne, ystäväni!" sanoi Klairon
juhlallisesti. "Me seisomme yhdistettyinä lujana liittona, ja vannomme
taiteen-jumalattarille, vannomme taiteelle, jonka vihittyjä
palvelijoita me olemme, -- niin, me vannomme elää ja kuolla taiteen
pyhässä palveluksessa, emmekä salli sitä, emmekä anna itseämme
häväistä, vaikkapa saisimmekin sen tähden kärsiä vainoa ja
rangaistusta!"
"Niin, sen me vannomme!" huusivat molemmat herrat.
"Me vannomme, ett'emme näyttele tänä iltana, jos meitä vaaditaan
näyttelemään yhdessä Vauture'n kanssa."
"Niin, sen vannomme me!" kertoivat Varon ja Lekain.
"Me olemme tehneet valamme ja jumalat ja taide ovat sen ottaneet
vastaan", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nyt tahdomme me levollisina ja
seisovaisina odottaa sitä, kun tapahtuu. Menkää nyt kotihinne,
ystäväni, ja tehkäämme se, kun tarpeellista, Ilmoittakaamme
kirjallisesti johtokunnalle, ett'emme me näyttele tänä iltana, ja
ett'emme enään koskaan astu näyttämölle, ell'ei Vauture'a kohta
eroiteta teaterista."
"Sanokaamme, ett'emme koskaan näyttele hänen kanssansa, samana
ehtoona", huusi Varon.
"Niin, siin' on kylliksi", sanoi Lekain.
"Hyvä!" sanoi Klairon. "Jos te sen pidätte riittävänä, niin pysykää
siinä. Minulle se ei riitä! Jos Vauture jääpi paikoilleen teaterissa,
niin eroan minä. Minä en salli pahantekijän nimittävän minua
virka-veljeksensä!"
Hän ojensi Varon'ille ja Lekain'ille kätensä jää-hyvästiksi ja kiirehti
sitten kirjoitus-pöytänsä tykö, kohta ylpeästi ja käskeväisesti
kirjoittaakseen kuninkaalliselle "Theatre Français'in" johtokunnalle.
"Niin", sanoi hän innollisesti ja pani kirjeen kokoon. "Nyt on arpa
heitetty. Minä voitan, kuin taiteilijatar, tahi laskeun minä näyttämön
valta-istuimelta, noustakseni, jos Jumala suo, noustakseni todelliselle
valta-istuimelle."
Hän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi
kuninkaallisen teaterin johtokunnalle.
"Jos kysytään, olenko minä sairas", käski hän, "niin vastaa, että minä
olen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin
ehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle
kohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani."