ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin
silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti
hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle
ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä
sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas
armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja
karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä
ahdisti.
"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä
huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.
"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää
ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi
markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän
Majesteettinne ihmettelemiseen."
"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään;
minua ei viehätä enään mikään."
"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio
niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo
viisainta kuolla pois."
"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. --
"Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään
huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin
ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt
näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte
minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."
"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna
ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä
ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne
saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää
on tekeillä."
"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on
tekeillä?"
"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään
hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin
saamme nähdä!"
"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin
juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen,
ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui
kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.
Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin
teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.
Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa.
Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate
kohousi verkallensa ylös.
Näytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat
johtavaa alku-näytöstä.
"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista," mutisi kuningas ja
kääntyi markisinnan puoleen. "Minä kyllästyn, ja se on koko lorun
loppu."
"Malttakaa, herra," lausui Pompadour. "Ihmetys ja hämmästys tulevat
kyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä."
Samassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike
kävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön
päin.
Kuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut.
Molemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja
odottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven
toitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.
Kova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse.
Kaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse
kuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin
erinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.
Klairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän
asti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin
hovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei
puuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä
koristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta
löyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan
maailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana
pönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen
esitettäväänsä.
Hän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa
puuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina
kierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy
solmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei
ollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen
vaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä
laskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain
kultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja
koristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti
kultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui
hameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli
myöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui
pitkin selkää aina maahan asti.
Tässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella
näyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja
arvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.
[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli
Sofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän.
Sen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin
pukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon
vankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja
kädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen
tässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire
ylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat
maalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä
pukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]
Mutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla
kättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen
sijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin
ja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät
inholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä,
salataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä
näkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä
katsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina,
syvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka
liikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.
Herrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja
naureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat
suosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat
Klairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset
sankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät
uskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti
naurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen
ruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.
Mutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain
lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon,
kuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon
jalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja
kohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän
käsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle
puhui.
Mutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista
vain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi
looseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in
sankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä
kättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova
viheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.
Kuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; "teillä oli
oikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat
ovat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä.
Iljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein
että jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat
käsivarret."
"Kallis herrani!" kuiskasi markisinna. "Minä pyydän armoa. Ettekö te
nä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja
Voltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n
takaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa!
Pelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä
arvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen
kasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva."
"Se on tosi," sanoi Ludwiki. "Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä
raivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun
läsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on
tosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain
seurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten
ne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa
kuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa;
nyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan
kuolleena maahan."
"Herra, kallis herrani!" rukoili markisinna. "Pelastakaa Klairon!
Taputtakaa hänelle!"
Samassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita
taakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat
vaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.
"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!" kuiskasi
Pompadour vieläkin kerran.
Kuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden
vallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta
loosista.
Ihmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui
Ludwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut
sen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, -- hän taputti.
Ja nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset
vaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut
herrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat,
kajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka
äsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon,
kokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin,
kuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.
"Luulen pelastaneeni ihmishengen," sanoi kuningas ja nojausi
tyytyväisenä noja-tuoliinsa.
"Herra!" kuiskasi markisinna. "Te olette jaloin, jalomielisin kaikista
kuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun
kiitollisuuteni oleva!" -- --
Kuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi
kuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä
metelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi
ennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi
jo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä
jäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat,
ja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä:
"kuolema tulee minua vapauttamaan!"
Mutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin
ylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten
taivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja
antoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas
hänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä
säihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän
jälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.
Katselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä
alkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen,
liki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi
ja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi
joka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti
luonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen
kauneuden.
Aina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti
näyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona
nähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat
katselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut
kreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen,
Messenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa
puvussansa.
Klairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen
hämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän
ymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja
se oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat
kätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden
kavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään
sana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu
suostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.
Ja yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja
jalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa
kiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä
rivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana
muistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen
raivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan
tahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta
taiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja
värsyjä kuulemattomina.
Mutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun
hän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan,
kuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä;
kun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää
poikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu:
"tämä on minun poikani," niin silloin eivät katsojat voineet enään
hillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat
riemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja
hyväksymys-huudoistaan.
Loistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy
nähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien
taakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei
kaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.
Mutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut
sohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven
suussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka
pörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.
Klairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa,
aikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja
hyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla
jälleen sohvaan.
"Pysy alallas!" sanoi hän kolkolla äänellä. "Pysy alallas! Minä käsken
sinua siihen!"
"Tahdotteko minut murhata?" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti
hetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.
"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?" kysyi hän katkerasti
nauraen, "Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni,
jokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas
raadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli
sinunkaan murhaavan itseäni."
"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä
rikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta
sanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman
sinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun
rakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut
rakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa
Jumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi
koru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule
puolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!"
Klairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen
ylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:
"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, -- armahtavaisuudesta
tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.
"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään
sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta
potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä
kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle
seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan
jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian
paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen
kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä
haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa
tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena
vastaan minulta."
"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa
silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei
ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei
peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata
minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja
onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa
sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että
tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä
olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun,
on omani ijankaikkisesti!"
"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja
ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja
maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota.
Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä,
herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."
Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea
kohden.
Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja
vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.
"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää
minut, hyljätä minut?"
"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään
näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua
enään kiusaavalla rakkaudellanne."
"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä
menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut
kuolemaan?"
"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että
kuolemastanne? Menkää nyt!"
"No!" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi
häntä polttavilla katseilla silmiin. "Kuule myöskin sinä minun
viimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä!
Minä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös
kuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle
itsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen
kuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös
vielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! --
Nyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee."
Hän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön
Klairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein
surullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.
"Klairon! Neiti Klairon!" kuului silloin huuto ulkoa. "Nyt on kiire:
teidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin
kauvan? Joutukaa nyt!"
"Minä tulen," huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä
kerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.
Kreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla
katseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen
hyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto
otti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin
perkeletten pilkka-nauru.
"Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä
vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää
muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota
häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"
Uhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin,
josta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin
raivoisella kiireellä.
Näytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen
kutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten
viettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa
suurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä
uuden maineen ja kunnian kruunun.
Koko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin
katua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin
huoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura
tunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja
jalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki
arvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin
Klairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana
kiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?
Loistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti
Klairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa,
ja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus,
jumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat,
joilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut,
lepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka
ympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina
atlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin,
niin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli
kukkaisten joukossa.
Klairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei
omin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja,
ranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään
olevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja
ja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.
Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli
kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä.
Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo.
Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen
huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja
ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden
ihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.
"Totisesti!" huudahti markisi de Seignak. "Onhan se lahja, jolla voisi
ostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla
mokomista kalliista kivistä."
"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin
keisarinna?" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä
sanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.
"Te olette oikeassa, herra Spenser," sanoi markisi naureskellen.
"Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar.
Klairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen
jalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia,
Herra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa."