espanjalaisen kahta-tuhatta parempana. Enkö minä arvaa oikein? Te
annoitte ranskalaiselle koiransa ja rahansa takaisin ja annoitte hänen
matkustaa kahdella-kymmenellään posti-vaunuissa Parisiin?"
"Hyvä prinssi," sanoi Klairon nauraen; "luuletteko minua todellakin
niin julmaksi? Luuletteko, että minä sallein köyhän nuorukaisen
maksavan ainoilla rahoillansa paikkansa posti-vaunuissa, koska hän voi
saada paikan minun vaunuissani ihan ilmaiseksi?"
"Oikein, laulu-lintuseni, oikein!" huusi Voltaire. "Te teitte jalon ja
ylevän sydämmen taivaallisen tuhlaavaisuuden jälkeen. Te annoitte
espanjalaisen ja englantilaisen ajaa e'es-päin omilla roskillansa, ja
otitte ranskalaisen teidän vaunuihinne. Myöntäkää nyt vain, jumaloitu
Klairon, että te hiukan kuitenkin rakastitte sitä nuorta huliviliä."
"Kuitenkin olin minä kyllä varomaton, ett'en ryövännyt häneltä pois
sitä uskoa," huokasi Klairon. "Hän perusti hyvyyteeni peräti
kohtuuttomat vaatimuksensa. Mutta, hyvät herrat, minun kertomukseni on
nyt lopussa. Minä luulen, että te siitä käsitätte vastaukseni teillen,
ja suotte minulle anteeksi."
"Se on, te hyljäätte minut samoin, kuin hylkäsitte englantilaisenkin,"
sanoi prinssi.
"Ja minulta ryöstätte te kaiken toivon samoin, kuin teitte
espanjalaisellekin?" kysyi Voltaire. "Te ette tahdo istua vieressäni
kuolemattomain istuimella?"
"Minä tahdon koettaa, enkö yksinänikin voi ansaita itselleni hiukan
kuolemattomuutta ja kunniaa," sanoi Klairon hymyten. "Voltairella on
oikeus: minä rakastan mainetta ja suosin niitä miehiä, jotka pitävät
minun ansainneena heidän rakkautensa. Hyljääkö kuninkaallinen prinssi
ja kuolematon runoilija minun ystävyyteni, jonka minä rehellisestä
sydämmestä tarjoan heille kumpaisellekin?"
"Voi kuitenkin! Jumalan lämpimän ambrosia-ruu'an verosta, jota me
halajamme, tarjoatte te vain kylmää ruokaa," puheli nyt Voltaire.
"Mutta kun minulla on nälkä, niin syön minä sitäkin, ja lohdutan
itseäni sillä, että -- -- -- Mutta kuka siellä niin kovasti puhuu?
Kuka?"
"Klairon!" huusi vieras-huoneessa joku kovalla äänellä. "Missä Klairon?
Minun pitää, minä tahdon nähdä Klairon'in. Ei kukaan voi minua
pidättää, eikä estää pääsemästä hänen tykönsä!"
"Ah, se on hän!" huokasi Klairon.
"Kaksi-kymmentä markkanenko?" kysyi prinssi.
"Niin, sitä pahempi! Hän rakastaa vieläkin minua, ja väittää, että
hänellä on oikeus vaatia minun vasta-rakkauttani. Mutta minä tahdon
tehdä sille lopun, ja nyt kohta. -- Tulkaa, herrat, kanssani
vieras-huoneeseen!"
Ja pää kekassa ja posket punasta hehkuen ja vihasta säihkyvin silmin
meni Klairon vieras-huoneeseen.
"Päästäkää minua, herrat!" huusi vieras-huoneessa äskeinen
ääni. "Antakaa minulle tietä! Minä tiedän Klairon'in olevan
yksityishuoneessaan. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet."
"Te saatte nähdä hänet, herra!" sanoi Klairon ja astui vakaana esiin.
"Tässä minä olen. Mitä te tahdotte, ja mitä teillä on minulle
sanomista?"
Herrat aukasivat rivinsä ja eräs nuorukainen syöksyi siitä esiin ja
viskausi kovasti kiljahtaen Klairon'in jalkoihin. "Mitäkö minulla on
teille sanomista?" sanoi hän innolla, ja kohotti kauniit, surusta ja
kärsimisestä hehkuvat kasvonsa ylös Klairon'in puoleen. -- "Minulla on
sanottavana se, että minä rakastan teitä, rakastan rajattomasti, ja
ett'en minä voi, enkä tahdo elää ilman teitä."
"No, perhana-vieköön!" huusi markisi de Solanges. "Sitä samaahan me
kaikki sanomme; mutta tuo julma jumalatar ei ole sitä kuulevinaankaan."
"Mutta hänen pitää kuulla," huusi nuorukainen, ja viskasi vihaisen
katseen markkisin puoleen. "Niin, hänen pitää kuulla minun rakkauttani.
Minä tahdon sen, minä vaadin sen, ja minulla on siihen oikeus; sillä
minä rakastan häntä rajattomasti. Ja kunniallisen miehen rakkaus antaa
rakastajalle oikeuden siihen naiseen, jota hän rakastaa. Klairon, minä
rakastan teitä!"
"Herra!" sanoi Klairon jäykästi ja totisesti, "sitä olette te jo kolme
vuotta ehtimiseen minulle sanonut, kunnes olette nyt minut peräti
kyllästyttänyt sillä. Minä kielsin teitä sen tähden tulemasta tyköni,
että minä vihaan kaikkea kyllästymistä. Minä kielsin portin-vartijani
laskemasta teitä koskaan enään sisälle; minä annoin käskyn
palvelijoilleni, että, jos teidän onnistuisi kuitenkin tunkeutua
sisälle, he karkoittaisivat teidät väki-vallalla pois; minä lähetin
teille kirjeenne avaamattomina takaisin. Millä oikeudella te siis
uskallatte tunkeutua vielä tänne? Te sanotte ehkä: sillä oikeudella,
jonka rakkaus teille antaa. Mutta minä olen teille jo kolmen vuoden
ajan joka päivä sanonut, että minä halveksin teidän rakkauttanne.
Mitenkä te siis uskallatte pakoittaa minulle jotain, jota minä en
tahdo, hyvä herra Dubois?"
"Klairon!" huusi nuorukainen, hyppäsi ylös ja asettausi vihaisella
katseella hänen eteensä. "Älkää pakoittako minua ryhtymään viimeiseen
keinoon. Älkää minua suututtako enemmän, muutoin minä sanon kaikille
näille herroille, mistä minun rohkeuteni on kotoisin, tunkeutua teidän
kieltoanne vastaan teidän tykönne tänne."
"Minä säästän teiltä sen vaivan, ystäväni," sanoi Voltaire
kylmäkiskoisesti ja ivallisesti. "Minä kerron näille herroille syyn
teidän rohkeuteenne. Siihen on neiti Klairon'in jalomielisyys ja hyvyys
yksinänsä syynä. Kuulkaapas nyt, hyvät herrat, miten Klairon tuli
tuntemaan tämän herran. Klairon tapasi hänet maantiellä noin kolme
vuotta sitten. Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään
muuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että
hänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä
istuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen,
että ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa
herra Dubois'in ja toi hänet Parisiin. Klairon auttoi häntä ja esti
hänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois
hyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet
vaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan
itsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois,
eikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?"
Nuorukainen huokasi raskaasti. Hänen suuret, siniset silmänsä
tapailivat tuskallisesti Klairon'ia, joka kuitenkin koki välttää hänen
katsettansa. Kun nuorukainen huomasi sen, niin kuvaantui katkera hymy
hänen kauniilta, surusta sortuneilta kasvoiltansa. Hiljaisesti laski
hän kätensä Klairon'in käsivarrelle ja taivuttain itsensä hänen
puoleensa, kuiskasi hän: "älä pelkää, Klairon; minä en ilmoita sitä,
mitä sinä salaat!"
"Herra!" sanoi Klairon ja vetääntyi ylpeästi takaisin hänestä. "Minulla
ei ole mitään yhteisiä salaisuuksia kanssanne. Teillä ei ole mitään
minusta sanottavata, jota ei, ken hyvänsä voisi tietää."
"Puhukaa mieluummin meidän kanssamme, herra Dubois," sanoi Voltaire.
"Vastatkaa minulle kauniisti, enkö minä ole puhunut totta^"
Dubois käänsi hitaisesti kasvonsa hänen puoleensa ja vastasi lempeästi:
"Te olette puhunut totta niin, kuin suuri runoilija Voltaire on ainakin
tehnyt ja tekee. Hyvät herrat, jalosukuiset kreivit, maaherrat ja
paronit; kaikki te, joille nimi, arvo ja rikkaudet ovat lahjoittaneet
etu-oikeuden, näyttäytyä jumaloidun Klairon'in vieras-huoneessa, josta
minä köyhä-raukka, arvotonna, nimetönnä ajetaan ulos ja näytetään
ovelle; teidän kaikkein pitää tietämän, että Klairon oli kerran minun
hyvän-tekijättäreni, ja että minä olen hänelle velkaa ijäisen
kiitollisuuden. Niin, kyllä se on tosi, että hän otti minut vaunuihinsa
silloin, kun minä olin köyhä ja kohtasin hänet matkalla Parisiin, ja
että minä tulin tähän kaupunkiin hänen rinnallansa. Se on myöskin tosi,
että minä hänen erinomaisella avullansa pääsin ensimmäiseksi kirjuriksi
erääseen kaupungin isoimmista kauppahuoneista ja sain siinä palkan,
suuremman, kuin minun tarpeeni olivat."
"Ah, sitä jalo-mielisyyttä! Se oli ylevästi, se oli jalosti tehty!"
rähisivät herrat. "Klairon ainoasti voipi sellaista jalo-mielisyyttä
osoittaa."
"Niin, ainoasti Klairon voipi sellaista jalo-mielisyyttä osoittaa,"
kertoi nuorukainen, ja kiinnitti suuret, säkenöivät silmänsä
Klairon'iin. "Mutta minä en pyydä Klairon'in jalo-mielisyyttä, vaan
minä pyydän hänen rakkauttansa. Minä pyydän häntä omakseni, ainoakseni!
Antakoon hän minulle oikeuden, rakastaa itseään; turvata häntä,
kunnioittaa häntä elämäni korkeimpana ja ainoana aarteena."
"Te olette hävitön, hyvä herra!" ärjäsi maaherra Senatour ylpeästi. "Te
uskallatte olla meidän kilpa-kosijamme, ja me emme voi vaatia teitä
edes kaksin-taisteluun, sillä te ette ole meidän arvoisemme: te ette
ole aatelia."
"Kuitenkin, herrani, asia on niin," sanoi nuorukainen lempeästi. "Minä
olen aatelismies. Niin kauvan, kuin minä olin köyhä ja halvassa
tilassa, salasin minä nimeni. Mutta nyt voin minä sanoa teille ja kelle
hyvänsä, että minä en ole Dubois, vaan on minun oikea nimeni kreivi
Penoël de S:t Audème. Nimeni totuuden voin myös todistaa jokaiselle,
ken sitä uskaltaa epäillä; mutta siitä epäilyksestä vaadin minä
hyvitystä kalpa kädessä, kaksin-taistelussa."
Ihmettelemisen ja hämmästyksen kohina kävi nyt herrain riveissä.
Pilkallinen nauru ja halveksivaiset katseet katosivat, ja ehdottomasti
vetääntyivät herrat jonkun askeleen taakse-päin aivan, kuin he siten
olisivat tahtoneet vakuuttaa hänelle kunnioitustaan, että antoivat
hänen esteettömästi lähestyä Klairon'ia.
Nuori S:t Audème'n kreivi ei sitä ollut huomaavinaankaan, vaan
kiinnitti yhä katseensa Klairon'iin.
"Te nä'ette sen," sanoi hän hiljaa ja tuskallisesti; "te nä'ette,
ett'ette te voi minua välttää. Lakatkaa jo minua enään karkoittamasta
kasvoistanne, sillä minä en voi totella teitä: minun rakkauteni kieltää
minun sitä tekemästä. Oi, älkää vielä vastatko, Klairon! Kuulkaa ensin,
mitä minulla on teille sanottavata, sillä tämä hetki on koko minun
elämäni ratkaiseva hetki! Te olette kohdellut minua julmasti
ja kelvottomasti, ja sittekin rakastan minä teitä. Te olette
palvelijoillanne ajattanut minut, kuin koiran portiltanne, ja kuitenkin
rakastan minä teitä. Te olette jo kolme viikkoa lähettänyt minun
kirjeeni avaamattomina takaisin, ja sittekin rakastan minä teitä. Ja
minun rakkaudelleni on onnistunut kuitenkin, voittaa kaikki esteet,
avata kaikki suljetut portit, raivata tieltäni kaikki ne palvelijat,
jotka tahtoivat estää minua pääsemästä teidän ovenne läpitse. Minä olen
täällä, minä seison vastassanne. Ja koska ette tahtonut lukea
kirjeitäni, niin sanon minä nyt tässä kaikkein näiden todistajain läsnä
ollessa, mitä minä teille kirjoitin."
"Kuulkaa, Klairon, ja kaikki, te hyvät herrat, kuulkaa! Minä en ole
enään köyhä Dubois, herra Lemoine'n kirjuri; minä voin ilmoittaa oikean
nimeni, sillä minä en tarvitse enään elättää itseäni kätteni töillä.
Sitten kolme viikkoa olen minä rikas, kenestäkään riippumaton mies.
Eräs setäni, jonka meidän sukumme köyhyys ja häviö saattoi epä-toivoon,
matkusti kotomaastaan pois ja meni otetulla nimellä Amerikaan, siellä
yksinäisessä köyhyydessä unhoittaaksensa suurta synty-peräänsä."
"Me pidimme häntä kadotettuna ja luulimme hänet kuolleeksi. Mutta nyt,
kolme viikkoa sitten, sain minä ilmoituksen hänestä. Setäni on vasta
nyt kuollut, kuollut New-Yorkissa rikkaana kauppiaana, ja määrännyt
minut ainoaksi perilliseksensä."
"Tässä, Klairon," jatkoi hän ja veti poveltansa esille paperi-käärön,
ja tarjosi Klairon'ille. "Tässä on siihen todistukset. Tässä on
oikeaksi todistettu ote testamentista. Tässä on Amerikan pankin
todistus niistä summista, jotka ovat siellä tallennetut minua varten,
-- tili minun perinnöstäni. Nä'ettekö, Klairon, että minä olen rikas
mies? Nä'ettekö summaa tuossa? Omaisuuteni nousee kahteen-kymmeneen
miljonaan markkaan."
"Kaksi-kymmentä miljonaa markkaa!" huudahtivat herrat, täynnä
kunnioitusta ja hämmästystä.
"Ja kuitenkin sanotaan vielä tänä päivänä, että amerikalaiset rikkaat
sedät tavataan ainoasti meidän huvi-näytelmissämme," lausui Voltaire
ivallisella juhlallisuudella.
Klairon yksinänsä ei näyttänyt hämmästyneeltä, eikä edes
ihmettelevänkään. Hänen kasvonsa pitivät entisen kylmä-verisyytensä ja
ylpeytensä. Hän ei edes ottanut vastaan papereita, joita nuori kreivi
tarjosi hänelle, eikä yhtä katsetta kääntänyt hänen puoleensa.
"Klairon!" huusi kreivi S:t Audème rukoillen ja täynnä tuskaa.
"Klairon, ottakaa paperit ja vakuuttakaa itsenne siitä, että minä olen
sanonut totta!"
"Mitä se on tarpeellista?" kysyi Klairon, ja katsoi häntä
ruhtinaallisella ryhdillä. "Mitä minä siitä huolin, että te olette
ottanut uuden nimen? Mitä huvitusta minulle siitä on, että tiedän,
miten korkealle teidän perintönne kohoaapi?"
"Teillä on siitä huvitusta," huusi kreivi innossaan, "sillä koko se
suuri rikkaus on teidän, totisesti teidän. Minä kreivi Penoël de S:t
Audème lahjoitan sen teille."
"Ja minä; minä Klaara Josepha Hippolyte Leyris de Latude, minä en ota
mitään lahjoja ihmisiltä, joita en rakasta, joita en pidä edes
ystävinänikään, jotka ovat minulle kaukaisia, jotka eivät ole
sukulaisiani. Minä en ole mikään almujen ottaja, kuten herra Dubois
oli."
Ja samalla, kun hän näin puhui, viskasi hän ylpeitä ja kopeita katseita
nuoren kreivin puoleen, joka vastasi niihin lempeällä hymyllä, täydellä
säälin ja rakkauden katseella.
"Ei sinun tarvitsekaan ottaa minulta lahjoja," sanoi hän lempeästi.
"Sinä otat vain minulta oikeudella sinulle tulevan omaisuutes; sillä
se, kun on minun, on myöskin sinun. Sinulla on oikeus minun
omaisuuteeni, nimeeni, sydämmeeni ja henkeeni. Hippolyte Klairon!
Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa pyydän minä, kreivi Penoël de
S:t Audème, teidän kättänne, rukoilen teitä puolisokseni, seuraamaan
minua vielä tänä päivänä vihkimä-tuoliin ja tulemaan de S:t Audème'n
kreivinnaksi."
"Voi, hän pyytää häntä puolisoksensa! Hän tahtoo naida hänet!
Hän on miljoneri, kreivi, ja tahtoo naida Klairon'in!" jupisivat
herrat keskenänsä. "Hän tahtoo tehdä näyttelijättärestä kreivinnan!
Hiis-soikoon! Naimis-kaupat parasta laatua! Ja hän on todellakin
kreivi!"
Mahtoiko Klairon kuulla mokomata mutinata ja kuulla heidän
kuiskutuksiansa; mahtoiko hän lukea herrain salaiset ajatukset heidän
hävittömässä pilkassansa ja häväisevissä katseissansa? Kuitenkin:
purppura-puna kohousi hänen kasvoillensa ja vihaisella, polttavalla
silmäyksellä silmäsi hän läsnä olevia herroja. Sen jälkeen ojensi hän
itsensä ja otti ylevän, käskevän ryhdin ja seisoi nyt kiivastuneena ja
käskevänä hallitsijattarena alamaisten päällikköinsä keskessä.
"Ah, onnetonta!" mutisi Voltaire itseksensä. "Minä lu'en hänen
kuoleman-tuomionsa kirjoitettuna Klairon'in otsalla."
"Klairon," sanoi kreivi Penoël de S:t Audème hiljaisella, rukoilevalla
äänellä. "Te ette ole vielä vastannut minulle. Minulla on totinen
tarkoitus. Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa uudistan minä
asiani: minä en tarjoa teille ainoasti minun rikkauksiani, vaan myöskin
itseni. Tulkaa minun puolisokseni, antakaa minulle kätenne; kuulkaa
minun hartain haluni: tulkaa de S:t Audème'n kreivinnaksi!"
"Ja kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa annan minä teille
vastauksen!" huusi Klairon kovalla ja koroitetulla äänellä. "Kaikkein
näiden todistajain läsnä ollessa, jotka hämmästyvät siitä, että
kreivi, miljonain omistaja alentaa itsensä niin, että hän pyytää
näyttelijätärtä puolisoksensa, tahtoo hänestä tehdä kreivinnan, --
kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa kieltäyn minä ottamasta
tarjoustanne."
Hämmästyksen huuto kajahti nyt herrain huulilta, ja epätoivon huudahdus
kreivi S:t Audème'n vaaleilta huulilta.
"Klairon!" huusi hän, syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä. "Klairon, se ei ole totta, se ei ole mahdollista! Minun
järkeni minut petti, joku paha enkeli väärensi sanat sinun huulillasi;
sillä se on mahdotonta, että Klairon lykkääpi luotansa käden, jonka
minä hänelle tarjoan. Se ei ole mahdollista, että hän halveksii minua!"
"Herra!" huusi Klairon kiukusta kiehuen. "Herra, te olette hävitön!
Laskekaa minut, päästäkää irti minun käteni, tahi Jumal'avita unhoitan
minä sen, että olette tahtonut nimittää itseänne kreiviksi: minä käsken
palvelijani, päästämään minua teistä!"
"Tee se!" huusi kreivi vihan vimmassa ja puristi hänen käsiänsä
vieläkin kovemmin niin, että Klairon vapisi vihasta. "Uskalla nyt
pitkittää, niin minä häväisen sinut! Minä reväisen siveyden-naamarin
kasvoiltasi, ja huudan kaikille näille sinun jumaloitsijoilles, että
minulla on oikeus sinuun, että sinä jo kaksi vuotta olet ollut minun
henttuni, että sinä -- -- --"
"Antti, Jaakko!" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. "Tulkaa
tänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen."
Kreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän
viskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa
ja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja
hän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan
taskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate
purppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa
ja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.
"Antti, Jaakko!" huusi Klairon täydesti levollisena. "Kantakaa tuo
herra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!"
"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa," sanoi toinen palvelija
kunnioittavaisesti, "ja hänen neljä palvelijaansa odottavat
etehisessä."
"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä
vaunuihinsa!" käski Klairon.
Palvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä
jättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa
ruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa
knapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka
nyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä.
Varovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja
kantoivat hänet ulos.
Klairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja
armahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.
"Kaunein kaikista kaunokaisista!" kuiskasi prinssi hänelle. "Minä
rupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä
laisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te
näytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten
rakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten
kanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään
teitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille,
välttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä
nuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei
liikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset."
"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi," sanoi Klairon
kovalla äänellä. "Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman
aarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta
maine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin
kunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden
elämästäni."
"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan
tunnin," sanoi Voltaire, "ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle,
vaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen
kuolemattomaksi tekee."
"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa,"
sanoi Klairon loistavilla kasvoilla. "Hyvät herrat! Minä toivon,
että te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n
uutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat
suuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte
näyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni
juhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni
ja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä
teitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n
voitto-riemua!"
2.
Ehtoolla.
Ääretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka
ainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut
piljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä,
saadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan.
Loosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla
kuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman
vallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa,
loistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista,
vilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin
silmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin
kurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon,
nähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.
Parterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat,
runoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos
olivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko
iloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä;
hauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa
vallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja
Merope olivat illan tunnus-sanana.
Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin,
Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin
reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa,
tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa
itse-valtijasta.
Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten
takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä
kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista,
jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka
sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään
ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut
hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.
Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa.
Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit,
näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä
vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi
puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja
puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa
vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut
karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa
valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen
poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä
säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla
huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.