Produced by Tapio Riikonen
NEITI KLAIRON
Kirj.
Louise Mühlbach
Suomensi E. T. [Emanuel Törmälä]
Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
Toinen päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
Kolmas päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
Neljäs päivä:
1. Huomeneltain
2. Ehtoolla
ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.
1.
Huomeneltain.
Ehtoolla piti "Theatre Français'ssa" näyteltämän uusi kappale,
Voltaire'n kirjoittama näytös, ja päähenkilönä kappaleessa piti
Hippolyte Klairon'in näyttelemän.
Tämä oli tapaus, joka pani koko Parisin kaupungin liikkeelle, ja
joka oli jo koko viikon pitänyt mielet vireillä kaikissa vierasten
vastaan-otto huoneissa ja kaikissa seuroissa, ja josta puhuttiin
hovissa, kahvi-juomaloissa ja kaduilla.
Voltaire ja Hippolyte Klairon olivat koko Parisin, koko Ranskan, jopa
koko Europan suotuisimmat suosikit.
Kaikista Europan maista tuli korkeoita, taidetta rakastavia matkustajia
Parisiin, nähdäksensä mainiota näyttelijätärtä Klairon'ia, jonka jalo
ja kuuluisa kyky täytti kaikki taitelijat ihmetyksellä ja ihastuksella,
ja jonka suuruus ja sulous, into, hehku ja sydämmellisyys innosti
kaikkia, jopa valtasi jäykimmätkin mielet.
Kaikissa Europan maissa lu'ettiin Arouet Voltaire'n kirjoituksia.
Niiden raateleva sukkeluus, terävä ajatus-voima, syvä runollisuus ja
sydäntä-särkevä totuus ihmetytti kaikkia; mutta saattoi myöskin itse
kirjoittajalle yhtä paljon vastustajia ja vihollisia, kuin ystäviä ja
ihantelijoitakin.
Voltaire'n viholliset ja niiden joukossa pappien mahtava lauma,
olivat matkaan-saattaneet sen, että Voltaire oli useita vuosia
maan-pakolaisena, jolla ajalla hän pakoitettiin hyväksensä käyttämään
Englannin ystävyyttä.
Mutta Voltaire'n ystävät matkaan saivat sen, että kuningas Ludwiki XV
vihdoin armossa kumosi rangaistustuomion. Niin oli Voltaire v. 1739
palannut maan-pakolaisuudesta jälleen Ranskaan, ja voi nyt taas
elää Parisissa, huitia häjyllä ruoskallansa kirkkoa ja pappeja,
uskovaisia ja ulkokultaisia. Nyt taisi hän taas lähettää näyttämölle
murhe-näytelmiään, joissa hän kuvaili mainioita sankareita, innokkaita
siveydellisiä marttyri-naisia ja niiden hehkuvaa rakkautta. Ja että hän
taisi ja uskalsi tätä tehdä, oli sen naisen ansio, joka siihen aikaan
vallitsi Ranskassa siten, että hän hallitsi Ranskan kuningasta; ja se
nainen oli Markisinna Pompadour. Se oli juuri Pompadour, joka kumosi
Voltaire'n maan-pakolais-tuomion. Pompadour'illa oli rohkeutta
julkisesti ylistää Voltaire'n suurta neroa, vastoin hänen vihollistensa
parjausta. Ja oli siis luonnollista, että koko hovi, koko aatelisto
yhdistyi näihin mokoman mahtavan ja vaarallisen jalkavaimon
ylistyksiin. Mutta ei ainoasti aatelisto ja hovi, vaan muukin kansa,
koko Ranskan kansa tunsi ihastusta ja intoa siihen runoilijaan, joka
ymmärsi murhe-näytelmissään pakoittaa heidän silmistänsä kyyneleitä ja
täyttää heidän sydämmensä innostuksella ja kauhulla, ja naurattaa heitä
pilkkakirjoituksillansa.
Tämän parisilaisten lemmikin kirjoittama uusi murhe-näytelmä piti
näytettämän tänä päivänä 12 p. Maaliskuuta v. 1746.
Ja tässä näytelmässä piti parisilaisten suosikin kauniin, lumoavan ja
mainion näyttelijättären Hippolyte Klairon'in näyttelemän, luomaan
Merope'n osassa itsellensä taas uusi näytelmä-tehtävä.
Eikö tämä ollut siis tapaus, joka voi panna koko Parisin liikkeelle ja
ahdistaa kaikkia aivoja?
Jo aikasin aamulla vallitsi siis Bourdonnerie-kadulla vilkas liike.
Saman kadun keski-paikoilla seisoi näyttelijätär Klairon'in mahtava ja
kaunis palatsi. Vaunut toistensa perästä nähtiin seisahtuvan palatsin
edustalle, ja niistä nousevan herroja kullalla kirjaelluissa
sametti-puvuissa, kullatut koru-kalvat sivuilla roikkuvina ja suuret
kukkais-kimput leveöillä kurttu-kalvoisilla varustetuissa käsissä.
Juhlallisen näköisinä astuivat herrat kukkais-kimppuinensa
näyttelijättären palatsiin, ja kulta-kauluksinen palvelija portilla ei
näyttänyt pitävän sitä minään kummana, että niin paljon komeoita
herroja taloon tuli kauniine kukkinensa aivan, kuin kantamaan
kiitos-uhriansa kukkaisten jumalattarelle. Hän seisoi nyt vain vieläkin
juhlallisempana tavallistaan ja katseli komeoita herroja sen miehen
arvollisuudella, joka tietää olevan vallassansa sekä avata että sulkea
taivaan kuolevaisille kurjille, ja joka oli nyt tänä päivänä niin
armollinen, että laski kaikki sisälle pyrkijät taivaaseen, s.o. neiti
Hippolyte Klairon'in suureen vastaan-otto saliin, jossa he saivat
jumalattarellensa tehdä hänelle tulevan palveluksen.
Samassa salissa kihisi nyt puolen-päivän aikaan lauma korkea-arvoisia
suuria herroja, ja huone tuoksui, kuin kukkaishuone niistä ihanista
kukista, joita herrat pitelivät vielä käsissänsä, ett'eivät olleet
niitä vielä saaneet antaa jumalattarellensa. Hippolyte Klairon ei ollut
vielä noussut ylös, hän ei ollut vielä alentanut itseänsä niin,
että olisi sädehtivänä aamu-tähtenä näyttäytynyt odottaville
ihantelijoillensa. Hän viipyi vielä kapinetissaan ylähällä, jonne
kaikkein herrain kaipaavat katseet kohousivat sädehtien sen suljettua
ovea kohden.
Viimein avautuivat suljetut portit, ja yleinen iloinen liike syntyi
herrain kesken. Kaikki tunkeusivat he esiin, sillä ylhäällä seisoi nyt
avatussa ovessa Hippolyte Klairon. Ikään, kuin joku itämainen
kuningatar loisti hän ihmeellisessä lumoovassa puvussansa, jota hän
nimitti aamu-puvuksensa, ja jonka kallis-arvoisuus ja komeus olisi
sopinut mille kuningattarelle hyvänsä. Pitkä, valkoinen kullalla
kirjaeltu atlas-hame isoissa laskoksissa kätki hänen ylevän vartalonsa
aina alas jalkoihin asti, joita taas peitti valkoiset, kalliilla
helmillä ja kivillä koristetut atlas-tohvulat. Leveä, kultainen,
rupiineilla ja hohto-kivillä kaunistettu vyö piti hameen koossa
vyötäisillä. Leveät ja avoimet hihat jättivät hänen ihanat
käsi-vartensa paljaiksi, joissa kultaiset, kalliilla kivillä
kaunistetut rannerenkaat loistivat. Tukkansa, vielä kampaamatonna ja
hajallansa, riippui luonnollisina, järjestämättöminä, mustina kiharoina
niskassa ja poskilla, ja oli sidottu ainoasti kultaisella nauhalla,
joka vanhain roomalais-naisten tavan mukaan kiersi hänen otsaansa ja
riippui sitten alas molemmin puolin päätä. Ja tämä loistoisa,
todellakin kuninkaallinen puku soveltui hyvin Klairon'in kasvoin kanssa
yhteen, jotka myöskin tosiaankin olivat kuninkaalliset.
Hänen leveätä ja korkeata otsaansa ympäröitsi majesteetillisuus ja
jalous; suuret, mustat silmänsä, joissa loisti jalo hehku, osoittivat
ainoasti intoa, ylpeyttä, vihaa ja suuruutta, eikä koskaan mitään
hellempiä tunteita; sievä, vähän kaareva nenänsä muistutti roomalaisen
keisarinnan, Julian kuvaa, ja loi hänen kasvoillensa arvollisuutta ja
jaloutta; pieni suunsa, purppuran-punasine ja sievine huulinensa,
osoitti aina puoleksi halveksivaista, puoleksi pilkallista hymyä, joka
kuitenkin joskus selkeni ihmeelliseksi suloisuudeksi ja lempeydeksi,
joka täytti ilolla ja onnella sen onnellisen, jolle se tuli osaksi
jonakin erityisenä suosion-osoituksena. Hänen kasvoinsa kaunis ja
jalo muoto olisi kelvannut itse Fidialle malliksi hakatessaan
Juno-jumalattaren kuvaa. Ja jumalainen tosiaankin oli hänen päänsä jalo
ryhti, hänen komea ja loistava vartalonsa, jonka kauniit, todella
ihanat kaunistukset olivat puhdas itsensä-kieltämys ja ankara siveys.
Sellainen oli Hippolyte Klairon, mainio näyttelijätär "Theatre
Français'ssa"; sellainen se jumalatar, joka seisoi nyt huoneensa
ovessa, ihastuneiden ihailijainsa edessä, ja valaisi heitä, odottavia
loistoisia herroja lempeällä hymyllänsä, kuin aurinko, koska se
kasvonsa näyttää.
Ja kaikki nämät herttuat ja prinssit, nämät markkiisit ja maaherrat,
nämät kreivit ja paroonit, kaikki nämät Ranskan korkeimman vanhan
aatelin herrat kiirehtivät nyt syöksemällä näyttelijätär Klairon'in
tykö, saadaksensa häneltä katseen, sanan ja herättää hänen huomiotansa
ja tarkkaavaisuuttansa tällä hetkellä.
Mutta tänä päivänä ei Klairon näyttänyt havaitsevan, eikä huomaavan
ketään. Ylpeänä, pysty-päänä kulki hän aina huoneen keskelle saakka.
Sitten vasta tervehti hän hitaisesti ja arvokkaasti kaikille puolille,
ja soi armossansa milloin jollekin markkisille, milloin herttualle
jonkun erityisen nyökkäyksen, tahi vähäisen käden-puristuksen.
Ihailijansa tunsivat tämän tervehdys-tavan; he olivat jo siihen
tottuneet, että Hippolyte Klairon myöskin jokapäiväisessä elämässä
näytteli niiden kuningattarien ja sankarittarien osaa, joita hän joka
ilta teaterissa näytteli sellaisella arvollisuudella ja suuruudella,
että, kuten hän itse sanoi, "oli hän kuningatar aina, ett'ei hän
koskaan unhottaisi tehtäväänsä." Herrat imartelivat häntä siis siten,
että salleivat hänen kotonansa myöskin näytellä samoja kuningattaren
osia, joita hän näytteli teaterissa, ja kunnioittivat häntä sen tähden
aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar, jonka
kunnioittamiseen he nöyrinä ja alamaisuudessa tulivat.
Ja tämän kunnioittamisensa todistukseksi laskivat nyt herrat kukin
ihmeelliset kukkais-kimppunsa jumalattarensa jalkain juureen. Monet
näistä kukkais-kimpuista olivat sidotut kalliilla helminauhoilla,
tavallisen nauhan verosta, ja luonnollisten kukkain välistä nähtiin
usein kalliita kiviä, ja ruusuja jaloista hohto-kivistä. Mahdottoman
suurena kiehkurana makasivat nyt kukat ja kukkais-kimput Klairon'in
jaloissa, ja itse seisoi hän siinä keskellä ylevänä, ylpeänä kukkaisten
jumalattarena.
Mutta kun ensimmäinen juhlallinen vastaan-otto oli ohitse,
näkyi Klairon'ille hyväksi nöyrtyä ylevyydestänsä ja osoittaa
itsensä laupiaaksi ja ystävälliseksi hallitsijattareksi nöyrille
palvelijoillensa. Hän otti ylös omalla kädellänsä jonkun
kukkais-kimpuista, erittäinkin niitä, jotka olivat varustetut jollain
loistavalla koristeella, ja palkitsi sen antajan lempeällä hymyllä; ja
kun hän siten oli rikkonut itseään ympäröivän kiehkuran ja hajoittanut
taikamaisen vyöhykkeen, astui hän siitä ulos, puhutellaksensa
kuolevaisia, kuin kuolevainen.
Mutta tänä päivänä oli nyt vain yksi ainoa asia, joka voi soveltua
keskustelu-aineeksi, nimittäin kauvan odotettu tapaus tänä iltana,
Merope'n ensikerran tapahtuva näytteleminen.
"Minä palan halusta, saada nähdä teitä tässä uudessa näytelmässä",
huudahti herttua Guines, suuteli sormen-neniään ja sitten viskasi
suutelon Klairon'ille.
"Sen teette aivan oikein, hyvä herttua", sanoi Klairon huolettomasti.
"Tänä ehtoona saatte ison ilon, sillä tämä Voltaire'n tekemä uusi
näytelmä on jalo, ihana ja ihastuttava."
"Ah, en minä puhu Voltaire'sta, mokomasta ilkeästä ihmisestä, joka
pilkkaa Jumalaa ja koko maailmaa", huusi herttua kiukkuisena; "minä
puhun teistä, te jalo taiteilijatar, joka ihastutatte koko maailman, ja
jota ainoata herra Voltaire saapi taas tänä päivänä kiittää siitä, että
yksi hänen näytelmistänsä ylistetään taas pilvihin saakka."
"Tiedättekö, te kaunein kaikista kaunokaisista, että eilen edellä
puolen-päivän oli syntynyt oikein totinen, murhaavainen tappelu siitä,
kuka saisi piletin täksi ehtooksi?" sanoi eräs nuori herra ja lähestyi
taiteilijatarta ja tervehti häntä vähäsellä, jotenkin ystävällisellä
nyökkäyksellä.
"Minä tiedän sen, herra Soubisin prinssi", vastasi Klairon rypistellen
kulma-karvojansa ikään, kuin syvästi loukkaantuneena sellaisesta
kuninkaalliseen sukuun kuuluvan miehen ystävällisestä lähestymisestä;
"minä tiedän sen, enkä ihmettele sitä yhtään. Katsojat saavat kyllä
palkkion vaivastansa, he saavat suuren huvituksen tästä Voltaire'n
ylevästä näytelmästä, ja minä Klairon valmistan heille sellaisen
odottamattoman uutisen, että eivät osaa sitä vielä aavistaakkaan."
"Mikä se on?" kysyi Soubisin prinssi. "Sanokaa se minulle, minun
kaunokaiseni!"
"Jos minä olisin teidän kaunokaisenne, niin olisin minä pakoitettu
sanomaan sen teille", vastasi Klairon, kohotellen olka-päitänsä; "mutta
koska niin ei ole, niin täytyy teidän sallia minun vaijeta uutiseni
kanssa. Mutta sen neuvon annan minä teille, herrat, että älkää lyökö
laimin tämän illan näytelmää, sillä sen minä sanon, että tämän illan
näytelmä on oleva koko 'Theatre Français'in' tulevaisuudelle tapaus,
täysi tosi-tapahtuma; se nostaa kapinan näytelmätaiteesta; vielä satain
vuotten perästä puhutaan tämän illan näytelmästä, kuin jostain
taidehistorialle sangen tärkeästä hetkestä."
Hämmästyksen ja ihmettelemisen jyry syntyi nyt tässä ihantelijain
loistavassa laumassa. Nyt kuiskailtiin, nyt kyseltiin, nyt aivoja
kiusattiin tätä tapausta arvaamalla; Klairon'ia vaatimalla vaadittiin,
pyydettiin liikuttavilla sanoilla ja puheilla, ilmoittamaan suurta
salaisuuttaan innokkaille ja ihastuneille ihailijoillensa, ja
sulkemaan heitä lähestyvän illan salaisuuksiin.
Mutta Klairon pudisti ylpeästi kiharaista päätänsä ja sanoi: "Minä
tahdon hämmästyttää koko Parisin, niin myös teitäkin, herrat
ihantelijani!" Tämän lausui hän kuninkaallisella arvollisuudella; mutta
sitten unhoitti hän hetkeksi korkeutensa, kumarsi näyttelijättären
keikarimaisilla kumarruksilla kaikille puolille ja jatkoi: "Minä
turvaan itseni teidän suojelukseenne ja ystävyyteenne, hyvät herrat!
Älkäät salliko minun vihamiesteni häväisevän minua ja häiritsevän minun
voittoani!"
"Minä panen sissini joka loukkoon", huusi markkisi Latude, "ja
ensimmäisen, joka uskaltaa viheltää, annan minä palvelijaini viskata
ulos ja hyvin kepittää."
"Meidän kättemme taputuksien jyrinä voittaa kaikki vihollistenne
nostamat ilkeät äänet," sanoi kreivi Besancon juhlallisesti.
"Koko Parisissa ei ole enään yhtään kukkia," huusi maa-herra Maubauge;
"minä olen ostanut ne kaikki, tervehtiäkseni niillä jumalatartamme aina
näytöksien välissä, jolloin me pakoitamme häntä kuulemaan
hartaita huutojamme, tulemaan esille ja ottamaan vastaan meidän
kunnioitustamme."
Klairon kuunteli kaikkia näitä vakuutuksia lempeällä, hiljaisella
hymyllä, ja hänen silmäinsä tavallinen tuli kävi laupiaammaksi. "Minä
luotan hyvyyteenne ja apuunne," sanoi hän, ja meni hitaisesti
ihantelijainsa rivien lävitse takaisin erityis-huoneesensa.
Tämä oli se suuri ja ratkaiseva hetki, jota kaikki olivat odottaneet,
ja sen tähden tunkeutuivat herrat nyt maltittomina mainitulle ovelle.
Sillä kun Klairon oli lopettanut tämän yleisen vastaan-oton, ja
vetääntynyt takaisin kammioonsa, niin ei hän enään ollut kuningatar,
vaan jätti suuret vaatimuksensa ja lähestymättömän olentonsa
vastaanotto huoneeseen; ja erityis-huoneessansa oli hän taas viehättävä
taiteilijatar, täynnä taidetta ja kykyä, pahan-elkisyyttä ja
sukkeluuksia; täällä sallei hän ihantelijainsa lausua itsellensä
kaikkia palavia tunteitansa; täällä kuunteli hän heidän innollisia
rakkauden ilmoituksiaan, ja kehoitti heitä keskenänsä kilvoittelemaan
suosiostansa, sekä sanoilla, että kalliilla lahjoilla.
Tämän huoneen ovelle tunkeusivat siis kaikki herrat: kukin pyysi heistä
päästä ensimmäisenä Klairon'in jälkeen sisälle, sillä sisään-pääsö
tähän kaikkein-pyhimpään oli sallittu ainoasti yhdelle kerrassansa,
vaikka ovet kyllä seisoivat avoinna ja ovi-verhot olivat sivulle
vedetyt, ja kaikki voivat nähdä Klairon'in istuvan vastapäätä avointa
ovea komeassa, kullalla kirjaellussa sohvassa ja hänen edessänsä
nojatuolissa, selin vieras-huonetta kohden se onnellinen kuolevainen,
jolla oli etu-oikeus olla tässä yksityisessä vastaan-otossa läsnä.
Keskustelut tässä yksityisessä vastaan-otossa olivat niiden
vastaan-ottoin kaltaisia, joita kuningattaret, koko hovin läsnä
ollessa, sallivat erityisesti suosituille, ja joita ei kenkään voi
häiritä sopimattomalla lähestymisellänsä.
Mutta että tänä päivänä oli myöskin herrain joukossa prinssi,
monen suosiman kuninkaan, Ludwikin, ystävä, tässä näyttelijättären
vieras-huoneessa, niin oli myös herrain meteli ja tungos vähemmin
raivoisa, kuin tavallisesti; ja koska he huomasivat Soubise'n prinssin,
joka oli, ei ainoasti kuninkaan ystävä, mutta myöskin markkisinna
Pompadours'in lemmikki, -- niin, koska he huomasivat prinssin
lähestyvän kaikkein-pyhimmän ovea, niin vetääntyivät he nöyrästi sivuun
ja antoivat tietä prinssille.
Prinssi kiitti herroja hymyillen ja vähäisellä päännyökkäyksellä, ja
meni kohta Klairon'in perässä sisään.
"Tiedättekö, ihanimpani", sanoi hän samassa, kun hän viskausi ylevällä
huolimattomuudella ja ilman Klairon'in käskyä, nojatuoliin,
"tiedättekö, että te tänä päivänä olette lumoovasti kaunis?
Jumal'avita, luulisi teitä nähdessään, ei enään olevansakaan kaikista
kristillisimmän Ranskan kuninkaan pääkaupungissa, vaan äkkiä lumotun
takaisin pakanuuden onnellisiin aikoihin, jolloin jumalattaret vielä
joskus tulivat alas maan päälle, viettelemään ja onnelliseksi tekemään
milloin kauniita paimenia, milloin uljaita uroita. Vannokaa minulle,
ett'ette ole taivaan kuningatar, ett'ette ole itse Juno; vannokaa
minulle se, että voisin uskoa teitä!"
"Minä vannon teille, en olevani kaikista uskottomimman, kavalimman,
hekumallisimman ja vaarallisimman jumalan puoliso", vastasi Klairon
hymyten. "Minä vannon teille, prinssi, että Jupiteri ei ole minun
puolisoni, eikä koskaan siksi tulekkaan".
"Pahan-elkinen!" huusi prinssi nauraen. "Te olette inhoittava! Te
tiedätte hyvin, että hyvät parisilaiset ovat minulle antaneet Jupiterin
lisä-nimeksi, koska he väittävät minun vehkeilleeni yhtä paljon,
kuin itse jumalain jumala Jupiteri, ja että minä voin pukea itseni
vale-pukuun ja vaihettaa muotoa samoin, kuin Jupiteri teki
anastaessansa lemmityitänsä. Mutta minulle tehdään siinä väärin. Minä
vannon teille, ihana Hippolyte, että minulle tosiaankin tehdään väärin!
Minulla ei ole mikään vehkeilevä sydän; minä olen niin uskollinen,
ett'ei Jupiteri koskaan ole ollut niin uskollinen. Yhteen, ainoaan
yhteen on minun sydämmeni jo pitkiä aikoja sitten ollut kiinnittynyt,
ja se ainoa olette te."
"Ah, prinssi," sanoi Klairon, "mitäs kaunis tanssiatar, neiti Guiman
sanoisi siitä, jos hänelle kerrottaisiin sananne?"
Prinssi hymyili ja sanoi: "minä neuvon teitä, ett'ette sitä tee; sillä
epäilemättä repisi hän silmät päästänne. Hän on, vaivanen ihminen,
vallan hullu tähteni, ja vakuuttaa rakastavansa minua silmittömästi.
Minä sallin hänen jumaloivan itseäni ja annan maailman uskoa yhä vain,
että Guiman on minun kultuseni."
"Ja koska teitä kerran nimitetään Jupiteriksi Parisissa," sanoi
Klairon, "niin sanotaan myöskin teidän lähestyvän kaunista
tanssijatarta aina pelkkänä kulta-sateena, ja että hän tanssii Danana
vastassanne."
"Liika puhetta vain, neitiseni; on niin," vakuutti prinssi. "Guiman
rakastaa minua niin lämpimästi, ett'ei hänellä ole laisinkaan
aikomusta köyhdyttää minua, kuten, sitä pahempi, tapahtuu aikoinamme
monen ruhtinaan ja herran kanssa, ahnetten tanssijattarien ja
näyttelijättärien kautta. Guiman on kaino, ja täydesti tyytyväinen
siihen, että minä maksan hänelle ruoka-rahaa vain sata-tuhatta markkaa
ja hänen pikku huvituksiinsa ainoasti viisikymmentä-tuhatta markkaa."
"Sata-tuhatta markkaa ruoka-rahaa!" huudahti Klairon melkein
kivettyneenä kummastelusta. "Sellaisen summanko te annatte
hekumalliselle tanssijattarelle, jonka ainoa konsti on siinä, että hän
räpistelee jaloillansa ja tekee hullunkuria? Johan sillä summalla voisi
voittaa kymmenen kunniallista neitsyttä kelvollisilta myötäjäisillä."
"Pidättekö sen summan niin peräti suurena?" kysyi prinssi. "Siitä
voitte päättää, mitä minä tekisin sille jumalattarelle, jota minä
rakastaisin, rukoilisin; jolle omistaisin joka hengen-vetoni, elämäni,
huokaukseni ja sydämmeni. Päättäkää siis siitä, mitä minä tekisin
teille, jos vihdoinkin suostuisitte siihen, että lähettäisitte
armo-katseenne minun puoleeni; minun, joka nöyränä orjana kuihdun
jaloissanne; minun, jolle te olette aurinkona, onnena ja elämänä."
"Mitä minulle tekisitte sitten, prinssi?" kysyi Klairon, kohotti
huolettomasti jalkaansa ja hivutteli kalliista kivistä loistavata
tohvulaansa varpaitansa vastaan. "Pilan-päite, prinssi, ilmoittakaa
minulle, mitä te minulle tekisitte?"
"Mitä minä tekisin teille?" äännähti prinssi innoissansa. -- "Minä en
tarjoaisi teille satatuhatta, vaan puolen miljonaa markkaa
ruokarahoiksi ja pitäisin kuukausittain kaksikymmentä-tuhatta
varaltanne pikku-tarpeisiinne. Minä laittaisin niin, ett'ei kellään,
eipä edes kuningattarella olisi niin kauniita hohto-kiviä, niin ihania
pitsejä, niin uljaita englantilaisia hevoisia, niin koreita
palvelijoita, niin pulskeita ajopeliä, niin loistoisasti varustettua
palatsia, kuin Hippolyte Klairon'illa, Soubise'n prinssin rakastetulla,
suositulla jumalattarella! Niin, uskokaa minua, Klairon! Te olette
minun jumalattareni, jota minä kunnioitan. Ihmiset puhuvat minun
äärettömistä rikkauksistani, tuhansista miljonista, joita olen perinyt
esi-isiltäni, uljailta Rahan-sankareilta. No, niin! Minä olen rikas;
sallikaa minun olla rikas teidän tähtenne, niin minä hämmästytän koko
Parisia sillä ihmeellisellä loistolla, jota minun rakkauteni kokoaa
ympärillenne. Kaikki itämaiset sadut tahdon minä tehdä tähtenne
tosi-tapauksiksi, ja se, mitä Abdallah uneksui Semiramiksen
taikamaisista puutarhoista, -- se on oleva todellista minun
Semiramikseni, Klairon'in suhteen. Te olette jo tänä päivänä armahtanut
minua äärettömästi: te olette armossanne pukeutuneet siihen
aamu-pukuun, jonka minä teille tänä aamuna lähetin..."
"Mitä? Prinssi!" keskeytti Klairon häntä ihmetyksen huudahduksella.
"Tekö te siis olette se outo nainen, joka, kuten kamari-palvelijani
sanoi, lähetti minulle tämän aamu-puvun?"
"Hyvin osattu, ihanaiseni," sanoi prinssi, hymyili ja nyökkäsi hänelle.
"Te tiesitte sen kyllä, ja että te sen tiesitte, niin olitte te
hyvä ja otitte lahjan vastaan. Minä kuulin herrain tuolla teidän
vieras-huoneessanne sanovan, kun te tulitte meitä vastaan, että pukunne
oli Saaban kuningattaren todellinen loistoisa aamu-puku. No, siis!
Vastatkaa minun rakkauteeni, niin vannon minä teille, että minä
lahjoitan minun saabalaiselle kuningattarelleni sellaisia
kuninkaallisia pukuja, että tuo aamu-pukunne, joka teillä nyt on,
näyttää niiden rinnalla vain halvan palkka-piian halvalta puvulta.
Rakastakaa minua, niin lasken minä jalkainne juureen kaikki minun
tavarani, minun henkeni, minun sydämmeni ja koko minun olemukseni!"
"Te lupaatte todellakin paljon," sanoi Klairon jollakin erityisellä
ylpeällä äänenpainolla. "Te lupaatte minulle rikkauksia, äärettömiä
rikkauksia, hehkuvan rakkauden, ja ijankaikkisen kiitollisuuden. Mutta
yhden olette kuitenkin unhoittanut; juuri sen, jota minä pidän
pääasiana."
"Nimittäkää se, mun ihanimpani," huusi prinssi innolla, "sanokaa, mitä
olen unhoittanut tarjota teille, ja rakkauteni kautta vannon minä
teille, ett'ette turhaan ole minua siitä muistuttanut! Minä lasken sen
teidän jalkoihinne, olkoon se, mitä hyvänsäkin."
"Ainoa, jonka olette unhoittanut, prinssi, on yksinkertaisesti se, että
ette ole minulle sanonut, minä päivänä lahjoitatte minulle kaikista
kalleimpanne. Minä päivänä annatte te minulle nimenne?"
"Mitä nyt; nimeni?" kysyi prinssi.
"Niin; koska olette minulle tarjonnut kaikki muutkin omaisuutenne,
rikkautenne, sydämmenne, henkenne, niin yksinkertaisesti seuraa siitä
myös, että te koroitatte minut puolisoksenne. Siis, sanokaa nyt,
prinssi, milloin olette määränneet häämme pidettäviksi?"
Prinssi hämmästyi aivan, kuin olisi hän saanut kärmeeltä piston.
"Häämme?" lausui hän ihmetellen.
Hänen takanansa kajahti kova nauru, iva-nauru; ja kun prinssi kääntyi
vihaisena, katsoakseen taaksensa, niin näki hän siellä sen, mitä
Klairon oli jo kauvan nähnyt: hän näki Voltaire'n häjyn, nerosta ja
iloisuudesta loistavan naaman. Ollessaan Klairon'in ystävä ja runoilia
uskalsi Voltaire sen, mitä muut eivät uskaltaneet, nimittäin
ilmoittamatta ja kutsumatta tulla sisälle Klairon'in kaikkein-pyhimpään
ja näkymättömänä todistajana kuunnella prinssin juhlallista
rakkauden-tunnustusta.
Nyt, kun prinssi nousi tuolistaan kiukkuisena ja vihastuneena, kiirehti
Voltaire esiin, kumarsi syvään ja kunnioittavaisesti prinssille, ja
sanoi:
"Teidän Korkeutenne, minä pyydän anteeksi!" sanoi hän nöyrästi; "mutta
näytelmä tässä oli niin ihmeellinen, että jos Teidän Korkeutenne itse
olisi sen nähnyt jossain minun kirjoittamissani näytelmissä, niin
olisitte Te sydämmenne pohjasta nauranut rakkaudesta hehkuvalle
rakastajalle, jolle sanaa 'häät' näytetään ristiinnaulitun kuvana,
jolla valepukuinen perkele pakoitetaan näyttämään itsensä oikeassa
hahmossansa."
"Se on tosi," lausui prinssi hymyillen, "mahtoi se olla kyllä sievä
näytös. Mutta Klairon pelasi myös niin vietteleväisesti, että minä
annoin pettää itseni ja pidin hänen ivansa totuutena."
"Mitenkä niin, prinssi? Luuletteko minun ivailevan?" kysyi Klairon
ylpeästi. "Te uskallatte tarjota minulle palatsin, puolen-miljonan
ruokarahat, kuninkaallisia pukuja, kallis-arvoisia ajopeliä, kauniita
palvelijoita, ja kuitenkin häväisette te minua siten, että sanotte
minun ivailevan, kun minä kysyn teiltä, milloinka meidän häämme
olisivat pidettävät?"
"No, niin, ihanimpani," vastasi prinssi, "kyllähän se kysymys voipikin
olla vain ivaa; sillä te tiedätte, että minä olen jo nainut, ja että
minulla on jo puoliso."
"Vai niin; Teidän Korkeutenne muistaa sen toki vihdoinkin," sanoi
Klairon ja kohotteli olkapäitänsä. "Teillä on puoliso, ja kuitenkin
tarjoatte te minulle kaiken omaisuutenne, tahdotte omistaa minulle
rakkautenne, sydämmenne ja henkenne. Minulle tarjoatte te rikkauksia,
kuninkaallista prameutta, mutta kuninkaallisen prameuden ohella
siveydellisen saastaisuuden häpeän; puolisollenne köyhyyden ja
yksinäisyyden, mutta köyhyyden ohella loistavan, komean ruhtinaallisen
arvonne, ja yksinäisyydessä lohdullisen tiedon puhtaasta
viattomuudesta. Menkää, prinssi, jakonne on epä-tasainen. Miljonillanne
ja hohto-kivillänne ette voisi palkita Klairon'ille sitä, mitä
häneltä ryöstäisitte: hänen kunniansa, jaloutensa ja kuuluisan
taiteilija-maineensa."
"Ah, se on minun Klairon'ini," huusi Voltaire innoissansa. "Näettekö
minun Semiramikseni ylevyyttä; minun kuningattareni, joka polkee
maailman jalkainsa alle ja leikittelee kuninkaallisten kruunujen, kuin
Nyrnbergin lelujen kanssa."
"Se on tosi," sanoi prinssi nauraen. "Klairon on aina ihmeellinen;
silloinkin, koska emme häntä käsitä. Minä lasken miljonia hänen
jalkoihinsa, ja hän ei ota niitä."
"Ei; hän ei ota niitä," huusi Klairon hehkuen kiukusta. "Mitä minä
huolin teidän miljonistanne; minä olen itse rikas. Te tarjoatte minulle
palatsia; katsokaa ympärillenne, herra; te olette täällä minun
palatsissani, ja niin, kuin minusta näyttää, on se sen kunnian
arvoinen, että voipi ottaa kuninkaallisen prinssin vastaan. Minulla on
myöskin hevoisia, vaunuja, hohto-kiviä ja komeita palvelijoita.
Luuletteko, prinssi, että vähäkään enempi ja vähempi tämän kurjan
maailman rääpäleitä voipi vietellä Klairon'ia? Kaikki nämät ovat
katoovaisia; minua viettelee ainoastansa kuolemattomuus."
"Mitä; kuolemattomuus?" kysyi prinssi kavalalla naurulla. "Oletteko
kaiken muun hyvän päälliseksi tullut jumaliseksi, minun ihanimpani?
Sanokaa toki, mikä kuolemattomuus teitä viettelee. Min' en ymmärrä
teitä."
"Antakaa anteeksi, Teidän Korkeutenne!" sanoi Voltaire innollisesti.
"Minä ymmärrän kyllä, mitä meidän ihana taiteilijattaremme Klairon
tarkoittaa, ja koska hän niin usein saattaa julkisuuteen minun
ajatuksiani, niin sallikoon hän minun tällä kerralla sanoilla ilmoittaa
hänen ajatuksiaan. Teidän Korkeutenne on tarjonnut Klairon'ille kaikkia
maan aarteita, että hän niiden edestä lahjoittaisi teille vain hituisen
rakkautta; Te olette tarjonnut hänelle kuninkaallisen saaliin; ja että
Klairon antaisi sydämmensä sopessa Teille pienen asunnon, niin
tarjoatte Te hänelle palatsin, joka varmaan kyllä varustettaisiin
loistavimmilla ja kallehimmilla huonekaluilla, jopa suurimman linnan
loistolla; -- mutta Klairon ei ota tarjottua palatsia vastaan, sillä
kaikkein sen huonekalujen, sohvien ja tuolien joukossa puuttuu kaikeksi
onnettomuudeksi se ainoa tuoli, joka yksistänsä viettelee Klairon'ia,
ja jota vastaan hän ehkä vaihettaisi rakkautensa ja sydänkäpysensä. Ja
se ainoa tuoli on Teidän Korkeutenne, kuolemattomain tuoli. Tarjotkaa
Klairon'ille yksi Akademian kuolemattomain neljästäkymmenestä tuolista,
ja hänen sydämmensä taivutetaan ehkä yhden sellaisen tuolin kautta;
hänen, jota ei rikkaudet houkuttele."
"Hei, helkkarissa!" huudahti prinssi. "Te sanotte Klairon'ia
kunnian-himoiseksi"
"Minä sanon, että hän rakastaa mainetta ja kunniaa samoin, kuin minäkin
niitä rakastan, ja samoin, kuin kaikki muutkin ylevät sielut niitä
rakastavat; sillä maine on, kuten Tacitus sanoo 'viisasten himo.' Ja
Klairon on viisas, vaikka onkin vasta kolme-kolmatta. Nyt, Klairon,
minun taiteen-jumalattareni, minun viisauden-kukkaiseni, nyt minäkin
puhun teille. Minä olen kuullut prinssin tunnustuksen, on siis
kohtuullista, että hänkin kuulee minun tunnustukseni. Minäkin rakastan
ja jumaloitsen teitä, Klairon! Niin, niin! Älkää naurako ihanaiseni;
älkää kohotelko olka-päitänne, prinssi! Minä rakastan Klairon'ia,
vaikka olenkin kahden-kuudetta; sillä sen miehen rakkaus, joka on kauvan
elänyt ja paljon rakastanut, ja sittenkin uskaltaa vielä sydämmensä
jättää myrskyille, -- niin, sen miehen rakkaus on innollisempi,
hehkuvampi, uskollisempi ja kestävämpi, kuin nuoren miehen. Vanha mies
tietää nimittäin, että hän on ehtinyt jo viimeiseen onnensa unelmaan,
ja rippuu siinä, kuin hukkuva siinä korressa, joka pelastaa hänet
kuolemasta. Ihana Klairon! Minä olen hukkumaisillani; minä olen
vaipumaisillani vanhuuteni hautaan, pelasta minut vielä neljäsosaksi
tuntia kuolemasta; anna minun sydämmeni kiintyä sinuun; ojenna minulle
sinun rakkautesi korsi! Minä maksan sen sinulle kuolemattomuuden
istuimella. Minulla on kuolemattomuuden tuoli! Ylpeät Akademian herrat
luulivat ett'ei Arouet Voltaire olisi ollut kuolematon, ell'eivät he
olleet hänelle siinä vähän apuna, ja sen tähden ovat he juuri tänä
päivänä armostansa tarjonneet hänelle yhden heidän neljästä-kymmenestä
istuimestansa. Se on kylliksi leveä meille kummallekin, Klairon, ja
minä tarjoan sinulle sijan vieressäni, minun tuolillani. Anna minulle
kätes! Taiteen-jumalattaret asettavat sinun minun kanssani tälle
kuolemattomuuden tuolille. Minä vannon sinulle, että Voltaire ottaa
elämänsä ihanimmaksi pää-määräksi, tehdäksensä Klairon'insa
kuolemattomaksi ja kiertää hänen ihmeellisen päänsä ympärille maineen
ja kunnian loistavan kiehkuran. Ainoastaan rakkauteni Klairon'iin on
oleva minun laulun-jumalattareni, ja kiihoittava minua minun jaloimpiin
runoteoksiini! Minä lupaan hankkia sinulle aina tilaisuutta uusiin
voittoihin, uuteen maineen ja kunnian hekumaan!"
"Hyvin puhuttu, Voltaire!" huudahti prinssi hymyten. "Nyt tahdomme
kuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen
täytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata,
kumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten
aarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin
hänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa. Siis,
Klairon, puhukaa nyt! Kumpasen meistä kahdesta te valitsette?
Vaikenetteko, ihanaiseni? Hymyilettekö meille vain kuninkaallisella
ylönkatseella? Perhana-vieköön, selittäkää kuitenkin meille, mikä teitä
naurattaa!"
"Minua naurattaa eräs muisto, prinssi," vastasi Klairon, ja hänen
poskensa, jotka muutoin tavallisesti olivat kalveat, kuin puhtain
alabasteri, yhtäkkiä punettuivat, ja vaikuttivat hänen ihanuudellensa
uuden, ihmeellisen viehätyksen.
"Niin, minua naurattaa eräs muisto," jatkoi Klairon elävästi. "Minä
puhun teille molemmille, te kuninkaallinen prinssi ja te kuuluisa
runoilija, minun muistoni, joka myöskin olkoon vastauksena teidän
kummankin tarjoukseenne. Tyydyttekö te siihen?"
"Mitäpä minä siihen sitten voin, vaikk'en olisikkaan," vastasi prinssi
ja nosteli olka-päitänsä. "Te olette minun onneni jumalatar, ja minun
täytyy siis kuulla, mitä te minulle ajattelette päättää."
"Ja minä," sanoi Voltaire, ja kävi istumaan erääseen nojatuoliin, "minä
iloitsen Klairon'in muistosta; sillä jospa hän haavoittaakin sydäntäni,
niin virkistää hän kuitenkin sieluni voimia; ja siinä, missä
rakastelija häviää, voittaapi runoilija."
"No niin!" huusi prinssi maltitonna. "Kertokaa nyt siis meille teidän
muistelmanne!"
"Minun muistelmani," sanoi Klairon miettien. "Niin, minä kerron teille
kummallekin sen, ja todistan teille molemmille samalla minun
kunnioittavaisuuteni ja luotettavaisuuteni. Minua nimitetään ylpeäksi
Klairon'iksi, minua syytetään sydämmettömyydestä; sydämmettömyydestä
kuitenkin rakkauden suhteen, ja ehkä se tulee siitä, että kauniit
herrat hovissa ja rikkaat herrat kaikkialla tuhlaavat paljon vaivaa,
sytyttääksensä minussa rakkautta. Se on kiista, jossa he kaikki vallan
turhuudesta pyytävät päästä voittajaksi. Sen tähden minua runsaasti
suositaan, ja annetaan lahjoja; he luulevat kullalla ja hohto-kivillä
voivansa avata suljetun sydämmen, ja luulevat nukkuneen rakkauden
herättävänsä lahjoilla. Te, prinssi, tarjoatte minulle rakkauteni
edestä rikkauksia; te runoilija tarjoatte minulle kunniaa ja
kuolemattomuutta. Mutta minä sanon teille totuuden: Klairon'in sydän on
itse-pintainen kappale, ja että te sen ymmärtäisitte, niin kerron minä
teille nyt minun muistoni:
"Kolme vuotta taka-perin oli Klairon vielä köyhä, tuntematon
näyttelijätär, ja vaelsi kaupungista kaupunkiin, työllä ja tuskalla
kokoillen maa-seuduilla itsellensä joitakuita lakastuneita
laakerin-lehtiä, joita ylpeässä ja komeassa Parisissa ei oltu hänelle
suotu. Mutta koko sielustani halasin minä kuitenkin Parisiin, maineen
pyhään linnaan, jossa ainoasti totinen taiteilija saapi kuulijoiltansa
kruunun. Lyon'issa, jossa minä siihen aikaan olin, suosittiin minua
jota-kuinkin; käsien-taputukset olivat kauheat aina silloin, kun minä
astuin esiin, ja hyvän-tahtoiset tehtailijat ja silkki-valmistajat,
jotka nimittivät itsiänsä Lyon'in ylimyksiksi, lahjoittivat minulle
hyvin paljon uusia vaatteita ja kauniita kankaita tyytyväisyytensä
todistukseksi. Mutta Lyon oli ainakin maa-seudun kaupunki, ja
silkin-valmistajain silkki-kankaat eivät olleet laisinkaan sen
laakeriseppeleen kaltaisia, jota minä halasin."
"Ja Hippolyte Klairon ei ajatellut, kuin Cesari," sanoi Voltaire
hymyten. "Klairon ei sanonut olevan paremman olla pienessä kaupungissa
ensimmäisenä, kuin suuressa kaupungissa olla pakoitettu tyytymään
toisena olemaan. Hän sanoi vain: minä tahdon sen, kun minulle on
tuleva; minä tahdon suurimmassa kaupungissa, kuuluisassa kaupungissa,
Parisissa olla ensimmäisnä."
"Runoilija, te arvasitte oikein, niin minä sanoin itselleni," jatkoi
Klairon säkenöivin silmin. "Ja sen tähden rikoin minä kauppani
Lyon'issa, maksoin kaikki velkani siten, että jätin velkojilleni kaikki
tehdastelijain minulle lahjoittamat kauniit silkki-kankaat ja virkatut
rakkauden kirjeet; annoimpa myöskin heille kaikki huonekaluni ja
vähäiset kalleuteni, joita minulla oli. Olin elänyt suurellisesti,
mutta olin kuitenkin liiaksi ylpeä ja ehkä myös liiaksi rehellinen,
matkustaakseni Lyon'ista jättämällä ihmiset siihen uskoon, että
karkasin velkaini vuoksi, kun läksin vain parempia seppeleitä etsimään.
Minä annoin siis heille kaiken omaisuuteni niin tyyni, että, kun
Lyon'ista läksin, ei minulla ollut muuta, paitsi vaunut, joissa ajoin
ja kohtuullinen vaatetus, ja juuri niin monta markkaa rahaa, että voin
ajaa neljällä hevoisella Lyon'ista Parisiin, antaa yö-paikoissa
kohtuullisia juomarahoja, ja elää Parisissa muutaman päivän
ravintolassa, kunnes olisin saanut 'Theatre Français'en' johtajalta
luvan näytellä, vaikkapa vain vierastelu-kerran. Yöksi tulin siistiin,
pieneen Makonin kaupunkiin, jolla oli se onni, ett'ei siinä ollut
laisinkaan teateri-huonetta, mutta sen sijaan kaikista kurjimmat tiet
joka haaralle. Mokomat maantiet matkaan saivat sen, että minun vaununi
hajosivat juuri kaupungin ulkopuolella, ja että seppä, jonka piti
korjata vaunujani, tuomitsi minut viipymään 24 tuntia Makonissa; 24
tuntia tuntui ijankaikkisuudelta sille, joka halasi Parisiin,
taistelemaan mainetta ja seppeleitä, ja pakoitettiin nyt pienen
kaupungin joutilaisuuteen. Minä sain siis kauhean ikävän, ja
päästäkseni siitä, kaikista taudeista häjyimmästä taudista, jätin minä
yksinäisen huoneeni, sanoin jäähyväiset 'fiineydelle' ja menin alas
ruoka-saliin päivälliselle, vahvassa aikeessa, huvittaakseni itseäni ja
johtaakseni keskustelua jonkun siellä tavattavan vieraan kanssa."
"Ah, olisipa se ollut aika onnen-poukaus, jos minun tieni olisi osunut
sinä päivänä Makoniin," huokaili prinssi. "Minä olisin päästänyt teidät
ikävästä, ja siten velvoittanut teidät itselleni kiitolliseksi, ja
kiitollisuus olisi vähitellen ajan-pitkään muuttunut rakkaudeksi. Mutta
sanokaa minulle, kaunein kaikkein kaunisten seassa, ketä tapasitte te
päivällisillä? Toivon, että tapasitte vain joitakuita koukkuleuka
ämmiä, jotka varoittivat teitä parisilaisten pahuudesta ja petoksista."
"Ei, prinssi! Minä tapasin siellä kolme herraa, kolme nuorta miestä,
jotka eivät myöskään ennestään tunteneet toisiansa; vaan saivat samoin,
kuin minäkin kiittää sadetta ja huonoja teitä viivytyksestään
Makonissa. Kaikeksi ihmeeksi edustivat nämät kolme herraa kolmea eri
kansallisuutta: ensimmäinen oli englantilainen, toinen espanjalainen,
ja kolmas ranskalainen. Mutta kaikki kolme olivat he nuoria, iloisia,
suloisia ja sivistyneitä herroja. Kahdella heistä oli ollut sama
kohtalo, kuin minullakin, ja täytyivät siis viipyä Makonissa seuraavaan
päivään, antaaksensa vaunujensa käydä tarpeellisten korjausten
alaisiksi. Mutta ranskalainen odotti kyyti-vaunuja, jotka hänet
veisivät Parisiin, mutta nekin läksivät vasta seuraavana päivänä."
"Me olimme ehkä kaikki neljä tulleet ruoka-saliin vahvassa aikeessa,
huvittaa itseämme, maksoi mitä maksoi. Se oli kuitenkin varma, että me
löysimme huvituksen, ja kukin koitti olla toistaan sukkelampi,
nerollisempi yhteiseksi iloksemme niin, että päivä kului meistä mitä
ihanimmasti ja kiiruimmasti. Me olimme yhdessä myöhään ehtooseen asti,
ja kun ravintolan isäntä ilmoitti meille, ett'emme vielä seuraavanakaan
päivänä pääsisi lähtemään syystä, että vaunujemme korjaukset eivät
olleet likimainkaan valmiit, niin tyydyimme me siihen jotakuinkin;
sillä me olimme varmat siitä, että voimme seuraavankin päivän viettää
vielä yhtä hauskasti ja ystävällisesti, kuin ensimmäisenkin."
"Ja siinä emme pettyneetkään. Seuraava päivä oli edellisen kaltainen,
kuitenkin sillä eroituksella, että nyt olimme jo likemmin tutustuneet
toisiimme, ja taisimme niin muodoin avo-sydämmellisemmästi ja vapaammin
ilvehtiä keskenämme."
"Minä luulen," sanoi Voltaire, "tahi paremmin minä pelkään, että kavala
ravintolan isäntä keksi etuansa valvoa niin, ett'ei vaunujenne korjaus
päättynyt vielä kolmantenakaan päivänä."
"Oikein arvaatte; niin tapahtuikin. Meidän täytyi viipyä vielä
kolmaskin päivä, ja samana kolmantena päivänä keksein minä, pahaksi
onneksi kyllä, että kolmen herran iloisuus oli kadonnut, ja että he
kaikki kolme olivat rakastuneet minuun. Toinen kadehti ja luuli
toistaan, ja kukin pyysivät he jäädä kahden-kesken kanssani, vakavilla
valoilla vannoaksensa minulle rakkauttaan, ja loihtemaan minussa
vasta-rakkautta itseensä. He rupesivat vihaamaan toisiaan ja tuntemaan
vasta-hakoisuutta toistensa läheisyydestä; ja ilo ja iloinen ivailu
haihtuivat peräti."
"Silloin päätin minä," jatkoi Klairon, "tehdä pikaisen lopun tästä
ikävästä tilasta, ja kutsuin sen tähden nuoret herrat omaan
huoneeseeni. Ja kun he tulivat juoksujalkaa ylös siinä toivossa, että
tapaisivat minut yksinäni, ja kiukuttelivat siitä, että tapaavat
luonani myöskin kanssa-kosijansa, niin sanoin minä heille:
"Te rakastatte minua kaikki kolme; te olette sen minulle itse-kukin
puolestanne sanoneet ja pyytäneet minulta vasta-rakkautta. Ja tämän
tehtyänne olette te käyneet kiukkuisiksi, lyhyt-nenäsiksi ja tukaliksi;
naurun verosta te riitelette keskenänne, ja leikin verosta kinailette.
Minä en kärsi kinasteluja ja musta-sukkaisuutta. Ja päästäkseni
sellaisista vasta-hakoisuuksista, vuokraan minä itselleni kohta vaunut
ja matkustan pois, puhumatta teille enään sanaakaan, ell'ette lupaa
täyttää niitä ehtoja, jotka minä teille te'en."
"Kaikki kolme vannoivat ilolla täyttävänsä ehtoni, saadaksensa minut
jäämään vielä ravintolaan ja olemaan heidän kanssansa ajan, joka vielä
oli odotettava ravintolassa."
"Niinpä siis," jatkoin minä, "kuulkaa minun ehtojani. Älköön yksikään
teistä rohjetko koko päivänä puhua minulle sanaakaan rakkaudesta; mutta
koettakoon kukin voittaa minun vasta-lempeni siten, että hän osoittaa
itsensä niin rakastettavaksi, taitavaksi ja suloiseksi, kuin
suinkin mahdollista, ja pyytää iloisuudellaan, sydämmellisellä
leikillisyydellään, ja miellyttävällä käytöksellään valloittaa minun
sydäntäni. Mutta että rakkaudella on myöskin joka-päiväinen puolensa ja
pidetään myös jonakin kauppa-asiana, niin tehköön kukin teistä
tarjouksensa minulle kirjallisesti tänä iltana sitten, kun olemme
eroinneet toisistamme. Kirjeessään mainitkoon hän, mitä hän oikeastaan
anoo minulta ja mitä hän minulle tarjoaa."
"Oivallista!" huusi Voltaire, "te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin
mainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä
olisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä
kilpailussa."
"Tosiaankin oli se henkinen kilpailu," sanoi Klairon hymyellen. "Ja
minä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä
minun elämässäni. Kolme kosijaani osoittivat erinomaista suloutta.
Kukin kokivat he tarjota minulle neronsa ja sukkeluutensa todellisia
ilotulia sytytettäviksi ja siten so'aista silmiäni, ett'en näkisi
toisten kilpailijain ilo-tulia laisinkaan."
"Mutta minä nä'in kaikki, ja huomasin kaikki kolme yhtä suloisiksi, ja
seuraus siitä oli se, ett'en voinut rakastua heistä yhteenkään. Myöhään
ehtoolla erkanimme me toisistamme, levätäksemme ja nukkuaksemme
iloisimman ja viattomimman riemullisuuden väsymyksestä. Seuraavana
aamuna, kun heräsin, tapasin minä kolmen kosijani kirjeet pöydälläni."
"Olisinpa oikein mielelläni lukenut mokomat kirjeet," huudahti
Soubise'n prinssi. "Ja minä lyön vetoa siitä, että ne olisivat
huvittaneet minua enemmän, kuin Sevignén rouvan kirjeet, kaikki
yhteensä."
"Kyllä ne olivatkin yhtä huvittavat, kuin alkuperäisetkin," jatkoi
Klairon. "Ensimmäinen oli englantilaiselta, Mylordi Toweskin'ilta. Hän
tunnusti minulle kirjeessään, että hän oli tehnyt lupauksen, ei
menevänsä koskaan naimisiin, koska kolme hänen ystävistään oli naimisen
kautta joutunut peräti onnettomiksi. Kuitenkin toivoi hän suurille
omaisuuksillensa perillistä, ja vastustamattomasti kiedottuna minun
kauneudellani ja suloisuudellani, oli hän, jos minä sen sallisin,
valinnut minut antamaan hänelle perillistä. Hänellä ei ollut ketään
muita sukulaisia, ja sen tähden asettaisi hän minut ja lapsensa
ainoiksi perillisiksensä."
"Tosiaankin englantilainen rakkaudentunnustus," sanoi Voltaire nauraen.
"Minä lyön vetoa, että mainittu lordi oli joku punatukkainen
irlantilainen, jolla perunat pakoittivat päässä."
"Älkäämme keskeyttäkö Klairon'ia, herra kuolematon," sanoi prinssi
innokkaasti. "Minä olen utelias, saada tietää, mitä niissä kahdessa
toisessa kirjeessä oli. Mitä kirjoitti espanjalainen?"
"Espanjalaisen kirje oli kirjoitettu täydellä kastilialaisen jalolla
ylevyydellä. Don Juantas vannoi minulle, että minä kaikkein taivaan
tähtien joukossa olin loistavin. Minun silmäni olivat kaksi aurinkoa,
jotka valaisivat maailmaa, ja minun kasvoni kauniimmat, kuin kuu, joka
valaisee yöllä. Siitä hetkestä, jolloin hän minut näki, ovat tuliset
liekit kuluttaneet hänen sydäntänsä; mutta kuitenkaan ei hänellä ollut
rohkeutta, pyytää minulta jotain todistusta minun suosiostani, vaan
minun pitäisi salliman hänelle kuitenkin se toivo, että hän vähitellen,
ehkä kymmenessä vuodessa, onnistuisi voittamaan minun rakkauteni. Ja
tämä toivo olisi hänelle jo taivainen lahja, jonka edestä hän
uskaltaisi vastalahjana tarjota minulle kahden-tuhannen arvoisen
koristeen hohto-kivistä."
"Piru-vieköön, sepä espanjalainen oli ujo!" huusi prinssi nauraen. --
"Minä -- -- --"
"Teidän Korkeutenne," keskeytti Voltaire häntä, "Te olette jo edellä
sanonut, ett'emme saisi keskeyttää suloista kertoilijaamme. Totelkaamme
tätä sanaa! Minä olen kovin utelias, saada kuulla, mitä ranskalainen
kirjoitti. Kuinka kirjoitti hän, suloinen Klairon? Mitä taisi
ranskalainen tarjota, voidaksensa voittaa kahden edellisen tarjouksia?
Mitä kirjoitti hän?"
"Ranskalainen rakastajani kirjoitti, että hän tahtoi suoraan sanoa
minulle, että oli tosin köyhä maallisista omaisuuksista, mutta sitä
rikkaampi rakkaudesta. Hän tunnusti minulle suoraan, että hän aikoi
matkustaa Parisiin etsimään onneansa; ja ett'ei hänellä sillä kerralla
ollut muuta, kuin koiransa ja parikymmentä markkaa rahaa. Koiransa oli
hänen ainoa ystävänsä koko maailmassa; parilla-kymmenellä markallansa
aikoi hän maksaa matkansa Parisiin ja elää sillä siellä päivän ennen,
kuin hän etseisi jotain paikkaa itsellensä. Mutta kuitenkin,
todistaaksensa minulle rajatonta rakkauttansa minuun, tarjosi hän
parikymmentä markkaansa lahjaksi minulle, ja tahtoi ilolla kävellä
jalkasin Parisiin ja kuolla nälkään, jos minä myöntäisin hänelle vain
yhden onnellisen tunnin keskustelun, ilman mitään vieraita-miehiä."
"Minä luulen, että te myönsitte sen hänelle," sanoi Voltaire. "Te
taivuitte nuorukaisen pyyntöön; nuorukaisen, joka tarjosi teille
suuremman lahjan, kuin espanjalainen ja englantilainen yhteensä; sillä
he tarjosivat ylöllisyydestänsä; mutta nuorukainen, hän tahtoi antaa
teille kaiken kultansa ja omaisuutensa uhriksi. Hän uskalsi henkensä
yhden onnellisen tunnin tähden."
"Rauhoittakaa mielenne, te kuolematon!" sanoi Klairon hymyten ja loi
ujostellen katseensa maahan. "Minä pelastin hänen henkensä, ja annoin
hänen pitää kaksi-kymmentä markkaansa."
"Mitenkä niin? Halveksuitteko te rakastuneen sydämmen jalo-mielistä
lahjaa?" kysyi Voltaire pahastumalla.