Kirkevaagenin rinne oli ruskea ja täplikäs myöhäisen kevätlumen
jälkeen, joka nyt, heinäkuun alkupäivinä, oli sikäli sulanut.
Alhaalla puro-uomissa, varjossa, oli vielä likaisia, jääreunaisia
lumipälviä, kovia kuin kivet, joita vesi kärsimättömänä alta uursi.
Mutta vaivaiskoivu seisoi kostealla maalla lehdet hienoimmalla
hiirenkorvalla, oikoillen, mikäli laatuun kävi, rustottuneita oksiaan
talven painon ja rasituksen ja nyt viimeksi kevätsulamisen ryöppyjen ja
kaikkinaisen kovan menon jälkeen. Eihän ole kaksista olla vaivaiskoivu
tunturinkalteella ja haalia kokoon tuoksuvaa vihreyttä joka kesäksi —
mutta tehtävähän se on, ja hengissähän se oli tälläkin kertaa kestetty,
eikä siis nyt kannattanut puhua vaivoista ja huolista ja kärsimyksistä;
syksyynhän oli pitkälti — auringon ja kesän toiselle puolelle asti!
Kanerva ja ruoho kasvoivat ripeästi ja pian puhkeaisivat kai
keltakellukkaatkin; ne oleilivat mieluimmin purojen reunoilla, joku
niistä pisti päänsä esiin keskeltä jäätikköäkin!
Oli tämmöistä siunattua auringonaikaa nyt, kaksinkerroin toimivaa —
sekä päivin että öin — ja lumisade kesäkuun lopulla oli oikeastaan vain
tehnyt hyvää tasaisella kosteudellaan, kun se jälleen suli.
Pihlajat kukkivat vaaleanpunaisina ruskeilla rinteillä, — ja yleensä
oli näillä seuduin nyt mitä ihaninta eikä kenelläkään ohut valittamisen
syytä — — —
* * * * *
Jyrkkää, käärmeenä kiemurtelevaa polkua ylöspäin kulki muudan mies
ripein askelin. Oli märkää ja niljakasta, niin että jalka livetti ja
hänen täytyi käyttää keppiä tukenaan; matkalaukku riippui olkahihnassa
ja hän muutteli kärsimättömänä sen asemaa selässään aina kun se
retkahti yli hänen kompuroidessaan kumarassa mäkeä ylös.
Se oli Jan Högh, maalari.
Miehen posket hehkuivat ja silmät loistivat hänen ponnistellessaan
ylöspäin. Viimeisen törmän alla, pari askelta laelta, seisahtui hän,
hengitti syvään nojaten rinnallaan keppiinsä ja jäi pitkäksi aikaa
tähän asentoon.
Sitten joustavuntui hän äkkiä, nosti päänsä pystyyn ja nousi ripeästi
törmän laelle.
Siinä se oli hänen edessään taas tuo laaja, valtava kuva!
Viileä tuulenhenki vuonolta kaukaa alhaalta pitkin tasaisesti kohoavaa
kanervakangasta lehahti häntä vastaan kuin tervehdys: terve tulemaan
takaisin pitkän vuoden poissaolon jälkeen!
Ilta-auringon edessä oli keveä pilvihuntu, kaukaisten vuonojen yllä
pohjoisessa purppurahehkuista tulta ja vuonossa kimmelsi viininsinistä
verta; kanervavierre pensaineen ja kivineen oli kuin ruskeaksi
pronssiksi jähmettynyt virta, tuolla täällä poronjäkälän hopeapälviä
koko laajan maiseman puitteina tummansinisiltä siintävät vuoret
kahdenpuolen; ylinnä huipuilla kimmelsi jää kiiltävänvihreänä ja lumi
häikäisevän valkoisena.
Ja yhtämittainen purojen solina ja koskien kollina täällä ja tuolla
— puhtaat, selkeät piirteet taivaan alla ja kaikki hiljoilleen
yhteensulavat värit, jotka kokoontuivat vuonon kimaltavan pinnan
ympärille — — —
— Herra Jumala! kuiskasi hän.
Hän otti vaistomaisesti lakin päästään, ja tuulenhenki hulmutti hänen
tukkaansa, vilvoitti hänen kuumaa otsaansa.
Verkalleen, vitkastellen siirsi hän katseensa kuvan tuikkivaan
keskustaan, vuonon kiiltävään kalvoon, kiintyi siihen lujemmin ja
määrätymmin ja seurasi, yksityiskohtia: tuolla oli lahdensuu, tuolla
— kaihtavien koivujen takana — Naissaari kuiskivine laineineen, — — —
niinkuin ennenkin, kaikki niinkuin ennen, tämän vuoden muuttamatta,
joka hänelle itselleen oli ollut kuin kymmenen vuotta — tai kuin
jotakin aivan uutta, alusta alkaen!
Ja hän itse niin levottomana, hengästyneenä ja hämmentyneenä, niin
hämmästyneenä ja huolissaan — — — ja tuossa tuo, joka hänen edessään
avartui syvässä levossaan vuodesta vuoteen, oman itsensä kanssa niin
rauhassa. Mikä kuilu erottikaan hänet, kun hän nyt jälleen seisoi
täällä — ja tämän!
Se ei ollut vain suuri, seesteinen tilavuus, peninkulmien matka
tältä kalteenharjalta pohjoisen tuntureille, joka erotti, — eikä
myöskään se omituinen moitteentunne, että oli ollut täältä poissa
kokonaisen vuoden; sisimmällä hänen sielussaan olivat kaikki ne
peninkulmien taipaleet, jotka hänen kaipuunsa oli kuljettava, kaikki
se raivaamattomuus, epäselvyys ja hankaluus, joka hänen oli raivattava
läpi päästäkseen perille ja — omaan itseensä!
Jan Högh tunsi ihmetellen äkkiä tämän selkeästi. Nyt tuli varmana
ja selkeänä häntä vastaan ainoa, luonnollinen vastaus kaikkiin
kiduttaviin kysymyksiin, joiden kanssa hän oli kamppaillut ja hikoillut
viime vuoden kuluessa ja jotka olivat olleet pistävänä okaana hänen
mielessään, häirinneet ja hermostuttaneet hänen päiviänsä, värittäneet
ja täyttäneet hänen unelmiansa — olleet hänelle katkeruuden kalkkina,
omantunnon vaivana; kaikki, mikä ennen oli ollut hänelle iloksi ja
huvittanut hymyksi, oli sen rinnalla kalvennut ja kuihtunut ja kaikki,
mikä hänestä ennen oli ollut suurta, musertunut pieneksi — — —. Kuinka
hän olikaan hapuillut ja häilynyt, — ja nyt äkkiä oli se hänen edessään
niin lempeänä ja siunatun selkeänä: kaikki tuo, joka lopulta oli ajanut
hänet tänne takaisin rauhattomaan pakoon, olikin pohjaltaan vain hänen
kiinteä, syvä kaipuunsa omaan itseensä sellaisena kuin se kuvastui
tämän maiseman ilta-auringossa ja hiljaisuudessa, omaan itseensä
semmoisena, jommoinen hän tunsi sisimmältään olevansa ja tahtoi — — —
* * * * *
Hän painoi lakin lujasti päähänsä, tarttui keppiinsä ja lähti kulkemaan
eteenpäin.
Niin, siinä ei ollut epäilyä, se oli totta, että täällä oli hänen
edessään ensimmäinen, suuri taidetehtävä, joka oli sen arvoinen, että
hän siihen kohdisti kaiken kykynsä, kaiken uskalluksensa ja työnsä
koottuna keskitettynä tarmona!
Niinpä kulki hän varmana ja hilpeänä alaskäsin ja tervehti hymyillen
tuttuja paikkoja; hautuumaata ja sen pientä koivulehtoa, jossa
rouvavainaja lepäsi, kangasmaata sen ympärillä, missä hän kerran oli
tuskitellut ja nähnyt Sunnivan ja tohtorin. Jo häämöittivät talojen
katot, jo vilkahteli lahden pinta koivulehvien välistä, — tuossa oli
puutarha ja pieluspihlajat.
Hän hiljensi askeleitaan.
Mitenkähän he tuolla mahtoivat ottaa hänet vastaan nyt? Tohtori — katse
paheksuvana — ja Sunniva? Ei, häneen saattoi hän turvallisesti luottaa.
Huomaamattaan oli hän tullut aivan puutarhan sisään ja pysähtynyt
verannanportaille. Salin ovi oli auki ja sisältä kuului hapuilevaa
pianonsoittoa — näppäinten koskettelua vain ylimalkaan, ilman
tarkoitusta.
Kasteenkosteassa ilmassa tuntui puutarhan kukkien tuoksu voimakkaana,
ja sisältä kuuluva soittelu keskittyi keinuvaksi, aavistelevaksi
alkusoitoksi — — — Jan Högh seisoi käsi porraskaiteella ja kuunteli kun
Sunniva alkoi laulaa:
Mitä viserti lentävä lintunen,
mitä kertoi kuiskina tuulen?
Mikä ilmassa jälki on pilvien,
mitä laulua laineilla kuulen?
Mitä mietin mä itse tietämättäin
ja miksi sydämeni sykkivi näin —?
Ah, onneahan kaipaan,
ja onneen pyrkinen!
Hänen oma tuttu laulunsa viime vuodelta ja Sunnivan tuttu ääni — — —
ja vielä kerran väreili se hänen kuuluvilleen kuin rukous, kuin riemu,
kuin tuivertava tuska:
Ah, onneahan kaipaan
— — ja onneen pyrkinen!
— Sunniva! huusi hän. Säestyksen vaimenevat soinnut seisahtuivat
rutosti — silmänräpäyksen äänetön hiljaisuus — niin harppasi hän
portaita ylös ja seisoi jännittyneesti hymyillen kynnyksellä.
Salissa ei ollut ketään muuta kuin — kuin solakka kalpea nainen
pianon ääressä, käsi povella, tuijottaen mustilla silmillä — melkein
mielettömänä — — —!
— Hyvää päivää, Sunniva!
Häntä ahdisti hiukan astuessaan Sunnivaa kohti, joka seisoi ihan hiljaa
ja oli niin kookas ja solakka, hiukset pään päällä raskaina kultaisina
kassoina — niin vieras, naiseksi kasvanut — — —!
Hänen täytyi astua aivan liki ja tarttua käteen.
— Täällä minä taas olen maankiertäjänä. Otatko minut hoitoosi vielä
kerran, Sunniva?
Tämä väikkyi hymyilyn ja punastumisen välillä ja punastui taas —:
— Oo, sinä — sinä säikäytit minua niin — — —
Jan Högh koetti nauraa luontevasti.
— Niin, väärinhän oli yhtäkkiä huutaa, mutta kun sinä lauloit vanhaa
viimevuotista lauluamme, — ei, Sunniva, kuinka hauskaa on jälleen nähdä
sinua! Ja kuinka sinusta on tullut suuri, niin täyskasvuiaen daami!
Saanko minä jäädä tänne taas?
— Kyllä, tottahan sen tiedät.
— Eikö isäsi ole kotona?
— On, vastasi hän ja kääntyi äkkiä, — minä menen häntä noutamaan.
Hän meni ulos ruokasalin kautta konttoriin. Jan Högh seisoi ja katseli
menijää — sorja oli selän ryhti, hame maahan ulottuva ja astunta
levollinen ja hillitty.
Tohtori tuli Sunnivan kanssa ja lausui hänet herttaisesti
tervetulleeksi, oli ystävällinen ja lempeä, mutta huomattavasti
vanhentunut. Sunniva meni noutamaan mamseli Gundestadia, joka saapui
kaikkine pitseineen suuresti hämmästyneenä ja niin hämmentyneenä, että
tervehdys oli jäädä kesken — kurkkuun nousevan itkun tähden!
Ylisten vierashuoneessa tervehti Jan Högh suurella nautinnolla
vanhoja tuttaviansa ruusuja, jotka juuri olivat nupulla, muuria ja
himmelisänkyä — leveää, verratonta vuodetta, joka otti hänet niin
pehmeästi ja vieraanvaraisesti kelluvaan syliinsä — lopenväsynyt kun
hän oli.
* * * * *
Jan Högh oli lähtenyt Naissaarelle jo seuraavana iltana, kun hänen
tavaransa olivat saapuneet kankaan yli päivällä. Hän souti ulos nyt
aikaisemmin ja viipyi myöhempään kuin viime vuonna — valaistusta
riitti kylliksi koko sen ajan, ja nyt oli työskenneltävä tarmokkaasti
ja käytettävä hyvänsään aikaa, niin kauan kuin sitä kesti! Ja hänen
tarmonsa ja ahkeruutensa oli näinä öinä valtava.
Ettei Sunniva seurannut mukana, oli pohjimmalta parasta; niin ei hän
seissyt jaarittelemassa ja eksynyt pois koko tunnelmasta ja menettänyt
aloitetta päästään — niinkuin viime vuonna.
Mutta pieni pettymys oli se kuitenkin ollut ja niin merkillinen!
Ensimmäisenä iltana ei hän tullut edes pyytäneeksi häntä mukaan, ei
tullut tilaisuuttakaan; Sunniva sanoi vain ihan rauhallisesti hyvää
yötä ja antoi hänen mennä yksin! Sitten kävi ilmeiseksi, että hän
suorastaan karttoi antaumasta keskustelemaan siitä — ja kaikesta muusta
viimevuotisesta.
No, se asettui kyllä siitä — hän oli täysikasvuinen nyt, ja semmoinen
vaatii aikansa; eikähän voi vaatia että kaiken tulee olla täsmälleen
kuin ennen kokonaisen vuoden kuluttua. Tietenkin se, joka on kaukana ja
ikävöi ja muistelee menneitä, tekee koko joukon vääriä kuvitelmia.
Mutta jota useampi päivä meni, sitä enemmän alkoi se kuitenkin kiusata
Jan Höghiä; — tämä muutos tohtorintalossa hänen ja sekä Sunnivan että
tohtorin jopa mamseli Gundestadinkin välillä! Hän yllätti itsensä
sitä miettimästä keskellä työtänsä, — ja keskittyi taas harmistuneena
tauluunsa; juuri tämmöistä hajamielisyyttä hän enimmän pelkäsi, nyt oli
pysyttävä jäykästi ahkerana.
Ulkona vuonolla olivat kalastajaveneet. Peder Martin parka oli kuollut
talvella, ja nyt oli hänen paikallaan kauimpana kaksi venettä, kun taas
Esaias Ismael ja Hans Joelsen olivat pitäneet omansa. Ne kaksi uutta
olivat kotoisin lahden toiselta puolelta. Jan Högh oli silloin tällöin
saanut käyntiin keskustelua vanhain ystäväinsä kanssa, kun yksinäisyys
kävi liian rasittavaksi. Hans Joelsen oli vielä ylen suosiollinen
runsaan kyytirahan vuoksi viime vuonna — kotimatkalla.
— Sillä kertaa, niin! hymyili Jan Högh itsekseen kotimatkaa
ajatellessaan. Hän seisoi sekoittaen väriä maalilaudalle; siitä oli
nyt juuri viikko kun hän oli tullut ja maalaus oli hyvässä menossa
eteenpäin.
— Sillä kertaa, niin! lausui hän ääneen. Ja niin johtui hänen mieleensä
viimeinen kohtaus Sunnivan kanssa ja lappalaisvaimo mäenrinteellä; hän
oli niin käennyt kysyäkseen Sunnivalta ja saadakseen siitä selkoa;
mutta siihenkään ei Sunniva antanut tilaisuutta. Hän liikkui yleensäkin
kotona kalpeana ja hiljaisena niinkuin vieras ihminen; oli kuin kaikki
pirteys olisi hänestä kadonnut — hän ei ollut edes isäänsäkään kohtaan
niinkuin ennen, niin lämmin ja ylitsevuotavaisen hellä.
Ja että tohtori, huolimatta hymyilevästä ystävyydestään, ei ollut
unohtanut hänen lähtöänsä viime vuonna, oli kylläkin ilmeistä. Hän
kääriytyi ylhäisesti vaippaansa eikä antautunut niinkuin ennen
mihinkään keskusteluun yli aivan leikkisän ja jokapäiväisen. Muutoin
näytti hän sekä murheelliselta että väsyneeltä.
Yksinpä mamseli Gundestadkin oli umpimielinen ja sulkeutunut. He
olivat Jan Höghin suhteen kaikki tyynni ystävällisen torjuvia,
ja — niin, eihän hänellä tietenkään ollut mitään oikeutta heidän
tuttavallisuuteensa — ei tietenkään! Mutta outoa se vain oli — ja hiton
ikävää, viime vuoteen verraten.
Vain viimevuotiset iltahetketkin! Nyt ei ollut puhettakaan siitä
nautinnosta.
— No — se sai olla samantekevä, nyt oli kyseessä vain pääasia — saada
työ valmiiksi eikä antautua asiattomiin ajatuksiin ja aprikoimisiin.
— — — Näin seisoi hän melkein joka yö, ja vähitellen alkoi edistyminen
hidastua; häntä seurasi työmaalle yhä kasvava odotus, jonkinlainen
jännitys, mitenkä tämä päättyisi, — ja raskasmielisyys, jonka hän tunsi
ja näki olevan kuin varjon tohtorintalon yllä ja joka lopuksi tuntui
vievän valon hänen maalaukseltaankin.
Tämä vaikeneminen kävi sietämättömäksi. Hän tunsi sen vihdoin kuin yhä
pingoittuvan jännityksen väräjävissä viulunkielissä, joka tunti, joka
kului, pingoitti yhä enemmän ääniherkkiä jänteitä ja nyt koko koje kuin
soimaan puhkeamassa — nyt täytyi tulla kirvottava käyränveto — — —
* * * * *
— — — Eräänä helteisenä iltapäivänä istui hän vihdoin Sunnivan kanssa
kahden verannalla ja päätti, että nyt hän kysyy!
Sekunnit värisivät sanattomuudesta hänen ja Sunnivan välillä, joka
istui toisella puolen kahvipöytää ja virkkasi äänettömänä.
Jan Högh katsoi hänen kudelmaan päin painuneita kasvojansa, niin
kalvakkaita ja kauniita, kapeaa suorapiirteistä nenää, pitkiä
silmäripsiä, hienon ihon alta kuultavia hermostuneesti tykyttäviä
suonia — — — levollista hengitystä ja harsonhienojenkohohihojen alta
häämöittävien käsivartten ja olkapäiden liikettä.
— Kuule, Sunniva!
Hän kohotti suuret silmänsä — nuo kummalliset silmät, joiden sielu
heijastui yli koko kasvojen, niin ettei niissä ollut muuta kuin nuo
syvät, mustat silmät.
— Sinun pitäisi taas laskea hiuksesi alas?
— Miksikä niin? hymyili hän ja muuttui taas kalpeaksi ja mykäksi
luodessaan silmänsä alas.
— Niin minä tuntisin sinut paremmin viime vuodelta.
— Oo!
Hän virkkasi edelleen, ja Jan Högh vaikeni. Sininen sikarinsavu häilyi
ohuina viiruina hänen edessään.
— Kuule, Sunniva!
— No?
— Minkävuoksi sinä olet semmoinen minua kohtaan?
Hän punastui ja kysyi ylös katsahtamatta:
— Mimmoinenka?
— Oletko sinä minulle vihainen?
— En toki!
— Mikset sinä enään sano minua maalarimestariksi?
— Oo —!
— Minkä takia sinä et enään laisinkaan tahdo tuntea minua, miksikä
annat minun kulkea täällä ja katsoa sinua siinä uskossa, että sinä
olet minulle vihainen etkä tahdo tietää minusta enään? Ja mikset sinä
enään seuraa minua iltaisin, vaikka tiedät, etten minä voi saada aikaan
siellä mitään yksinäni?
Hän ei vastannut, painoi vain päänsä vielä syvemmälle. Jan Högh
nojautui tuolinsa selkämystä vasten ja jatkoi matalalla äänellä,
melkein synkästi:
— Sinä olet tullut minusta niin suureksi, täyskasvaneeksi ja ylvääksi,
Sunniva, että vähältä en arvaa sinua puhutella. Mutta jos olet minuun
loukkaantunut, jos vielä muistelet, että minä läksin viime vuonna sinun
luotasi sillä tavoin — niin voisit ainakin sanoa sen minulle. Niin
minä saisin sanotuksi sinulle, että minä kadun sitä — en ole koko tänä
vuonna tehnyt muuta kuin katunut, katunut niin kamalasti! Kun sinä vain
sanoisit minulle, että se on se, joka on tiellä — sekä sinun että sinun
isäsi puolelta — kun minä saisin vain luvan puhua siitä, niin sinä
varmasti ymmärtäisit minut ja antaisit minulle anteeksi, Sunniva! Mutta
sinä et sano mitään, annat vain minun kulkea ja kiusaantua — — —
Sunniva katsahti häneen silmät täynnä kyyneleitä ja sanoi kiusaantuneen
näköisenä:
— Minä en ole sinulle vihainen, en mistään, maalarimestari!
— Mitä se sitten on, Sunniva? Mikä teidän on kaikkien? Minä en keksi,
missä vika on — olenko minä tehnyt jotakin sopimatonta — minusta tuntuu
kuin kulkisin täällä kuin rikollinen — — —
— Ei, ei toki — — —! kuiskasi hän.
— Rakas, pikku Sunniva, sanoi Jan Högh ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen pöydän yli, — etkö sinä voi niinkuin viime vuonna
olla minun hyvä, pikku ystävättäreni ja kertoa minulle, mikä sinun
sydämelläsi on? Tee se, kuule, niin saat nähdä, että meidän on hyvä
olla taas, molempien!
Sunniva kamppaili itkun kanssa, nousi äkkiä ja meni sisään kädet
kasvojen edessä. Jan Högh jäi istumaan yksin ja kuuli hänen
askeleidensa nopeasti rientävän portaita ylös sisälle. Hän istui ison
aikaa ja rummutteli sormillaan pöytää — — —
Hänen mielessään kuohahti raskas tunne, joka veti häntä jollakin
tuntemattomalla voimalla hänen peräänsä, huumaava kiintymys, viehätys
häneen; ja kun hänen askeltensa kaiku kuoli oven kumeasti paukahtaessa
kiinni, tunsi hän hetken pistävän kipeää yksinäisyydentunnetta.
Hän nousi ja kuivasi otsaansa — aivanhan hänen oli tullut kuuma!
Hän meni puutarhaan ja edelleen sillalle, missä hän pysähtyi
neuvottomana ja tyhjänä, kunnes hän äkkiä polkaisi maata:
— Ei, nyt menen suoraan mamseli Gundestadin luo.
Ruokakamarissa keittiön takana tapasi hän hänet. Hän istui puutuolilla
puhdistamassa hopeoita, kalisevia kahveleita ja lusikoita. Täällä oli
Jan Högh useammin kuin kerran istunut viime vuonna ja nytkin astui hän
sisään hilpeästi tervehtien ja hypähtäen istumaan penkin päähän, niin
että kupit ja kulhot tärähtivät seinähyllyillä.
— Hyvää päivää, mamseli Gundestad! Mitenkäs nyt on mielialan laita?
— Oo, tekö!
— Minäpä minä! Minun mielialani on ihan alakärsänä, mamseli.
— Jestas, mitenkä niin?
— Oletteko pannut merkille, että tämä on ensimmäinen kerta sitten viime
vuoden, jolloin istun täällä teidän luonanne, mamseli Gundestad? Tehän
olette aivan hylännyt minut nyt — ja vielä kummastelette, että mieli
masentuu!
Mamseli Gundestad kierteli ja kiemurteli viimeiseen saakka hänen
käärmekiedonnastaan päästäkseen. Mutta tällä kertaa Jan Högh ei
hellittänyt ja kun hän lopuksi piti kokonaisen katkeruuden ja
raskasmielisyyden esitelmän uskottomuudesta ja ystävyyden pettämisestä
ja yksinäisyyden tuskista, ei mamseli Gundestad kestänyt kauempaa:
— Niin, onhan täällä kyllä tapahtunut jos jotakin, mutta ei ole mikään
ilo sitä kertoa. Täytyy panna luottamuksensa kaikkivoipaan Jumalaan ja
toivoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin!
— Mutta kun minä viime vuonna läksin, oli kaikki vielä hyvin, mamseli!
— Eikä ollut, kyllä se jo silloin oli alkanut, vaikka Herra tietää,
kenties se olisi käynyt paremmin, jos te olisitte viipynyt vielä
jonkun aikaa; teistä oli niin suurta iloa ja hauskuutta, nähkääs, että
raskasmielisyys ikäänkuin ei päässyt juurtumaan niin syvälle.
— Niinpä kertokaa minulle sitten kaikki, mamseli Gundestad! Kenties
voin auttaa hiukan nytkin!
— Sen tosiaan Jumala suokoon! lausui mamseli Gundestad ja pysäytti
hetkeksi puhdistelun jääden miettiväisenä istumaan.
— Niin, nähkääs, — alkoi hän vihdoin — te muistatte ehkä, että minä
puhuin hiukan eräästä Sunnivan tädistä; oli liikkeellä jotakin huhua,
että hän kulki lasta etsimässä. Me emme siitä paljoa uskoneet, kun
emme koskaan kuulleet mitään varmaa, kunnes tohtori kerran — juuri
sinä päivänä, jolloin te olitte matkustanut — kertoi minulle, että tuo
täti oli ollut papin luona ja käyttäytynyt kuin mielipuoli ja vaatinut
Sunnivaa luovutettavaksi hänelle ja paljon muuta, josta pappi oli
puhunut tohtorille. Niin kului kuukauden päivät syksyllä enkä minä
luule tohtorin olleen siitä huolissaan, kun ei siitä kerran enempää
kuulunut. Mutta sen kyllä näimme, että Sunniva siitä päivästä alkaen,
jolloin te läksitte, tuli raskasmieliseksi ja yhä hiljaisemmaksi.
Usein huomasin hänestä, että hän oli itkenytkin. — Niin, useinhan sitä
erehtyy, nähkääs, ja niinpä minä päättelin itsekseni, että lapsi suri
ja ikävöi teitä! Ja niin tohtorikin arveli, sen kyllä näki, sillä
joskus hän hymähti minulle ja viittasi, että pikkutyttöjen sydänsurut
ovat ohimenevää laatua. Mutta pian näimme asian kyllä toisessa valossa,
sen pahempi.
Eräänä yönä hän, nähkääs, ei tullutkaan kotiin!
Ja kun tohtori ja minä istuimme iltaa myöten odottamassa Sunnivan
tavanmukaista kotiintuloa, kun hän aterian jälkeen oli ollut
kävelemässä, arvasimme me, mitä pitemmälle aika kului, ilman että
kumpikaan sitä oikeastaan sanoi, mitä oli tekeillä.
Me lohduttelimme toisiamme hetken sillä, että hän ehkä oli saattanut
mennä pappilaan — mutta sitä ei tietenkään kumpikaan meistä uskonut.
En tiedä, kumpaako oli surullisempi ajatella, Sunnivaako itseään
vaiko tohtoria, joka istui siinä ja näki uudelleen koko onnettomuuden
entisiltä rouvavainajan ajoilta.
Se oli nähkääs se mielipuoli tätiraukka, joka oli pitkät ajat
kierrellyt täällä talon ympärillä ilman että kukaan oli häntä nähnyt,
mutta vaaninut Sunnivaa ja puhellut hänelle kaikenmoista. Hän tahtoi
saada hänet mukaansa Inariin Suomeen ja pani lapsenpään täyteen
kaikenmoista lörpötystä hänen äitivainajastaan ja että tohtori muka
oli ollut paha ja ilkeä hänelle ja anastanut hänen rakkautensa hänen
omalta suvultaan — ja paljon kaikkinaista tuommoista, jonka me sitten
jälkeenpäin huomasimme Sunnivasta puhuessamme hänen kanssaan. Me saimme
hänet tosin mukaamme takaisin löydettyämme hänet, mutta sitten alkoi
sama surkeus kuin rouvavainajan aikana; meidän täytyi vahtia lasta
joka päivänhetki ja tohtoriparka vanheni muutamassa yössä. Välistä
saattoi Sunniva puhjeta mitä hurjimpaan kiihkoon meitä vastaan, niin
ettei häntä ollut tuntea samaksi; mutta enimmäkseen oli hän hiljaa
itseksensä eikä sanonut sanaakaan; kalvaaksi ja kivuliaaksi kävi hän
talven mittaan, oikein harmaaksi ja surkeaksi. Niin lähetti tohtori
hänet kaupunkiin siinä joulun alla koettaakseen jos se auttaisi. Ja
sillä välin sai hän papin ja voudin avukseen ja sen lappalaisvaimoparan
vihdoin lähetetyksi etelään Trondhjemin mielisairaalaan, ja siellä hän
nyt on. Mutta eräänä päivänä ilmestyi Sunniva kotiin, aivan sairaana
koti-ikävästä; hän oli paennut kaupungista ja niiden luota, joiden
luona hän asui eikä suostunut millään ehdolla palaamaan takaisin. Mutta
kun hän sitten kerran sai tietää, että täti oli lähetetty Rotvoldiin —
se oli kai tammikuussa, muistaakseni — tuli hän aivan kuin vimmatuksi!
Ei, sitä ei käy kertominenkaan, nähkääs, sitä tuskin osaa ajatella!
Hän puheli aivan päättömiä ja se mielisairas oli kai saanut hänen
päähänsä kaikkinaista uskonnollista mielettömyyttä, jota oli mitä
kauheinta kuulla. Lopulta sairastui hän kuumeeseen emmekä me enään
uskoneet hänen toipuvankaan, niin raastoi tauti ja kaikki tämä ahdistus
lapsiparkaa sekä sielusta että ruumiista! Mutta, Jumalan kiitos, hän
tointui vihdoin, kun maaliskuulla alkoi tulla vähän valoisampaa, ja
siitä pitäen on hän ollut kylläkin terve, vaikkakin niinkuin itse
näette kalpea ja laiha. Mutta se, mikä on jäljelle jäänyt, on kaikkein
pahinta; minä luulen — Herra armahtakoon — mutta niin minä luulen,
että hän on alkanut vihata omaa isäänsä! Pelokkaana ja arkana liikkuu
hän meidän keskellämme, emmekä koskaan pääse hänestä perille; Jumala
tohtoria lohduttakoon — ja lasta tietenkin myöskin!
Mamseli Gundestad niisti nenäänsä ja itki ja vaaputteli ruumistaan
tuijottaen kyyneltensä lävitse.
— Enkä minä näe mitään apua millään suunnalla!
Jan Högh istui järkytettynä kuunnellen.
— Ettei tohtori kauan sitten ole lähettänyt häntä etelään,
Kristianiaan, missä hänellä on sukua — — —
Mamseli Gundestad pudisti toivottomana päätään.
— Herra siunatkoon, kyllä hän sitä on koettanut. Mutta se matka,
joka ennen oli Sunnivan suurin toive, on nyt hänestä kauhistus, niin
ettei lopulta sitä hänelle edes raatsita mainita! Hän purskahtaa vain
itkemään. Ei, ei, ei! Minä en keksi, ellei Jumala auta.
— Mutta hänhän on nyt aivan levollinen, minun nähdäkseni, eihän hänessä
huomaa semmoisesta merkkiäkään!
— Ei, Jumalan kiitos, kiivaus ja ne kohtaukset ovat ihan ohi nyt; mutta
niin vaikeneva ja itseensä sulkeutunut, nähkääs. Siitähän on jo kauan,
kun me olimme hänestä huolissamme sillä tavoin kuin talvella — mutta
näettehän itse, mikä ero lapsessa on viime vuoteen verraten. Oli niin
ilahduttavaa, kun hän vähitellen alkoi soitella ja laulella hiukan taas
alkukesästä; mutta muutoin ei hän näytä montakaan elonmerkkiä. Hän
lukee kyllä tohtorin johdolla niinkuin ennenkin, mutta hiljaisesti ja
raskaasti kai sekin käynee.
— No niin, huokasi mamseli Gundestad lopuksi — kaikkihan on Jumalan
kädessä.
— Niin, niin, mamseli Gundestad, niin kai, sanoi Jan Högh ja siveli
vanhan naisen tukkaa. Lähti sitten ulos tavanmukaiselle, pitkälle
kävelylleen ennen iltaa.
Viime aikoina oli hän suunnannut kävelyretkensä pitkin lahden rantaa,
ja kun hän palasi, oli tohtorintaloon sillä välin tullut vieraita.
Pappi Kjaer ja tuomari olivat kävelleet kankaan poikki kauniissa
ilmassa, kun tuomarin oli Kirkevaagenissa odotettava sunnuntaihin
laivatilaisuutta kaupunkiin.
Jan Högh tapasi kaikki, kolme herraa salissa keskustelemassa tuomarin
varsinaisesta asiasta; oli kysymys, eivätkö kaikki piirikunnan
virkamiehet voisi liittyä yhteen vuokraamaan jotakin vapaana olevaa
pientä höyrylaivaa käytettäväksi käräjämatkoilla, — ja yliluotsi, joka
oli hankkeen etunenässä, oli ajatellut, että kulkuvuorot voitaisiin
kyllä sovittaa käräjäin mukaan.
Suostuisiko tohtori tuumaan! Ei ollut epäilyäkään, etteikö se
kannattaisi paremmin kuin kallis venekyyti ja sitten päästäisi
odotuspäivistä, jotka täytyi maata vartoillessa höyrylaivaa mennen
tullen vuonojen varrella.
Jan Höghiä tervehti pappi erinomaisen lämpimästi, kun taas tuomari
tirkisteli häntä lasiensa takaa:
— Luulenpa, Herra varjelkoon, että olette saanut haivenia leukaanne,
herra Högh!
— Niin olen, vastasi hän hilpeästi, — olen vain odottanut herra
tuomarin partaveistä!
Tohtori oli erittäin pirteänä ja niin tyytyväisenä, jommoisena Jan Högh
ei ollut nähnyt häntä vielä tänä vuonna. Mamseli Gundestadin hyvän
aterian jälkeen tuli Burgundi sisään — myöskin ensimmäistä kertaa —
ja hyvät sikarit, kimaltavat lasit ja toden totta koko viimevuotinen
mieliala!
— Niin, sinä pappi tahdot tietysti lämmintä totia, — ole hyvä, keittiö
kiehuu.
— Ah! — maiskutti tuomari runsaan, raskaan viinin jälkeen, te olette
aatelismies, tohtori! Meidän rakas pappimme sitävastoin on, sääli
sanoa, alaspäin menossa. Minä vakuutan teille, että hän eilen illalla
tahtoi minua tekemään totia — paloviinasta!
— No te sitten totisesti ette ole aatelismies, rakas tuomari! — lausui
pappi keittiön äärestä — asia on niin, että vaimoni eilen epähuomiosta
oli kaatanut karahviin viinaa arrakin asemesta, — ja sitä minä nyt
saan yhtämittaa kuulla häneltä. Se on mahdollisesti juriidinen käsitys
jaloudesta — mutta ne juristit!
Verannanovet avattiin, ja sikarinsavu — papilla oli muuten piippunsa
mukanaan — kokoontui virtaaviksi piiriksi salin ylle ja kierteli
kolmen vanhan herran ympärillä heidän istuessaan hyvällä, herttaisella
tuulella pöydän ympärillä lasien, pullojen ja tummanpunaisen viinin
ääressä. Jan Högh oli hiukan keskustelun ulkopuolella, mutta viihtyi
mainiosti, ja varsinkin huvittivat häntä tuomarin huomautukset, kun
paikalliset olot ja ihmiset tulivat puheeksi. Lämpimän ilon tunteella
katseli hän tohtoria, joka oli aivan vanhoissa vireissä ja nauroi ja
jutteli mukana.
Sunniva istui mamseli Gundestadin kanssa akkunan luona virkkaus
kädessään ja seurasi hymyillen, keskustelua. Jan Högh loi häneen
silloin tällöin viimevuotisia, hilpeitä salasilmäyksiään, joihin hän
vastasi vähän punastuen ja hämillisenä.
Aika kului, mieliala hilpeni ja tuomari tanssi cancania
permannonmatolla mamseli Brom-vainajan malliin Köpenhaminassa.
Jan Högh alkoi katsoa kehoansa; hän oli tehnyt reippaan päätöksensä —
nyt sujui se äkkiä niin sulavasti, arveli hän, tänä hyvänä, iloisena
iltana, jolloin kaikki viimevuotinen palasi niin luontevasti ennalleen.
— Niin, Sunniva, — sanoi hän nousten ylös — mitä sinä arvelet? Eikö ole
aika meidän kahden siirtyä juhlan vakavaan puoleen? Kello on yksitoista
ja aurinko odottaa ulkona!
Sunniva joutui aivan ymmälle ja katsoi häneen kysyvästi; mutta kun muut
herrat alkoivat vastustella hänen lähtemistään, otti hän puolusteluunsa
Sunnivan niin luontevasti mukaan — syyttipä osittain hänen intoansa
lähteä matkaan — että hänelle suorastaan ei jäänyt mitään tilaisuutta
jäädä pois, ja ennenkuin hän oli täysin tointunut, istui hän veneen
perä tuhdolla Jan Höghin soutaessa.
— Ei — selitti tämä — sinusta on tullut sellainen daami nyt, että
olisi häpeä antaa sinun soutaa. Minä en sentään ole ihan putipaljas
kohteliaisuudestakaan!
Vähän väkinäistähän oli väli alussa; Sunniva istui veneessä ja virkkasi
ahkerasti; mutta Jan Högh ei ollut ollakseenkaan ja jutteli tuomarista
ja papista ja illan keskustelusta ja sittemmin maalauksesta, sen
virheistä viime vuonna: ylimalkaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Paikka paikoin se kyllä kajahti hiukan hermostuneelta ja pysäyksiä
pelkäävältä — — —
Mutta mikäli yön tunnit kuluivat, sikäli tuli heidän välinsä
luontevammaksi, ja hän alkoi puhella vakaammin ja hitaammin, yhä
hartaasti maalaten. Sunniva oli yhä useammin katsahtanut ylös ja
kuunteli, silloin tällöin vastatenkin.
— Joo, se käy kyllä, ajatteli Jan Högh.
Kun he vihdoin läksivät kotiin, riensi Sunniva tarttumaan airoihin, ja
eteisessä erottaessa välähti hänen kasvoillaan pilke entistä eloisuutta
ja sen ohella lieto, lämmin läikähdys salattua kiitollisuutta.
— Hyvää yötä sitten, maalarimestari!
Jan Högh meni tyyten tyytyväisenä ylös portaita ja itsekseen hymyillen
huoneeseensa, — mutta kävi ylen varovaksi ja kulki varpaillaan,
huomatessaan toisen vuoteen siirretyksi sisään hänen sijansa
vastapäiselle seinälle — ja siinä tuomarin partaisen, nukkuvan naaman.
— — Papin ja tuomarin oli määrä palata jo aikaiseen seuraavana aamuna;
mutta ensinnäkin nousivat molemmat ylen myöhään ylös, ja kun toiseksi
tohtori lupasi tulla mukaan jälkeen puolenpäivän, jäivät he.
Tuomarin höyrylaiva lähti Kirkevaagenista vasta yöllä, ja tohtorilla
oli sielläpäin potilas, jota hänellä nyt oli sopiva tilaisuus käydä
katsomassa.
Niin viettivät he valoisaa aamupäivää verannalla, puutarhassa, sillalla
ja kävelyllä pitkin rantaa. Tuomari oli tarjonnut käsivartensa
Sunnivalle ja kulki hänen kanssaan leikkisänä, kuten aina, mutta toisen
aavistamatta kuitenkin urkkien esille yhtä ja toista, joka hänestä
näytti tietämisen arvoiselta. Myöhemmin oli hän menetellyt samalla
tavalla Jan Höghin suhteen; käsivarsi Jan Höghin olalla vei hän häntä
mukanaan kappaleen matkaa ja sai hänet kuvailemaan jokapäiväistä elämää
tohtorintalossa. Jan Högh vastasi välittömästi kaikkiin tuomarin
kysymyksiin — hänellähän oli vain hyvää kerrottavana ja tuomari oli
talon hyvä ystävä! Epämääräisesti se välillä tosin tuntui hänestä
hiukan oudolta — nämä seikathan täytyi tuomarin itsensä tuntea
perinpohjin! Mutta hän jutteli ja kertoi ja yhtyi ilomielin toteamaan
tuomarin kanssa, että tohtorintalossa oli hyvä olla.
Kun päivällinen oli syöty, kahvi juotu ja hiukan, nukahdettu,
sanoivat molemmat vieraat ja tohtori hyvästit Sunnivalle ja mamseli
Gundestadille, kun taas tuomari pyysi Jan Höghiä saattamaan heitä
kappaleen matkaa — — —:
— Nähkääs, pappi ja tohtori käyvät ikäviksi koko matkan mittaan!
Ja Jan Högh lähti.
Vähää edellä kulkivat pappi ja tohtori, tuomari ja Jan Högh jälempänä.
Kun he olivat tulleet hautuumaan ohi, pysähtyi tuomari äkkiä:
— Ei, kiitoksia, herra Högh, nyt en vaivaa teitä enempää! Nyt saatte
mennä kotiin parempaan paikkaan!
Tuomari tarttui hänen käteensä, seisoi hetken ja katsoi häntä hyvillä
harmailla silmillään tuuheiden kulmakarvain alta ja sanoi vihdoin:
— Kuulkaa, nuori ystäväni, tänä vuonna ette toki lähde tohtorintalosta
— sanomatta hyvästiä pikku ystävättärellemme Sunnivalle! Lupaattehan
sen minulle?
— Mutta, herra tuomari — — —
— No, hyvästi vaan, poikaseni! Hei — odottakaahan hiukan,
pikajuoksijat, maalari luopuu meistä!
Jan Högh jäi seisomaan pitkäksi aikaa ja katseli menijöitä, kunnes hän
vihdoin kääntyi — takaisin tohtorintaloon.
Kun Jan Högh tuli saliin, istui Sunniva pianon ääressä; hän lopetti
soittonsa kesken tahtia ja kääntyi heti hänen puoleensa:
— Tiedätkö, minä osaan sen, minä osaan sen!
Ilo loisti hänen silmistään ja Jan Högh totesi ensimmäistä kertaa
näkevänsä niin tervettä väriä hänen poskillaan.
— Minkä sitten?
— Odota, kunnes on syöty, niin saat kuulla — nyt minun täytyy mennä
mamseli Gundestadin luo.
Hän meni ja Jan Högh jäi hetkeksi seisomaan, alkaen sitten kävellä
salissa edestakaisin.
Kuinka kaunis hän oli, tuo omituinen, hienon erikoinen — kuin unelma
runoa ja satua, herkkää runollisuutta koko olennossa! Toisenmoinen kuin
kaikki — — —
Ei, sillä tavoin hän kyllä ei lähde hänen luotaan toista kertaa —
pikku Sunnivan luota! Tietysti oli tohtori kertonut tuomarille hänen
äkkilähtönsä viime vuonna, ja sen täytyi tietenkin herttaisen vanhan
herrasmiehen mielestä tuntua sopimattomalta.
Ei, tällä kertaa hoitaisi hän asiansa paremmin — kun vain saisi häneen
kunnollisen otteen jälleen! Hän kyllä puhaltaa häneen henkeä uudestaan
— — —. Pikku Sunniva!
Hän kulki ja kulki, mamseli Gundestadin ja Sunnivan puuhatessa
keittiössä — ja päähänpälkähdys, jonka hän äkkiä sai, muuttui
vähitellen yhä varmemmaksi päätökseksi hänen polkiessaan matolla tahtia
omille ajatuksilleen:
Kohta kun tohtori huomenna tulee kotia, sanoo hän hänelle, että
Sunnivan pitää päästä matkustamaan!
Kun illallinen oli syöty ja mamseli Gundestad oli asettanut
viinitarittimen salin pöydälle, alkoi hän:
— Niin, mitä se on, minkä sinä sanoit osaavasi kun minä tulin?
— Sen, sanoi Sunniva riemuisana — sen pitkän viime vuodelta!
— Minkä pitkän?
— Sen laulun, »Morsiameni», — jota sinä et uskonut minun koskaan
oppivan tai muistavan!
Hän istui pianon ääreen ja pitkän alkusoiton jälkeen lauloi, Jan Höghin
istuessa nojatuolissa ja katsellessa häntä sivulta:
Joka yö — joka yö ikipitkä —
hän nousevi aaltoillen,
veensinisin silmin katsoo:
— kovin kauan te viivytten!
Tarulinnanne teitä vartoo
korukorallipylvähin,
meripihkaa ja helmiä välkkyy
sen holveissa tuhansin.
Sen yllä korkeena kaartuu
siniseesteinen katto veen
ja alla vuolteissa häilyy
meren metsä lehvineen.
Ja kaiken kaipuunne maisen
tulisimmat toivehet
tosiks tuutivat sydämeenne
meren sävelet ainaiset.
Merenruohoista teettänyt teille
olen pehmyen vuotehen, —
häälahjanne ottakaatte:
nuor' eloni lämpöinen!
* * * * *
Minun päiväni on ikipitkät,
elo mulle on tuskaa vain:
mitä öisin lien unelmoinut
on haihtunut muistostain.
Joka ihmisen puoleen käännyin
ja taivahan Jumalan, —
vaan kenkään ei tiedä he tietä
luo morsion vartovan.
Sinis viettiä outoa tunnen
meren rannalle kuohuvan
kunis ruhkakiville vihdoin
ma hiljaa istahdan.
Niin laineet luokseni kantaa
sanan kumman ja kaukaisen
meren huokauksena rantaan:
kovin kauan te viivytten!
Sunniva nousi ja tuli Jan Höghin luo:
— No, enkös osannut?
Tämä oli aivan mietteisiinsä vaipunut käsi silmillä. Hitaasti väisti
hän sen pois ja katsoi häntä unelmoivalla silmäyksellä hiljaa nyökäten
päätään.
— Jo vain — Sunniva. Osaat kyllä! Kiitoksia vain.
Sunniva istuutui ja he olivat hetken ääneti.
— Minä en ole kuullut sinun laulavan siten kuin tulin. Paitsi sinä
iltana — ulkoa, puutarhasta. Mutta silloin minä en kuullut. —
Sinulla on kaunis ääni. Se on kasvanut — Sunniva. Se on niin ehjä ja
täyteläinen — nyt...
Hän istui puoliunissa ainakin tunnin, eikä Sunnivakaan puhunut mitään.
Vihdoin hän nousi.
— Tule, Sunniva, mennääs taas.
He soutivat melkein vaiteliaina, eikä äänettömyys keskeytynyt,
ennenkuin Sunniva, pitkän aikaa sen jälkeen kuin hän oli alkanut
maalata, kauhistuneena hypähti pystyyn:
— Ei, mutta mitä sinä teet, maalarimestari!
— Tämä on kelvotonta! vastasi hän rauhallisesti, pyyhkiessään rievulla
pois melkein toisen puolen taulua. — Kaikki se, mitä olen tehnyt viime
viikon aikana, on jotakin sotkua, — sen näkee äkkiä; sen huomaa näes
joskus äkkiä ja silloin havaitsee kohtia, jotka eivät laisinkaan kuulu
asiaan — kas nyt tuossakin — roskaa! — puhkesi hän samassa ja vetäisi
puukollaan koko suuren kankaan halki.
Sunniva parkaisi; mutta Jan Högh hymyili:
— Huomenna pannaan alulle uusi. Alusta alkaen.
— Ei, mutta rakas ystävä, lapsi, älä ole niin kauhistunut — niinhän
sinä olet melkein kuin minä olisin silponut sinua itseäsi enkä tätä
kangasta!
Sunniva oli käynyt aivan kalpeaksi ja painoi rintaansa pelästyneen,
hämmentyneen näköisenä.
— Oo, maalarimestari, sitä oli niin paha katsoa!
— Kuinka hermostunut sinä olet, Sunniva, sanoi hän huolestuneena alkaen
kerätä kojeitaan kokoon. — Minä sanon sinulle, mitään ei pidä ruveta
parsimaan, — jos mikä on mennyt vikaan, niin ei muuta kuin uudestaan
vain alusta pitäen.
— Uh! — mutta tuommoisessa maalauksessa on ikäänkuin jotakin elävää — —
—!
— Se mikä on elävää, se on täällä — vastasi hän vakaasti ja näytti
otsaansa — ja sitä ei ole silvottu — eikä silvota tällä kertaa,
Sunniva, niinkuin, viime vuonna. Nyt saat nähdä, että taulu alkaa elää
huomenna uudelleen!
He soutivat kotiin, mutta kun vielä ei ollut myöhäistä, jäivät he
verannalle istumaan. Mamseli Gundestad oli mennyt maata.
Sunnivan laulun herättämä mieliala asui vielä hänessä — niinkuin
liikkuva sumu liukuen hänen ajatustensa ympärillä, täyttäen ne suurilla
tummilla kuvilla ja häälyen edestakaisin kasvamatta ja selvenemättä.
— Tahdotko viiniä, maalarimestari?
— En kiitos, ei nyt enään.
Hän istui hetken ääneti, nousi sitten ja meni sisään pianon ääreen,
missä oli esillä Beethovenin sonaatit. Hän selaili ja koetteli
muutamia, mutta päätyi vihdoin soittamaan »pathétiquea» — sen
ensimmäistä, osaa kumeanraskaine sointuineen. Lopetti siihen ja tuli
taas ulos.
— On jotakin, jota taiteessa sanotaan suureksi säveleeksi. — Sävel,
jota kaikki maailman taide etsii ja aavistaa, mutta jonka vain oikea,
todellinen taide löytää ja jota vain harva, jos kukaan, on uskaltanut
täysin tavata, sillä ihminen ei saa nähdä Jumalaa! Michelangelo,
Shakespeare, Beethoven — he ovat soittaneet sitä mahtavin soittimin,
täysin ottein, runsain soinnuin — Kuningas Lear arolla ja näes, narri
sankarin jaloissa on juuri peite Shakespearen silmillä — hän ei
rohkene katsoa Jumalaa silmiin! Dante Alighieri on sen löytänyt; mutta
Beethoven nostaa sen korkeimmalle, Beethoven, jättiläinen. Kuunnella
häntä täydessä juhlavuudessa on kuin ajella Helioksen vaunuilla — läpi
suuren septetin, »pathétiquen», »Kreutzerin» ja symfoniain! Halki
merten ja maiden korkeille, yksinäisille kukkuloille, missä pilvet
jäävät jalkoihin ja maailman valtakunnat ja maat häipyvät — — —
Hän seisoi ovenpieleen nojaten ja katseli ulos puhuen itsensä yhä
suuremmaksi. Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten hillityllä äänellä:
— Yksi on sen täydellisesti tavannut, mutta se oli Jumala itse, Kristus
ristinpuussa, pitkänä yönä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Kuuletko siinä ihmiskunnan miljoonain huokauksen — Jumalani, Jumalani,
miksi minut hylkäsit! — entisyys ja etisyys yhtyy siinä, suvut heräävät
kuoleman unhosta ja elämän unelmasta — ja huuto kaikuu pitkässä yössä,
niinkuin vuode ja luoksi merensyvyydessä värisee siintävillä laineilla
— — —
Hän pysähtyi taas. Sunniva istui ja katsoi häneen, haltioituneena,
suu puoliavoimia ja silmät kyynelissä. Kun Jan Högh jälleen istahti,
tarttui hän ylitsevuotavalla liikutuksella molemmin käsinsä hänen
käteensä.
— Voi sinua, maalarimestari!
— Niin, näes, Sunniva, joskus saattaa se kajahtaa niin voimakkaana tämä
suuri, pyhä — enkä minä milloinkaan ole tuntenut sitä niin väkevänä ja
niin alinomaa kuin täällä; sillä täällä on niin mahtava kaiku, niin
valtava avaruus ja tila vain suurimmalle ja korkeimmalle! — Rakas, minä
luulen, että sinä itket, Sunniva!
— Oi, ei se ole mitään — se oli vain niin ihanaa! Ja nyt on siitä niin
kauan kun kuulin sellaista!
— Ei ole ketään, jonka tunnen, joka ymmärtäisi sellaista niinkuin
isäsi, Sunniva!
— Niin, mutta — — —
— Mutta?
Sunniva punastui:
— Tänä vuonna on isä puhunut niin vähän.
Syntyi hiljaisuus. Jan Högh muisti äkkiä kaikki, ja hetken epäröityään
laski hän kätensä Sunnivan kädelle ja sanoi hiljaa, melkein kuiskaten:
— Mamseli Gundestad on kertonut minulle niistä asioista.
Sunniva painoi päänsä syvemmälle käsityötään kohti.
— Etkö voisi ajatella, että selittäisit minulle hiukan sitä kummallista
ilmiötä, Sunniva?
Hän pudisti päätään katsomatta ylös.
— Ei, ei! — sanoi Jan Högh lempeästi ja päästi hänen kätensä irti.
Vähää jälkeen meni hän kokonaan toiseen asiaan:
— Sano minulle, miten Petra Kjaer elää?
— Oo, hän on kihloissa herra Moldenhawerin kanssa ja menee syksyllä
naimisiin. Hän on nyt sulhasensa äidin luona Foksundissa.
— Sinä et näytä enään välittävän hänestä erikoisesti?
— En. Hän käyttäytyi pahasti asianajaja Böllingiä kohtaan joulun aikana
—!
— Mitenkä niin?
— Oo — sillä tavoin — kiemaili ja semmoista.
Sunniva istui seinään nojautuneena ja katsoi eteensä nähtävästi muissa
mietteissä.
— Mitä sinä mietiskelet, Sunniva?
— Tuota, maalarimestari — sanoi hän vihdoin hitaasti ja häneen
katsomatta — siinä ei ole mitään puhumista tai muistamista enään —
siinä viimetalvisessa. Tiedätkö, nyt minusta tuntuu kuin olisi se ollut
vain unta! Mutta se oli niin raskasta, niin raskasta, minä uskoin
niin paljon enkä ymmärtänyt mitään. Se oli enimmäkseen äidistä, ja
usein öisin tuntui minusta kuin olisin hänet nähnyt tai kuullut hänen
huutavan minua — — —
— Onko se sitten ohi nyt, Sunniva? Kokonaan?
— On, maalarimestari! — hän katsoi häneen silmät säteilevinä — oli niin
ihanaa, että sinä tulit!
— Ja nyt meistä tulee hyvät ystävät taas, Sunniva, niinkuin ennen!
— Kyllä!
— — Seuraavana päivänä tuli tohtori kotiin päivällisiksi. Iltapäivällä
vastasaapuneita sanomalehtiä luettaessa käytti Jan Högh päättävästi
tilaisuutta, kun hän oli kahdenkesken tohtorin kanssa salissa:
— Katsoisiko tohtori kovin pahaksi, että minä — jos minä — ää —
ottaisin vapauden tehdä teille erään ehdotuksen — tai oikeammin — — —
Tohtori laski lehden kädestään.
— Mitä te tarkoitatte?
— Minä luulen, että herra tohtorin pitäisi lähettää Sunniva esim.
Kristianiaan tai — — —
Tohtori sävähti tulipunaiseksi ja keskeytti hänet huomattavan kiivaasti:
— Minä en voi antautua keskustelemaan sellaisesta ehdotuksesta, herra
Högh!
Jan Högh sopersi hämillistä anteeksipyyntöä ja poistui vähän ajan
kuluttua.
Illallispöydässä oli tohtori verrattain vaitelias ja ilta kului
ikävästi. Kun Jan Högh nousi ja tahtoi ottaa Sunnivan mukaansa ulos,
teki tohtori huomautuksia sitä vastaan — yön viileydestä ja Sunnivan
kaulasta, mutta mukautui kuitenkin Sunnivan päättävään vastarintaan.
Jan Högh ei kuitenkaan ollut maalaustuulella eikä ollut ehtinyt
pitkällekään uuden kankaan pohjustamisessa, kun jo soudettiin kotia
taas.
* * * * *
Yksi aurinkoviikko oli mennyt, ja Jan Höghin ja Sunnivan suhde oli
aivan kuin viimekin vuonna. He laulelivat yhdessä, tekivät välillä
retkiä milloin minnekin, ja öisin jatkui työ niinkuin ennenkin.
Tänään olivat he soutaneet jyrkälle kalliosaarelle vuonoon. Hans
Joelsen oli kertonut kahden merikotkan oleilevan siellä ja Jan Höghin
teki mieli noita kuninkaisia lintuja.
He kiipesivät ylös jyrkkää kallionkylkeä meri suoraan allaan ja saivat
helkkarinmoisen metelin aikaan kaikkien tuhanten säikähtyneiden lokkien
ja hanhien, haahkojen ja kirkuvien räiskien keskuudessa. Saaren laella
olevalla tasangolla kaakottivat metsikanat ilman suurta pelkoa melkein
heidän jaloissaan perässä piipattavine poikasineen — kuin rykelmä
rotanpoikia emonsa jälessä; mutta metsikanaemo pitää almanakkaa
silmällä ja tiesi olevansa turvallinen vielä jonkun aikaa — elokuun
15 päivään saakka. Jäniksiä hyppeli viidakossa. Mutta kotkat uivat
hiljoilleen ilmassa korkealla heidän yllään aivan rantajyrkänteen
kohdalla ja niin oli tyytyminen vain niiden näkemiseen!
Kotona tohtorintalossa istui mamseli Gundestad ja kutoi tyynessä
yksinäisyydessään, kun tohtori, joka oli ollut ulkona neljä päivää ja
vasta tänä aamuna oli tullut kotiin, tuli hänen luokseen työhuoneeseen.
— Kuulkaa, rakas mamseli, minulla olisi jotain vakavaa keskusteltavaa
kanssanne, jos teillä on aikaa.
— Jestas — tietenkin oli mamseli Gundestadilla aikaa, hän laski
sukankutimen pois ja otti lasit silmiltään, kun tohtori istui ja vähän
ajan perästä alkoi:
— Nähkääs, mamseli, se on kyllä väärin minun puoleltani, minä tunnen
sen, mutta — niin, se ei tahdo minulta sujua! Minä saatan niin vähän
seurata Sunnivan oloa, paitsi juuri opetuksessa — ja niinkuin te kyllä
olette nähnyt, varsinkin tänä viimeisenä, vaikeana vuonna — — — Mutta
te, mamseli, tulette häntä lähelle aivan toisella tavalla; vastatkaa
minulle suoraan, minä olen hiukan huolissani, ja moneltakin taholta on
minun huomiotani herätetty — nytkin sekä pappi että tuomari, kun he
viimeksi olivat täällä! — No niin, mamseli, luuletteko te, voitteko
te ajatella, että alituinen seurustelu nuoren maalarin kanssa olisi
rakkaalle pikku Sunnivallemme jollakin tavoin vähemmän suotavaa? Minä
tarkoitan, onko hän, maalari, — voisiko ehkä ajatella, että hänen
vaikutuksensa Sunnivaan ei olisi kaikkein parasta?
— Ei, mutta kyllä totisesti tohtori nyt on väärällä jäljellä — vastasi
mamseli Gundestad vakuuttavasti hetken harkittuaan.
— Vai niin te arvelette, mamseli? Sen nojalla, mitähän teidän on
täytynyt nähdä ja kuulla?
— Niin, totisesti se on minun uskoni ja vakava käsitykseni,
että lapsella on vain iloa siitä seurasta, raukalla. Katsokaa
itse — enkö minä olisi häntä pitänyt silmällä ja eikö hän ole
niinkuin pystyynnoussut ja terve taas, niinkuin kukkanen Jumalan
päivänpaisteessa katsella kaiken sen huolen jälkeen, joka meillä oli —
sittenkuin herra Högh tuli takaisin taloon! Niin, siltä vain minusta
näyttää, että saa olla Jumalalle kiitollinen, että hän lähetti hänet
takaisin!
— No — niin perin luotettava nuori mies ei hän sentään ole. Minä olen
saanut kuulla vähän kutakin siinä suhteessa. Pikku Petra Kjaer on
tiennyt kertoa hänestä, yhtä ja toista Kristianiasta — — — Mutta kun te
olette hiin varma asiassanne, niin saamme uskoa, että hän täällä pysyy
nahoissansa.
Tohtori istui kauan aikaa ääneti ja mamseli Gundestad tarttui taas
sukankutimeensa. Hänen vanhan, pitkähköjä haivenia kasvavan ylähuulensa
pielissä asui harmistumisen piirre — mutta hän ei sanonut mitään.
Vihdoin nousi tohtori ja meni ikkunan luo.
— Jaa, jaa! huokasi hän raskaasti — joka aika ei ihmistä miellytä!
— Kuulkaa, mamseli Gundestad, — jatkoi hän äkkiä kääntyen hänen
puoleensa — luuletteko hyödyttävän, jos te kerran vielä koettaisitte
saada häntä suostamaan siihen matkaan?
— En, rakas herra tohtori, sitä älkää minulta pyytäkö! Minä en saata
nähdä semmoista toista kertaa. Mutta jos tohtori koittaisi itse?
Tohtori asteli edestakaisin. Sitten pysähtyi hän ja laski kätensä
vanhan mamselin olalle; sanomaton suru synkensi hänen katsettaan:
— Minä olen liian karkeakätinen, mamseli Gundestad, niinpä en ole
koskaan voinut auttaa niitä kahta, joita rakastin.
Tohtori meni konttoriinsa, ja mamseli Gundestad istui yksin kutimineen
ja huolineen, kunnes Sunniva ja Jan Högh saapuivat kotiin, meluten,
nälkäisinä ja hilpeämielisinä.
Tavallista aikaisemmin tahtoi Jan Högh sinä iltana Naissaarelle.
— Minun täytyy sanoa sinulle, Sunniva, minussa on viime aikoina ollut
nuutumisen henkeä. Täytyy korvata, mitä on laiminlyöty. Eikä ole hyvä
tietää, kauanko tätä siunattua, ilmaa kestää!
Telineensä edessä seisoi hän pitkän aikaa saamatta alkaneeksi.
— Ei, ei! Siinä on taas jotakin nurinkurista! Siinä on taas jotakin
sotkua joukossa — tämä on taas huono!
— Ei, mutta maalarimestari sinä!
— Joo, näes, minulla on ollut liian paljon muuta päässä. Minä näen sen
nyt — tämä ei kelpaa. Aate on taaskin tärvelty. Piru vieköön! — Ooh —
minä alan väsyä tähän!
— Ei, maalarimestari, nyt sinä et saa väsyä. Minä istun täällä sinun
luonasi koko ajan — ja sitten sinä kyllä et menetä kärsivällisyyttäsi.
— Kiitos, Sunniva-kulta. No — aletaan alusta taas huomenna sitten!
Mutta seuraavana päivänä satoi hienoa märkää tihkua ja ilma oli
aamupäivällä kiiltävän harmaa mustanpuhuvien tunturivärien yllä ja
tiuheni iltapäivänä; missä valoa oli kuultanut ohuen hunnun takaa —
missä auringonsilmä oli ollut takana — tummeni ja sameni kaikki yhä
pimeämmäksi, ja kun Jan Högh sadevaippa ja -lakki yllään kulki pitkin
lahdenrantaa iltapäiväkävelyllään, oli kaikki murheellisen, raskaan ja
yksitoikkoisen harmaata. Tunturitkin olivat puoliksi sumun peitossa.
Päällysnutun kaulus korvilla ja kädet syvällä taskuissa kulki hän
hitaasti — silloin tällöin hypähdellen kiveltä kivelle nostaen
melkein maahanulottuvan vaippansa liepeitä. Maa oli liian märkää,
ja vuononrannalla louhineen ja erivärisine, sileiksi hioutuneine
kivineen ja alituisella aaltojen loiskeella niiden välillä oli
erikoinen vetovoimansa. Muudan västäräkki pyrähteli hänen edellään
keveänä ja märkänä ja vaaputteli pyrstöänsä — kunnes se vihdoin päätti
uskaltaa vaarallisen kokeen — jäädä seisomaan alallaan kivellä tuon
vaippapukuisen hirviön kulkiessa ohi.
Hän olisi tahtonut saada Sunnivan mukaan, mutta tämän ei sopinut;
tohtori oli äkkiä keksinyt hänelle jotakin tehtävää konttorissa.
Tohtorissa oli jotakin omituista pitkin päivää. Pienistä piirteistä oli
hän sen lopulta huomannut, — jonkinlaista epäluuloa, joka aina tärveli
hauskimmat hetket Sunnivan kanssa: hän suorastaan piti heitä silmällä!
— Mitä hän mahtanee ajatella! Hän ei toki sentään saattane luulla, että
minä täällä — keimailen lasta tai semmoista? No — se vielä puuttuisi!
Muuten täytyi hänen myöntää, että Sunniva viime aikoina oli
askarruttanut häntä enemmän ja toisella tavalla kuin ennen. Erikoinen
uteliaisuus ja samalla samalla syvempi voima, jonka otteen hän joskus
tunsi sisimmässään — kiinnitti häntä tyttöön.
Mutta rakastunut häneen — ei! Se oli mahdotonta!
No — piti koettaa haihduttaa se mielestä. Sillä siinä oli jotakin, jota
hän tunsi epämääräisenä pistona, kuin salahaava tai kuin hyllyvä pohja,
jolla hän ei arvannut astua tukevasti ja varovasti! Sunnivan suhteen
täytyi olla niin varova! Sillä hän ei ollut niinkuin muut naiset, häntä
ei käynyt kaappaaminen rynnäköllä ja suuteluilla ja sitten mennä ohi
hattua heiluttaen auringon paisteessa — niinkuin niitä muita. Häntä ei
saanut vahingoittaa ja polkea — ei millään ehdolla maailmassa saisi
nuo suuret, mustat silmät täyttyä itkusta tai tehdä hänelle viattomina
ja lapsellisina aina omaantuntoon tunkevia kysymyksiä. Häntä oli
kohdeltava hellällä kädellä — — —!
Tai kenties johtui se vain ympäristöstä, yksinäisyydestä ja ankeudesta
täällä! Täällä ei ollut satojen äänien sorinaa, jonka taakse hän
saattoi nakata salaisen kiehtovan lempensä kuin näkymättömien keijujen
leikkinä — — —; täällä ei ollut kätköpaikkoja — juhlan tohu ja kohu
kaukaisena taustana — missä ajatuksia voi kuiskata, suukkosen varastaa
ja mieli uinua unelmiin — — —!
Täällä oli liian avaraa ja aukeaa, ja vähinkin ääni sai moninkertaisen
kaiun; senvuoksi pelästyivät leikkivät keijut itseänsä, pakenivat ja
jättivät tuvan tyhjäksi jälkeensä, hiljaiseksi ja vakavan herkäksi,
vahtivaiseksi jokaista uskaliasta katsetta ja joka kuiskausta.
Jospa hän voisi loihtia hänet mukaansa — pikku Sunnivan!
vilkasvilskeiseen maailmaan, pois tästä alastonseinäisestä
juhlavuudesta — — — tanssiin!
Hän hiljensi reipasta kulkuaan ja istahti vihdoin suurelle kivelle,
joka oli vierähtänyt aivan rantaan saakka ja nyt vuoksen aikana oli
veden ympäröimänä joka puolelta — niinkuin saari. Hän paleli ja
pisti kätensä sadetakkinsa laajain hiha-aukeamain sisään ja vaipui
jonkunmoiseen ajatusten horrokseen.
Sade yltyi ja rapisi hänen ylleen; sumu sameni vielä enemmän ja seisoi
häntä vastassa kuin seinä.
Kuinka täällä oli yksinäistä!
Ja harmaanraskas meri loiskui kohisten kiviä vasten ja väistyi taas,
niin että ruoho ja ruhka häilyi ja heilui lakkaamatta eestaas, eestaas.
Ja syvällä raskaiden kivilouhien alla hölkkyi ja kuului niin syviä
huokauksia, jotka toistuivat joka kerta kun aaltojenloiske vaahtoavana
kohisi niiden alle.
Hän seurasi säännöllistä kohinaa ja syviä ääniä sen kiven alla, jolla
hän istui; se järähti ja vapisi jokakerta.
— Mitä etsi hän täältä! Mikä kutsumus ja mahti hänet oli uudelleen
ajanut tänne outoon maahan, johon hän ei kotiutunut!
— Maalausko —? Ei, siihen hän ei kyllä pystynyt. Parasta, tunnustaa se
suoraan — se tehtävä oli hänelle liian suuri!
— Niitä on vähäkykyisiä, jotka tekevät huonoa työtä; he saavat
tuomionsa — ja katoavat. Sitten on niitä, jotka tekevät hyvää
työtä, onnistuneesti ja aavistamatta tehtäväänsä, sillä se loistaa
heitä vastaan valmiina tuloksena. Mutta näiden välillä on muutamia
murheellisia, jotka tietävät miten olisi tehtävä, jotka tuntevat voiton
makeutta kiihkeässä odotuksessa — mutta joiden käsi näivettyy eivätkä
saa mitään tehdyksi muuta kuin istutuksi meren rannalla ikävöimässä.
Oo!
Hän painoi päänsä aivan polviinsa saakka, jotka hän oli istuessaan
nostanut ylös ja tuijotti levotonta vettä.
— Rakastunut! Ei, asia oli se, että sana rakkaus oli hänelle liian
suuri ja korkea — oo, hyvin kyllä hän tiesi mitä sen, että rakastaa
naista, täytyi olla! Mutta tässähän oli sama seikka: kaipuu eikä
kaipuun esinettä! Tieto ilman elämää.
— Hän oli murennellut itsensä vähittäisanniskeluun ja vaihtoraha
jakeluun; nyt kun kysymyksessä olisi ollut todellinen, suuri, oli hän
kulunut — loppuunvaihdettu.
— — Hän ei kelvannut!
— — — Ja kuitenkaan, näin ei saattanut olla, tässä oli jotakin muuta;
sellainen kaipuu ei voinut elää ihan ilman totuutta ja todellisuutta —
jotakin, jotakin pohjimmalla!
Ja niin kuiskasi hän itselleen puoliääneen — harmaanraskaan meren
tahtia ja säveltä seuraten —:
Joka yö — joka yö ikipitkä —
hän nousevi aaltoillen,
veensinisin silmin katsoo:
— kovin kauan te viivytten!
* * * * *
Niin laineet luokseni kantaa
sanan kumman ja kaukaisen
meren huokauksena rantaan:
kovin kauan te viivytten?
Ilma oli yltynyt. Tuuli tuiverti vihaisin vaahtopärskein vuonolta, ja
satoi yhä vinhemmin.
Hän nousi. Kivi, jolla hän oli istunut, oli aivan kuiva; hän oli
mahtanut istua kauan, kun vettä oli satanut niin pitkän aikaa.
Kotimatkalla kohtasi hän Sunnivan sadepuvussa ja aivan pelästyneenä:
— Sinä viivyit niin kauan! Minä tulin ihan levottomaksi sinusta.
Hän ei vastannut; hän tunsi, että jos hän nyt puhuisi, kuulisi Sunniva
hänen äänestään, että hänellä oli itku kurkussa.
Vihdoin, kun he olivat lähellä taloa, kysyi hän:
— Antoiko isäsi luvan sinun tulla etsimään minua?
— Voithan toki ymmärtää, että minun täytyi lähteä — meidänhän piti
syödä eikä sinua kuulunut. Mitä varten — lupaa?
— Niin — minä en luule, että isäsi pitää — — — minä luulen suorastaan,
että hän kohtelee minua epäsuosiolla ja epäluottamuksella.
Mamseli Gundestad tuli heitä vastaan puutarhassa ja torui, kun hän oli
ollut poissa — hullu mies tämmöisessä ilmassa!
Tohtori poistui konttoriinsa illallisen jälkeen, ja toiset poistuivat
aikaiseen kukin huoneeseensa.
Ylhäällä kamarissaan istui Jan Högh kauan akkunan ääressä. Ulkona
raivosi nyt täysi myrsky.
Vihdoin nousi hän ja alkoi riisuutua. Hän seisoi paitahihasillaan keho
puoliksi vedettynä kädessään, kun ovelle koputettiin.
— Saanko luvan? — sanoi tohtori kuiskaten; — olisin kernaasti puhellut
kanssanne eräästä asiasta.
— Tehkää hyvin — anteeksi, minä panen nutun ylleni — — —
— Ei mitenkään. Minunhan on pyytäminen anteeksi, että häiritsen teitä
tähän aikaan. Mutta kuulin, että vielä olitte valveilla.
Tohtori istui vuoteen vieressä olevalle tuolille. Harmaa valo akkunasta
lankesi hänen kasvoilleen, kun hän hetkisen istui ääneti miettien.
Jan Högh seisoi odottavana ikkunanpieleen nojautuen ja katsellen häntä.
Milloinkaan ei hän muistanut nähneensä enemmän surun leimaamia kasvoja
— — —
— Se vaatii selitystä — alkoi tohtori hitaasti ja harkiten — kun minä
taannoin niin tylysti ja kiivaasti torjuin teidän hyväätarkoittavan
kääntymisenne puoleeni Sunnivan suhteen. Te tahdoitte neuvoa minua
lähettämään hänet pois. Te olette siis, niinkuin luonnollistakin on,
nähnyt kuinka hermostuneeksi ja muutenkin heikoksi hän on käynyt viime
vuonna. Älkää luulko, että en pane arvoa hyvälle sydämellenne tässä.
Mutta teidän tulee tietää, että siinä on vaikeuksia, joista teillä
ei saata olla käsitystä; vaikeuksia, jotka viime vuonna, sen jälkeen
kuin viimeksi olitte täällä, ovat tuottaneet minulle monta ja raskasta
huolta. Raskasta huolta.
Minä en voi teille lähemmin selittää näitä seikkoja, jotka riippuvat
omituisista ja sisällisistä olosuhteista. Teidän tulee vain tietää,
että ajatus antaa Sunnivan päästä ulos maailmaan, uuteen ilmaan
ja elähdyttävään ja virkistävään ympäristöön, on tietenkin ollut
mielessäni hyvin kauan. Kuinka tuiki tarpeellista se lapselle on, sen
olen minä nähnyt räikeämmässä valossa kuin te, Jumalan kiitos, olette
saanut nähdä. Mutta häntä ei tähän saakka ole saatu suostumaan tähän
matkaan. Se ei ole mitään tavallista pelkoa kodin ja sen turvallisten
olojen jättämisestä; se johtuu tavattomista olosuhteista. Minä en
voi sanoa niitä luonnottomiksi, kun näet hänen syvään juurtunut
kiintymyksensä tähän paikkaan, tähän seutuun yleensä saa luonnollisen
selityksensä lapsen peritystä verestä.
Tohtori pysähtyi hetkisen, ja hiljaisuuden täytti pitkä tuulenulvahdus
ulkona. Raskaasti huoaten jatkoi hän:
— Sitä vaikutusvoimaa, joka voisi hellittää näitä siteitä — ja nyt
saada hänet matkustamaan — sitä ei minulla ole, herra Högh.
Hän kuivasi nenäliinallaan otsaansa ja silmiänsä ja toisti raskaasti:
— Sitä minulla ei ole.
— Minä tahdon olla aivan suora teitä kohtaan, herra Högh, ja sanoa
teille, että kun olen luullut huomanneeni, että teillä on hyvinkin
suuri vaikutusvoima Sunnivaan, niin olen minä, odottanut jonkun aikaa,
ennenkuin olen täydellä luottamuksella ja tyytyväisyydellä siihen
suhtautunut. Kun minä nyt tulen luoksenne ja pyydän teitä auttamaan
minua ja käyttämään vaikutusvaltaanne pikku Sunnivaan, jotta vielä
kerran yritettäisiin saada tämä matka toimeen, niin on tämä, tahdon
minä sanoa teille, teille täydellinen hyvitys — minun loukkaavasta
epäluottamuksestani.
Asiassa on nimittäin enemmän kuin te varmaankaan ymmärrätte ja saatatte
aavistaa. Ilmeni, nähkääs, että mamseli Gundestadin ja minun esitykset
Sunnivalle tämän matkan suhteen eivät ainoastaan kohdanneet jyrkkää
vastarintaa, vaan aiheuttivat samalla mitä kiihkeimpiä purkauksia.
Teidän tulee myöskin ottaa huomioon — ennenkuin vastaatte minulle —
mahdollisuus, että menetätte pikku Sunnivan ystävyyden ja viattoman
luottamuksen; enkä minä varmaankaan erehdy otaksuessani, että se
surettaisi teitä — vaikkakaan ei niin kovasti kuin — kuin se on
surettanut hänen isäänsä.
— Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen? lopetti hän ylös nousten
ja tullen akkunan luo.
Jan Högh astui häntä vastaan ja tarttui häntä käteen; hänen silmänsä
olivat kyynelissä, ja ääni värisi liikutuksesta, kun hän päätään
kumartaen vastasi:
— Minä olen teille niin sanomattoman kiitollinen, että osoitatte
minulle tämän luottamuksen. Te olette sillä tehnyt minulle siunatun
hyvää! Ja mitä pyydätte minun tekemään, sen luulen varmasti onnistuvan.
— Kiitos, nuori ystäväni. Ja sitten ette saa olla minulle vihainen
tästä; en ole voinut sitä lähemmin selittää; on paljon, jota ette
ymmärrä — mutta tietäkää, että — minä — että tämä on ollut minulle
raskasta.
Hän pysähtyi hiukan.
— Hyvää yötä!
Jan Högh saattoi häntä ovelle. Siinä kääntyi tohtori hänen puoleensa:
— Niin, ja ehkä sopisi järjestää sillä tavoin, että hän saisi tulla
teidän mukananne, kun te matkustatte?
— Jo vain! Sehän on erinomainen ajatus!
— Hyvää yötä!
Jan Högh seisoi keskellä lattiaa paitahihasillaan, puoliksi vedetty
kello yhä kourassaan ja hymyili itsekseen.
Tuuli repi ja raastoi ikkunoita vihaisin nykäyksin ja Jan Högh
riisuutui.
* * * * *
Sumua kesti kunnes se kolmantena päivänä taas alkoi häipyä.
Tohtori istui iltapäivällä konttorissaan suuren, mustaksikiilloitetun
työpöytänsä ääressä. Seestyvää ilmaa virtasi sisään avoimista
ikkunoista ja täytti huoneen, kimmeltäen lasiastioissa ja huonekalujen
kiiltopinnassa, heijastellen kaikkia värejä kaappien ja hyllyjen
lääkenesteiden läpi.
Tohtori istui kasa asiakirjoja edessään; hän oli juuri laskenut kynän
kädestään ja nojautunut takaisin tuolin selkämystä vasten, kun ovelle
koputettiin ja Sunniva pisti päänsä sisään.
— Saanko tulla?
— Tee hyvin, lapsi!
Hän tuli tohtorin luo, istahti tuolin nojapuulle ja alkoi silitellä
hänen harmaita hiuksiaan:
— Kuule, isä, sinä, se on niin, että minä — jos sinä — tiedäthän, sinä
puhuit kerran, että minun pitäisi matkustaa.
— Jo vain, lapsi.
— Vieläkö sinä olet samaa mieltä?
— Olen kyllä, lapsi!
— Kas minä tahtoisin niin hirveän mielelläni nyt, näetkö. Niin, minä
saisin vielä matkaseuraa Jan Höghistä, luullakseni. Hän sanoi sen itse.
— Sinä et voisi tehdä minulle suurempaa iloa, ystäväni. Ja herra Högh
on sinulle erinomainen matkakumppani.
— Niin, etkö sinäkin usko, isä?
— Hän on harvinaisen kunnollinen nuori mies.
Sunniva kietaisi äkkiä käsivartensa rajusti hänen niskaansa ja suuteli
häntä.
— Pikku Sunnivani! kuiskasi tohtori ja istui kauan näin hänen kanssaan
sivellen hänen poskiaan ja silloin tällöin kämmenellä pyyhkäisten
silmiänsä.
Niin ilmoitettiin asia mamseli Gundestadille, joka ällistyi kovasti,
mutta sai heti selityksen Jan Höghin riemuitsevasta silmäniskusta. Ja
sitten tuli puuhaa! Lapsihan täytyy varustaa asianmukaisesti kiireestä
kantapäähän — — —
— Ei millään muotoa! selitti tohtori päättävästi. Kaikki sellainen
suoritetaan Kristianiassa. Lapsen ei pidä astua tätiensä eteen
meikäläisissä maakalaishepeneissä!
Ja niin piti mamseli Gundestadin rajoittua, kaikkein välttämättömimpään
— mutta sitäkin oli koko joukko.
Nytkös neulottiin ja leikattiin ja kudottiin ja ommeltiin nimiä, niin
että sali oli ompeluliike, ja kone hyrräsi Hanna Kvitnesin taitavain
kätten alla. Häntä oli heti lähetetty noutamaan pappilasta, missä hän
parhaillaan oli töissä, mutta missä ei ollut laisinkaan kiirettä.
Sunniva oli kovassa touhussa — niin kiiruussa, että hän kahtena
ensimmäisenä iltana ei joutanut edes Naissaarelle kauniissa ilmassa.
Jan Högh kulki keskellä kaikkea tätä puuhaa loistavan hyvällä tuulella:
— Näinhän hän juuri oli toivonutkin! Nyt hän saisi Sunnivan kanssansa
etelään ja pitäisi kyllä huolen hänen huvittelemisestaan. Hän tunsi
ikäänkuin erikoiseksi kutsumuksekseen pelastaa Sunniva kaikesta
pohjolan raskasmielisyydestä.
* * * * *
Kolmantena iltana soutivat he jälleen yhdessä.
— Joo, voit uskoa, että saat hauskaa, näes! Minä olen sinun isällinen
holhoojasi ja vien sinut kaikkialle — kaikki saat nähdä ja paljon
iloisia ihmisiä!
— Oo, maalarimestari, kuinka minä riemuitsen!
— Ja sitten saat nähdä kaikki minun hienot daamini, joista olen sinulle
kertonut — ja itsestäsi tulee sinusta hieno, viehättävä daami, paljoa
viehättävämpi kuin kaikki muut — — —
— Voi sinuas!
— Totisesti, kautta kunniani! — hei, kuinka me tanssimme sinun
kanssasi! Ja sen saat uskoa, että ne tulevat jonossa sinun perässäsi,
kaikki herrasmiehet — oo, sinä tulet herättämään huomiota!
— Näes, siellähän on aivan toisenmoista elää — kuin täällä kaukana,
kaikesta ja kaikista erillään. Minä olen tästä lopulta aivan tyhjä
päästäni; ja minun tekee mieli minunkin matkustaa sinne etelään taas,
tekee totisesti, iloiseen elelyyn taas! Tulikin oltua niin vähän mukana
viime vuonna, kun minä vain kuljin ja mietiskelin; mutta nyt etsitään
heidät esiin taas! Kaikki toverit, jotka katsoivat minua kieroon
viime vuonna ja lopulta luopuivat minusta; mutta ennen kaikkea kaikki
herttaiset neitoset, kuule! Voit uskoa, että he ovat sekä odottaneet
että ikävöineet — mutta nyt minä taas tulen heidän luokseen! Toinen
toistaan ihanampi — oo, kun minä ajattelen heitä, on se kuin kuin
tuhatvälkkeinen kirkkaiden silmien päily ja käherrettyjen hiusten ja
korujen ja naurun ja läikähtelevän elämän runsaus!
— Ei, kuule, — keskeytti hän äkkiä — tänä iltana en saata enään
maalata! Minun on pääni täynnä kaikkea tätä toista nyt — saamme odottaa
vähän ja ajatella ensin elämän hauskuutta kylliksemme!
He soutivat kotiin ja Jan Högh oli niin innostunut kertomaan kaikista
kauniista naisistaan, ettei hän huomannut, kuinka Sunniva istui
tuhkankalvaana ja tuijotti.
* * * * *
Aikaisin seuraavana aamuna herätti hänet makeasta unestaan mamseli
Gundestad, joka tuli hänen vuoteensa ääreen aamupuvussaan:
— Herra Högh, Jumala auttakoon, teidän on tultava alas. Lapsen laita on
hullusti — — —
— Mikä on? — kauhistui hän ja oli heti täysin valveilla.
— Oo, pikku Sunniva on ollut ulkona koko yön, ja nyt tuli Hans Joelsen
häntä tuoden; hän on aivan suunniltaan, ja niin lähetti tohtori minut
noutamaan teitä.
Jan Högh hypähti ylös sängystä ennenkuin mamseli Gundestad oli ehtinyt
ulos. Parissa silmänräpäyksessä sai hän vaatteet ylleen ja riensi alas
saliin; se oli tyhjä; ruokasali samaten; hän pysähtyi; konttorista
kuului vaikeroivaa ääntä — — —
Hän avasi oven ja astui sisään. Vahva lääkehaju tuoksui häntä vastaan.
Leveän sairastuolin ääressä oli tohtori polvillaan, ja tuolissa makasi
Sunniva ja ähkyi heikosti. Mamseli Gundestad seisoi sivulla kädessään
sieni ja pesuvati.
Jan Högh astui tuolin luo, mutta samalla kun Sunniva havaitsi hänet,
kirkaisi hän hurjasti, niin että Jan Högh hätkähtäen astahti taapäin.
Tohtori nyökkäsi oveen päin ja hän riensi ulos.
Koko aamupäivän kulki hän rauhattomana edestakaisin salissa ja odotti.
Vihdoin puolenpäivän tietämissä tuli tohtori ulos. Sunniva oli
vuoteessa ja nukkui.
Hän oli ollut yöllä ulkona kunnes Hans Joelsen oli tavannut hänet
melkein tajuttomassa tilassa; hänellä oli ollut kouristusitkun
kohtauksia ja nyt hänellä oli kova kuume.
Nyt piti vain odottaa.
Molemmat herrat söivät yhdessä yksinään syvän, huolestuneen
äänettömyyden vallitessa ja aterian jälkeen meni tohtori Sunnivan luo.
Jan Högh jäi yksin sekaviin ajatuksiin; talo oli kuin kuollut, ja hän
oli vihdoin istahtanut puutarhaan, kun tohtori tuli hänen luokseen ja
pyysi tulemaan ylös:
— Kohtaus on aivan ohi. Mutta hän sanoo, ettei hän tahdokaan matkustaa.
Minä luulen, että olisi parasta, jos te heti menisitte ylös ja
juttelisitte hänen kanssaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; niin
hän kyllä rauhoittuu. Tämä menee kyllä verrattain helposti ohi, mikäli
minä voin havaita.
Jan Högh meni Sunnivan vuoteen luo ja tervehti hymyillen — — — mutta
heti hypähti tyttö ylös, nousi polvilleen vuoteessa, — silmät kiiluivat
ja tukka valui hajallaan poskilla ja olkapäillä:
— Minä en tule sinun kanssasi, en koskaan, koskaan, koskaan! Sinä olet
se musta, se paha, joka tahdot riistää minut äidiltä — mene, mene, minä
en siedä nähdä sinua, sinuun katsominen on syntiä, ja se joka seuraa
sinua, antautuu paholaiselle, paholaiselle, paholaiselle!
Kalpeana säikähdyksestä astahti hän taapäin; Sunniva kätki päänsä
vuodepeittoon ja huusi, puoliksi alaston ruumis väristen:
— Paholainen, paholainen!
Jan Högh syöksi ulos ja alas portaita, miltei tajuttomana riensi hän
puutarhan läpi pitkin rantaa ja sattuman kauppaa tunturille päin; koko
iltapäivän myöhään yöhön samoili hän ympäri, väliin niin väsyneenä,
että hän vaipui maahan ja jäi pitkäksi aikaa istumaan, kunnes ajatus
ja muisto ajoivat hänet ylös. Huutavassa epätoivossa, tuskassa,
hämmentävässä käsittämättömyydessä palasi hänen mieleensä yhä uudelleen
pikku Sunniva hurjassa mielenliikutuksessaan, kauheat sanat huulillaan.
Pari kertaa tulvahti hänessä tarmokas mitä voimakkaimman tunteen
kannattama päätös — ja niin riensi hän takaisin tohtorintaloon: hän
tahtoi mennä sisään, ihan hänen luokseen, selittää hänelle kaikki,
pelastaa hänet täältä pois ja korkealla yli kaiken maan kantaa hänet
rauhaan ja onneen ja päivänpaisteeseen! Mutta yhä pysähtyi hän
puutarhaan pistävästä pelästyksestä ja hämärästä epäilyksestä itseänsä
kohtaan. Eikä hän uskaltanutkaan mennä sisään.
Kun hän vihdoin hiipi huoneeseensa väsyneenä ja tyhjänä ja raskaana,
kuuli hän jo aamun elonmerkkejä keittiöstä.
Kun hän vielä nukkui sikeästi aamupäivällä, tuli tohtori häntä
herättämään. Kuin sumussa hän kuuli mitä hän sanoi:
— Teidän täytyy lähteä, rakas nuori ystävä. Heti. Minä en uskalla
muuta. Sunniva ei saa rauhaa ennenkuin voin vakuuttaa hänelle, että te
ette enään ole talossa. Tämä ei merkitse mitään, rakas, rakas nuori
ystävä, se on vain selittämätön hermokiihoituksen purkaus. Muutoin on
hänen kohtauksensa aivan ohi. Jumala olkoon teidän kanssanne ja kiitos
kaikesta, mitä olette tehnyt. Unohtakaa tämä surullinen, ja eläkää
onnellisena siellä, minne kuulutte!
Aamupäivän kuluessa pakkasi Jan Högh tavaransa ja lähti päivällisen
jälkeen tohtorintalosta Hans Joelsenin veneessä.