III.

Kun jouluvalkeat sytytetään, lämmittävät ja loistavat kaikissa

asuinrakennuksissa maalla ja ihmiset kokoontuvat loimuavain tulien

ääreen, viillettää sinisenkylmä pakkastuuli ulvoen ja vinkuen pitkin

rannikkoa eikä siellä ole muita valoja sytytetty kuin majakkain

hyödylliset lyhdyt; meri heittelee mustien kallioiden yli jääkylmää

suolaloiskettaan ja vesilinnut kirkuvat ja palelevat nälkiintyneinä

rykelminä.

Hitaasti, vaivaloisesti ponnistaa raskas Jäämerenhöyrylaiva eteenpäin

vyöryttäen nokista haikua perässään pyrkien pohjoiseen päin. Niemi

niemeltä, kallio kalliolta, peninkulma peninkulmalta kasvaa muuri

jäämerenlaivalla matkustavain ja valossa ja lämmössä, ilossa ja

kirjavassa vilskeessä joulua viettävän maailman välillä.

— — — Kaukaista ja hiljaista on täällä autioiden tunturien välillä,

joiden valta on kasvanut kesän jälkeen, kasvanut valkean, väljän

talvipuvun mukana, joka seisauttaa joka kuohuvan kosken ja tasoittaa

valtavat piirrot. Elämä, joka ryömii peninkulmien päässä toisistaan

olevien pysäyspaikkojen välillä — jäätynyt rahtivene, pari palelevaa

ihmistä sisässään, soutamassa kauppapaikkojen lumisista säilökojuista,

lisää vain surkealla köyhyydellään kuollutta, yksinäistä hiljaisuutta.

Päivän harmaa hämärrys käy niukemmaksi joka leveysasteelta, joka jää

taakse, ja laivan vuorokaudessa voittama taival käy lyhemmäksi. Jo

aikaiseen illalla lasketaan ankkuri kaukana vuonon suulla ja matka on

siltä päivältä päättynyt.

Siltä mustalta linjalta, missä meri ja taivas kohtaavat, nousee yö

raskaana ja yksinäisenä kaukaisuuden äärettömästä, synkästä kuilusta.

Kalliot ja niemet ojentavat alastomuuttaan ja palelevaa köyhyyttään,

kaipuuta täynnä yön peittävää verhoa kohti, laineet vaimentuvat

loiskeen laimeten kuin sairaat sielut kuolemaa kohti, ja laivan raskas

teräsruumis levähtää itseään keinutellen, valot sammutetaan ja kaikki

äänet vaikenevat uneen ja unelmiin —: äänettömänä ja nöyränä alistuu

kaikki yön alle, mustan valtiaan, joka lähestyy yksinäisenä mereltä.

Aika kuluu, ja yö on tullut. Kuu riippuu täytenä tummalla seinällä ja

valaisee hiljaisuutta, tähdet tuikkivat kalpeina ja kaukaisina syvän

rauhan yllä.

Rauha, rauha!

— — — Mutta voi sitä, joka vaikertaa ja valittaa yön tuloa, jolle

sen rauha on myllertävää levottomuutta kiusallisissa, päivän melun

vaimentamissa, vaan ei kuolettamissa ajatuksissa, — jonka sielussa

sen pimeys on tuijottavien kysymysten vilkkuvia virvoja ja jonka

mielessä sen hiljaisuus vyöryy kuuntelevan äänettömänä yli räikeiden

huutojen ja itkun syvältä pulppuavan vuon; voi sitä tässä kaiken rauhan

ylirauhassa, kaiken hiljaisuuden ylihiljaisuudessa — tässä kaiken yön

yliyössä täällä yksinäisyyden ja satujen maassa!

* * * * *

Tik, tak, kaksikymmentä askelta eteen- ja kaksikymmentä askelta

taaksepäin, tik, tak, kannen yli salongin ja peräskanssin välillä —

juuri käänteessä lyhdyn punakeltaisen valon räikeästi valaisemana,

turkinkaulus korvilla, kulki Jan Högh ja odotti venettä maalta.

Edellisenä laivalla oli lähetetty sana, että oli tultava noutamaan

kyytiä vuononpohjaan tohtorintaloon.

Hän oli raskas ja väsynyt ja pahoinvointinen sielulta ja ruumiilta.

Kaksitoista pitkää päivää samalla laivalla, samat kaksiymmentä

askelta kannella ja sen alla samat kalisevat messinkilamput,

ruoanhaju, öljynhäkä, kosteat kojulakanat, unisena virnistävä

palvelija. Ei milloinkaan täyttä lepoa unessa eikä päivän vaelluksessa

kannella, levottomuutta ja hämäriä ajatuksia ja syvällä turkin alla

kärsimättömyyttä ja väsymystä, pistävä, kaipaava tuska.

Kaksitoista päivää.

Hän oli sanonut hyvästit kapteenille, joka oli mennyt levolle — nyt

vain tämä loputon aironloiskeen odottaminen ulkoa pimeästä vedestä! Se

oli kuin kaksitoista päivää vielä.

Palvelija oli jättänyt yhden lampun palamaan tupakkahyttiin. Hän

meni sinne ja istui plyyshisohvaan, aukaisi turkkinsa ja vaipui

puolihorroksiin silmät kiinni.

Sitten kaivoi hän sisimmästä povitaskustaan muistikirjansa ja otti sen

välistä esiin kuluneen kirjeen, jonka hän varovasti levitti auki. Luki

kuitenkaan lukematta tunsihan hän joka kirjaimen, joka käänteen ja

kiemuran tohtorin suuressa käsialassa:

Rakas Hra Högh!

Kiitos ystävällisestä kirjeestänne. Tuntui hyvältä kuulla, että

olette hyvin päässyt perille, ja teidän lämminsydäminen osanottonne

meidän oloomme, jotka yhä istumme rakkaassa tohtorintalossamme ja

sangen usein kaipaamme teitä, on meille kaikille iloksi. Jumalan

kiitos on Sunnivan sairaus nyt täydellisesti ohi. Hän jaksoi

jalkeille jo kolme päivää teidän lähdettyänne ja on nyt aivan

tyyni; mutta heikkohan hän on, emmekä lähimmässä tulevaisuudessa

saata ajatella suunniteltua matkaa. Kun te huomattavalla huolella

tiedustelette hänen vastenmielisyyttään teitä kohtaan, voin vakuuttaa

teille, että se oli yksinomaan yksi hänen omituisen sairautensa

monia ja satunnaisia ilmiöitä. Hänellä ei todellakaan nyt — kuukausi

teidän lähtönne jälkeen — ole mitään muistoa siitä, mitä hän vaikean

kohtauksensa aikana ajatteli tai puhui. Täällä on nyt syksyistä, ja

pian on talvi meidän yllämme — pikemmin kuin haluamme — — —

— Herra Högh, nyt on vene kyljessä!

Se oli suloista kuulla. Hän hypähti hymyillen pystyyn.

— No, se oli erinomaista! Kiitoksia, perämies.

Hän taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pani sen takaisin

taskukirjan väliin, napitti nuttunsa ja turkkinsa ja sanoi hilpeät

hyvästit perämiehelle.

Alhaalla veneessä, missä molemmat nahkapukuiset soutajat pian alkoivat

tahdikkaasti soutaa, sijoittui hän mukavasti, sytytti sikarinsa ja

katseli kuutamotaivasta.

Oli kuin olisi hän kylpenyt, vaihtanut vaatteita ja päässyt ulos

ahdistavasta vankeudesta — ei mikään tuntunut pahalta ajatella,

ei mikään peloittavalta, vain iloon souti hän nyt, vihdoinkin,

vihdoinkin varmalla uralla — täysikuu yllään ja koko yö ympärillään,

puolihämäränä, lupaavana — — —

Mutta kun hän aamuyöstä oli tohtorintalon eteisessä ja riisui

päällysvaatteitaan, tunsi hän lyijynraskasta ahdistusta. Kaikki ovet

olivat lukitsematta ja hän meni saliin, missä hän istahti nojatuoliin

odottamaan kunnes talo heräisi. Hän nukahti istuessaan ja heräsi vasta

kun mamseli Gundestad pieni lamppu kädessään seisoi ruokasalin ovella.

Tämä jäi seisomaan ja tuijottamaan häntä, kun hän hypähti ylös:

— Hyvää päivää, mamseli Gundestad, — niin, täällä minä istun kuin

joulutonttu — — —

Hän tarttui Jan Höghin käteen ja pudisti sitä konemaisesti samalla

kun hänen kasvonsa räikeässä lampunvalossa alkoivat näyttää yhä

huolestuneemmilta. Vihdoin puhkesivat kyyneleet esiin ja koko hänen

ruumiinsa vapisi, kun hän pudisti päätänsä.

— Kuinka täällä voidaan? kysyi Jan Högh; mutta mamseli Gundestad katsoi

vain mykkänä häntä silmiin avuttoman toivottomana kyyneltensä läpi.

— Mikäs on, mamseli Gundestad?

— Jumala, Jumala auttakoon ja varjelkoon teitä ja meitä kaikkia, juu!

— Tulenko sopimattomaan aikaan?

— Te tulette murheen majaan, herra Högh, niin totisesti teette! Ja

paras teidän olisi ollut jäädä sinne, missä olitte ja missä teidän oli

hyvä olla — ettekä nähnyt tämmöistä ahdistuksen tuskaa!

— Jumalan nimessä, mamseli Gundestad, sanokaa minulle, mikä täällä on?

Onko Sunniva — — —

— Meidän pieni enkelimme ei elä enään monta päivää, herra Högh. Hän

makaa vuoteellaan ja kuihtuu silmäimme edessä, niinkuin kukkanen, juu!

— Se ei ole totta, mamseli Gundestad, se ei ole totta!

— Herra suokoon, ettei olisi!

Jan Högh irroitti kätensä ja istui raskaasti tuolille kädet kasvojen

edessä ähkyen tuskasta.

— Rakas, siunatkoon! Mitä te täältä nyt tahdoitte?

— Minä tahdoin — minä tahdoin — — — kuiskasi hän ahdistuneena; mutta

hypähti samassa pystyyn:

— Se ei ole niin vaarallista, kuin te luulette, — kuinka voittekaan

sanoa semmoista! Missä on tohtori?

— Hän on valvonut monta yötä; nyt olen saanut hänet levolle; hän nukkuu

ettekä te nyt saa herättää häntä, herra Högh. Mutta istukaa, niin tuon

teille edes vähän syötävää.

— Mamseli Gundestad, — sanoi hän äkkiä tyynesti — minä en usko tätä; se

ei voi olla niin; sanokaa että, että — — —

— Siinä ei ole enään mitään sanomista minulla eikä kenelläkään muulla,

herra Högh. Lapsi on nyt kuukauden maannut vuoteen-omana ja kuihtuu

pois. Vaikka tohtori ei jo kauan sitten olisi sitä sanonut, että tauti

tekee lopun lapsen hennosta elämästä, niin huomaisi sen kuitenkin heti

nyt, kun näkee hänen siinä makaavan.

Mamseli Gundestad puhkesi itkuun uudelleen, laski lampun pois ja

istahti vieressään olevaan nojatuoliin.

Jan Högh astui hänen luokseen:

— Hän paranee taas, — hän ei kuole — minä tiedän sen — minä tulen, minä

voin — — —

Sitten keskeytti hän äkkiä:

— Ylhäälläkö hän makaa?

Mutta ennenkuin mamseli Gundestad sai aikaa vastata, oli hän ulkona

salista. Tuntien voimansa vastustamattomaksi riensi hän portaita ylös.

Sunnivan huoneen ovella pysähtyi hän ja koputti hiljaa. Ei kukaan

vastannut. Hän koputti uudelleen. Eteisessä oli pilkkopimeä;

sormennivelen kurja, vähäinen ääni ovea vasten — sisällä oli Sunniva

ja täällä ulkopuolella seisoi hän, tulvillaan nuorta syväänjuurtunutta

rakkauttaan — tuoko mitätön suljettu ovi ja heikko, varovainen koputus

sille — estäisi häntä — estäisi elämää, aurinkoa —

Hän tarttui ovenripaan melkein hymyillen tyynesti pyhässä vakaumuksessa

tuovansa mukanaan elämää — missä mamseli Gundestad heikkoudessaan oli

toivoton!

Huone oli pimeä. Mutta vuoteen vierellä paloi yölamppu. Vuoteessa

makasi ruumis. Kalvennut ruumis, varjojen kohdilta vihreä, mustat

silmäluomet kiinni, tukka kuihtunut — nenä pitkänä, terävänä, kuolleena.

Jan Högh painaltui takaisin ovea vasten, jotta niskaan teki kipeää,

— hapuili käsillään seinää takanaan, tuijotti ja tunsi hyytyvänsä, —

kalpenevansa.

Hän oli vähällä parkaista tuskasta, kun sulkeutuneet luomet hitaasti

aukenivat ja kaksi suurta, mustaa silmää loisti sielukkaina,

voitollisina kuolemasta. Mutta ei häneen päin, ennenkuin hän oli

polvillaan aivan ääressä, lampunvalon piirissä. Silloin katsoivat ne

levollisesti ja kauan hänen tuskaista tuijotustaan. Hän yritti puhua,

mutta kun sairas sulki silmänsä ja makasi jälleen mykkänä ja kuolleena,

takertui hänen äänensä kurkkuun; hän jokelsi kuin lapsi, tarttui

hänen kuihtuneeseen käteensä ja kumartui hänen ylleen jännittyneesti

kuunnellen hänen hengitystään.

Jälleen aukaisi hän silmänsä ja katsoi häneen kauan vakavasti,

hymyili heikosti kuin unessa. Kyyneleet kihosivat Jan Höghin silmiin

huomaamattaan, kun hän kuiskasi:

— Sunniva, etkö sinä tunne minua?

Hänen katseensa säteili, kun hän melkein kuulumattomalla äänellä

vastasi:

— Sinä olet sadun prinssi.

Hän sulki silmänsä ja makasi hetken hiljaa; sitten kuiskasi hän ylös

katsahtamatta:

— Puhu vielä.

Kyynelten valuessa pitkin poskipäitä lausui hän sanomattoman hellästi

ja varovalla äänellä:

— Niin, pieni suloinen Sunniva, minä olen sadunprinssi, joka olen

ollut niin kauan poissa ja nyt vihdoin löytänyt tien sinun luoksesi

pyytääkseni sinua olemaan minun oma, siunattu prinsessani ja tekemään

minut onnellisimmaksi prinssiksi maailmassa.

Sairaan sulkeutuneilla luomilla värähti tuskallinen ele, kun hän

kuiskasi:

— Minä menen äidin luo taivaaseen.

— Ei, ei, Sunniva, sinä et saa kuolla nyt — — —

— Äiti on odottanut niin kauan.

— Mutta minä olen sinun prinssisi, joka rakastan sinua!

Silloin sanoi hän unelmoivan surullisesti:

— On niin monta prinsessaa.

— Ei, Sunniva, minulle ei ole olemassa muita kuin sinä yksin.

Ymmärrätkö sinä minua, Sunniva, minä olen maalarimestari, joka

rakastan sinua, minä olen, tullut tänne takaisin nyt, olen jättänyt

kaikki maailmassa; monta päivää minä olen matkustanut tullakseni sinun

luoksesi; ymmärrätkö minua, minä rakastan yksinomaan sinua, Sunniva!

Sairas avasi silmänsä puoliksi ja koetti vaivoin herätä

kuumehorroksestaan. Sitten kuiskasi hän:

— Sano se vielä kerta!

Silloin kumartui hän aivan hänen ylleen, laski käsivartensa tyynylle

hänen päänsä yläpuolelle:

— Sunniva, pikku Sunniva, sinä olet minulle ainoa maailmassa, älä

kuole minulta nyt; minähän en sitä tiennyt, näes, en ymmärtänyt mitään

ja tein sinulle väärin. Mutta sinun pitää elää ja rakastaa minua, ja

kaikki on taas hyvin, onnellista ja ihanaa!

Sairas loi häneen äkkiä aivan selkeän katseen:

— Sinä läksit pois minun luotani!

— Niin, niin, se oli niin pahasti, niin pahasti; mutta pahinta se oli

lopuksi minulle itselleni; minähän en ymmärtänyt, että koko sekaannus

johtui vain siitä, että minä pidin sinusta hiin hurjasti, Sunniva!

— Onko se totta, maalarimestari?

— Niin totta, niin totta kuin minä nyt olen tässä sinun luonasi ja olen

tullut sanomaan sinulle, että nyt on kaikki hyvin — — —

Hän keskeytti; sairaan ruumis värisi ja hänen laihojen kasvojensa

piirteet venähtivät, kyynelten pulpahtaessa hänen silmistään.

— Sunniva, Sunniva, minä rakastan sinua, rakastan sinua!

Hän tunsi käden koskettavan keveästi olkapäätään, hypähti ylös ja näki

tohtorin seisovan takanaan lempeästi, mutta käskevästi antaen merkin,

että oli poistuttava.

Hän lähti ja tohtori seurasi jälessä. Kun he tulivat eteiseen ja ovi

heidän takanaan oli sulkeutunut, syleili Jan Högh itkuun purskahtaen

tohtoria, joka puristi häntä rintaansa vasten itse kamppailen äänekkään

nyyhkytyksen kanssa.

* * * * *

Jan Högh jäi tohtorintaloon. Viikko kului ja toivo, jota hän ei ollut

voinut hellittää, että Sunniva toipuisi, oli nyt sammunut. Tohtori

otti hänet mukaansa hiljaiseen, alistuvaan suruunsa, ikäänkuin olisi

hän ollut hänen oma poikansa, sittenkuin Jan Högh oli avannut hänelle

sydämensä. He valvoivat Sunnivan luona vuoroon, ja ellei mamseli

Gundestad äkkiä omaksumallaan määräysvallalla olisi sitä kieltänyt,

olisivat he istuneet hänen vuoteensa ääressä päivät ja yöt.

Sunniva oli ensimmäisinä päivinä Jan Höghin tulon jälkeen hiukan

virkistynyt, niin että jo tohtorikin oli vähällä ruveta toivomaan. Hän

oli täydessä tajussaan tuntimääriä yhtämittaa eikä silloin huolinut

luokseen ketään muuta kuin Jan Höghin. Tämä varmeni lujassa toivossaan,

istui hänen kätensä kädessään eikä väsynyt kuvailemasta hänelle, kuinka

onnelliseksi elämä nyt muodostuisi, kunnes tohtori tuli ja määräsi

Sunnivan levähtämään.

Mutta vähitellen pakeni elämä hänestä; tajunta oli poikessa yhä

pitempään, ja öisin istuivat he kaikki kolme, Jan Högh, tohtori ja

mamseli Gundestad, ja kuuntelivat itkun ja tuskan vallassa sairaan

hourailuja äidistään ja kultasarvisesta porosta ja sadun prinssistä.

Kahdeksantena päivänä hän kuoli ja seuraavana sunnuntaina siunasi pappi

Kjaer hänet hautaan kalmiston koivujen alle.

* * * * *

Seuraavana syksynä riippui Jan Höghin, kultamitalilla palkittu taulu

näyttelyssä.

Se oli mahtava kuva:

Valoisa ranta etualalla reunustana valkorunkoisia koivuja, jotka

katselivat kuvaansa hiljaa päilyvässä vedessä. Mutta ulkoa mereltä

tulivat aallot vaahdoten kaukaisten karien yli — auringonkimmelteisinä

vuonon vartijoina seisovien tunturien sinertävien rivien välissä.

Keskellä vuononsuuta näkyi hehkuva, punertava keskiyön-aurinko syvä

loiste silmässään — valaisten välkkyväksi ja onnenloistoisaksi

kultaista siltaa taivaaseen.

Luettelossa oli kuvan kummallinen nimi: »_Itäpuolella aurinkoa ja

länsipuolella kuuta._»