— Isä! huudahti hän, riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen
povelleen niin että tohtorin täytyi pysähtyä, ja ennenkuin sanaakaan
oli lausuttu, purskahti hän hurjaan itkuun puristautuen isäänsä yhä
kiinteämmin.
— Ei, mutta mitä tämä on, lapsi, oletko sinä sairas! Mikä sinun on?
Hän hillitsi suurella ponnistuksella itkunsa, kuivasi kyyneleitään ja
änkytti:
— Ei se mitään ole, isä, — se — se on vain Jan Högh, joka — — —
Tohtori tarttui häntä lujasti käsivarteen ja kysyi väräjävällä äänellä:
— Jan Högh? Mitä hän on tehnyt? Mitä sinä hänestä, — vastaa heti, lapsi!
Hän katsahti kummastellen isäänsä, mutta loi sitten silmänsä heti taas
alas ja kuiskasi onnettomana:
— Hän aikoo matkustaa.
Tohtori päästi hänen käsivartensa:
— Eikö muuta! ja vähän jälkeen lisäsi hän: — No, oli siinäkin
uikuttamista!
He kulkivat edelleen ja hetken miettiväisen vaitiolon jälkeen jatkoi
tohtori:
— Sinun pitää hillitä liikaa intomieltäsi, lapseni. Kuinka usein
tulee minun se sinulle sanoa? Miltä sinä luulet sen näyttävän sinun
ikäisessäsi tytössä! Niinkuin nyt sekin, että eilen illalla läksit
pappilasta sanomatta minulle tai kenellekään, se on sitä samaa
intomieltä. Minä sanon sinulle, Sunnivani, sinä olet nyt jo liian suuri
käyttäytymään sillä tavoin; ja minutkin saatat siten noloon asemaan!
Mitä tiedän sanoa noille vieraille ihmisille sinun puolustukseksesi?
Täytyyhän sinun tietää, että se näyttää omituiselta — — —
Sunniva kulki nolona vieressä ja katsoi häneen suu puoliksi avoinna ja
silmät suurina, kysyvinä.
— No jaa, ymmärräthän sen — _minä_ kyllä tunnen sinut, mutta kaikki ne
vieraat, — ja sitäpaitsi eihän ole säädyllistäkään noin vain kadota!
Sunniva jäi puutarhaan, kun tohtori meni sisään.
Jan Högh istui vielä pöydässä, kun tohtori äkkiä seisoi hänen edessään
ja lausui melkein huomaamattoman ivallisella hymyllä:
— Tekö matkustatte jo pois meiltä, herra Högh?
— Niin — tuota — täytyyhän joutua kotiinkin, — sitäpaitsi niin, minulla
ei oikeastaan ole täällä mitään tekemistä?
— Eikö?
— Ei, — Jan Högh sai tavoitetuksi tyynimmän ja varmimman äänensävynsä:
— Se maisema ulkona ei sovellu maalattavaksi.
— Vai niin! Ei, ei, sitähän saatoin aavistaakin, — että se ei sovellu
juuri teidän laatuunne.
— No, sitä en juuri tiedä, — mutta se ei ylimalkaan sovellu.
— Hm!
Päivä kului jokseenkin painostavana. Ylhäällä vierashuoneessa
pakkasi Jan Högh kokoon tavaroitaan. Hän koetti laulaa, viheltää,
piristää mieltänsä; mutta se ei ottanut onnistuakseen; häntä rasitti
tympäisevä paino, että hänen pitäisi mennä alas esittämään tohtorille
anteeksipyyntönsä eilisen johdosta.
Eipä silti — siitä hän oli selvillä; että mitä hän oli sanonut — paitsi
nimenomaan epäkohteliaat lauseet tohtorista mieskohtaisesti — se oli
hitto soikoon tepsinyt! Hän muistikin selvästi, että hän oli tehnyt
erinomaisen vaikutuksen puhettaan pitäessä ja että hänen sanansa olivat
olleet loistavia.
Mitä hän oikeastaan sananmukaisesti oli sanonut — niin no, sitä
ei ollut niin helppo muistaa — mutta hän näki edessään kaikki ne
hölmistyneet naamat — — —! Ja sitten, että oli saanut sanotuksi
tohtorille päin silmiä, — ettei häntä niinkään vain nujerreta! Ja
saattoipa niille muillekin olla terveellistä saada tietää, ettei heidän
jumaloimansa tohtori sentään ollut niinkään erehtymätön suuruus — — —!
— No niin, koko anteeksipyynnön saattaa suorittaa verrattain,
jokseenkin muodollisesti! Ja se, että hän heti sen päälle nyt lähti! Se
jäi siten viimeiseksi vaikutelmaksi, pysyväiseksi — — —
Hän oli joutunut seisomaan avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos.
Kaukana rannalla loisti Sunnivan vaalea sertinkipuku. Päivä oli tyyni
ja kuuma, ja Sunniva kulki hitaasti eteenpäin, kunnes katosi lehvikön
taa. Jan Högh katsoi sinne, missä hän juuri tykkänään katosi — niinkuin
valo, joka sammui.
— Sunniva, niin! — Omituista! Mitä hän nyt tuolla ulkona maleksii — — —!
— No, täytyy laittaa itsensä valmiiksi!
Hän sulloi päällysvaatteensa hihnakierteeseen ja kiristi vöitä —
kas niin! Kaikki oli valmista. Nyt oli vain tilattava Hans Joelsen
kyytimään lähimpään höyrylaivalaituriin. Siitä tuli pitkä venematka —
vähintäänkin pari penikulmaa! Mutta sopihan odottaa iltaan, niin on
viileämpikin.
Hän astui portaita alas. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuului
hiukan liikettä.
Hm — parempi hypätä kerrassaan kuin ryömiä — ja mitäs kamalaa se oli.
Hän koputti reippaasti konttorinovelle ja astui sisään.
Tohtori istui työpöytänsä ääressä.
— Anteeksi, jos häiritsen, herra tohtori — ei kiitos, minä olen aivan
lyhyt — minä tahdoin vain pyytää anteeksi teiltä ajattelemattomia ja
kiihkeitä sanojani eilen illalla — — —
— Mitä sitten? Eilen illallako?
— Niin, tohtori kyllä muistanee, että minä hiukan — hiukan lämpenin ja
lausuin sanoja, joilla en ensinkään tahtonut — — —
— Oo, te tarkoitatte äkillistä esitelmäänne nuoresta taiteesta! — Rakas
ystävä, mitä te minusta ajattelettekaan! Olemmehan kaikki kerran olleet
nuoria — ja että viini ja lämmin veri joskus nousee päähän, ei herra
Högh, paremmin luulin teidän minua tuntevan! Ettäkö minä kantaisin
närkkää teille siitä pikkujutusta!
— Minun sanani olivat kyllä kokolailla liian räikeitä — — —
— Teidän sanoissanne ei ollut, mikäli minä muistan, kerrassaan mitään
hampaankoloon panemista, rakas nuori ystäväni, minä en ole niitä edes
ajatellut.
— Kiitoksia, — mutta läsnäolleiden vieraiden vuoksi —
— Noo, te voitte kyllä kestää sen hairahduksen, että jaarittelitte
jotakin taiteesta ja senlaatuisista asioista sille seuralle, ja minä en
levittele juoruja — — —
Jan Högh tunsi kuin jotakin kangistavaa tunnetta: Mitä tuo tohtori
luuli! Mitä — mitä — — —! Hän oikaisi ryhtinsä, seisoi pystynä ja sanoi
säkenöivin silmin:
— Toivon, että ette käsitä minua väärin! Katson velvollisuudekseni
pyytää teiltä anteeksi epäkohteliaita sanoja teidän suhteenne
mieskohtaisesti. Mutta mitä minä eilen illalla sanoin taiteestani,
ei ollut jaarittelua, vaan vakavinta puhettani, jonka joka hetki
elämässäni olen valmis toistamaan. Milloin ja missä tahansa!
Hän kumarsi ja läksi.
Raivosta kuohuksissa riensi hän rantaan, tapasi Hans Joelsenin
ja tilasi kyydin hetipaikalla! Vähät välitti hän Hans Joelsenin
huomautuksista, että höyrylaiva tuskin saapui ulkopoukamaan ennenkuin
huomenna aamupäivällä. Vain pois paikalla!
Sitten lähti hän taloon takaisin, pani molemmat palvelijattaret toimeen
ja sai tavaransa sillalle ja seisoi hetken kuluttua taas konttorissa
hämmästyneen tohtorin edessä.
— Hyvästi, herra tohtori! Minä saan lausua teille parhaat kiitokseni
suurenmoisesta vierasvaraisuudestanne. Minä — minä en koskaan ole
unohtava näitä päiviä — — —
Tohtori oli noussut:
— Odottakaa toki iltaan! Höyrylaiva — — —
— Kiitoksia vain, kyllä minä lähden heti. Jääkää hyvästi, herra tohtori!
Hän ojensi kätensä, mutta tohtori ei siihen tarttunut; hän seisoi
suorana ja vakavana ja katsoi nuorta maalaria ilme tutkivana ja
ikäänkuin hiukan paheksuvana. Vihdoin sanoi hän:
— Tekisi mieleni sanoa teille jotakin, ellette minulle pahastu!
Hän laskin kätensä Jan Höghin olalle ja jatkoi:
— On vanha latinalainen sananparsi: »_svaviter in modo, fortiter in
re_». Ja se merkitsee, että valtaisinkin ja vaatimattomin vakava työ on
enemmän arvoinen, kuin kaikki innokkaat sanat ja kuuma hehku. Jääkää
hyvästi, nuori ystäväni! Te olette aina tervetullut tohtorintaloon!
Nyt se oli tohtori, joka ojensi kättä, ja Jan Högh, joka jäi siihen
tarttumatta.
— Hyvästi, kumarsi hän lyhyesti ja lähti.
Sitten tuli mamseli Gundestadin vuoro! Tämä seisoi kyökissä hakkaamassa
pihvilihaa hihat ylöskäärittyinä ja joutui aivan ymmälle.
— Niin, eihän sitä sopinut odottaakaan, että te voisitte viihtyä
täällä, missä on niin hiljaista ja yksinäistä!
— Päinvastoin, rakas, herttainen mamseli Gundestad, minä olen viihtynyt
mainiosti. Mutta minun täytyy lähteä, nähkääs, ei auta mikään. Ja
kiitoksia vain kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan.
— Oo, mitä vielä, meidän kiittäminen on! Pahinta se on pikku
Sunnivalle, jolla on ollut oikein iloa tästä ajasta.
— Sunniva! Niin missä hän on?
— Jestas, hän on varmaankin mennyt Serine Krokenin luo asialle. Mutta
hän tulee kotiin päivällisiksi — ettehän te sentään mene sanomatta
lapselle hyvästiä!