heille lapiksi suuren sarjan sanoja, joista Jan Högh ja Sunniva eivät
ymmärtäneet muuta kuin usein toistuvat »tohtori», »Marja» ja »Inari».
Miehet ja naiset kertyivät yhteen äänekkäästi ihmetellen ja vilkkaasti
keskustellen ja elehtien, ja katselivat Sunnivaa. Pysähtymättä jatkoi
lappalaisnainen, puristaen Sunnivaa lähemmäksi itseään:
— Sinä tuut nyt minun kanssani Inariin, minä kannan siskonlapsen
selässäni — — —
Hän veti Sunnivaa pari askelta mukanaan, yhä puhellen ja itkien
haltioituneena; ympärillä oleva piiri aukeni tehdäkseen heille tietä;
mutta Sunniva tarttui ällistyneen Jan Höghin nutunliepeeseen, ja
kalpeana kuin ruumis parkaisi hän pelästyksestä ja kaatui pyörtyneenä
maahan. Jan Högh hypähti esiin, riuhtaisi lappalaisnaisen hänestä irti
ja nosti Sunnivan toiselle käsivarrelleen. Samassa oikasihe nainen,
kietaisi salamannopealla liikkeellä käsivartensa. Sunnivan ympäri
jälleen ja tuijotti Jan Höghiä silmiin eläimellisen hurjassa raivossa
huutaen:
— Sinä vieras mies et koske Marjan pikku lasta!
Ja kun Jan Högh piti kiinni tajuttomasta taakastaan, irroitti nainen
otteensa ja kävi käsiksi häneen, tarttui kurkkuun ja olisi kuristanut
hänet, ellei hän olisi laskenut Sunnivaa maahan saadakseen molemmat
kätensä vapaiksi.
— Auta lasta! sai hän hätäisesti huudetuksi vanhalle lappalaisukolle
ja toisille, jotka seisoivat liikkumattomina ja katselivat kohtausta
ikäänkuin jotakin heille kuulumatonta — ja niin syntyi mitä ankarin
kamppailu raivoisan naisen kanssa. Jan Högh sai äärimmäisellä voimainsa
ponnistuksella naisen jäntevää joustavuutta vastaan tämän vihdoin
maahan, mutta tämä puri hampaansa syvälle hänen käsivarteensa, kun
hän piti häntä kiinni ja huusi vanhaa lappalaista tuomaan nuoraa
hänen kiinnisitomisekseen. Lyhyehkön neuvottelun jälkeen äijän ja
hänen seuralaistensa kesken kumartui vihdoin muudan nuori lappalainen
sitomaan raivoavan naisen jalat yhteen. Tämä kirkui ja kiemurteli,
vaahto suussa ja silmät säkenissä.
Jan Högh hyppäsi pystyyn, nosti Sunnivan syliinsä ja riensi hänen
kanssaan pois, mielettömänä tuskasta, huolissaan Sunnivan hengestä ja
hurjassa mielenkuohunnassa. Takanaan kuuli hän naisen huutavan.
— Marjan pikku lapsi! Vieras saatana!
Hän riensi eteenpäin taakkaa tuntematta, mielessään yksi ainoa ajatus:
veteen Sunnivan kanssa, muuten kuolee hän hänen käsiinsä. Ensin oli
kuljettava aika matka ylösmäkeä; alaspäin kävi kulku helpommin, hän
oli kompastua kiviin ja juoksi aivan kaislikkoon saakka kunnes oli
melkein polvia myöten mudassa. Sitten huusi hän Hans Joelsenia, joka
rauhallisena puuhaili veneen luona, asetti Sunnivan puolipystyyn erästä
kiveä vasten, aukaisi hänen puseronsa ja valeli vedellä otsaa ja
ohimoita.
Veden ja konjakin avulla saivat he vihdoin Sunnivan virkoamaan. Sitten
kantoivat he hänet varovasti kanervikkoon, peittivät viltillä ja
antoivat rauhallisesti uinahtaa.
Hans Joelsen tiedusti, mitä oli tapahtunut, mutta sai vastaukseksi vain
käskyn kerätä tavarat kokoon ja laittaa kaikki kuntoon kotiinpaluuta
varten.
Jan Högh istui Sunnivan vieressä, joka nyt nukkui aivan rauhallisesti.
Hän tunsi kuin polttoa koko ruumiissaan ja ähkyi väsymyksestä. Sitten
tunsi hän pistävää kipua käsivarressaan, riisui nuttunsa ja kääri
paidanhihan ylös. Se mielipuoli, vaimo oli purrut hänet verille
vasempaan käsivarteen olkavarren alle; hän meni rantaan, pesi veren
pois ja sai hampaidensa ja oikean kätensä avulla haavan kireästi
sidotuksi nenäliinallaan. Kääri paidanhihan taas alas, pani nutun
ylleen eikä ollut kivusta ollakseenkaan. Hetken harkittuaan katsoi hän
parhaaksi olla ilmaisematta Hans Joelsenille, mitä oli tapahtunut.
Hän palasi jälleen Sunnivan luo, istuutui hänen vierelleen ja katseli
häntä. Tyttö oli vielä kalpea, mutta punaa alkoi palata poskille;
silloin tällöin värähti silmäluomilla hermostuneita nykähdyksiä ja
äkkiä aukaisi hän silmänsä selkiselälleen ja tuijotti Jan Höghiä
hämmentyneenä.
— Sunniva, lausui tämä lempeästi hymyillen — mitenkä nyt on laita?
Tyttö nousi istumaan, siveli kädellä kasvojaan ja katsoi taas häneen.
Sitten alkoi hän pelästyneenä pälyillä joka suunnalle — — —
— Sunniva, sehän olen vain minä, maalarimestari! Laski kätensä hänen
olalleen ja tästä kosketuksesta hypähti hän pystyyn, hykertyi Jan
Höghin kylkeen kiinteästi, kiinteästi ja kuiskasi:
— Se oli hirveätä! Hirveätä!
— Mutta nyt se on ohi eikä enään mitään vaaraa, Sunniva! Koetetaan nyt
pyrkiä kotiin isän ja mamseli Gundestadin luo niin pian kuin luulet
jaksavasi.
Tyttö päästi hänet irti ja alkoi hehkuvanpunaisena napittaa kiinni
puseroansa ja suoria hiuksiansa.
— Älä koskaan puhu tästä mitään isälle äläkä Gunde-tädille!
— En, Sunniva, me emme enään ajattele koko tapausta. Hänhän oli
mielipuoli, näes!
— Niin, etkö sinäkin arvele sitä?
— Jo vain, selvästi oli!
Hans Joelsen saapui korien kanssa, ja heti lähdettiin kotimatkalle.
Tohtorille ja mamseli Gundestadille kertoivat he samoin kuin Hans
Joelsenille, että Sunniva oli säikähtynyt, kun porot säntäsivät ulos,
ja että hän oli kaatunut ja täräyttänyt päätänsä.
Hiukan huolestuneena tutki tohtori häntä, mutta rauhoittui pian kuin ei
huomannut mitään erikoista.
Mutta pakottavaa puremaa käsivarressaan piti Jan Höghin salata ja
hoitaa itse, niin hyvin kuin taisi.
* * * * *
Hans Joelsenin ennustus ilmanmuutoksesta ei toteutunut. Sunnuntai oli
yhtä harmaan auringoton kuin edellisetkin päivät, ja Jan Högh seisoi
porrasparvekkeella ja katseli ulos tyytymättömänä. Hän ei ollut yöllä
nukkunut melkein ensinkään, vain maannut jonkunlaisessa horrostilassa
ja uneksinut lappalaisakoista ja kaikkinaisesta noituudesta.
Sunniva istui pianon ääressä.
— Opeta minulle jotakin uutta, kuule! pyysi hän.
— En, nyt minä en enään osaa!
— Osaat kyllä, maalarimestari!
— En ainakaan tänään.
Hän tuli huoneeseen:
— Saakelin aurinko!
— Hyi, minkälaista sinä tänään puhut, maalarimestari!
— Oo —! hän pysähtyi taas porrasparvekkeen ovelle. Alinomainen
muuttumaton sumu peitti puoliksi tunturin ja vesi alempana oli kalpeaa
ja väritöntä.
Hän sytytti sikarin ja lähti ulos, käänsi nutunkaulurin pystyyn,
painoi lakin silmille ja läksi kipakasti kulkemaan tohtorintalon
takana olevaan mäkeen päin. Pian oli hän ulkona taloa ympäröivästä
koivumetsiköstä ruskealla kanervakankaalla, missä siellä täällä
oli harmaita poronjäkäläpälviä ja täällä tuolla joku matala,
vaivaiskasvuinen koivu. Polku, joka vei kankaan yli toiselta puolen
Kirkevaageniin, kiersi rämelätäköitä ja suuria kiviä — paljoa muuta
ei juuri sumulta saattanut nähdä eikä hän ollut muutenkaan erin
katseluhaluisella tuulella!
Hän tunsi jäsenissään väsymystä ja mielessään painostusta, jolle hän ei
tahtonut antaa perään — hän pakeni sitä, tunsi sen vaanivan sisässään
ja tiesi kuitenkin, että kauaa ei hän kyennyt sitä pidättämään! Mutta
hän kulki kuin hurja ja noitui kylmänkosteaa koleatta; sumupilvi
seurasi häntä ja hän riensi eteenpäin kädet syvällä nutuntaskuissa, —
pyh! kunnes pysähtyi ja vaipui märälle jäkälämättäälle, jääden siihen
loikomaan silmät kiinni — — —
— Mitä pirua tämä on?
Hän nousi voimattomassa raivossa puoliksi ryntäilleen ja katseli
ympärilleen. Sumu oli tasaista, tiuhaa ja liikkumatonta, telkevän,
lohduttoman liikkumatonta! Hän nousi istuvaan asentoon, heitti lakkinsa
pois, katsoi ympärilleen hitaasti ja kauan ja kuiskasi itsekseen:
— Autiota!
Ja täällä hän makasi, Jan Högh, leikkisä leikari, naisten Jan, ja
värjötti ja paleli vieraassa maassa! — — — Eikö tämä ollut hänelle
vierasta, ventoa, ventoa ja vierasta? Kaikki — koko hyytähuokuva
erämaa peninkulmia ja peninkulmia ja taas uusia peninkulmia täynnä
elottomuutta — ja nuo kummalliset ihmiset kummallisine historioineen ja
heidän kummallinen, yksioikoinen, kalpea elämänsä!
Vai oliko se hän itse, joka oli haalistunut ja mitätön? Eilinen kohtaus
Vaagenvandetilla, lappalaisnaisen intohimonhurjuus muistui taas hänen
mieleensä — vihaa säkenöivät silmät aivan hänessä kiinni — — —! Eikö se
ollut hän itse, joka oli ulkopuolella, kaukana heistä? Eikä hän koskaan
saavuttaisi heidän lämmintä elämäänsä — vierovilla silmillä katsoisivat
he häntä aina ja jos hän kertoisi heille mikä hänen vertansa huumensi
ja kuumensi, pudistaisivat he vain päätä ja hymyilisivät — — —!
Hän käännähti ympäri ja tarkasteli hopeanhienoa jäkälää; siinä oli
kokonainen aarniometsä pienoiskoossa kuin monihaaraisista hiushienoista
metallilangoista sommiteltu. Hän poimi muutaman käteensä ja nyppi sitä,
mutta nakkasi taas heti pois:
— Eikö mitä!
Häntä värisytti surkea hylättynäolon ja yksinäisyyden tunne — elottomat
suureet tuijottivat häntä etäisestä kaukaisuudesta — ja hänen otsansa
painui jäkäliin; maa kosketti hänen kasvojaan raakana ja kylmänä — — —
hst!
Äkkiä kuului kuitenkin selkeästi tänne ääniä — ihmisääniä! Se tuntui
hänestä tällä hetkellä suloiselta, herttaiselta ja rakkaalta, ja hän
katsahti ylös.
Laajan kankaan toisella laidalla kulkivat Sunniva ja tohtori hitaasti
ja keskustellen ylöspäin. He eivät nähneet häntä, ja hän jäi alalleen.
Sunniva kantoi seppeltä. Jan Högh seurasi silmillään heidän kulkunsa
suuntaa ja havaitsi olevansa aivan lähellä hautuumaata; vain
parinkymmenen askeleen päässä oli hautuumaan matala kiviaita ja sen
takana harmaita ja vanhoja, valkoisia ja uusia puuristejä. Paikaltansa
saattoi hän nähdä koko hautuumaan.
Hän näki tohtorin ja Sunnivan menevän sisään ja kulkevan toiseen
nurkkaukseen, missä pieni hautalehto matalista koivuista puoliksi
peitti heidät. Hän näki Sunnivan laskevan seppeleen haudalle ja
molempien istuutuvan ruohopenkille, Sunniva pää isän olkapäätä vasten.
Jan Högh nousi polvilleen ja katseli sinne. Jos hän olisi huutanut,
olisivat he saattaneet sen hyvin kuulla.
Entä jos hän huutaisi!
Tai hiipisi hiljaa valkoisen koivuaituun luo ja pyytäisi
vaatimattomasti lupaa saada olla mukana — istua rauhallisesti tuolla
lehvistössä omituisen, hurjamielisen rouvan haudalla — — —
— Joutavia, Jan Högh! Mitä sinulla on näiltä köyhiltä ihmisparoilta
pyytämistä! Turhaa tuntehikkaisuutta! Sinun on ikävä, ystäväni, hirveän
ikävä ja lisäksi vilu — — —!
Hän nousi ja lähti kulkemaan poispäin.
— Kun vain aurinko palajaisi, että hän saisi maalata! Nythän hän voisi
yhtä hyvin koota kimpsunsa ja matkustaa takaisin kotipuoleen heti!
Jumaliste, se oli pohjaltaan parasta, mitä hän saattoi tehdä! Takaisin
etelään iloon ja elämään — hei! ja hän lauloi täyttä rintaa mäkeä
alaspäin mennessään:
Hei, neitoni mun!
Punaviinissä juon minä maljasi sun —
Bourgogne on tuliverta!
Kuvas siinä mä nään joka kerta —
ja hurmasi sun
on turmani mun,
vaan nyt uskallan sen, mitä ennen en,
ja pohjahan juon, olen janoinen — — —
Pyhä Neitsyt! Kai mies olen menneiden —?
Vaan joudunkin suoraan taivaasehen — — —!
— Hyvää päivää!
— Kas, päivää, Peder Martin! Sinä tulet minun eteeni kuin ilon merkki!
Rahtaatko minut nyt takaisin taas, kun tänne toitkin, sillä nyt olen
minä valmis Kolkhiksessa?
— En, miesparka, minun pitäisi nyt vain tavata tohtori. Et kai sinä ole
häntä nähnyt?
— Kyllä, mutta oletko sinä sitten sairas, Peder Martin?
— En, mutta vaimoni kyllä on. Se kamppailee kai kuoleman kanssa tällä
kertaa! vastasi Peder Martin väräjävällä äänellä.
Jan Högh kertoi mitä hän tiesi tohtorista, ja kulki hitaasti
tohtorintaloa kohti.
Talossa oli sunnuntainhiljaisuus. Tohtori istui edessään viikon
sanomalehtipinkka, mamseli Gundestad ruokasalin akkunan ääressä
postillansa kanssa, ja Sunniva kulki huoneesta toiseen äänettömänä ja
miettiväisenä. Jan Högh meni huoneeseensa ja oli huonolla tuulella.
Iltapuolella huudettiin hänelle alhaalta, ja kun hän tuli saliin,
oli pappilasta saapunut sana, eivätkö he kaikki tahtoisi seurata
tohtoria kankaan yli käräjille huomenna ja jäädä pappilaan kolmeksi
käräjäpäiväksi.
Peder Martin oli juuri käynyt noutamassa tohtorin ulos, mutta Sunniva
selitti ilosta loistaen, miten hurjan hauskaa pappilassa oli. Nyt tuli
vihdoinkin vaihtelua ikävään yksitoikkoisuuteen! Ja nyt oli juuri
Petrakin tullut kotiin — — —
— Kuka on Petra?
— Se on papin tytär, joka on ollut etelässä huvittelemassa; hän on niin
viehättävä ja Kristianiassa ovat kaikki olleet mieltyneitä häneen, hän
kirjoitti minulle ja kertoi kaikista herroista ja tansseista — ja nyt
on vasta hauskaa tulla sinne yhdessä sinun kanssasi, maalarimestari!
Pappi Kjaer on myöskin kiltti ja hauska, sen voit uskoa — — —
— Ei, kuule, minä en tule mukaan.
— Etkö sinä tule mukaan — — —?
— En, minulla ei ole aikaa.
— Me olemme siellä vain kolme päivää — — —
— Niin, mutta sillä välin palajaa aurinko, ja minun täytyy maalata.
Jan Högh palasi yliskamariinsa, ja koko illan oli tohtorintalossa
jokseenkin synkeätä. Tohtori oli palannut sangen vakavana ilmoittaen,
että Peder Martinin vaimo nyt oli kuollut. Hänenkään mieleensä ei
ilmeisesti ollut Jan Höghin kieltäyminen papin kutsusta.
Kun Sunniva ja tohtori seuraavana aamuna lähtivät matkaan, paistoi
aurinko kirkkaasti kankaalle.
Aamupäivällä istui Jan Högh Esaias Ismaelin porraskivellä
laaksonpohjukassa.
Yksi telinetanko oli mennyt poikki Naissaarella — voisiko sen saada
korjatuksi?
Kyllä, sen saattoi Esaias Ismael tehdä, sillä Esaias Ismaelissa oli
vähän tuhattaituria, sekä nikkaria että tarpeen tullen suutariakin.
Mutta ensin oli hänen saatava pitkäsiima valmiiksi. Niinpä jäi Jan Högh
istumaan hänen luokseen kynnyspaadelle sillä välin kuin Esaias Ismael
pisteli silliä ja pientä kalaa koukkuihin. Vaimo oli tuvassa ja pesi
permantoa.
Juttelu tuli käyntiin ja Esaias Ismael kertoi Jan Höghin poltellessa
sikariansa:
— Joo, joo, ei se ole aina vain ratoksikaan merelläolo, se on kyllä
totta. Joka miehellä ei ole sitä onnea, että pääsee siitä niinkuin
minä, joka nyt olen seitsemänkymmentä. Täällä on monta, jolla on
merkkiä ja arpia — paitsi niitä, jotka sinne jäävät.
Niinkuin tuokin Erik Gamvikin poika, Jörgen; Se on tullut aivan
höperöksi paljaasta surusta, vallan kelvottomaksi työhön, se kun ei
enimmäkseen tee muuta kuin vain veisaa virsiä ja itkee joukkoon.
Pahinta on ettei se saa unta öisin, ja tohtori arvelee, että ennenkuin
hän taas saa unta, ei hänestä tule kalua.
Se oli tässä talvella kun se lähti isänsä ja molempain veljiensä kanssa
Langsundiin ja tuli kova ilma ja lumipyry ja pahat laineet. Se on
aina pohjoistuuli ilkeä siellä salmissa. Tämä oli keskellä talvea ja
he saivat jaalansa puolilleen vettä. Ja kun olivat suojaan pyrkimässä
Langsundin rantaan, kuulivat he, avunhuutoja tuulenpuolelta, että he
sen kyllä ymmärsivät, että siellä oli haaksirikko. Miettivät kyllä
vähän kääntyä katsomaan, olisiko mahdollista auttaa; mutta sitten
täytyi heidän vain pelastaa itsensä niin hyvin kuin taisivat uppoavassa
aluksessa ja semmoisessa tuulessa.
Avunhuutajat olivat Matthis Skutvik ja hänen lankomiehensä Sören
Kistrand ja ne jäivät sille tielle. Niin vähää ennen kevätkäräjiä
haastoi Jon Kistrand, Sörenin veli, koko miehistön, päämiehen, Erik
Gamvikin ja kaikki kolme poikaa käräjiin. Väärin siinä Jon teki —
senhän kaikki järki-ihmiset sanoi, ettei siinä ollut ihmisellä varaa
mennä apuun; mutta Jonilla on vanhastaan ollut kaunaa Erik Gamvikin
kanssa, tai oikeastaan ne oli akat, jotka riitelivät siihen aikaan kun
olivat naapuruksia tuolla eteläkärjessä, ja nyt koetti Jon saada häntä
rangaistukseen siitä, ettei hän ollut pelastanut hänen veljeään ja
lankoaan. Niinkuin oikein oli, vapautti esivalta Erikin ja pojat, ja
sitä myötenhän piti asian olla selvän.
Mutta se nuorin poika, Jörgen, otti siitä itselleen semmoisen
ylenmääräisen surun; ja tohtori sanoo sen tulevan siitä, että se yöllä
maatessaan aina kuulee niitä avunhuutoja uudestaan.
Esaias Ismael täytti koukkuja kätevillä otteilla ja siiman valmis
osa kasvoi kyynärä kyynärältä saavissa, auringon kimallutellessa
sillinsuomuksia hänen paksuilla sormillaan. Päivä paahtoi, ja sääsket
surisivat syöttirippeiden yllä tiheinä parvina rannan koivujen välillä
ja liki peilikirkasta vedenkalvoa.
Jan Högh puhalsi puoleksi hajamielisenä savua sääskiparven sekaan ja
sai Esaias Ismaelin jatkamaan:
— Joo, joo, sitä sattuu merellä monenlaista, jota ei ulkopuolinen
tiedä. Tunnethan sinä tämän Peder Martinin tästä naapurista, sen on
nyt vaimo ruumiina tuvassa. Mutta oli semmoinenkin aika, jolloin Peder
Martinilla oli kolme poikaa, ja oikein reippaita poikia sittenkin
kaikki kolme. Ne menetti hän merellä ja liki piti sillä kertaa, ettei
mennyt mieheltä vielä ymmärryskin. Joo, siitä on nyt monta vuotta — hän
purjehti Finmarkiin yhtenä keväänä kaikki kolme mukana veneessä, niin
yhtenä yönä joutuivat he länsimyrskyyn Mehavnin luona. Niitä oli kolme
venettä samassa matkassa ja kaksi laski pieneen poukamaan ja asettui
sinne ankkuriin. Mutta Peder Martinin mielestä se ei ollut turvallista
ja hän pyrki ulos taas löytääkseen paremman sataman. Pojat olivat kyllä
pyytäneet ettei mentäisi, mutta hänhän oli päällysmies, joka isä oli,
ja niin he lähtivät taas ulos. Hetken kuluttua sitten vene kaatui ja
kaikki neljä joutuivat pitelemään pohjasta kiinni. Mutta kun oli kylmä,
niin että köli jäätyi sormien välillä yötä myöten, niin heltisi ensin
yhden pojan ote ja sitten toisen — ja he upposivat siinä isän silmien
edessä. Kolmatta poikaa piti hän kiinni itse, ja aamuyöstä, kuni myrsky
oli vähän hellittänyt, ajautui vene Mehavniin; paljon henkeä ei ollut
enään Peder Martinissakaan mutta poikaa piti hän kiinni edessään. Mutta
se oli siinä paleltunut kuoliaaksi, se poika, eikä sitten kolmeen
vuoteen sen jälkeen Peder Martin ollut oikein täysijärkinen. Kyllähän
se onkin kamala paikka menettää poikansa sillä tavalla, joo.
Nyt on Herra ottanut hänen vaimonsa; mutta se oli jo vanha, eikä siitä
viime aikoina ollut juuri muuta kuin hoitamista ja tohtorinkäymistä,
niin että ei suinkaan se nyt Peder Martin voine sitä niin
ylenmääräisesti surra.
Mutta nyt saat tulla sen tankosi kanssa, nyt on siima reilassa, joo.
Tunnin kuluttua lähti Jan Högh kädessään uusi telinetuki. Hän oli niin
oudon alakuloinen, ehkä myöskin Esaias Ismaelin surullisten kertomusten
johdosta. Hän asettui pianon ääreen tyhjässä salissa ja soitteli
sekaisin sävelmiä ja katkelmia, mitä mieleen juolahti, punoi yhteen
juoksutuksia ja suuria vaikeita sävelsointuja. Hän soitti kaikki mitä
muisti ja tunsi, mutta ei kuitenkaan löytänyt vastinetta sille, mitä
hänessä itsessään liikkui; sillä jotakin se oli, jotakin, joka puristi
ja pyrki ulos; hän soitti Beethovenin surumarssia ja kohtia eräästä
Chopinin valssista, joka lopulta häntä tympäisi, niin että hän siirtyi
räikeän säröääniseen Hallingiin, — mitä se oli — missä se oli — esiin
sen piti, se väikkyi ja väistyi kuin virvat tai aaltojen hetkellinen
kimmellys — — — — — ja soittokone natisi hänen kiihkeästi hapuilussaan
milloin hurjia purkauksia, milloin pitkiä yhtenäisiä säveliä — — — — —
— — — —
Kun mamseli Gundestad tuli ilmoittamaan päivällisen olevan valmiin,
istui hän hyräilemässä vanhaa balladia, joka muistui hänen mieleensä
lapsuudenajoilta, kun hänen äitinsä lauleli pitkinä talvi-iltoina —
Hei, kuule, pieni poika! käy noppapelihin!
— Ei ole mulla kultaa, sua millä vastaisin!
— He pelasivat kulta-arpaa!
Hän tempautui irti ja siveli kädellä silmiänsä,
— Kiitoksia, mamseli Gundestad!
Oli kovin yksinäistä istua syömässä kahdenkesken mamseli Gundestadin
kanssa.
— Kuulkaa, sanoi hän äkkiä pitkän vaitiolon jälkeen — täällä mahtaa
sentään monta kertaa olla hirveän yksinäistä ja ikävää!
— No tottuuhan siihenkin. Ajan mittaan. Pahintahan se on talvella.
Ja mamseli Gundestad kertoi pitkästä, pimeästä talvesta, jolloin
aurinko on poissa ja pimeys tummentaa lumen vuorilla ja laaksoissa ja
painaa yhteensulloutuneiden ihmisten talvielämää — —
— Te ette varmaankaan ole oikein hyvällä tuulella tänään, herra Högh?
— Minäkö? Päinvastoin, nythän on taas aurinkoa, ja minä lähden illalla
ulos maalaamaan!
Ja illalla oli hänestä tosiaan kuin juhla, kun hän jälleen pääsi
pukemaan ylleen työpuseronsa, puuhailemaan maalilaudan, siveltimien ja
väriputkien kimpussa ja astui veneeseen.
Hän irroitti pitonuoran ja souti voimakkain airon vedoin — ja ehkä
sen vuoksi, että hän nyt oli ensimmäistä kertaa yksin soutelemassa,
palasi hänen mieleensä ensimmäinen yö, jolloin Peder Martin souti hänet
lahteen höyrylaivalta.
Kuinka tavattoman pitkä aika siitä jo oli. Kokonainen maailma silloisen
ja nykyisen välillä, maailma uusia, suuria kuvia hänen sisässään.
Ikäänkuin olisi hän pudistanut jättämänsä ahtaan hyörinämaailman tomut
jaloistansa ja vaeltanut hiljaisiin, suuriin seutuihin satujen maahan!
Vuonolla lepuutti hän airojansa. Täällä oli niin laajaa ja leveää, niin
hiljaista ja suurta, ja jälleen tunsi hän syvästi väsymystä, pienuutta
ja voimattomuutta sen valtavuuden rinnalla, joka häntä ympäröi — — —
Sitten jännitti hän lihaksiansa, airon vedoissa ainakin tunteakseen
miehuutensa voimaa!
Ja eikö hänen suuri, kaunis taulunsa arkussa tuolla saarella vain
odottanut viimeistelyään hänen kätensä kautta, eikö hän siinä ollut
taivuttanut ja alistanut koko valtavuutta taiteensa alaiseksi — hoo!
Saammepa nähdä, kuka täällä on vuonon valtias!
Ja hän souti, niin että vaahto kokassa kohisi, kunnes vene puski
Naissaaren rantaan.
Innokkaasti nosti hän kivet arkun kannelta, sai telineensä pystyyn,
kankaan pingolle, piipun suuhunsa ja kaikki, kuntoon.
— Toimeen taas, Jan Högh!
Mutta hän ei päässyt alkuun. Jäi seisomaan ja katsomaan kangastaan ja
maalaustaan.
— Oliko tämä hänen taulunsa?! Hänen suuri, ihana — — —? Tuo kankea,
tunnelmaton kuva, tunturi taustalla ja vähän vettä välissä — hänhän ei
tuntenut sitä, ei tavannut siitä mielialaansa, ei kerrassaan mitään —
ja tyytymättömänä laski hän alas maalilaudan ja seisoi alallaan kauan.
Sitten oikasihe hän taas:
— Tämä on jälleen jotakin sotkua! Hän astui pari askelta taapäin ja
katseli tauluaan matkan päästä.
— Ei se ole sittenkään huono, kun saan vain vähän korjattua muutamia
kohtia!
Hän aloitti heti ja paranteli vähän taivasta, koettaen huolettomasti
hyräillä.
Mutta työ ei tahtonut sujua, ja hän pysähtyi taas.
Ja hänen mieleensä hiipi ilkeä ajatus — —:
— Ehkei hänen kykynsä riittänyt?
Häntä puistatti — silmänräpäyksen; mutta hän pudisti pois sen, ei
tahtonut ajatellakaan semmoista, ja valonvälähdyksenä tuikahti hänen
mieleensä, mikä hän oli monien ihailijainsa, ystävien ja ystävättärien
keskuudessa — Jan Högh, loistelias ritari — oho!
Hänen teki mielensä huutaa se ääneen, kertoa, maalata ja loihtia se
esiin ja karkoittaa hilpeillä puheilla pakoon joutavat epäilyt — — —
Mutta täällä oli niin yksinäistä! Ei ketään kuulemassa, ei ketään ketä
innostaa ja sytyttää — — —
Ei ketään Sunnivaa!
Hänen täytyi nauraa ääneensä:
— Vanha hölmö! Enkö seiso tässä pelkäämässä itseäni, mörkösäikkynä
keskellä kirkasta aurinkoyötä ja kuvittele mieleeni jos jotakin, vain
sen vuoksi että olen yksin — — ei kiitoksia, ystäväni! Lähtekäämme
maihin ja noutakaamme neitonen paikalla, muuten tästä ei tule mitään!
Hän asetti kaikki takaisin arkkuun, souti kotiin suoriusi vuoteeseensa
ja nukkui kuin kivi! —
* * * * *
— Hyvää huomenta, mamseli Gundestad! Tuletteko mukaan kankaan yli?
Niin, sillä nyt minä menen. Ettekö? No, sitten minä vien terveisiä
pappilaan. Hyvästi!
— Hei, kaikki hevoseni! hän kulki melkein tanssien kirkkaassa
päivänpaisteessa mäkiä ylös ruskealle kanervakankaalla — oli vain
noudatettava polkua, niin oli hän parissa tunnissa pappilassa.
— Tietenkin on tytön tultava mukaan tänä iltana ja sitten se käy
taas kuin rasvattu, ja riikinviisas herra tohtori saa nähdä, että me
pystymme maalaamaan hänet mäsäksi — ja näytämme pitkää nenää, setäkulta!
— Ohoo!
Hän nappaili kuuluvasti säärtään joka askeleella koivunoksalla, jonka
hän oli taittanut ja jolla hän nyt löi tahtia, laulaessaan:
Olen kerjuripoika sun mielestäs,
joka köyhän almua värjyn kai,
hymyn suot sinä mulle säälissäs,
niin luullen nälkäni tyydyttäväs,
menet eellehen taas — kuni äveriäs,
rovon jolta kerjuri sai!
Vaan mullahan valta — ja suuri — on:
koko syksy kirjokultineen!
Koko taivas linnani katto on,
koko lehvistö matto permannon,
ja kautta linnan kaariston
soi soitto tuulten kanteleen!
Ja siksipä, neitoni kaunoisin,
olet ollut erheellinen —:
_minun_ on joka-ainoa hymysi, min
luot syksyn soittoon ja kultihin,
_minun_ kaikki ihmeisä kaipuuskin
rusoloistoon sen iltojen!
Tie alkoi nyt jyrkästi kohota; hänen takanaan loiveni tasanko
leveänä puoliympyräisenä näyttämönä ahtea kohti molempain korkeiden
tunturijonojen väillä, ja etäämpänä siinsi vuono.
Hänen edessään sulki harjunlaki vielä näköalan — yllään väräjävää
sinistä ilmaa ikäänkuin takanaolevan alamäen aavistus.
Hän nousi vielä viimeisen törmän ja oli vihdoin laella.
— Ah! vilvoittava tuulenhenki puhalteli häntä vastaan ja hän pysähtyi.
Syvällä sen harjun alapuolella, jolla hän seisoi, hymyili, jyrkkäin
kallioseinämäin ympäröimänä, vaaleanvehreä aukea, sen keskessä
valkoinen kirkko ja turvekattoisia taloja pitkin kapeaa vuonon
rantakaistaletta. Erään koivulehdon takaa häämöitti valkoiseksi
maalattu pappila, jonka savupiipusta kohosi haikua tasaisesti suoraan
ylös. Pitkin jyrkästi kaltenevaa rinnettä kulki käärmeenä kiemurtava
polku, jonka varrella koivut yhä korkenivat, hänen ympärillään olevista
kitukoivuista alkaen suoriin solkikoivuihin saakka alhaalla tasangolla.
Entä värit sitten! Viihtyisinä, kirkkaina tulivat häntä vastaan kuin
riemun soitto, hymyn ja ilon loistoa uhkuvana valtana —: tunturien
kostea sini kuin henki, — lomissa lumen valkoista vitiä, vihreältä
kuultavia jääreunustoja ja kaltailla kimmeltävä hopeahuntu — kiiltävä,
kalpea vuono, reunamillaan merenvihreälle vivahtava, — ja niityt,
koivulehto, turvekatot, vihreää vehreää, niin vehmasta ja verestä mitä
herkimmissä vivahteissa, heleää ja hilpeätä — — —
Ja korkealla, korkealla kaartui taivas!
Hänet haltioi hytisyttävä halu liukua kirkkaassa ilmassa, sen kantamana
hiljaa hymyilevään keitaaseen tuolla alhaalla — — — hän nosti
käsivartensa ylös ja painoi kämmenet otsalleen. —
— No, toistaiseksi täytyy kulkea varovasti, ettei kompastu! ja lyhyin
hypähdyksin läksi hän laskeutumaan alas.
Tunturinliepeeltä kääntyi pappilan valkoista puutarhan-aitaa kohti
kulkeva tie. Se ei ollut varsinainen puutarha, vaan ennemmin suuri
aitaus, jonka koristeina olivat tuuhet, solakat koivut ja valtavan
leveälehtiset herakleijat. Sisällä oli haudanhiljaisuus, ja hän jäi
seisomaan ja katsomaan äännetöntä, valkoiseksi maalattua taloa, jonka
porrasparvekkeen ovet olivat auki. Ei ääntäkään! Koivujen välillä
oli istutettuja kultalakkoja ja ruusuja ja toisessa kulmassa tiuha,
luonnollinen pihlajien ja koivujen muodostama lehtimaja.
Talon takaa kuului äkkiä pitkä huuto:
— Nyt minä tulen!
Ja vähää jälkeen tuli talonnurkalta näkyviin nuori neiti, hiipien esiin
ja tähystäen jännittyneenä joka suuntaan.
— Nyt minä tulen! huusi hän uudelleen. Jan Högh astui esiin:
— Päivää, neiti! Tulen ehkä sopimattomaan aikaan, mutta minut _on_
kutsuttu! Nimeni on Jan Högh.
— Oo — minä olen neiti Kjaer — sepä oli oikein hauskaa, että te
kuitenkin tulitte! Sunniva toi sanan, että teillä ei ollut aikaa —
Se oli tottatosiaan näppärännäköinen neiti! Valkoverinen ja täyteläinen
— sinänsä hiukan liikaa pyöreähkö — mutta veikeät silmät!
— Niinpä lienette sitten paljonpuhuttu Petra-neiti, papin tytär?
— Olen, mutta miksikä paljonpuhuttu?
— Maine teidän kauneudestanne on kulkeutunut kankaan yli — — —
— Oo, olkaa vaiti! ja neiti kääntyi ripeästi ja huusi huikeasti:
— Kaikki on vapaat! Kaikki vapaat! minkä jälkeen hän taas kääntyi Jan
Höghin puoleen:
— Me olemme piilosilla kaikki, isä ja tohtori mukana —
— Tulkaa esiin! Kaikki vapaat! Me lopetamme!
— Ei millään muotoa, sanoi Jan Högh, — älkää mitenkään antako minun
häiritä!
Mutta kaikilta suunnilta saapuivat vieraat piiloistaan ja kertyivät
Jan Höghin ympärille, joka tervehti ja kumarteli Petra-neidin
esitellessä. Heitä oli kaksi neitiä Jörstad, herra nimismies Jörstad,
herra jumaluusopinylioppilas Peter Kjaer, talon serkku, neiti Aalbom,
herrat koulunopettajat Nordgaard ja Svendsen sekä herra maakauppias
Moldenhawer!
Ei ollut niinkään helppoa suoriutua tästä sikermästä vaikenevia
aikaihmisiä, jotka kaikki seisoivat katsellen eteensä maahan tai
puolivarkain häneen, joka vaistomaisesti kääntyi keskustelemaan
teoloogin kanssa.
— Ei, mutta maalarimestari! Että sinä kuitenkin tulit! No se on sitten
hurjan hauskaa!
Sunniva huusi pitkän matkan päästä tullen juoksujalkaa äärimmäisten
herakleijojen luota puutarhan poikki.
— Sait yhtäkaikki sitten aikaa!
— Sain, sanoi Jan Högh, — sinä olit kuvannut seuran niin
houkuttelevaksi, että minä lopuksi unohdin kaikki velvollisuudet!
Samassa loi hän silmäyksen Petra-neitiin.
— Mutta nyt vanhukset! huusi tämä reippaasti kaihtaen punastumistaan;
hm, se tyttö ei ollut noloimpia —!
— He ovat varmaankin piiloutuneet pihamaalle.
Koko seura poistui nyt verkalleen puutarhasta laajalle pihamaalle talon
takana; herra Kjaer ja Jan Högh keskustellen, — nuori teoloogi oli
kesälomalla, ja aikoi matkustaa jouluksi suorittamaan tutkintonsa; —
kuinka herra Högh viihtyi näillä seuduilla? heidän edellään Sunniva
ja Petra Kjaer käsikädessä juosten. Jälkijoukon muodosti koko tuo
vaikeneva kaarti, — ilmeisesti seudun nuori ylimystö!
Vihdoin saivat he yhteisillä ponnistuksilla huudelluksi molemmat
vanhat herrat esiin, ja navetanparven siltaa kompuroivat alas pappi ja
tohtori, hiukset ja vaatteet yltäänsä oljissa ja heinissä.
— Kas vaan, meidän maisemamaalarimme! Te tulitte siis kuitenkin! Kas
tässä, pappi, on se mies, nuoren taiteen edustaja — —
— Hyvää päivää, herra Högh, sepä hauskaa, että kuitenkin tulitte.
Täällä ei ole hullumpaa pappilassakaan, saatte nähdä, vaikka emme
voikaan kilpailla tohtorin palatsin kanssa. Tervetuloa!
Ja hyväntuulisena pudisteli pyylevä mies Jan Höghin kättä. Hän oli
enemmän vanhan laivurin kuin papin näköinen — ja merillä hän oli
ollutkin nuoruudessaan, kertoi hän sitten.
— Tehkää hyvin ja astukaa sisään saamaan lasin viiniä vaimoltani
virkistykseksi pitkän taipaleen päälle!
Pappi kulki edellä Jan Högh käsipuolessa, ja seurue saapui perässä,
taloon, eteisen poikki, suuren, valoisan salin kautta ulos
porrasparvekkeelle. Pappi huusi vaimoansa, pientä harmaatukkaista
rouvaa, jolla oli kirkkaat, älykkäät silmät; hän näytti pikemminkin
olevan hänen tyttärensä kuin vaimonsa.
— Katso nyt häntä, Sofia, ja sano, olenko erehtynyt! Eikö totta,
herra Högh — niin, nyt on teidän tultava ripille heti: eikö totta, te
_olette_ minun vanhan, kauan sitten kuolleen ystäväni, Rudolf Höghin,
asianajajan poika?
— Niin olen, hän oli minun isäni.
— Näes nyt, Sofia! Minä olin sittenkin oikeassa. — Josko minä
tunsin isänne? Luulisinpä tunteneeni. Yksi parhaita ystäviäni
ylioppilasaikoina. Mutta varsinkin olimme sekä vaimoni että minä hyviä
tuttavia äitinne isän, vanhan Jan Wendelböen talossa Bergenissä. Kun
kirjoitatte äidillenne, niin sanokaa hänelle, että minä en milloinkaan
unohda Lotta Wendelboeta! Eikö totta, Sofia, herra Högh on äitinsä
näköinen? — Joo, nähkääs, hän oli mahtava mies, vanha Jan Wendelboe,
ja niin rikas, että olisi voinut peittää koko Saksansillan pelkillä
taalereilla. Ja minun appeni oli hänellä kirjanpitäjänä kuolemaansa
saakka. — Mutta nyt pitää teidän kertoa meille äidistänne! Hän asuu kai
vielä suuressa, uhkeassa huvilassaan kaupungin ulkopuolella — —?
Viini tuotiin, ja naisten ja herrain istuessa vaiteliaina ympärillä
jatkoi pappi muistelmiansa muinaisilta päiviltä, silloin tällöin
vaimonsa säestämänä vahvistavalla huomautuksella. Jan Högh puolestaan
kertoi, mitä osasi, ja kuunteli muutoin mielenkiinnolla kaikkia näitä
suhteita ja oloja, jotka olivat hänelle niin läheisiä, mutta joista hän
kuitenkaan ei erikoisen paljoa tietänyt.
Päivällisen jälkeen menivät vanhemmat levolle »mietiskelemään» ja
»nuoriso» siirtyi puutarhaan.
Jan Högh läksi toisella puolellaan Sunniva ja toisella Petra Kjaer
maantielle ihailemaan näköalaa.
Pikku neiti Kjaer oli koko mukiinmenevä! Oli suorastaan nautinto hänen
kanssaan hiukan keimailla — no, hiukan maakalaiselta tosin vaikuttivat
nuo jokseenkin vähän kaksimieliset silmät ja ylen helposti herkähtävä
nauru hänen huonoimpiinkin sukkeluksiinsa! Mutta, nautinto se oli
sittenkin, — näin pitkän ajan perästä!
Hän oli ollut Kristianiassa vuodenpäivät, ja niin oli yhteistä
juttelemista. Heistä tuli hyvät ystävät ja kun Jan Högh tarttui hänen
käteensä kohteliaasti auttaakseen hänet erään kuopan yli ja enään
irtilaskematta pisti kainaloonsa — ei hän kohdannut enempää vastarintaa
kuin mikä oli ihan välttämätöntä.
Niin kulkivat he pitkin rantaa, kiersivät kirkon ja palasivat
verkalleen takaisin. Sunniva kulki äänettömänä rinnalla ja nyppi
keltaisista voikukista solmiamansa viuhkan hajalle. Kun he saapuivat
jälleen puutarhan portille, oli hän huomaamatta erinnyt heistä.
Petra-neiti loi katseensa maahan ja myönsi, että nuoren, viehättävän
naisen mahtoi olla ikävä istua erämaassa herra maakauppias Moldenhawer
ja koulunopettaja Nordgaard kavaljeereina.
— Niin, pahinta on, että harrastukset esim, taiteeseen ja semmoiseen
kokonaan kuihtuvat — —
— Pikku neitiparka!
Hän loi kosteat, siniset silmänsä saattajaansa, ja jos ei pahimmoiksi
olisi oltu ihan noiden kaikkien muiden puutarhassa-olijain nenän edessä
— — —
Käräjiä pidettiin kauppiaantalossa kirkon vieressä ja iltapäiväkahvin
aikana saapuivat, tältä päivältä valmiina, odotetut vieraat pappilaan:
vouti, pieni lihava hyvineläjä pulleissa liiveissä kiiltävät
vaakunanapit, ja tuomari, vanha herrasmies, joka ilmeisesti nautti
monia etuoikeuksia, varsinkin nuorten naisten puolelta, ja jonka
partaisten kasvojen syvästi surumielisten ulkopiirteiden alta loisti
leikkisä hyväntuulisuus. Sitten nimismies Jörstad, kunnioittavasti
kuunnellen ja hirnahtaen jokaiselle sanalle korkean esivallan
taholta ja ikuinen tuli porsliinipiipussaan — hehehe! Lisäksi kaksi
asianajajaa kaupungista, herra Bölling ja herra Antoni, molemmat
hyvin arvonsatuntevia, mutta muutoin alentuvansuopeita paikkakunnan
vierasvaraisuudelle viran puolesta, uskoi herra Antoni Jan Höghille!
— Viran puolesta! kannatti herra Bölling vähän viinaltatuoksahtavaa
virkaveljeänsä.
— Tasan kello kuusi! Se on meillä käräjillä totiaika. Tehkää hyvin,
konjakkiako vai arrakkia? Minä olen aikanani tehnyt monta totia
isävainajanne kanssa, herra Högh!
Jan Högh oli ollut suuren huomaavaisuuden esineenä vastailleiden
puolelta ja oli nyt onnellisesti päässyt erääseen salinnurkkaan, missä
pitkä, kumara tuomari hänelle katalasti parjasi hilpeätä, verrattain
äänekästä seuraa. Lusikat ja lasit kilisivät, teekeittiö höyrysi
pöydällä, ja pappi kulki ympäri ja pakotti Svendsenin ja Nordgaardin
esiin kukkapöydän takaa, jonne nämä ujoina ja vaatimattomina olivat
piiloutuneet, ja keskeytti veljensäpojan, herra Peterin, teoloogin,
hartaan syventymisen neiti Aalbomin koruompelukseen.
— Saatpa tottatosiaan auttaa vanhaa setääsi, poika!
Ja keskustelu oli käynnissä pitkin linjaa; vouti väitteli politiikasta
asianajaja Böllingin kanssa ja vetosi tohtoriin, pitäen kiinni tämän
napinlävestä, — asianajaja Antoni käytti tilaisuutta paetakseen lasinsa
kanssa, jossa oli puoliksi kumpiakin, pianon taakse.
Syntyi paljon naurua ja leikkiä naisten kanssa, jotka eivät mitenkään
huolineet todista, — Herra siunaa, ei toki, ei millään muotoa! Ja pappi
kertoi vanhasta matami Lyngistä, joka joi kaikki miehet peninkulman
piirissä pöydän alle — — —
— No niin, maljanne, hyvät herrat!
Syntyi sanaton hiljaisuus salissa, kun kaikki lasit juhlallisesti
nostettiin huulille; mutta sitten alkoi melu taas, nimismiehen
poliittinen hyväksymishirnunta voudin luona kaikkia muita ääniä ylinnä.
— Minä uskon teille erään salaisuuden, nuori mies, suloisen salaisuuden
— mutta vaiti! Ja tuomari lähensi kärsivät kasvonsa melkein kiinni Jan
Höghiin, joka nyt oli vähällä läkähtyä nauruun, jonka alati ehkäisi
tuomari: mutta vaiti!
— Katsokaa ystäväämme, nimismies Jörstadia! Ennen joulua tulee hän
isäksi kuudennentoista kerran — mutta vaiti! Minä käväisin tänään
tervehtimässä rouvaa, eikä asiassa ole vähintäkään epäilystä.
Kuusitoista suloista pienokaista, tuo nuorukainen neiti Kjaerin
rinnalla lukuunotettuna. Yritteliäs mies, meidän nimismiehemme! Mutta
vaiti!
Ja tuomari veti päänsä taas tykönsä — syvästi surumielisenä.
— Mutta tuomari! Ettekö tee totia?
— Jumala varjelkoon teitä, pappi, asettamasta ansaa uskonluopion kurjan
terveyden tielle! Viina keskellä päivää olisi minulle kuin sinihappo
yöllä.
— Mutta yhdessä l'hombressa voitte kuitenkin olla mukana. Tulkaa, tänne
työhuoneeseen!
— Ei kiitos, minä olen lain mies, ja »peli ja huijaus» tiedättehän — — —
— Oo, te ja teidän lakinne!
— Niin, minä myönnän, että te evankeliuminne kanssa olette kieltämättä
onnellisemmassa asemassa! Ei kiitos, pastori, antakaa minun noudattaa
syvinten tunteiden! kutsua — minä jään tänne teidän vaimonne luokse!
— Kiitos, tuomari, nyökkäsi rouva pöydän luota — te olette herttainen
mies! Hyvän kupin teetä saatte palkinnoksi.
— Teidän teetänne kohtaan, rouva Kjaer, tunnen melkein yhtä suurta
kunnioitusta kuin teidän itsenne suhteen!
Herrat, lukuunottamatta tuomaria ja molempia opettajia, jotka
valitettavasti eivät osanneet muuta kuin viimeistä tikkiä ja nälkää
seminaariajalta, katosivat työhuoneeseen, kun taas naiset jäivät saliin
uudelleen katetun teepöydän ääreen — tuomarin istuessa patriarkkana
sohvalla —
»Sa istuos ruusujen keskeen
— olet ruusu sa itsekin!»
lausueli hän. Jan Högh sijoitettiin saman korttipöydän ääreen tohtorin,
nimismiehen ja herra Moldenhawerin kanssa, ja peli kävi harvapuheisessa
vakavuudessa, papin vilkastuttaessa lakkaamattomalla leikkisyydellä
toista pöytäkuntaa, yhä ärsytellen herra Peteriä teologisista valteista.
Salista kuului avoimen oven kautta tasaista keskustelua, kuppien ja
teelusikkain kilinää ja silloin tällöin huudahduksia ja naurunpuuskia,
kun tuomari oli »hirveä». Jan Höghin sopi nähdä sinne, olipa hänellä
vielä koko ajan onni kohdata Petra-neidin hämmentynyt katse. Mutta
äkkiä pisti tuomari päänsä hänen eteensä ja huusi Jan Höhgille:
— Ahaa! Minun täytyi vain katsoa, mitä se oli! Maljanne, Petra-neiti,
teevedessä!
Petra-neiti ei laisinkaan voinut ymmärtää — — —? Mutta sen koommin
eivät hänen katseensa kulkeneet sitä suuntaa. Ja Jan Högh teki suuren
tuhmuuden patarouvalla.
Peli jatkui; yhä syvemmälle vaipuivat syvämieliset päät kortteihin, kun
naisten luona äkkiä syntyi hirvittävä meteli ja huuto; herrat riensivät
sisään — mitä Jumalan nimessä oli tapahtunut?
— Oo, se oli niin kauheata, hyi, hyi! huusivat he toistensa suuhun, —
sitä ei voinut edes kertoa.
Mutta tuomari ilmoitti, naama mitä viattomimman-ällistyneenä,
että koko juttu johtui siitä, että hän oli luullut neiti Aalbomin
ompelevan vatsavyötä, vaikka se todellisuudessa kuuluu olevankin kapea
koristeliina pöytää varten!
Jan Högh oli toivonut, että tämä yleinen keskeytys aiheuttaisi väliajan
pelissä, — mutta siinä hän pettyi eikä tuntenut nimismiestä ja pelin
vakavuutta, hehehe! Ja jokseenkin haluttomana täytyi hänen palata
takaisin taas ja istua kylmenneen todin ja ikävien korttien ääressä,
kunnes emäntä kutsui illalliselle.
— Intohimoinen kortinpeluri te ette ole, herra Högh, lausui tohtori
hymyillen.
Loppumattoman seisoskelun jälkeen ruokasalin ovella, missä syntyi
umpikuja, kun ei kukaan tahtonut mennä ensimmäisenä sisälle, ennenkuin
tuomari ratkaisi pulman, ja »otti tapin tynnyristä» tuli asianajaja
Antoni Jan Höghin rinnalle ja löi häntä tuttavallisesti olalle.
— Minun kunnioitukseni, herra maalari! Ei ole leikintekoa maalata koko
vuono tuolla ulkona!
— Ei.
Jan Högh ei tahtonut voida sietää rehevää asianajajaa, joka
korttipöydässään oli pitänyt jokseenkin mautonta ja suurta ääntä, — ja
ilmeisesti juonut.
— Ja sitten olette valinnut isäntänne niin onnistuneesti.
— Mitenkä — — —
— Oo, paremman miehen käsiin kuin tohtorin voi maalari tuskin joutua.
— Ei todellakaan.
— Ja sitten kaikki se oppi ja taiteentuntemus! Teillä on varmaankin
ollut hyötyä siitä tuttavuudesta.
— Oo — hoo —
Mitä hittoa se asianajaja arveli!
Lähempänä pöytää alkoi herra Moldenhawer:
— Tehän maalaatte tohtorin lahdella?
— Joo.
— Se mahtaa olla vaikea asia — — —
— No — on kyllä.
— Mahtaa kai teille olla ilo, kun tapasitte semmoisen miehen kuin
tohtori.
— Tietenkin.
Onnistumattoman yrityksen jälkeen päästä Petra-neidin vierustoveriksi
pöydässä sai hän vihdoin paikan tuomarin ja toisen neiti Jörstadin
välillä.
Se oli huikeansuuri pöytä, häikäisevän valkoisella liinalla katettu ja
valtainen poronpaisti höyryävänä papin luona pöydän päässä. Tohtori
leikkeli taidokkaasti, ja mikäli mehukkaat lihakimpaleet saapuivat
lautasilla vieraille, sikäli vaikeni keskustelu kimppuunkäynnistä ja
veitsien ja kahvelien kalinasta — hyvän, pitkän nälänkotvan, kunnes
alkava kylläisyys verkalleen antoi sille uutta vauhtia. Parittain
alettiin; vastapäätä Jan Höghiä kuvaili nuori Kjaer teologisia
toimeentulomahdollisuuksia hartaasti kuuntelevalle neiti Aalbomille,
ja kun Jan Höghin lopulta kokonaan oli luopuminen neiti Jörstadista,
kääntyi hän tuomarin puoleen, joka jo nyt hänen mielestään tuntui
vanhaita ja hyvältä tuttavalta.
— Niin — kuiskasi tuomari vakavasti — tohtori on erinomainen mies. Hän
onkin koko seudun oraakkeli. Rohkenenpa sanoa, että harvoin tapaatte
hänen vertaisiansa. Hän olikin aikanaan tunnettu kautta maan hienona
kaunosieluna, kirjoitti taidearvostelutta lehtiin ja matkusteli ympäri
Euroopan. On tosiaan vahinko, ettei hänestä ole tullut sitä miestä kuin
piti!
Jan Högh mutisi hyväksyvästi, — mutta kovinpa toisaalta kaikki tohtoria
jumaloivatkin!
Pöydän yläpäässä otti keskustelu voudin, papin, tohtorin ja molempien
asianajajain kesken yhä enemmän vallan kaikelta muulta; he olivat
joutuneet kiistelemään seudun kauneimmista kohdista, — missä oli
parhaita ja viehättävimpiä aiheita maalarille, ja vouti huusi suu
täynnä paistia, pappi selitteli innokkaasti — ja lopuksi olivat he
kaikki loistavan yksimielisiä siitä, että täällä pohjolassa kuitenkin
oli enimmän aiheita koko maassa. Asianajaja Antoni totesi sen asian,
— ja sitten huusivat he sitä yksimielisyyttä toinen toisensa suuhun,
kunnes tohtori, joka oli istunut vaiteliaana, huomautti:
— Niin, minua on usein kummastuttanut, että maalarimme niin harvoin
tänne tulevat.
— Niin, se on kummallista, vahvisti kukin puolestaan.
— Mutta se johtuu kait siitä, jatkoi tohtori hiljaisesti toisten
vaietessa, — että nykyaikainen taidesuuntamme ei sovellu suurille
aiheille. Nykyään ei siinä määrin harrasteta muodon ja piirtojen
kauneutta kuin se innostutti entisten aikain taiteilijoita, — nyt
pannaan enemmän arvoa värille vain värinä —
— Oo, mörisi asianajaja Antoni, — värit eivät totisesti ole
paljon-arvoiset! Olinhan minä etelässä käydessäni katsomassa viime
syysnäyttelyä, ja jumal'auta se oli sotkua ja töhräystä kaikki tyynni!
Jälleen oli herra Antoni löytänyt yksimielisyyden sanan, ja suuressa ja
äänekkäässä sovinnossa reveltiin alas uudenaikaista taidetta, kunnes
melun yli äkkiä kuului:
— Herra asianajaja, teillä ei ole enempää käsitystä taiteesta kuin
tällä suolakupilla tässä!
Sen lausui väkinäisen hillitysti Jan Högh tarttuen, suolakuppiin niin
että sen sisältö lensi aivan neiti Aalbomin teologisiin harrastuksiin
asti. Hänen poskensa punastuivat ja hän katsoi pilkallisen tyynesti
keskelle asianajajan puolihämärää hämmästystä.
— Mitenkä — mitä te sanoitte?
— Minä sanoin, että te, herra asianajaja Antoni, olette — — —
Jan Högh tunsi tuomarin tarttuvan hänen käsivarteensa, rykäisi hiukan
ja lopetti:
— — ette tiedä taiteesta mitään.
— Kuule, Sofia, minne jäivätkään muuraimet? Minä en luule, että me
haluamme paistia enään.
Tohtori kysyi myöskin muuraimia, ja asianajajan yritykset ryhtyä
väittelyyn hukkuivat vilkkaaseen keskusteluun muuraimista tänä ja viime
vuonna, rouva Kjaerin tavasta valmistaa muurainhilloa ja siitä miten
mamseli Gundestad sitä valmisti.
Mutta tuoman kaatoi kaikessa hiljaisuudessa jäännöksen viinikarahvin
sisällöstä lasiinsa ja kuiskasi:
— Minun täytyy kai varata itselleni tämä pisara. Tehän olette
tyhjentänyt koko karahvin.
— No, siitä minä viis.
— Mutta vaiti!
Jan Högh istui, hieroi pullonkorkkia sormiensa välissä ja joi paljon
sherryä muuraimien paineeksi.
Särö yläpään hyvässä tuulessa silisi pian, ja kun pappi vihdoin
osoitti aterian päättyneeksi ja tuolit kolisivat ja kiiteltiin ruoasta
tukevilla kädenpuristuksilla, siirtyi seura jälleen saliin, meluavana
ja hilpeänä ja niin mainion mielialan vallassa, että voutikin katsoi
korttien saattavan hiukan odottaa. Nimismies hirnaisi — tällä keltaa
kuitenkin hieman hillitysti.
Taas tuotiin höyryävää lämmintä totivettä, naiset ja herrat
seurustelivat sekaisin, olivatpa jo herrat Nordgaard ja Svendsenkin
mukana, keskellä asiantuntevaa keskustelua voudin ja tuomarin kanssa
tämänvuotisten, tavattoman monien kouluselkkausten syistä — — —
Jan Högh meni verannalle ja sieltä edelleen puutarhaan. Ilma oli vilvas
ja viileä ja aurinko punoitti tuntureilla toisella puolen, sattumalta
saapui myöskin neiti Petra puutarhaan ja he jäivät kaksin kävelemään
sen hiekoitettuja käytäviä, aina huvimajaan saakka.
— Niin, nähkää Petra-neiti, minä kadun kovasti — oli niin järjetöntä,
etten minä hillinnyt itseäni mutta se pöhkö — — —!
— Älkää ajatelko sitä, herra Högh, minä vakuutan teille, se teki niin
hyvää, että hän kerrankin sai osansa, tuo itserakas Antoni, hän on
suorastaan inhoittava ja niin ollakseen — — —
— Niin sellainen, senkin — napalappalainen! On Petra-neiti, annattehan
sen minulle anteeksi?
Hän tarttui neitiä käsivarresta ja katsoi häntä pyytävästi silmiin
— jotka neito loi alas, — ja hitaasti veti hän tytön luokseen,
lähemmäksi, lähemmäksi — — — kostea suudelma kuumalle poskelle!
— Herra Högh! Herra Högh! huudettiin äkkiä verannalta.
— No peijakas — jaaha! Täällä ollaan!
Se oli pappi, joka pyysi häntä laulamaan hiukan!
— Minä — en todellakaan osaa mitään!
— Suostukaa, kuiskasi Petra hänen takanaan
— Nojaa — koetetaan!
Salissa tehtiin hänelle, tilaa ja ryhmityttiin pianon ympärille. Hän
näppäili hetkisen soittimia ja alkoi vihdoin lämpimällä äänellä:
Kuin outoa unta,
niin kummissas
sinä tyttöni katsot
ja arkeillas,
mitä lemmen on valtakunta!
Vähän mistähän ennen
sä tiesit kai,
kuin vuolahin tulva
sun vastahas sai
tuon sokkoverhosi mennen.
Yks hurmio hemmen,
yks suukkonen:
ja päivähän aukee,
kuin kukkanen,
ikiauvo ja onni lemmen.
Pois arvelun häivät,
ne turhat on!
Luo huoleti silmäs
vain aurinkohon,
kun kevään vielä on päivät!
Näät, aika se entää,
ja mahlaton
sun eessäsi kohta
syys kalsea on:
pois silloin lempi jo lentää!
Hän antoi sormien liukua näppäimillä, tunsi itsensä niin
tempautuneeksi, niin läikkyvän täydeksi lämmintä kaipuuta, ja niin
siirtyi hän raskaaseen, pulskeaan säveleeseen:
Viinisi mehvintä mettä
täynnä kulhoni tuo!
Onnesi vihkivettä
kuin ois viinisi vuo!
Päilyyn kuohuvan kulhon
kaikki toivosi luot,
juoda kun untesi sulhon
elämännestettä tuot!
Hehkua pilvien ruskon
tästä ma juoda saan!
Maassa unteni uskon
toistekin kohdataan!
Hän nousi äkkiä, ja suosionosoitukset kajahtivat joka taholta. Pappi
oli vähällä syleillä häntä:
— Teillähän on mainio ääni! No, laittakaa nyt itsellenne hyvä, lämmin
lasi, sen olette tosiaan kunnialla ansainnut!
— Maljanne, herra Högh! Maljanne, maljanne!
Tohtorikin kohotti lasinsa häntä kohti ja hymyili:
— Maljanne, nuori ystäväni! Katsokaa nyt vain, että ette tärvele
ääntänne ulkoilmaisilla aatteillanne!
Jan Högh kysyi jokseenkin terävästi, mitä hän tarkoitti. Ja pilan ja
naurun kaikuessa kuvaili tohtori seuralle Jan Höghin ulkoilmamaalausta,
— kuinka nykyajan maalarit uhmasivat säitä ja tuulia ja maalasivat
taulujansa vaikka kuinka epämukavissa oloissa, valmistua piti niiden
juuri ulkona, ja sen maalaaminen kotona, mitä ulkona oli tutkittu,
niinkuin vanhaan, hyvään aikaan tehtiin — sehän oli rikos taiteen
majesteettia vastaan!
Jan Högh seisoi pianon ääressä ja kuuli tohtorin sanat ja toisten
naurun kuin vain puolittaisen tajunnan verhon läpi; hän ei huomannut
hyvänsuopaa leikillisyyttä, piti vain sanoja pilkkana ja naurua
ärsytyksenä — ja hänessä kuohahti viha, kauan kytenyt raivo
rauhallista, omahyväistä tohtoria vastaan — — — asianajaja Antoni mylvi
hohottamalla — — — hän hörppäisi kuumaa totia ja katsoi ympärilleen:
siinä istuivat kaikki nuo tuhmat ihmiset, kiemurrellen typerästä
naurustaan — ja tohtori jatkoi:
— Se kyllä täytyy sanoa, että se on uljasta! Hehän saattavat tosiaan
sanoa uhraavansa henkensä ja terveytensä taiteelle. Varsinkin
talvisaikaan!
Yhtäkkiä seisoi Jan Högh pöydän ääressä, posket punaisina, silmät
säkenöiden ja toinen käsi kouristaen tuolinselkämystää:
— Minusta on halpamaista herra tohtori, puhua tuolla tavoin!
Ja hehkuvalla innostuksella selitti hän nuorta taidetta se tuli kuin
ryöppy, yhä kiivaampana ja kuohuisampana, pärskyen suuttumusta, kun hän
kättänsä ojentaen ja ääntänsä korottaen lopetti:
— Mutta senvuoksi että me emme maalaa teidän vanhojen, käpristyneiden
ja homehtuneiden keittokirjainne mukaan, senvuoksi että me elämme
ja menemme eteenpäin ja näytämme teille, että me voimme suoriutua
ilman teidän ummehtuneita ohjeitanne, — senvuoksi että me olemme
nuoria, niin, juuri siinä se on. Senvuoksi että me olemme nuoria,
sentähden asetutte te meitä vastaan, — ja käytätte vielä voimattomuuden
halpamaisimpia aseita, ivaatte ja pilkkaatte meitä siellä, missä me
emme voi itseämme puolustaa, — tuhmuuden ja tietämättömyyden edessä.
Mutta minä nousen teitä vastaan, minä pakotan teidät polvillenne
nuoren, uljaan taiteemme eteen, odottakaa vain — — —
Salissa oli haudanhiljaista, ja äkkiä välähti hänen mieleensä, että hän
tässä seisoi itseänsä saastuttamassa — — — hän kuuli omat sanansa kuin
kaukaa muualta, — pani käden kasvoilleen ja mietti hetkisen. Sitten
kääntyi hän ripeästi papin puoleen:
— Hyvästi, herra pastori, kiitoksia minun puolestani! — Minun täytyy
lähteä nyt; aurinko paistaa enkä saa antaa kalliin ajan mennä
käsistäni. Hyvästi, rouva! Hyvät naiset ja herrat!
Hän ei ollut vielä huumauksestaan tointunut ennenkuin hän jo oli
puutarhassa, korvissaan puolinainen muisto muutamista papin lausumista
herttaisista sanoista — ja tuomarin viimeisestä sanasta »mutta vaiti!»
Hän kulki edestakaisin, oli erehtynyt tiestä ja pysähtyi vihdoin
suljetun verannan-oven eteen.
Sisältä kuului myrskyisää naurua.
Jospa hän ryntäisi joukkoon, — löisi akkunan rikki nyrkillänsä,
huutaisi heille uudelleen, huutaisi, että hän oli taiteilija,
korkealla, huikean paljoa korkeammalla kuin he kaikki yhteensä — haa!
Tulkoot vain vastaan, uskaltakoot sanoa yhtäkään sanaa!
Hän seisoi siinä ja katsoi hurjana ikkunaan. Silloin tunsi hän
hiljaista, syvää lämpöä itsessään:
— Taiteilija!
Ja hän tunsi onneksi, voimaksi, jota hän koskaan ennen ei ollut
kokenut, seistä taiteilijain joukossa koko matalamielistä maailmaa
vastassa — hän ei ollut tänä iltana taittanut peistä vain itsensä
puolesta, vaan taiteen ja tovereiden. Siinä oli viehättävää, uutta
yhteystunnetta, — toverit, joista hän niin vähän oli välittänyt, olivat
nyt äkkiä hänen sydäntänsä niin likellä — — — ja hän oli julistanut
heidän asiaansa — — —
Tyynin, varmoin askelin lähti hän puutarhan porttia kohti eikä
huomannut olevansa väärällä suunnalla, ennenkuin joutuessaan huvimajan
eteen.
Sieltä kuului kummallista ääntä — — — kuin hillittyä naurua — — —?
— Ah, mitä minä siitä lihavasta papintyttärestä. »Suru mulla on
suuremmanki — — —»
Vaan eihän se ollut naurua — — — hän meni likemmäksi aukkoa — sehän oli
— — —
— Sunniva!
— Ei mutta rakas lapsi, täälläkö sinä istut? Mikä sinun on, Sunniva,
itketkö sinä?
Hän polvistui penkin eteen, jolla tyttö istui, ja koetti saada itkun
kanssa kamppailevan käsiä pois kasvoilta.
— Kulti, sano, mikä sinun on! Ehkäpä minä voin auttaa sinua! Enhän ole
nähnyt sinua koko päivänä, sinä suloinen pikku ystävätär, jota ilman
minä en tule toimeen! Tiedätkö, sinuahan tulin tänne hakemaan, kun en
voinutkaan maalata ilman sinua. Ei, ei, mutta mitäs nyt tämä on? Onko
pikku Sunnivan laita tosiaan ihan hullusti?
Itku sai ylivallan ja Jan Högh tarttui häntä varovasti harteisiin,
painoi päätä poveaan vasten ja antoi hänen itkeä hiljoilleen silitellen
hänen hiuksiansa.
— Olemmehan me kaksi niin hyviä ystäviä, Sunniva, eikä kukaan saa tehdä
sinulle mitään pahaa.
Hän istui hiljaa ja katsoi ilta-aurinkoon; Sunnivan pää povellaan, se
oli jotakin niin rauhaisan lievittävää äskeisen mielenkiihkon jälkeen;
hän tunsi neidon väräjäviä liikkeitä käsivarttansa vasten, itkun
vähitellen vaimentuessa, — ja verkalleen silitti hän kullankeltaista
tukkaa. Tietämättään tuuditti hän häntä, hiljaa ikäänkuin kaukaisen
soinnun mukaan — — —
— Minä tahtoisin niin mielelläni auttaa sinua, Sunniva, kantaa sinut
käsilläni kauas pois kaikista niistä, jotka ovat sinulle pahoja. Ja
sinä minun oma pieni valokeijuni, joka autat minua ja hymyilet minulle.
Sentähden täytyi minun lähteä sinua noutamaan. Mutta sitten — sitten
tuli niin paljon hämmentävää väliin, näes — — —
Hän kohotti ripeällä liikkeellä päätänsä ja katsoi häntä suoraan
tuikkivilla, kyynelkimalteisilla silmillään, — niissä oli loimuavaa
hehkua, jota hän ennen ei ollut nähnyt —:
— Onko se totta? Tulit noutamaan minua!
Jan Högh kertoi miten hän eilen illalla oli seissyt Naissaarella ja
ikävöinyt häntä; paksu, vaalea suortuva oli valahtanut tytön otsalle ja
varjosi hehkuvia silmiä. Hänen päänsä kumartui, hänen vielä puhuessaan,
tyttöä kohti ja hän suuteli häntä otsalle.
Sunniva irtausi hänen käsivarreltaan ja oikaisihe istumaan pystyyn
hänen rinnalleen.
— Ei, maalarimestari, sitä älä tee.
— Miksikä ei, Sunniva?
Hän loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:
— Silloin tulee minun sinua niin oudon pelko. Aivan kuin sitä
lappalaisvaimoa silloin.
Samalla siirtyi hän lähemmäksi jälleen ja jatkoi innokkaasti:
— Ja tiedätkö, minä kuulin papin kertovan aamulla isälle, että se
lappalaisvaimo oli ollut hänen luonaan eilen, — ja ajattele, se
on luultavasti minun äitini sisar, raukka, hän on vaeltanut minua
etsimässä niin kauan eikä hän taida olla ihan viisas, arveli pappi!
Jan Högh nousi:
— Tule, Sunniva, niin jutellaan matkalla! Mene sisään ja ota hattu
päähäsi, niin mennään kankaan yli ja sitten soudetaan ulos maalaamaan!
— Niin — mutta — — —
— Oo, sinä voit sanoa jollekin talonväestä, että sinä menet kotiin vain
täksi yötä ja että palaat tänne takaisin huomenaamulla aikaisin.
— Niin — mutta — — —
— Mitä sitten?
Hän oli saanut nenäliinansa esiin ja kuivasi kyyneleitään.
— Tulitko sinä todellakin tänne vain minua noutamaan?
— Tulin, yksinomaan sentähden, Sunniva. Tule, riennä nyt sisään, niin
minä odotan sinua niin kauan tiellä.
— No, — sanoi hän viivytellen, — mutta sitten pitää sinun luvata
minulle yksi asia, maalarimestari!
— Kyllä, sata, jos tahdot!
— Sinun pitää pyytää isältä anteeksi niitä ilkeyksiä, jotka hänelle
sanoit!
— Oo, Sunniva, sinä et ymmärrä — — —
— Päinvastoin, minä ymmärrän kyllä, ja kun sinä puhut maalauksista ja
taiteesta, niin tuntuu minusta, että sinä olet niin oikeassa, usein
paljoa oikeammassa kuin isä. Mutta sinun tulee tietää, että sinä et
huomannut, että isä vain laski leikkiä, — sinä olit niin hirveä, niin
kamalan — — —
— Mitä minä olin?
— Niin kiivas, että! Ja sitten sanoit niin paljon ilkeätä isälle.
— Niin, sanoi hän miettiväisenä, — niinhän tosiaan tein. Mutta kun minä
huomenna pyydän isältäsi anteeksi — — —
— Niin mieltyy hän sinuun vielä enemmän kuin ennen!
— Joo, Sunniva, sen minä lupaan. Tule nyt!
Hän lähti, taloon päin, mutta kääntyi takaisin hänen puoleensa ja sanoi:
— Sinä olet herttainen maalarimestari, sinä!
Sitten juoksi hän varovasti talon nurkan ympäri ja eteiseen. Juuri kun
hän oli saanut päällysvaipan ylleen, tuli Petra.
— Mutta kultaseni, minne sinä menet?
— Hiljaa! älä nosta siitä melua! Minä menen vain kotiin herra Höghin
kanssa ja tulen takaisin huomenaamulla aikaiseen. Sano se isälle, että
hän tietää, missä olen.
— Kotiinko? Herra Höghin — — —? Mutta kultaseni, miltä sinä luulet sen
näyttävän? Sehän ei sovi — — —
— Eikö? sanoi Sunniva, pannen kiinni päällysnuttunsa viimeistä nappia,
aivan ylimielisesti. — Ei, sinulle se kyllä ei sopisi; mutta hän
tarvitsee minua välttämättömästi, näes. Näkemiin, niin kauaksi!
Rinne oli varjossa, ja Jan Högh ja Sunniva kulkivat ripeästi ylös.
Sunniva jutteli vilkkaasti ja kertoi lappalaisnaisesta, joka oli ollut
papin luona, ja itsestään, — kuinka hän oli ollut suruissaan koko
päivän, sillä häntä pahoitti, ettei Jan Högh ollenkaan puhunut hänelle,
eipä edes katsahtanut häneen!
— Ja ajat tele, kuinka tuhma olen! Minä kun luulin, että sinä et
välittänyt minua enään tunteakaan!
Jan Högh kulki ja hymyili puoliksi hajamielisenä vastaamatta muuta kuin
silloin tällöin tarttumalla hänen käteensä ja kulkemalla niin käsikkäin
hetken aikaa.
He olivat viimeisellä mäentörmällä ja laskeutuivat reippain askelin
lahtea kohti, joka kaukana alhaalla kimmelsi koivupuiden välissä.
— Sinä olet niin vakava, maalarimestari.
— Niin, näetkö, Sunniva, minun silmäni ovat auenneet niin monessa
suhteessa tänä iltana. Minä sanon sinulle, että oli kyllä sopimatonta
sanoa isällesi kaikkia noita epäkohteliaita sanoja, ja siitä minä
pyydän häneltä anteeksi. Mutta toiselta puolen sain kuitenkin sanotuksi
niin paljon, joka oli totta ja hyvää!
— Oo, luuletko sinä, että siitä kannattaa puhua nimismiehelle ja niille!
— En, mutta itselleni!
— Sitä en ymmärrä.
— Et arvatenkaan! Mutta se on niin, näes, että minä pohjaltani, jos
oikein totta puhun, en itse ole täysin tiennyt, mikä suuri ja ihana
asia on olla taiteilija, ennenkuin nyt, kun minä sain sen sanotuksi
— — —
— Mutta ethän sinä voinut sitä sanoa ilman että sen ennalta tiesit!
— Minun laitani on niin; minä en usein ollenkaan ajattele, ennenkuin
vasta puhuessani. Silloin se tulee kuin itsestään — se iskee kuin
salama minun pääni läpi, usein nopeammin kuin kerkiän saada sanotuksi.
— Mutta etkö sinä ole ennen ajatellut kaikkea sitä ihanuutta, mistä
tänä iltana puhuit?
— Olen —tietenkin, kyllä. Mutta sillä tavoin en ole koskaan ennen
sitä _tuntenut_! Tuntenut, että voin antaa henkeni taiteeni puolesta,
henkeni ja vereni, niinkuin täytyykin, jos on mieli, että siitä jotakin
tulee.
— Oo, Sunniva, riennetään! Minua vetää Naissaareen, vetää halu päästä
työhön käsiksi taas ja saada ihana tauluni valmiiksi! Minä voisin
avata kuumimman valtimoni ja kastaa siveltimen! lämpöiseen, suolaiseen
vereen, — niin että näkisin sen kuvassa, näkisin siinä itseni, sen mitä
tunnen ja ajattelen ja tarkoitan — oo! niin että veri tykkisi kaikissa
väreissä ja joka piirrossa — — —
— Tule, juostaan!
Ja hurjassa juoksussa kiitivät he mäkeä alas, käsi kädessä, — he
nauroivat ja juoksivat eivätkä malttaneet pysähtyä ennenkuin aivan
näännyksissä henkeenkäyvästä naurelusta ja juoksusta heittäytyivät
kumpikin penkilleen tohtorintalon verannalla.
He jäivät istumaan ja läähättämään saamatta sanaa suustaan, kun ovi
aukeni raolleen ja mamseli Gundestadin kauhistunut ääni kuului:
— Jeesus Kristus, mikä nyt on?
— Iltaa, mamseli Gundestad, täällä me ollaan! Jan Högh avasi oven
selälleen — ja siellä seisoi mamseli Gundestad keveimmässä yöasussaan,
yönuttu yllä ja valkoinen myssy päässä, loukattua kainoutta sähisten!
Ovi paukahti jälleen kiinni.
— Rakas, kulta mamseli Gundestad, minä en katso teihin päinkään! Mutta
kuulkaa, ettekö voisi ahtaa meille pikkuriikkistä hiventä jotakin
syötävää! Me olemme juosseet itsemme melkein piloille ja pitää vielä
lähteä ulos töihin!
— Kyllä, mutta odottakaa sen verran, että saan ylleni edes vähän
säädyllisyyttä — kuului mamseli Gundestadin ääni hiukan leppyneempänä —
älkääkä pelästyttäkö ihmisiä pyörryksiin semmoisella menolla keskellä
yötä!...
Hetken kuluttua tuli hän ulos aamunutussa ja muutoinkin kaikin puolin
täydessä säädyllisyydessä ja tiedusteli ja kyseli ja sai vastauksia,
asettaessaan liinaa verannanpöydälle.
— Vesi kiehuu tuossa tuokiossa, minä tuon heti kahvin tänne.
— Kahvia! Ei, te olette maailman suloisin mamseli Gundestad! huusi Jan
Högh ja kiersi innostuneena käsivartensa vanhan naisen uumenen ympäri.
— Ah! Kahvia, kahvia! — Hän maiskutti kieltään ja tunsi himoitsevansa
juuri väkevää, mustaa kahvia.
— Semmoisessa seurassa tarjotaan niin paljon imelää ja makeata!
Kahvi tuli höyryävän kuumana — ah! ja tuoksu! ja mamseli Gundestadin
herkullisinten voileipäin kanssa. He söivät molemmat niin, että mamseli
Gundestad lausui, että voisi luulla, että he eivät ole maistaneet
ruokaa moneen päivään.
Vihdoin olivat he valmiit ja Jan Högh asettui yksi tohtorin sikareja
suussa mukavasti nojatuoliin.
— Joo, on sentään ihanaa taas olla kotona! Sunniva nousi seisaalleen:
— On, mutta eikö jo lähdetä?
— Odota vähän, Sunniva, levähdetään ensin hiukan.
He istuivat hetkisen jutellen mamseli Gundestadin kanssa; Jan Högh
vaipui ajatuksiinsa, mutta kavahti äkkiä pystyyn ja heitti sikarin
kiivaasti menemään:
— Tule, Sunniva, lähdetään matkaan!
Jan Högh kävi noutamassa työkalunsa ja pian istuivat he veneessä.
— Kuinka ihanaa, kuule, että viimeinkin taas päästään sinne!
— Niin, vastasi Jan Högh, — kun nyt vain tätä ilmaa kestäisi!
— Kuinka minä olen tästä iloinnut! Minä aloin jo melkein luulla,
ettemme enään koskaan pääse yhdessä ulos! Ja ajattele, nyt se
on kuitenkin todellisesti totta! Etkö sinä ole kauhean iloinen,
maalarimestari?
— Olen, Sunniva.
Hän istui ja katseli vakavana eteenpäin. He olivat tulleet lahdesta
vuonoon.
— Oletko milloinkaan uinut täällä kesällä? kysyi hän äkkiä — täällä
meressä, tarkoitan.
— En, isä sanoo, että minä en siedä sitä rintani vuoksi. Mutta kuinka
se nyt juuri johtuu mieleesi?
— Joo — lausui hän hitaasti — minä muistan kun olin pieni ja olin isäni
kanssa menossa uimahuoneelle; se oli pitkä, pitkä tie silloin, ja kun
sitten kaukaa näkyi vesi, johon meidän oli mentävä, tunsin omituista
ahdistusta, epämääräistä tuskaa tässä rinnan alla. Minä en laisinkaan
pelännyt vettä, päinvastoin, mutta se oli kuitenkin omituinen tunne —
vain sen veden näkeminen — — —
— Ei, maalarimestari, sinä olet sitten ihmeellisin, mitä minä olen
tavannut! Mistä ihmeestä johdut sinä ajattelemaan semmoista nyt?
— Minusta on kuin tuntisin samanlaista taas juuri nyt.
Sunniva nauroi ääneen.
— Et suinkaan aio tässä ruveta uimaan!
— Uimaanko —! Ei ole sanottu!
— Silloin minä ainakin katoan veneen kanssa.
— Ei, ole rauhassa, keskeytti hän ja nauroi. Hän hyppäsi kokkaan
ja otti vastaan töytäyksen rantaan saapuessa; pian olivat telineet
pystyssä ja kaikki kunnossa.
Hän puri hammasta ja tahtoi olla ajattelematta, — vain jatkaa
maalaamista.
Samalla kun hän katsoi tauluansa, huomasi hän että eiliset ajatukset
pakkasivat päälle; mutta hän maalasi vain ja nauroi ja kertoi
Sunnivalle, kuinka typerä hän oli ollut eilen.
Vajaan tunnin kuluttua pani hän siveltimen pois.
— Ei, kuule, soudetaan pois kotia takaisin. Minä huomaan olevani liian
väsynyt!
— Nytkö jo?
— Niin, enkä minä ole oikein otteissanikaan.
— Otteissasi? nytkö, juuri kun sinä olit niin — — —
— Joo, mutta minä olen todellakin väsynyt.
He soutivat kotia jokseenkin vaiteliaina, kiinnittivät veneen rantaan
ja palasivat taloon melkein hiipimällä. Äkkiä kääntyi Jan Högh Sunnivan
puoleen lämpimässä puuskassa, jo toivotettuaan hyvää yötä:
— Ja kiitos, kiitos tästä illasta, pikku Sunniva!
— Hyvää yötä!
* * * * *
Yö kulia edelleen äänettöminä tunteina, välkkyi ja kimalteli vuonolla
molempain tervanruskeiden kalastajaveneiden ympärillä Miessaaren ja
Mustankarin luona; väreili ja välkkyili tuhansin vivahtein hylätyn
Naissaaren luona, missä suljettu maalausarkku kiviä kannellaan värjötti
yksinään kalliolla.
Heitä oli vain kaksi nyt; Peder Martin oli Kirkevaagenissa vaimonsa
ruumista saattamassa. Huomenna toimittaisi pappi. Kjaer kristillisen
hautauksen.
Hans Joelsen istui juuri miettimässä eikö pian olisi se aika, jolloin
matkailijalaiva oli odotettavissa — Vetäisikö hän siiman sisään, vai
odottaisiko vielä hiukan?
Jaha, Esaias Ismael näkyi jo vetävän, ja niin kai sitten hänenkin oli
vedettävä; he jakoivat tulot nyt näinä päivinä, kun Peder Martin oli
esteellinen vaimonsa vuoksi.
Mutta samassa Hans Joelsen kummastui suuresti ja seisautti kesken
siimanvedon: tohtorinvenehän tuli takaisin vieras yksin soutamassa!
Esaias Ismaelinkin veneessä seisautettiin.
Tohtorin vene laski Naissaareen, ja vieras käyttäytyi kovin
kummallisesti, se kun istui arkun päälle ja istui siinä kämmenet
kasvoilla oikein pitkän aikaa. Nousi sitten ylös ja pystytti ne
telineensä — — — ei oikein sitä oli kumma katsella! Seisoihan mies
ja huhtoi ja huitoi käsiään ilmassa, niinkuin olisi ollut ankarassa
tappelussa jonkun kanssa!
Hans Joelsen laski airot veteen ja huopaili hiljoilleen Naissaarta
kohti. Kun hän tuli lähettyville, oli mies taas hiljaa ja katseli
taulua edessään. Ja sitten se iski äkkiä leveällä puukollaan, joka
hänellä oli kädessä, sitä taulua ja vetäisi sen keskeltä halki, ja
sitten ristiin ja rastiin, että riekaleet lenteli. Nakkasi sitten
koko roskan mereen, kokosi telineensä ja kantoi arkun veneeseen ja
souti kotia niin että kokka kohisi!
— Onko mokomaa nähty!
Esaias Ismaelkin oli saapunut Naissaaren luo.
— Meikeinhän sitä olisi luullut mielipuoleksi!
Alhaalla salissa kulki Sunniva seuraavana aamuna hyräillen laulunpätkiä
avatessaan ikkunoita lämpimälle päivälle. Mamseli Gundestad kattoi
ruokasalissa aamiaispöytää.
— Sinä tulet liian myöhään pappilaan — puheli hän sieltä — ne
aterioivat siellä aikaiseen.
— Niin, mutta minä jäisin mieluummin kotia, pappilassa on tällä kertaa
niin inhoittavaa!
— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhutkaan! Kiitä sinä onnea, että
sinulla on lupa ja tilaisuus päästä sinne!
Mamseli Gundestad tuli ovelle ja varoitteli häntä sormellaan.
— Huihai! Täällä on paljoa herttaisempaa sinun luonasi, Gunde-tätikulta!
Hän kiersi käsivartensa mamseli Gundestadin kaulaan ja syleili häntä.
— So, so, lapsikulta! Sinä olet niin kiivas! Mamseli Gundestad suori
rypistyneitä pitsejään, kun Sunniva tanssi jo lattialla.
Jan Högh tuli sisään.
— Hyvää huomenta, maalarimestari! Tiedätkö, että kello käy yhtätoista?
Jan Högh näytti väsyneeltä ja synkältä.
— Ja sinä olet viivyttänyt minua niin että myöhästyn pappilasta.
— Minä tulen saattamaan sinua sinne.
— Tuletko tosiaan? Sinä olet sitten vähän kiltti maalarimestari!
— Tulen, minun täytyy mennä tapaamaan isääsi.
— Oo, sillä ei ole niin kiirettä. Luuletko sinä, että isä välittää
semmoisesta!
— En, mutta minun täytyy sanoa hänelle hyvästi. Minä lähden tänä iltana.
— Läh-det? Minne?
— Kotiin.
Sunniva katsoi häntä kummastuneena:
— Mutta — tauluhan ei ole vielä valmis! Ei, sinä vain pidät minua
pilanasi!
— Ei, oikein totta, Sunniva. Minä lähden tänä iltana. Se taulu, se on
ykskaikki.
Hän alkoi kulkea edestakaisin lattialla ja puheli:
— Se on töherrystä koko juttu. Minä en saata vain käsittää, että olen
touhunnut täällä niin kauan!
— Mutta — eilen illallahan — — —
— Niin kyllä! Eilen illalla, eilen illalla! Siinähän se juuri tuhmuus
on. Täällä minä olen Herra siunatkoon kulkenut ja kehrännyt niin
kauan, kunnes olen ruvennut itsekin kuvittelemaan, että se on täyttä
totta, kaikki tämä juttu ja juhlallisuus. Asia on yksinkertaisesti se,
että sitä maisemaa ei voi maalata. Se ei ainakaan vastaa sitä vaivaa,
minkä se minulle on tuottanut. Se ei ole edes mielenkiintoinen! Liian
yksinkertaiset värit, liian — liian _tyhjä_ se on, nolo ja muodoton, —
minä annan sille piupau!
— Mutta sinä, joka sanoit — — —
— Sanoin, niin! Minun täytyy nyt nauraa ääneen, kun ajattelen, mitä
kaikkea minä täällä olen _sanonut_! Roskaa se on kaikki tyynni. Minä en
ymmärrä, mikä hiivatin juhlavuuspainajainen minua on ahdistanut. Mutta
se johtuu siitä, että te käsittelette täällä kaikkea, naurettavimpiakin
pikkuseikkoja, juhlallisesti, — ikäänkuin olisi kysymyksessä ihmisen
henki ja hänen — hänen sisin omatuntonsa. Se saattaa sapettaa minua
että tulen ihan viheliäiseksi — — —
— Tehkää hyvin. Kahvi on valmista, ilmoitti mamseli Gundestad
ruokasalin ovelta.
Jan Högh meni sisään. Mutta Sunnivan ei tehnyt mieli ruokaa.
Hän meni ulos verannalle. Siitä hitaasti portaita alas, puutarhan
poikki, mäkirinteen koivujen alle, hitaasti, hitaasti — — —