Kalastajamökit lahden rannalla ovat teljetyt ja hiljaiset, ja niiden
turvekattojen alla nukkuvat väsyneet.
Pienet kitukoivut, jotka vain vaillinaisesti peittävät rikkinäisiä
ruutuja ja vinoonmenneitä ovia, unelmoivat omistavansa kosolta kultaa,
kuin heidän ruskokullassa ja maininkilaineissa välkkyvät kuvajaisensa.
Harkille vedetyt verkot ja nuotat tihkuvat suolaista merivettä ja
levähtävät, poimujen liepeet maassa, päivän puuhan jälkeen. Kahnalaidat
hankakulut veneet, varppi maissa ja riippa ulkona, airoja ja
kalansuomuksia tuhdoilla ja pohjalla, keinuilevat soljina laineilla,
ja yön lauha, runoileva aurinko levittää kultahunnun liman ja lian,
päiväntyön tahraisten jälkien, ylle.
Ja lokit uinuvat ulapalla.
* * * * *
Kun kaikki päivän äänet vaikenevat, kun kaikki sen uuraat kädet
levähtävät, ja tuhannet lennähtäneet ajatukset uneksivat aurinkoyön
rauhassa — silloin kirpoavat luonnon kielten kahleet ja tunturit
puhelevat korkealla kohisevassa tuulessa.
Ja lahdenpoukama avaa neitseellisen sylinsä meren aalloille.
Myrskystä ja huikeasta temmellyksestä autiolla jäämerellä vyöryvät ne
maata kohti, murskautuvat kallioihin ja kuohuvat karien yli, ja loivina
auringon kultaamina juovina liukuvat meren taltuneet taistelijat
vuonoon ja sen hiljaiseen, kuvaansa katselevien koivujen reunustamaan
lahdelmaan — painavat suudelmansa sen valkoiseen rantaan, kauan
viipyen, vitkaan väistyen.
Ja yöllistä yhdyntää vartioimassa seisovat kalliot äänettöminä ja
uskollisina riveinä silmän siintämättömiin saakka, aina mereen asti.
* * * * *
Keskellä päilyvää vuonoa on saari.
Maalta katsoen on se kuin tumma pilvenpälvi, taivas yllä ja taivas alla
soiluvan kalvon kuvassa.
Mutta jos sen sileällä, harmaalla kalliopohjalla istut, niin ratsastat
sadun valtalinnun selässä; sen karaistuilla kupeilla loiskuvat
aallot niille ystävyksin kuiskutellen vuosituhansien tuttavuudesta
— vuononsuulta välkkyy meri kuin kullasta rakennettu taivaaseen
johtava silta, näköpiirin äärellä näyttävät tunturit asettuneen
pitkiin riveihin kuin ketjutanssia varten, ja pohjoisessa seisoo
aurinko sydänyönpunaisena, syvää hehkua katseessaan — se on valtaista
piirtojen, värien ja onnenhehkunan jättileikkiä − − − ja itse istut
sinä harmaalla kivellä niinkuin kelokuusi äärettömyydessä, kautta
loppumattomien satumaiden lennät lapsen-ihmettely silmissä voimallisen
taikalinnun selässä.
* * * * *
Kauas korkenee sinun ajatuksesi kohti ikuista suuruutta, joka täällä
tulee sitä vastaan, ja laajalti liikkuvat unelmasi värihehkujen
kaukomailla — _liian_ kauas kenties ja _liian_ laajalti sinun
surkeanpienelle ihmisastunnallesi, elleivät meren aallot olisi
kohdanneet sinua vuonossa ja laulaneet sinulle tarinaansa,
ohiliukuessaan myrskystä ja hurjista temmellyksistä ulapalla rauhaan ja
lepoon odottavassa lahdelmassa.
Sillä meren tarina on sen suuri kärsivällisyys.
* * * * *
Tämän tahtoi hän maalata!
Suurella kankaalla tahtoi hän sen omistaa, kiinnisaatuna, luotuna ja
ilmielävänä, leveisiin kultapuitteisiin pantuna!
Maalari Jan Högh seisoi matkailijalaivan kannella ja tuijotti; jota
kauemmas vuonoon suuri raskas alus tunki, sitä mahtavammaksi paisui
kuva hänen silmissään ja hän kuuli mielessään kuin urkujensoittoa— —
Ja yks-kaks-kolme oli hän kannen alla ja hetkistä myöhemmin kaikkine
kimpsuineen alhaalla kalastajaveneessä, joka oli välikannenluukun luona
— käsittämättömäksi hämmästykseksi vanhalle Peder Martinille, joka
juuri oli tinkimässä stewardin kanssa yökalojen hinnasta.
Mutta ylhäällä kannella, missä kaikki oli virkeätä puoliyöninnostusta,
aivan hämmennyttiin, ja kaikilla maailman kielillä huudettiin hänelle
laitakaiteen yli suruisin ja moittivin ilmein — mikä hänelle nyt
yhtäkkiä tuli? Mitä tahtoi hän täältä? He eivät millään tahtoneet
menettää häntä, herttaista maalaria! Messinkiaidan takana kävi kohu
ja pyrinä, ja veneessäolijain päähän pälkähti äkkiä, että tuo kaikki
muistutti apinahäkkiä eläintieteellisessä tarhassa; hän viittoili ja
lasketteli leikkiä heille päätöksen ylimielisyyttä loistavin kasvoin:
— Olkaa rauhassa, vapaaherra, minä käyn luonanne Berlinissä ja silloin
minulla on kaikki mukana — katsokaa, kaikki, kaikki! sanoi hän saksaksi
ja viittoi kädellään osoittaen koko näköalaa.
— Ah, madame, älkää itkekö! Ensi lempeen palataan aina! taas ranskaksi
ja painoi liehitellen kättään sydämelle, niin että vanha kellastunut
ranskalainen velhotar haltioituneena ja ylpeänä sitä naureskeli
maamiehilleen.
Mutta kun pieni punaposkinen hollantilaisneito tuli ylös kantamuksenaan
koko salongin kukkavarat, puoliksi ja kokonaan kuihtuneet
hyvästelykukkaset enemmän tai vähemmän tärveltyneinä vihkoina,
remahti riemu rajattomaksi, ja ruususateessa, nenäliinain liehuessa
ja hyvästelyttä huudettaessa kaikilla kielillä, työntyi nuori maalari
laivan kyljestä irti Peder Martinin puolilahossa soutuveneessä.
Verkalleen pantiin höyrylaiva uudelleen käyntiin ja katosi erään niemen
taakse.
Aivan väsyneenä huitomisesta ja hyvästelyistä istahti hän tuhdolle
kimpsujensa, maalaustelineiden ja matkalaukkujen keskeen. Muutamia
kuihtuneita ruusuja uiskenteli veneen solkkavedessä kukat repsallaan
murtuneissa varsissa; hän onki yhden niistä ylös ja istui jälleen
selkäkenoon. Sehän oli kuin voitonvihkiä tämä, kukkasade ja innostus
sieltä ylhäältä — hän itse kuin nuori Jason veneessä − − — Mihinkäs
sinua sitten pitäisi viedä? kysyi Peder Martin.
— Kolkhiseen olen kulkemassa.
— Ei, semmoista paikkaa ei täällä ole.
− Hm no. Kuka asuu tuossa kauniissa valkoisessa talossa lahdenperällä?
— Se on tohtorintalo se.
− Arveletko, että tohtorilla olisi minulle tilaa pariksi yötä?
— Voi kyllä olla.
— Onko sillä isokin perhe, tohtorilla?
— Ei kuin vain hän itse ja nuori Sunniva-neiti, niinkuin ne sitä kutsuu
sen tytärtä. Ja on sitten vielä se Gundestadin mamseli, mutta se nyt ei
oikeastaan kuulu perheeseen.
— Entäs rouva?
— Häh?
— Tohtorin vaimo?
— Ei, se raukka on kuollut jo kauan aikaa sitten.
— No souda sitten tohtorintaloon.
Kun Peder Martin souti ja mietiskeli, mitähän lajia miestä hän mahtoi
olla kuljettamassa, alkoi Jan Höghin hilpeä ilme kuitenkin hiukan
himmentyä; veneen vaappuvalla tuhdolla oli aika epämukavaa istua ja
kartella solkkavettä kastelemasta jalkoja, − − — olihan äskeisen upean
mukavuuden jättäminen oikeastaan silkkaa tuhmuutta − − —
Ruusut uiskentelivät eestaas hajaantumistilassa, tuhdon edessä oli
rusennettu kukkavihko − − — ei, parasta oli sentään päästä pois
yhtäkaikki!
Hän oli sen kyllä havainnut, eikä ilman eräänlaista halpamielistä
tunnetta, että mustasilmäinen mademoiselle Antoinette, kalpeana
hämmästyksestä ja vihasta oli pysytellyt syrjässä toisten ilakoidessa
höyrylaivan kannella!
Se oli, antaas olla — kolmas senlaatuinen juttu vain tällä matkalla,
ja hän oli kuitenkin vannonut joka kerta, sekä nyt että ennen,
lopettavansa semmoiset!
No — minkäpä sille mahtoi, kun tyttölapset väkisinkin rakastuivat!
Mademoiselle Antoinetten suhteen oli hän sentään ehkä mennyt liian
pitkälle — kulkenut keskiyönauringon valossa ja näytellyt lapsellisen
haltioitunutta taiteilijasielua!
− Bon! hyvä toki että siitä pääsi hengissä. Hän olisi totta vieköön
pakottanut minut kosimaan, hän ja vanha äitirouva!
Hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon veneessä ja alkoi hyräillä
kirkasta taivasta katsellen:
Anna-neiti nuori on,
kaunis, kiehteinen,
mull' on juoma verraton
— viini Bourgognen!
Tulkaa polvelleni vain,
Anna, istumaan,
maistakaa mun maljastain,
— toist' ei olekaan!
Peder Martin vetäisi kerran voimakkaasti ja käännälti veneen valkamaan,
ja Jan Högh heräsi rentoina retkeilevistä unelmistaan.
Keskeltä pohjukkaa pisti esiin tohtorin laituri vihreäksi maalattujen
paalujen päällä, ja sen yläpuolella valkoinen talo, joka näin varhain
aamulla vielä oli hiljainen ja suljettu. Kauas lahdelman sisään kuului
heräävän elämän heikkoa viriä, sorsan-ängähdys, unisten lokkien
korinaa. Mutta koivumetsä katseli kuvaansa äänettömänä.
Peder Martin nosti airot ylös, ja vene liukui sulavasti laituria kohti.
Jan Högh tunsi äkkiä tulevansa kuin kirkkoon, ja kun vene kolahti
laiturin kylkeen, sätkähti hän ja viittasi Peder Martinia olemaan
hiljaa. Sitten nousi hän varovasti, asetteli tavaransa hiljaa maihin ja
puhui kuiskaten ollakseen häiritsemättä.
Peder Martin kulki edellä, Jan Högh perässä töyryä ylös taloon.
— Hiljaa — ei, älä koputa! Tässä on kyytirahaa ja kiitos kyydistä! Ei,
ei, mene sinä vain, setä, minä voin istua täällä ja odottaa kunnes
talonväki herää.
— No, se on tottunut, tohtori, että herätetään mihin aikaan sattuu.
— Kiitoksia vain, mutta kyllä minä tässä suoriun ilman. Hyvästi vain,
setä.
Peder Martin läksi näin ollen ja oli pian kadonnut näkyvistä vanhoine
veneineen ja ylen ihmeissään.
Jan Högh istui tavaroineen puutarhan-aidan nojaan — talon edustalla oli
puutarha, jonka kultalakat tuoksuivat voimakkaasti aamukasteessa. Nurmi
oli niin vehmasta, ja kun hihnakääre oli niskan takana, istuskeli siinä
kylläkin mukavasti, paraiksi oli kovaakin, ettei nukahtanut − − —
Muudan lokki oli herännyt lahdella ja lensi ripeästi ulospäin,
kunnes, katosi, se ja sen valkoinen, kiitävä kuvajainen kalvossa.
Tunturien seinät seisoivat tummina ja aamukosteina lahden reunamilla,
jonka sinisellä pinnalla oli vuoroin kirkkaita ja tummia pälviä.
Useampia lintuja seurasi ensimmäistä, kaikki lentäen vuonoon päin ja
suhisemattomin siivin; ja siellä oli heillä edessään koko matka merelle
taivaankaari kattonansa.
Tämä oli niin sanomattoman hiljaista ja kaukana poissa koko maailmasta,
tämä oli loihdittu sadunmaa, jossa kukaan kuolevainen ei ollut käynyt
ja Jan Högh hymyili ja nuokkui ja nukahti valoisiin unelmiin maasta
itäpuolella aurinkoa ja länsipuolella kuuta.
No — hän oli kai nukahtanut!
* * * * *
Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, niin että hän aukaisi ne ja
tirkisti eteensä vielä puoliksi unenpöpperössä.
Hänen edessään seisoi ilmettynä kysymysmerkkinä nuori tyttö, yllään
puolipitkä hame ja kädet alhaalla; toisessa kädessä heilui pytty, ja
hän huomasi heti sangasta pitävän hienon pienen käden, jota koristi
kimmeltävä sormus; ja käsivarren, joka oli valkoinen ja täyteläinen
ylöskäärityn hihan alla. Sitten ei hän nähnyt muuta kuin kaksi suurta,
mustaa silmää, jotka oljenkellertävän tukan alta häneen tuijottivat.
— Oo — hyvää huomenta — minä — ää — — —
— Tohtori ei ole kotona, hän tulee kai vasta puolenpäivän aikaan.
— Niin, anteeksi, neiti — minä — ää —, hän nousi seisomaan ja sai
tehneeksi jonkunlaisen kumarruksen.
— Sinun on kai ollut huono nukkua täällä yösi. On parasta, että tulet
sisään ja vuoteeseen.
Tyttö luulee tietysti, että minä olen mielipuoli, ajatteli Jan Högh;
hän oli vähitellen päässyt käsitykseen asemasta ja siitä kuka tuo
hiukan pitkäkätinen, kaitalanteinen ja nuoripovinen viehättävä impi
hänen edessään oli, joka siinä seisoi niin määräävän näköisenä ja
tarkasteli häntä tohtorintytär-kannaltaan.
— Ei, kuules, pikku ystävättäreni, etkö sinä ole tohtorin tytär?
— Kyllä.
— No sitten se olet sinä, jonka nimi on Sunniva, arvaan minä.
— Niin olen.
— Katsos, minä olen maalari ja tahtoisin halusta saada luvan maalata
täällä hiukan.
— Kiitos, mutta täällä maalattiin keväällä!
— Ei — en minä tarkoita sellaista maalausta. Minä olen taidemaalari,
maisemamaalari, minun nimeni on Jan Högh, ja nyt haluaisin maalata tätä
täällä, ymmärrätkö?
Hän viittasi lahdelle päin.
— Oletko sinä semmoinen maalari? Semmoinenko kuin Rafael ja Rembrandt
oli?
— Oho — hymähti hän vähän hämmästyneenä — niin, semmoinen!
— Sepä oli hurjan hauskaa, että sinä tulet tänne! Osaatko todellakin —
ei, varmaan valehtelet!
— En, tässä saat nähdä!
Hän kaivoi hihnakääreestään esiin luonnoskirjan, ja pian istui tyttö
hänen vierellään nurmella ja ahmi hänen piirroksiaan, ihmetyksestä
huudahdellen. Jan näytteli, kertoi ja selitti, ja innostuksen
viehättämänä siirtyi tyttö häntä lähemmäksi, pani käsivartensa hänen
olalleen ja kumartui haltioituneena kirjan yli, kyseli ja ihmetteli.
— Ajatteles, elävä maalari!
Tämä lehteili ja lehteili, yhä hajamielisempänä vaipuen tytön hiukan
ruskettuneen, lämminvärisen posken ja somien, kellerväin kiharain
kaartaman, kiehtovan korvan katselmukseen; kaula kaartui niin sirosti
olkaa kohti, ja kaulurilta väljä pusero oli nuoren poven kohdalta
kiinteä, − − tyttö puheli ja katseli ja ihmetteli ja kumartui kuvia
kohti — ja yhtäkkiä suuteli maalari häntä niskaan!
Hän ponnahti ylös!
Kuuma veri kuohahti hänen poskilleen, ja silmät tuijottivat häntä
sysimustina kauhusta.
Maalari hymyili:
— Mikä nyt, lapsi?
— Minä luulen, että sinä suu —... hyi! Ääni tyrehtyi, ja hän kääntyi
äkkiä, otti pytyn ja lähti menemään.
— Älä, rakas pikku Sunniva, en minä sillä mitään pahaa tarkoittanut,
saat uskoa! Älä nyt ole vihassa enään, tule katsomaan lisää.
Tyttö kääntyi takaisin ja purskahti heleään nauruun:
— No olet sinäkin niitä yksiä hyviä, sinä!
Mutta kaksi kyyneltä päilyi hänen poskillaan — hän pyyhki ne pois
ja ihmetteli niitä samalla, niinkuin lapsi saattaa ihmetellä pikku
kätösensä olevan verissä muistamatta, mistä se haava aiheutuikaan!
— Tule nyt, kas tässä on eri veikeä nainen!
— Luuletko sinä, että minulla nyt on aikaa siihen?
— No?
— Sinä tahdot siis jäädä tänne ja maalata meillä — kauankin?
— Jaa, näes — — —
— Ja olet istunut ulkona koko yön! Meidän on mentävä heti sisään
mamseli Gundestadin luo, tule nyt!
Hän kulki edellä heiluva pytty kädessään, Jan Högh hiukan hitaammin
perässä hihnakääre kainalossa taloon. Se oli suurehko, kaksikerroksinen
rakennus, jossa oli suuri joukko pieniruutuisia akkunoita. Pääoven
eteen oli — ilmeisesti myöhemmin — rakennettu soma kuisti, yltäänsä
vehreiden humalaköynnösten verhoama; portaiden molemmin puolin seisoi
kaksi komeaa kuusta, joiden latvat ulottuivat kattoa korkeammalle.
— Ole hyvä, tätä tietä! sanoi Sunniva ja pysähtyi hänelle syvään
niiaten; ja sitten huusi hän sisään:
— Gunde-täti!
Ja sisältä tuli pieni, laiha nainen yllään musta pitsikappa,
pitsikaulus ja pitsiä kaikkialla, mihin vain ylimalkaan pitsiä voi
sijoittaa. Sunniva esitti ja selitti mamseli Gundestadille tilanteen
suurenmoisella asiantuntemuksella.
— Kyllä, olkaa niin hyvä, herra maalari, jos kelpaa, niin on
vierasvuode heti valmiina ja tohtori on odotettavissa puolenpäivän
tienoossa. Olkaa niin hyvä, tätä tietä! — Ei, herrat edellä ylös
portaita, juu!
Jan Högh saatettiin rakennuksen päätypuolelle suureen, hehkeänvaloisaan
huoneeseen, jossa oli kolmiosaiset ikkunat, valkeaksi pesty
permanto ja kahdenpuolen taitekatto. Yhdelle seinämällä oli valtava
kukillisverhoinen himmelivuode.
Ah, täällä lehahti vastaan tuore, hieno, valtavan uunin eteen
siroteltujen koivunlehvien ja akkunoille asetettujen kasvavien ruusujen
tuoksu herttaisena tervehdyksenä tulijalle.
Kiitos, nukkua hän ei laisinkaan halunnut, hän oli päinvastoin nukkunut
erinomaisesti puutarhan-aidan nojassa! Jos hän vain voi saada tavaransa
ylös ja hiukan peseytyä, ei hän vaivaisi neitiä enempää — paljon
kiitoksia! Ja kaihan täällä jossakin lähistössä voi ilman erinsuurta
vaikeutta saada asunnon vähän pitemmäksi aikaa? Lahdelman rannalla oli
näkynyt koko useita taloja — — —?
Asunnonko? No tuota — niin, siinä suhteessa voi epäilemättä tohtori
antaa hänelle parhaan neuvon, kun hän palajaa.
Mamseli Gundestad poistui, ja hetken kuluttua, kun piikoja oli tullut
ja mennyt pesuvettä, matkatavarat, pari julman suurta pyyhettä y.m.s.
tuotuaan, seisoi Jan Högh ypöyksinään ja ilkialastomana ja venytteli
jäseniään huoneessa. Kun hän ponnisti jäntevästi ja hyppäsi parhaansa
mukaan, saattoi hän kädellään sipaista kattoa.
— Hip, hei! Koe uusittiin moneen kertaan — oli ihanaa saada olla näin
siunatun huolettomasti! Sitten tutki hän näköalaa, joka ulottui kauas
vuonoon saakka, mainiota! Ruusut tuoksuivat toinen toistaan ihanammin,
runsaita, täysiä Gloire- ja La France-ruusuja vehmaslehtisissä
varsissa. Sitten katsoi hän vuodetta, jonka verhon takana päällekkäin
kasatut korvalliset houkuttelivat niin kiehtovasti ja hyväillen.
Jos voisi jäädä tänne ja öisin oleilla ulapalla maalaamassa — — —!
No, nyt vain pää pesuastiaan, sieni niskaan — a-h! hyytävän kylmää
pitkin alastonta selkää — — —
* * * * *
Puolenpäivän aikaan käännähti tohtorinvene niemen nenitse
sairashoitolippu punavalkoisena puuntaen päivänpaisteessa.
Perätuhdolla istui tohtori ja tähysti taloaan ihmetellen, missä Sunniva
mahtoi tänään viipyä, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä vene jo kauan
sitten!
Vene laski siltaan ja tohtori nousi maihin laukku kädessään ja paksu
ulsteri auki yllään. Mutta ei vieläkään näkynyt Sunnivaa! Ylhäällä
pysähtyi hän eteiseen: vierashuoneesta kuului naurua ja vilkasta
puhelua — vieras miehenääni − −?
Tohtori nousi varovasti portaita ylös, ja ovelle ehdittyään kohtasi
häntä outo näky:
Keskelle permantoa oli pantu kaksi pöytää päällekkäin, ja ylemmällä
makasi selällään nenä taivasta kohti maalilautaa ja sivellintä pitelevä
mies ja maalaili katossa olevia amoriineja, kuin taas Sunniva ja
säädyllinen mamseli Gundestad kyykkyilivät alemmalla mahdottomassa
asennossa, käsin ja jaloin tukien ylemmän pöydän jalkoja.
— Pitäkää varanne, mamseli Gundestad, huusi ylhäälläolija — nyt tähtään
minä Amorin nuolen ihan teitä kohti, katsokaa, ettette värähdä, sillä
jos putoatte, niin putoan minä suoraan teidän päähänne!
Samassa nytkähti mamseli Gundestad äkkiä — hui! ja kolisten nyrjähti
ylempi pöytä alemman laidan yli mukanaan käsiä ja jalkoja, maalilautaa
ja sivellintä huitova Jan Högh — mutta äkkiotteella pöydänlaitaan
kiekahti hän ympäri, teki loistavan kuperkeikan ja seisoi solakkana ja
suorana maalarinutussaan ja vaaleissa housuissaan, posket punaisina
ja silmät kiiluvina tohtorin edessä, joka pelästyneenä oli yrittänyt
rientää apuun säikytettyään järjen mamseli Gundestadin päästä, siten
aiheuttaen koko mullistuksen.
Sunniva kavahti kohta tohtorin kaulaan, mutta mamseli Gundestad livahti
ulos pahoin rypistyneine pitseineen, Sunnivan alkaessa innokkaana ja
hengästyneenä selityksiään.
— Niin, puuttui vihdoin Jan Högh puheeseen — ja sitten näyttivät herra
tohtorin amoriinit minusta hiukan haalistuneilta ja niin — — —
− Hyvä on, hymyili tohtori, minä tartun teihin heti, herra Högh ja teen
teiltä tilauksen, jos suostutte!
— Minä olen valmis.
— Te puhallatte uutta henkeä minun koti jumaliini, ja minä vastikkeeksi
annan teille asunnon ja muonan, täkäläisten vaatimattomien olojen
mukaan, niin kauan kuin teitä haluttaa viipyä täällä luonamme —
sovitaanko?
Sunniva nojautui isänsä käsipuoleen ja katsoi ilosta säteillen Jan
Höghiä.
— Mutta, tohtori, sehän on verratonta! ja Jan Högh ojensi
ylitsevuotavaisessa ilossaan molemmat kätensä, toisen tohtorille,
toisen Sunnivalle — ja ellei tohtori olisi riuhtaissut itseään irti,
olisi hän tanssinut ympäri huonetta molempien kanssa!
Mutta häntä kummastutti, kuinka vähän he kuitenkin olivat toistensa
näköisiä, isä ja tytär, — tyttö säihkyvän mustine silmineen muutoin
niin valkoverisissä kasvoissa, keltakutri, pieni ja siro, — tohtori
kookas, tummaverinen, ja vakaa surumielisyys syvissä sinisissä
silmissään.
− — Ja kun Jan Högh yöllä vihdoin makasi untuvanpehmeässä vuoteessa,
mukavasti oikoillen väsyneitä jäseniään valvotun, vaiherikkaan
vuorokauden jälkeen, päätteli hän, että tohtori oikeastaan muistutti
vanhaa, ylhäistä sukumuotokuvaa. Puuttui vain pitsikaulus plastillisine
poimuineen uljasmuotoisen kaulan ympäriltä ja kamelikurkitöyhtöinen
samettipäähine korkean, kirkkaan otsan ja tuonenmustan tukan yltä.
Soikeilla, hienopiirteisillä kasvoilla asui väsymystä, joku kajastus
kauan sitten eletystä, jotain menneeksiannettua, mietiskelevää, ja
katseen ilme oli niin tyyni — ikäänkuin riippuisi mies seinällä ja
katselisi myöhäisempien polvien elämää, omansa suhteen päähän päässeenä.
Ja koko hänen ympärystänsä soveltui tähän, ruokasali alhaalla, sen
vanhat korkeaselkäiset tuolit, muu raskas tammikalusto ja paksut matot
— aina vanhaan Burgundin viiniin saakka, jota hän toi kellaristaan,
ja siihen vakiintuneeseen, vähän vanhanaikaiseen, mutta herkänhienoon
taidemakuun, jota hän osoitti keskustelun kuluessa.
Ja sitten Sunniva, kuin aurinkoisena päivänä vedessä molskiva kala!
Kuinka kumman mustat silmät — ja kirkkaat! Tenhoava lapsi — vaiko? Ei,
lapsi, niin luontevan kiehtovasti kummasteleva!
Hän makoili siinä suurella nautinnolla, uhrasi vihdoin
Antoinette-neidille kaukana matkailijalaivalla keveän
osanotonhuokauksen ja nukahti suruttomasti. Haahkanuntuvainen
korvallinen pisti esiin kahdenpuolen päätä kuin suuret hevosen
silmänkaihtimet tai kaksi tukevaa pasuunaenkelin siipeä, kun hän nukkui
kuin tukki. − − —
Alhaalla ruokasalissa olivat kuistinovet auki ja tupakansavu liukui
ulos hitaasti häilyvänä pilveymänä liki katonlakea.
Tohtori kulki edestakaisin matolla ja imeskeli sikariansa loppuun,
kun Sunniva kokoili lasit ja karahvin ja mamseli Gundestad käänsi
pöytäliinan ja kirjaellut liinaset nurin aamun auringonpaisteelta
suojaan; ne haalistuvat niin helposti, selitti hän säännöllisesti joka
ilta tohtorille.
— Hauska nuori mies, sanoi tohtori kolmannen kerran; ja vähän päästä
taas:
— Hauska nuori mies!
Hän pysähtyi kuistin-ovella ja katsoi mietteissään ulos.
Sunniva meni hänen luokseen ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja niin
jäivät molemmat seisomaan kynnykselle.
— Etkö sinäkin luule, että hän on hirmuisen hyvä maalaamaan, isä?
— Jaa, jos hän maalaa, niinkuin hän siitä juttelee, niin hän on yksi
niitä oikeita!
— Minä en ole koskaan nähnyt mitään sentapaistakaan, isä! Ajattele
kuinka erinomaista, että semmoinen suuri mies eksyi juuri meille!
Ajatteles, kuinka hän puhui! Se oli juuri kuin olisi lukenut kaikkein
hauskinta kirjaa, mutta vain paljoa hauskempaa! Minusta tuntuu, että
joka ainoasta sanasta voi oppia jotakin uutta! Eikö sinustakin, isä?
— No, sinä nyt olet niin äkkikuuma, tyttöseni. Ei sitä pidä hetikohta
aivan huumaantua.
— Mutta isä — — —
− No niin, hän on kyllä hyvin lahjakas nuori mies, mutta katsellaan
häntä kuitenkin ensin vähän.
— Niin, puuttui mamseli Gundestad puheeseen nurkkapöydän luota, —
minustakin tuntui, että hän olisi voinut olla hiukan vaatimattomampi.
— Vaati − −? yritti Sunniva syvästi pahastuneena, mutta tohtori
keskeytti hänet lausuen melkein kuin itsekseen:
— No, mamseli Gundestad, meidän tulee sentään muistaa, että me
vanhenemme täällä kaukana, vanhenemme ja syrjäydymme. Muupa ei olisi
luonnollistakaan, nähkääs. Aika kulkee helposti sivu sen, joka ei sitä
seuraa, ei siinä auta.
Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Mamseli Gundestad huokasi, teki
tehtäviänsä, meni ja tuli ja sanoi vihdoin hyvää yötä.
Sunniva seisoi vielä isänsä luona ja nojasi päätään hänen olkaansa
vasten syvissä mietteissä. Katsahti sitten ylös ja lausui äkkiä
innokkaasti:
— Kuule, isä, minun mielestäni pitäisi sinun tehdä matka, oikein hyvä,
pitkä matka ulkomaille jälleen!
— Rakas lapsi, mistä semmoinen sinun päähäsi pälkähtää?
— Siitä, että sinulle mahtaisi olla hauskaa nähdä se kaikki taas
jälleen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kaikki on varmaankin
paljon muuttunut. — Eikö sinustakin tuntunut, että Jan Högh jutteli
mieltäkiinnittävästi kaikesta, Parisista ja kaikesta siitä!
Tohtori hymyili itsekseen ja silitti hajamielisenä hänen tukkaansa
vastaamatta.
— Hän oli hiukan kerskaileva siitä, oli varmasti! lisäsi tyttö.
— Älkäämme sanoko sitä kerskunnaksi tai vaateliaisuudeksi, lapsi. Minun
makuni on nyt vanhentunut, ja hän on nuori ja nykyaikainen. Onhan niin
luonnollista, että se taide, jossa minä elin, silloin kun minä — kun
minä elin, on hänelle jotakin kaukaista ja vierasta.
— Mutta kun sinä, isä, ymmärrät sen kaiken niin hyvin! Minä olen varma,
että jos sinä tulisit taas ulkomaille —
— Ole vaiti, lapsi, ja mene nyt levolle!
Mutta hän ei päästänytkään irti, vaan jäi seisomaan käsi tyttärensä
pään päällä, ja lausui vihdoin verkkaisesti:
— Ei, se ei olisi minulle hyväksi! Kas niin, hyvää yötä, lapseni,
Jumala siunatkoon sinua.
Suuteli lastaan, ja tämä otti kilisevän tarittimen ja meni. Keittiössä
jäi hän mietiskelevänä seisomaan.
Maalarihan oli suudellut häntä! Ja se hänen varmaankin olisi pitänyt
kertoa isälle.
— Ihan yhtäkkiä — ja juuri tuohon! Hän piti kättään niskan hiusrajan
kohdalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli keittiön-akkunasta
ulos.
Lokit lentelivät lahdella, tähystellen pikkukaloja vedenpinnalla,
pitkin, hiljaisin kaarroin, ohi toistensa, ylös, alas, edestakaisin,
valkoiset vaiteliaat linnut. — Ei, miksikä sen kertoisin! Hänhän ei
sillä tarkoittanut mitään pahaa!
— Ettäkö pahaa! Hahaha!
Ja niin juoksi hän kamariinsa.
Mutta kauan sen jälkeen kuin kaikki äänet talossa olivat vaienneet,
käveli tohtori eestaas salissa paksulla matolla sammunut sikarinpätkä
suupielessä.
Vanhastaan oli kullakin oma paikkansa yökalastusta varten, Esaias
Ismaelilla molempine poikineen Mustankarin edustalla ja Hans
Joelsenilla Miessaaren luona. Peder Martinin paikka oli ennen
ollut Naissaaren vesillä, mutta sieltä oli hän nyttemmin muuttanut
aurinkovälkkeiselle vuonolle, niin että hänen veneensä näytti usein
uiskentelevan kuin keskellä tulta ja liekkiä.
Kalaa kulki kyllä vieläkin Naissaaren tietämillä, vieläpä runsaastikin;
mutta sittenkuin Ulkopoukaman Karelius keväällä oli siellä aluksineen
haaksirikkoutunut ja seitsemän miestä hukkunut, ei kukaan halunnut
Naissaaren kaloja, jotka tietenkin olivat ihmisenlihaa täynnä!
Niinpä oli Peder Martin muuttanut kauemmaksi, ja se saattoi olla
hänelle kylläkin edullista, hän kun uloimpana-olijana sai kaiken ansion
matkailijalaivalta, joka poikkesi vuonoon kahdesti viikossa; mutta kun
Naissaari oli jokseenkin Mustankarin ja Miessaaren keskivälillä, niin
oli ennen tuota tapahtumaa ollut rattoisampaa vesillä öiseen aikaan;
he olivat saattaneet huudella toisilleen ja kuulla mitä kello oli ja
minkälainen kalaonni. Nythän se oli käynyt mahdottomaksi; saattoi
korkeintaan nähdä kalain kimmeltävän auringonvalossa, kun Peder Martin
lappoi niitä yli laidan ja kuulla pyörän kitinän, kun hän keloi ylös
pitkänsiiman köyttä.
Ja sitten vielä oli Peder Martin tavattoman hyvä laulamaan, mutta nyt
kun hän oli niin kaukana, ei siitä juuri kuullut muuta kuin joskus
kaikkein sitkeimmät kohdat virrestä.
Niinpä oleilivat he nyt kukin nuottaveneessään ilman muuta ajankulua
yksitoikkoisen kalastuksen ohella kuin katsella pitkin toistensa
köyryjä selkiä.
Esaias Ismaelilla oli tosin pojat mukana; mutta Manassesta, nuoremmasta
pojasta, ei ollut puhekumppania, se kun oli kuuromykkä; eikä toinenkaan
ollut juuri sen puheliaampi.
Ei — hyvin se olikin vesilläolo nyt käynyt yksinäiseksi, siitä olivat
he kaikki kolme yhtä mieltä, kun aamupuhteella soutivat kotiapäin ja
kohtasivat toisensa valkamassa.
Mutta kolmantena yönä sen jälkeen kuin Peder Martin oli kyytinyt sen
vieraan miehen höyrylaivalta tohtorinsillalle, oli Naissaarella alkanut
olla kummia nähtäviä.
Valkoinen tohtorin vene tuli soutaen lahdenpohjukasta noin tuntia ennen
puoliyötä. Sama vieras mies istui perässä mukanaan jonkinlaisia sauvoja
ja kojeita, ja airoilla istui Sunniva-neiti soutamassa. He nousivat
maihin Naissaareen, ja sinne pystytti se sauvansa silkalle kalliolle ja
niiden varaan taas suuren levyn, niinkuin jonkinlaisen merimerkin, joka
hänellä oli ollut mukanaan. Ja sen kojeensa kimpussa hän sitten hääräsi
ja tuhersi pitkälle yli puolen yön, mutta mikä sillä oli tarkoituksena,
sitä ei vain järki-ihminen saattanut ymmärtää. Sunniva, kauniina ja
hienona, niinkuin sen kaikki tietävät, jäi istumaan veneeseen ja heidän
välillään kävi sitten vilkkaasti naurua ja juttua. Enimmäkseen kyllä
puheli se vieras.
Hans Joelsen kulki veneellään vartavasten siitä ohi, ja silloin oli hän
huomannut, että se oli seissyt ja töhrinyt maalia kankaalle — sillä
kangasta siinä oli sauvojen varassa — mutta sen selvemmäksihän asia ei
siitä tullut. Ystävällisesti oli vieras kyllä tervehtinyt ja Sunniva
oli kysellyt kuinka kalastus käy.
Pari tuntia jälkeen puoliyön souti tohtorinvene takaisin.
Seuraavana iltana oli kukin taas paikallaan ja tähysteli lahteen
päin. Ja aivan oikein, taas tuli tohtorinvene kiiltävän valkoisena
auringossa, Sunniva soutamassa ja se vieras mies perässä niinkuin
ennenkin. Ja sitten oli alkanut sama peli, — kolmantena iltana samaten,
ja samoin koko viikon, lukuunottamatta torstaita, jolloin taivas yöllä
oli hiukan pilvessä.
Ja joka aamu olivat Peder Martin ja molemmat toiset kalastajat
kotiin soutaessaan kovasti kummastelleet — mitähän se oikein mahtoi
Naissaarella puuhata — — —?
Vihdoin päätti Esaias Ismael maanantaina viedessään kaloja mamseli
Gundestadille kysyä asiaa tohtorintalossa. Ainahan kysyä sopii eikä
mamseli Gundestad ole niitä, jotka jättävät vastaamatta − − —
* * * * *
Vasta juhlallisesti luvattuaan olla sangen varovainen, kääriä saalin ja
vaipan lämpimikseen oli Sunniva ensimmäisenä iltana saanut luvan soutaa
Jan Höghiä Naissaareen. Tämä lupasi pitää isällistä huolta ja kotona
oltaisiin taas viimeistään kello yksi.
Tohtori oli alussa vastaan — Sunnivan terveys ei ollut niinkään vankka
— mutta taipui vähitellen varsinkin Sunnivan pyytelevästä katseesta;
jakun mamseli Gundestad arveli että se kävi laatuun, niin − − — − − —
Seuraavina iltoina kävi asia itsestään.
Päivät kuluivat tohtorintalossa aurinkoisesti ja keveästi, niin että
miltei unohti aikaa olevankaan! Kenties johtui se siitä, että aamun
ja illan, päivän ja yön välillä ei ollut muuta eroa kuin että varjot
vaihtelivat ja valo tuli eri puolilta; että värit illalla ja yöllä
olivat hillitympiä ja ikäänkuin harsoon peitetyn väsymyksen verhoamia;
kenties siitäkin, että aika kului leikissä, naurussa ja hilpeydessä.
Että Sunniva lauloi kuin Patti, oli Jan Högh vakuuttanut heti toisena
päivänä, ja niin laulelivat he sekä aamu- että iltapäivin duettoja ja
sooloja, niin että talo kaikui ja laulu lensi avonaisista akkunoista ja
ovista kauas kirkkaaseen ilmaan kalalokkien kuuluville.
Vahinko ettei hänellä ollut nuotteja mukanaan. Sillä nyt täytyi hänen
opettaa hänelle sekä laulut että säestykset ulkomuistilta korvakuulon
mukaan; mutta Sunniva tahtoi oppia ne, talven varaksi.
Iltaisin oli tohtori vapaa konttorityöstään, ja silloin kokoonnuttiin
ruokasaliin kaikkinaisten herkkujen ympärille, joita tohtori itse kävi
noutamassa kallisarvoisesta kellaristaan; milloin Burgundia vuodelta
1850 vanhoissa hiotuissa kristallilaseissa, milloin kirkasta Maraskinoa
kahvin kanssa, jota mamseli Gundestadin piti keittää mustaa kuin piki.
Ja sikarit! Jan Högh oli tuskin koskaan polttanut niiden veroisia!
— Niin, katsokaa, nuori ystäväni, selitti tohtori hymyillen ja
ilmeisesti tyytyväisenä Jan Höghin innostuneesta ihailusta, — kun
oleilee niin syrjäisessä paikassa kuin täällä, niin on kyllä — ainakin
kesällä — auringonvaloa riittävästi, mutta auringonlämpö on tuotava
muualta, Bourgognen rypäleissä ja Havannan lehdissä. Mamseli Gundestad
väittää kyllä, että kahvikin on alkuperäistä, mutta minä epäilen, että
hän − —
— Oo, kivahti mamseli Gundestad loukkaantuneena, luulenpa suoraan
sanoen, että tohtorin pitäisi voida luottaa minun rehelliseen sanaani —
— Kyllä, mamseli, mutta en kahvinkauppaajien. Voitteko te estää heitä
sekoittamasta joukkoon hiukan toisesta säkistä?
— Olisi kai parasta, että tohtori ottaisi itse huolehtiakseen
kahvin-ostonkin!
Huolestuneen vastarinnan jälkeen oli mamseli Gundestadin pakko avata
sylttejä ja säilykeleivoksia sisältävät pyhättönsä ja aarreaittansa.
Sunniva säteili, ja mamseli Gundestadin täytyi kesken huolestuneita
huokauksiaan, kun hän ruoka-aitassa vertavuotavin sydämin teki lovia
ruukkuihinsa, yhtyä hänen iloonsa siitä kuinka hyväntuuliseksi ja
hilpeäksi talon alakuloinen isäntä oli tullut.
Uutta harrastusta ja satoja kysymyksiä, ihmetystä ja ihailua oli
reipas maalari tuonut heidän joka-aikaiseen oloonsa, niin että kaikki
totuntaan untunut sai uutta eloa. Vanhat maalaukset seinillä loistivat
uudelleen ja virkosivat jälleen tarkasteltaessa ja pohdittaessa niiden
arvoa ja mestareita; sorvatut, korkeaselkäiset huonekalut suorastaan
tanssivat kangistuneilla jaloillaan kaiken sen uteliaisuuden ja
mielenkiinnon johdosta, joka nyt äkkiä keskittyi heihin ja heidän
monivaiheiseen historiaansa — mistä ja miten ne olivat löydetyt,
kuinka vanhoja ne saattoivat olla, kenelle ne olivat kuuluneet j.n.e.
Ja tohtori näytteli, selitti ja kertoi. Hänen suurin ylpeytensä oli
kuitenkin ebenholzkalustoinen konttori, mitä täydellisimmin ja ajan
viimeisinten vaatimusten mukaan varustettu.
— Niin, rahaahan se kyllä maksaa, mutta nähkääs, vaikka maallikkona
kenties ette voi sitä täysin käsittää — minusta on ensimmäinen
velvollisuus ponnistaa voitavani pitääkseni kaikki parhaassa kunnossa.
Täkäläisten köyhien ja mitä alkuisinten elinehtojen varassa olevien
ihmisten keskuudessa on tohtori todellisena lääkärinä enemmän kuin
siellä teidän luonanne; täällä joutuu ihmisten kanssa läheiseen,
sydämelliseen ja samalla erittäin vastuunalaiseen suhteeseen; joutuu,
jos käsittää tehtävänsä vakavalta kannalta, olemaan jonkinlainen isä
koko seutukunnalle ja voi olla avuksi useinkin, joskaan ei Jumala
paratkoon ruumiillisissa, niin kuitenkin heidän henkisissä kivuissaan
ja ylimalkaan heidän elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä. — Siinä te
kyllä olette oikeassa, että täällä on yksinäistä ja kolkkoa, kovaa
elää ja raskas tehdä työtä; mutta minä sanon teille, nuori ystäväni,
että ihmisen todellinen elämä, hänen sisäinen olemuksensa tulee
onnelliseksi, rikkaaksi ja täyteläiseksi.
Hiljainen hillitty herra sekä lämpeni että vilkastui saadessaan näin
nuoren ja uuden kuulijan muutoin perin yksinäisille harrastuksilleen:
Keskustelujen ainaisena aiheena oli taide. Tohtori oli nuoruudessaan
matkustellut paljon ja ilmeisesti ollut paljon mukana niiden aikojen
taiteilijapiireissä; sen maalauksen oli hän saanut siltä ja siltä
maalarilta, tuon akvarellin toiselta, ja hän saattoi usein viitata
erinäisiin seikkoihin monivuotisessa taidearvostelijantoiminnassa.
Tässä törmäsivät he usein yhteen, ja keskustelu saattoi kiihtyä niin
kovaääniseksi, että mamseli Gundestad huolestuneena kyhnäisi tohtoria
ja toivotti taiteen ja koko sen olemuksen hornan kattilaan.
Saattoi sattua, että tohtori, kun Jan Högh ja Sunniva olivat
illalla soutaneet ulos, tällaisen väittelyn jälkeen, kun sanat
olivat sinkoilleet erikoisen kuumina ja kiivaina, asteli salissa
kiihdyksissään ja purki puolittain itselleen, puolittain huolestuneelle
mamselille katkeraa surkuttelua ja sääliä, niin että mamseli Gundestad
jo oli vähällä kirota sitä päivää, jona Jan Högh oli taloon tullut.
Mutta kerran erään sellaisen illan jälkeisenä päivänä — väittely oli
ollut tavallista kiivaampaa — päivällisen jälkeen, kun kaikki oli
hiljaista ja molemmat vanhat juuri olivat alkaneet päivällislepoansa
kumpikin nojatuolissaan salissa, kääntyi tohtori äkkiä hänen puoleensa:
— Minä sanon teille, Gunde-täti, taiteilijaluonteiden laita on se,
että heillä on kokonainen kimppu aistimia enemmän kuin meillä muilla,
niin että he ovat omakohtaisessa, joka päivä tuoreessa ja uudessa
suhteessa siihen, mikä heitä ympäröi; kun me tylsymme tottumukseen
ja käymme välinpitämättömiksi siitäkin, minkä puolesta olimme mukana
taistelemassa ja työskentelemässä arkielämämme kaunistamista varten,
katsoo sellainen luonne sitä aina uudella ilolla ja nautinnolla.
Sen vuoksi on yhdessäolo sellaisten ihmisten kanssa siunaus ja
uudistaa sitä, mikä meissä on parasta. Sillä he näyttävät meille,
että me taitamattomuudessamme halvennamme olentoamme, unohdamme,
mitä hyvää ja kaunista meillä on, levottomassa tyytymättömyydessämme
ja kauemmas-tavoittelussa. — Niin, se tekee hyvää meille kahdelle
vanhukselle!
Tohtori ojensi, katse lämpimänä, kättä vanhalle mamselille.
— Niinpä tulee olla vain iloinen ja kiitollinen eikä katkeroitua ja
harmitella.
Vähää jälkeen kuului hänen tasainen hengityksensä kun hän nukkui.
Mutta mamseli Gundestad ei saanut unta niin pian; hänen täytyi kuivata
silmälasejansa.
— — — Jan Höghille oli kaikki tämä kiehtovan uutta ja kaunista, tämä
tyylikäs tilan-anto, joka niin hyväätekevänä kohtasi häntä kaikkialla
ja kaikkien puolelta, aina vanhaan mamseli Gundestadiin saakka,
jonka sydämen hän päivä päivältä yhä vakaammin valtasi rajattomasti
ihailemalla tohtoria ja koko taloa, vilpittömästi harrastamalla neuvoin
ja viittauksin koristemalleja y.m.s. ja havaitsemalla mieliruuakseen
erikoisesti juuri sen, mitä kulloinkin tuotiin pöytään!
Tosin saattoi tohtorin tyyni etevämmyys iltaisin keskusteltaessa häntä
ärsyttää; hän ikäänkuin itse pieneni ja häneen vaikutti, enemmän kuin
hän oikeastaan olisi tahtonut myöntää, tohtorin monipuolinen ja syvä
asiantuntemus juuri alalla, millä Jan Högh oli tottunut pitämään
pää-ääntä; suunnista ja kouluista, vanhasta ja nykyaikaisesta taiteesta
— ja suoraan sanoen, kuka peijakas saattoikaan niin laajaperäisesti
perehtyä taidehistoriaan?
Tohtorilla oli kyky lausua suurimpia ja korkeimpia asioita
koruttomalla, tyylikkäällä tavalla, ja jos lähestyttiin suurentelun
hiushienoa rajaa, osasi hän aina herkästi ajoissa ehkäistä sen pienellä
pilalla, leikkisällä huomautuksella tai hilpeällä sitaatilla. Mutta
koko hänen olennossaan oli lämpöä ja syvää tunnetta, joka vaikutti niin
omituisen todelta ja viehättävältä sen herkän hengen vuoksi, joka siitä
huokui ja sitä hienosti, verhosi − − —
Mutta juuri sepä kävi kiusalliseksi — tai jäi muuten niin vähän tilaa
päästä esiin iskusanoineen. Kaikessa oli omituista juhlallisuutta, joka
tenhosi hänetkin ja hän istui kuuntelemassa kuin koulupoika.
No — hymyili hän itsekseen palatessaan kerta ehdottoman tappion jälkeen
— hän saa vielä kerran tuta, kenen kanssa hän on puheissa, tuo hyvä
tohtori! Olisipa vain täällä kaikki toverit ja ystävättäret, niin − − —
−!
Olihan se muutoin joskus hiukan harmillista!
Mutta — Burgundi oli erinomaista, ja onnihan oli kuitenkin kaikitenkin
tänne osunta — tämmöinen odottamaton putoaminen suoraan Abrahamin
helmaan!
− − Kun kello lähestyi iltaisin yhtätoista, noustiin ylös, ja sattuipa
lopulta, että tohtori itse huomautti lähdön-aikaa:
— No, yölinnut, on aika lentää merelle!
Tosin oli kotona tunnelmaa ja iloa, mutta vasta kun he olivat ulkona
Naissaarella, alkoi elämä oikein — tuntui ainakin Sunnivasta!
Kalliolla, jonne raskailla kivillä pönkitetty maalausteline oli
pystytetty seisoi Jan Högh työpusero hartioilla, piippu suussa,
maalilaudalla paksulti väriä, ja veneessä istui Sunniva sinisessä
hameessaan ja kyseli ja jutteli, innosta hehkuvana. Kudintyö, joka
hänellä oli mukana, edistyi vain hitaasti kaiken sen vuoksi, mitä hänen
piti kertoa, kysellä ja saada tietää.
Siitä mitä hän kertoi, kyseli ja kummasteli, ymmärsi Jan Högh pian,
että nämä yöt merkitsivät hänelle uutta ja ihmeellistä elämystä.
Kotona tohtorintalossa oli hän kasvanut kahden vanhan ihmisen
rakkauden vaalimana ja sekä isä että mamseli Gundestad oli kumpikin
tavallaan johtanut hänen kehitystään; isä lempeällä viisaudellaan
ja tietorikkaalla opetuksellaan, ja mamseli käytännön toimissa ja
iltaisin tarinoita ja satuja kertomalla. Että hän vähitellen oli
heidän käsissään kehkeytymässä täysikasvuiseksi naiseksi, olivat
he kyllä huomanneet, mutta siinä he eivät enää paljoa mahtaneet;
mamseli Gundestadin noidat ja lohikäärmeet kuolivat ja isän tietojen
ja opetuksen takana häämöitti kangastuksena se todellisuuden elämä,
jonka hän itse kauan sitten oli jättänyt, mutta joka tyttären mielessä
herätti eloon kaikki ne kaipuut, jotka nyt vilahtelivat hänen
tuhansissa kysymyksissään ja Jan Höghin joka ainoan sanan hartaassa
kuuntelemisessa.
Ja samalla kuin tämä puolestaan kieltämättä tunsi helpotukseksi
saada täällä ulkona tavallansa korvausta sisällä tohtoria vastaan
kärsimistään tappioista voidessaan nyt mielin määrin laverrella,
seurasi hän vähitellen myöskin puolittain uteliaana, puolittain
huvitettuna, kuinka neidon kaipaava mielikuvitus täyttyi ja kasvoi.
Kullankirkkaissa öissä asui myöskin loistavaa rohkeutta, kiiltävän
teräksen voimaa kevyen ilman sinessä ja vetten siinnossa tunturien
välillä. Hiljaisuus auringonvalossa ei ollut päivän helteistä
painostusta, ei yön sanatonta surua tai herkkäkuuloista huolta; se oli
neitseellisen rauhoitettua lepoa, ihmeellistä ihanuutta, joka uinui
oman heijeensä helmaan heittäneenä, omille unelmilleen hymyillen.
Ja meri nousi ja laski kuin rauhallisesti nukkuvan rinta.
Joka väri ja joka piirto tässä vahaisessa kuvassa oli taiteilijasta
vaihtelevaa sisällystä ja alati uusivivahteisia ajatuksia rikas ja
raskas — siinä oli sellaista kasvua, leveillä siivillä lentoa, että
joka siveltimenveto avarti hänen ajatuksiansa. Ja kaikelle, mikä hänen
mielessään liikkui, löysi hän niin helposti nimen ja ilmaisun, ja tytön
suurten tähyävien silmien edessä vilahteli kuva kuvan jälkeen hilpeästä
taiteilijaelämästä, iloisista muistoista ja sadoista leikkisistä
sanoista ja mielijohteista, samalla kun taiteilija ahkerasti maalasi
suurta kangastaan.
Ja Sunniva kuunteli!
Solakka, kookas mies kalliolla suuren maailman ihanuuden loistossa,
josta hän kertoi — oli hänestä kuin sadun prinssi, ja kuin satu itse
oli tämä pitkä, valoisa yö!
Ja hän tiesi, tuo sadun prinssi, kaikki kaukaisesta suurmaailmasta,
kuinka se elää ja aaltoilee vaihtelevassa valossa ja värien vilinässä,
ilosta, jota juodaan kimmeltävistä maljoista, käytävistä taisteluista
ja saavutetuista voitoista — mutta enimmän ja ihaninta ihmisten
rakkaudesta, miehistä, jotka voittavat, ja naisista, jotka seuraavat ja
uskovat ja joskus itkevät — — —! Ja se kaikki _oli_ siellä, itse oli
hän sen nähnyt, itse mukana elänyt — kaikkia naisia oli hän rakastanut
ja naiset olivat rakastaneet häntä, kaikista prinsseistä ylväintä!
Posket pelmahtivat punaisiksi ja syvähehkuisina seurasivat silmät
maalaria, kun hän kertoi; koko tuo hienohermoinen olento kumartui
jännittyneenä kuunnellen yli veneenlaidan, jota hänen kätensä puristi
niin että nystyrät valkenivat!
Kun sitten kertoja vaikeni, saattoi kuuntelija vaipua uinaileviin
unelmiin, katse kaukaisuutta kohti.
Ja sitten se, että niin kuin hän puhui hänelle täällä yksin, niin
vapaasti, niin hehkuvasti ja niin ihanasti monta kertaa, niin
ei hän koskaan puhunut kotona, kun muita oli kuulemassa − − —
ikäänkuin erikseen hänelle! Ja heidän välilleen tuli jotakin, vain
heidänkeskistänsä, jotakin, joka oli erikseen hänen omaansa.
Olikin niin paljon kysymistä ja niin paljon sanomista, jota hän ei
ennen ollut aavistanutkaan sydämellänsä olevan, ja hänelle saattoi hän
sen kaiken sanoa, sillä hän ymmärsi kaikki ja osasi vastata. Siitä
syntyi eri maailma, ulkopuolella isää ja mamseli Gundestadia − − — − —
Kun keskustelu kotona sattui aloille, joista he olivat keskenään
Naissaarella puhelleet, saattoi Jan Högh salaa nyökätä hänelle
tutunomaisella hymyllä: sinä ja minä, me tiedämme sen!
* * * * *
Paria päivää lukuunottamatta oli samaa ihanaa päivänpaistetta kestänyt
neljätoista vuorokautta. Kaksi viikkoa Jan Höghin tulon jälkeen
noudettiin tohtoria äkkiä eräänä iltana, ja Sunniva ja Jan Högh
kulkivat veneellään yhtä matkaa ulos lahdesta, kunnes niemen kärjessä
erittiin.
Aurinko paistoi kuten ennenkin; mutta tunturien välisissä syvennyksissä
pohjoisessa — ne kuvastuivat taivasta vasten kuin petoeläimen hampaat —
näkyi untuvan valkoista sumua, joka vähitellen kasvoi.
Työ oli täydessä käynnissä, ja Jan Högh kertoi mielialastaan kaksi
viikkoa sitten, matkailijalaivasta ja mademoiselle Antoinettesta.
Mutta että sinä saatoit lähteä laivalta silloin! ihmetteli Sunniva.
— Miksen?
— Kun sinä — kun mademoiselle Antoinette — — —
— Oo, vastasi hän hymyillen, pani siveltimen pois ja katsoi ulapalle
— minä seisoin kannella yksin itsekseni ja huomasin äkkiä tämän
kaiken — taivaan ja meren ja tämän lahdelman, nämä ulkosaaret, vuonon
aallot ja tunturit ympärillä, kaikki nämä aurinkoa väräjävät kirkkaat
värit hiljaisuudessa — — sehän on kuin ihmettä! Katso nyt tuonne
vuononsuulle, missä aurinko asuu kultaisena merellä, sehän on kuin
leveä silta suoraan taivaaseen, ja sillä hetkellä oli minusta kuin
olisi sieltä vastaani astunut loistava olento, kehoittava henki, jos
niin tahdot, — ja niin minä päätin maalata sen! Se on kai semmoista,
jota vanhat kutsuivat inspiratioksi, innoitukseksi.
He vaikenivat molemmat.
— Kuinka kummallista, kuule! sanoi vihdoin Sunniva.
— No?
— Tiedätkö, kun olin pieni, ajattelin aina, että äiti, jotahan en
lainkaan voi muistaa, mutta jota usein ajattelen ihmeen paljon, — että
hän oli mennyt taivaaseen tuonne ulos, missä me emme näe muuta kuin
taivaan ja meren — — —
— Tuonneko vuononsuuhun päin?
— Niin. Me olimme niin usein siihen aikaan isän kanssa täällä
kalastelemassa. Juuri sentähdenhän se oli niin erikoista, että
sinustakin tuntui, että se oli tie taivaaseen. Ja mamseli Gundestad
oli kertonut minulle, että kun kerran tulisin oikein kiltiksi, antaisi
Jumala äidin tulla minun luokseni suurilla valkoisilla siivillä, ja
silloin ajattelin aina, että hän tulisi taivaasta juuri tuolta ja
lentäisi luokseni vuonon yli juuri tuota aurinkotietä. Ja minä saisin
nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, ja hän selittäisi minulle kaiken.
— Minkä kaiken?
— Jumalasta taivaassa ja äidistä itsestään.
— Tulitko sitten koskaan niin kiltiksi, Sunniva? Hän käänsi
haaveellisuutta loistavat silmänsä Jan Höghiä kohti, katse epävarmana,
puoliksi hämillisenä, kysyvänä:
— Sehän on vain semmoista, mitä uskoin, kun olin pieni.
— Etkö nyt enään odota äitiäsi? Etkö enään usko, että hän tulee tuolta
ulkoa valkoisilla, suurilla siivillä kertomaan sinulle Jumalasta
taivaassa? Etkö koskaan?
Hän kysyi niin vakaasti ja katsoi niin levollisesti hänen silmiinsä,
ja Sunnivan hymy häipyi jäljellä oli vain heikko epävarmuuden piirre
kasvoilla, kun hän pudisti päätänsä:
— En nyt enään.
— Entä jos voisit tulla niin kiltiksi?
— Mutta sitä en voi.
— Voit kyllä, Sunniva, ainakin minä uskon niin.
— Mutta kuule nyt, niin saat kuulla! Viime pääsiäisenä pääsin ripille
ja olin koettanut olla niin kiltti kuin voin — en vain iltaisin
maata mennessä, sillä sen unohdan aamulla, vaan alati, koko päivän
ja aina. Oo, kuinka yritin! Ja olin niin varma, että edespääsyn
päivänä se tapahtuisi. Ja ajattele, tiedätkö, minä juoksin illalla
kenenkään tietämättä pappilasta, missä isän ja minun piti viettää yötä
edespääsypäivän jälkeen yli kankaan kotia saakka, ja sitä matkaahan on
lähes peninkulma. Niin tulin kotia, rukoilin Jumalaa ja otin veneen ja
sousin ulos, ja sitten — sitten — —
— Sitten ei kukaan tullut?
Sunniva pudisti päätään; silmät olivat täynnä kyyneleitä.
— Etkä sinä senjälkeen enään siihen usko?
Taas päänpudistus.
— Mutta minä uskon, Sunniva.
Tyttö katsoi häneen kummastuneena; häh seisoi telineidensä nojassa ja
hymyili rauhallisesti.
— Minä uskon vain hiukan toisella tavalla kuin mamseli Gundestad.
Minä en usko, että Jumala antaa äitisi odottaa, kunnes tulisit kyllin
kiltiksi, sillä sinähän olet jo. Mutta minä uskon äitisi tulevan
kertomaan sinulle kaikista asioista, kun sinä kerran oikein olet sen
tarpeessa.
— Milloin sitten?
— Kenties ei koskaan. Mutta jos kerran tulisit oikein onnettomaksi,
Sunniva. Silloin uskon äitisi tulevan taivaasta.
Tyttö vaipui syviin mietteisiin ja lausui vihdoin itsekseen:
— Niin se varmaankin on!
— Etkö ensinkään muista äitiäsi?
— En, minähän olin vain vuoden vanha, kun hän kuoli. Mutta minä tiedän
kyllä paljon hänestä. Hän ei ollut tästä maasta, ja sitten oli hän niin
kaunis ja hänellä oli musta tukka, joka riippui valtoimena.
— Mistä hän sitten oli?
— Jostakin jonkin suuren järven rannalta, missä ihmisten on hyvin
yksinäistä, ja hänellä oli kultasarvinen poro. Ja kerran tuli hän tänne
isän luo noiden sinivuonojen takaa ja isä ihastui häneen ja he menivät
naimisiin. Mutta sitten hän kuoli, mamseli Gundestadin arvelun mukaan
ikävään.
— Ikävään?
— Niin, hän ikävöi suurta järveä, jossa on vielä yksinäisempää kuin
täällä, ja kultasarvista poroa.
— Mamseli Gundestadko sinulle kaiken tuon on kertonut?
— Niin, kauan sitten.
— Entä isäsi?
— En saata koskaan kysyä isältä.
— Mikset?
— Hän suree niin kovasti.
Vesi kohosi saaren rannalle vuoksen mukana, nosti raskaasti pohjarahkaa
ja laski sen taas syvään huoaten, nosti ja laski, syöksi kivien
väliin ja vaahtosi ulos taas satoina pieninä, kohisevina virtoina.
Syvältä alhaalta kuului irtauneen kiven raskas kolina — vai oliko se
sydänsairaan Vetehisen valittelua!
Saaren ympärillä kihisi ja kuhisi ja joka ainoa pieni aallonväre
leikitteli oman pienen auringonsäteensä kanssa, miljoonia pieniä
kirkkaita välkkeitä, jotka välkähtivät ja sammuivat ja tuikahtivat
uudelleen joka sekunti.
Mutta kaikki tämä oli lopultakin voimakasta, syvää merivirtaa, joka
kiiti ohi — auringonkimmelteiseltä jäämereltä — — —
Jan Högh tunsi puistatusta:
— Ei, nyt on lähdettävä kotiin! Täällä alkaa tuntua kylmältä.
Hän pani tavaransa kokoon raskaaseen arkkuun jonka hän oli saanut
sinne sijoitetuksi ja ketjulla kiinnitetyksi suurimpiin kiviin. Sitten
soutivat he pois.
— Mutta sano minulle todenperään, alkoi Sunniva, kun he kääntyivät
niemen kohdalle — etkö sinä ole kauheasti katunut, että annoit
mademoiselle Antoinetten näin mennä luotasi?
— Mademoi... — — —? Katunutko? En!
Hän nauroi ääneen ja nousi ylös hillitsemään töytäystä laituriin.
— Mutta hänhän oli niin miellyttävä!
— Oli kyllä, mutta sittenhän tapasin äkkiä sinut — niinkuin pikku
keijukaisen täällä lahdenpohjukassa, ja sinä olet paljoa herttaisempi
ja miellyttävämpi kuin kaikki maailman mademoisellit.
He astelivat yhdessä taloon.
Mutta nouseva sumu tunturien välillä pohjoisessa oli kasvanut
mahtavaksi usmaksi, joka nyt alkoi laskeutua vuonon ylle.
Vaaleanharmailla ulottimilla tunnusteli se saaria ja luotoja ikäänkuin
jättiläiskala, joka verkalleen ojentelee nuutuneita jäseniään, suureni
ja tiivistyi, kävi sitten liukumaan voimallisena valtana yli tummuneen
veden, ja pian oli kaikki sen peitossa ja kosteankylmiä viimoja kulki
hyytävänä yli meren ja maan. Aurinko oli pimitetty, sitä saattoi
aamupuoleen vain aavistaa hiukan kellervämmästä kajastuksesta idän
puolella.
Sinä yönä ei kannattanut odottaa matkailijalaivaa, sillä vuonossa
ei nyt ollut paljoa nähtävää ja kun Esaias Ismael ja Hans Joelsen
aikaiseen läksivät soutamaan kotia päin, seurasi Peder Martin mukana.
Naissaaren kohdalla olivat he kuten tavallista rinnakkain kaikki kolme.
— Nyt tuli sumu.
— Tuli ja aika pahana tällä kertaa.
— Ja oikein viluttavana.
— Kyllä se ainakin viikon kestää.
* * * * *
Kaksiviikkoisen auringonpaisteen jälkeen voi kyllä sietää sumuakin.
Mutta kun sitä alkaa kestää viikkokausia, lakkaamatta joka aamu sama
alinomainen harmaa seinä silmäin edessä — — —!
Ja Jan Höghin mieliala alkoi vähitellen masentua.
Ensimmäisinä päivinä oli hän pari kertaa lainannut tohtorin haulikon ja
kiertänyt lahden toiselle rannalle, minne hän kaukoputkella oli nähnyt
sorsien laskeutuvan rantaruohikkoon. Hienossa vihmasateessa, joka
kostutti pyssynpiipun ja asettui kuin helmisilaus hänen vaatteilleen,
samoili hän tietään; koivunlehvät vihmoivat kasvoja ja märkyyttä pursui
joka mättäältä ja heinänkorresta, jolle hän astui. Lahden toisella
rannalla oli ankeampaa ja suojattomampaa, joten hänen oli taitavasti
hiivittävä arkojen lintujen luo, joiden hän nyt saattoi nähdä
varovaisesti kääntelevän pitkulaisia, viisaita päitään joka suunnalle.
Hiljaa nosti hän pyssynsä ja tähtäsi huolellisesti hämyisen, harmaan
ilman läpi — vaan samassa lehahtivat molemmat linnut lentämään poispäin.
Hän laukaisi panoksen kuitenkin jälkimmäistä lintua kohti, ruudinsavu
jäi uimaan liikkumattomassa ilmassa, pamaus kajahti kipakkana ja kovana
kaiun vastaamatta, ja raskaalla, omituisen yksinäiseltä tuntuvalla
loiskahduksella putosi leveä lintu veteen. Hiljalleen kellui se
virran mukana rannalle ja retkotti pian Jan Höghin kädessä matkalla
tohtorintaloon.
Seuraavana päivänä ei ollut vesilintuja nähtävissä eikä sitäkään
seuraavana, ja Jan Högh palasi kotiin ilman muuta saalista kuin
likomärät vaatteensa ja pyssy, jonka puhdistaminen kesti toista tuntia.
Sitten olivat Sunniva ja Jan Högh kerran koettaneet kalastaa vuonolla;
mutta se oli niukkaa ja kosteata, huvia. Ei — parempi on pysyä kotona.
Tohtori palasi parin päivän poissaolon jälkeen, mutta hänellä ei ollut
paljoa aikaa. Kaupungin apteekista oli saapunut hänen lääketilauksensa;
se oli tarkistettava ja järjestettävä, laseja ja purkkeja puhdistettava
ja täytettävä — ja konttorin ovi oli lukossa tunti tunnin jälkeen.
Lopulta ei ollut muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa Sunnivan kanssa
ja välillä käydä hänen mukanaan kalossi- ja sateenvarjokävelyllä
harmittelemassa ilmaa.
Tänään oli mamseli Gundestadin täytynyt lämmittää huoneita. Ei ollut
muuta neuvoa, vaikka oltiin vasta heinäkuun lopulla! Niin koleaa ja
kosteaa oli ulkona ja tämä inhuus tunki sisään joka liitteestä ja
raosta.
Salissa istui Sunniva ja harjoitteli loppumattomia ääntenottoja:
— La—la—la-la—lalla—a—a.
Jan Höghin piti oikeastaan kirjoittaa kirjeitä, mutta sen sijaan
istuikin hän sikaria poltellen uunin vierellä välihuoneessa mamseli
Gundestadin luona, joka oli parsimassa sukkia, toisella puolellaan kasa
valmiita, toisella toinen kasa odottamassa.
Jan Högh oli jo pitemmän aikaa nauttinut mamseli Gundestadin rajatonta
luottamusta, ja kun tilaisuus nyt vihdoinkin oli erinomainen, kertoi
mamseli hänelle, mitä hän jo usein oli tiedustellut — hiljaisella
äänellä ja väliin huokaillen sukkien kantapäitä:
— Niin, rouva vainaja oli lappalaissukua, oli kuin olikin, vaikka sitä
ei olisi uskonut, kun hänet näki, niin kookas ja kaunis hän oli.
Ja avioliitto solmittiin vähän omituisissa oloissa. Kun tohtori
tänne saapui, ei hänen laitansa ollut kovinkaan hyvin. Siitähän ei
nyt kannata enään puhua, siitä kun on siksi kauan — mutta kai se oli
ollut joku juttu erään hienon ulkomaalaisen naisen kanssa, joka koko
onnettomuuden oli aiheuttanut. Ihan nuorikaan ei hän enään tullessaan
ollut, ja niin synkkä ja raskasmielinen! Ja kukin lohduttautuu omalla
tavallaan. Varsinkin tohtorin kaltainen mies — hän oli nuoruudessaan
ollut sangen hieno herra — kun hän tekee semmoisen mielettömyyden,
että pakenee tänne yksinäisyyteen, niin ei sovi ihmetellä, jos ei hän
viinin suhteen ole liioin varovainen. No, ulkopuoliset sitä tosin eivät
huomanneet; mutta minä, joka heti alunpitäen tulin hoitamaan hänen
talouttaan, näin tietenkin yhtä ja toista.
Mutta sitten johdatti Jumala viisaudessaan niin, että Kirkevaagenin
pappi Kjaer kohtasi hänet ja vei hänet usein kotiansa. Se on hyvä mies,
meidän pappimme, oikea Jumalan siunaus hän on tällä seutukunnalla.
Ja siellä pappilassa oleskeli Sunnivan äiti, hän oli Funmarkenin
rikkaimman lappalaisen, vanhan Joel Bilton tytär Inarista. Hän oli
lähettänyt tyttären oppiin pappi Kjaerin luo, sillä hänestä piti tulla
muita lappalaistyttöjä parempi, nähkääs, kuten luonnollistakin oli,
Joel Bilto kun oli rikas ja valistunut mies itse.
Jaa, jaa, kyllä hän oli sitten kaunis! Ja niin ymmärtäväinen ja lempeä.
Ja sitten kun he olivat naimisissa, istuimme hän ja minä monta kertaa
yhdessä, kun tohtori oli ulkona, ja puhuimme vain hänestä ja silloin
oli häntä niin ihana kuulla kuin Herran enkeliä!
Hän oli samanmuotoinen kuin pikku Sunniva, samat mustat silmät, vain
että tukka oli sysimusta, niinkuin lappalaisilla yleensä on; ja ihan
ihmeellistä oli olla hänen seurassaan, sillä oli kuin ei hänessä olisi
ollut muuta kuin silkkaa rakkautta, mitä ikinä hän teki tai puhui! Jaa,
jaa, kai hän oli liian hyvä tähän maailmaan!
Ja tohtori kuunteli ja oli niin iloinen ja tyytyväinen kuin päivä
talossa, vaikka rouvavainaja itse ei ollut ensinkään erityisen vilkas,
vaan pikemminkin vähän raskasmielinen. Ja iltaisin saattoivat he istua,
varsinkin talvisaikaan, myöhään yöhön, aivan hiljaa yksissä ja silloin
tällöin kuiskata toisilleen jotakin, tai otti tohtori viulun — johon
hän nyttemmin ei enään kajoa — ja soitti; ja rouva lauloi niin että
kuuntelijan saattoi tulla vesi silmään. Juu, juu.
Mamseli Gundestadin täytyi hetkinen kuivata silmälasejaan.
— Mutta sitten hän kuoli? kysyi Jan Högh.
— Niin, huokasi mamseli Gundestad — se oli lyhytaikainen onni. Kun
Sunniva syntyi, kääntyi rouvavainaja kovin sairaaksi; ja kerran
kevätpuoleen saapui hänen isänsä, vanha Joel Bilto tänne, kun tohtori
oli matkalla, eikä kukaan tiedä, mitä hän mahtoi rouvalle puhua; hän
oli käynyt vanhaksi nyt, Joel, ja jäänyt talvella leskeksi, niin
että hän kenties katui lähettäneensä tyttären luotaan. Tohtoria
hän ei tahtonut nähdä. Mutta siitä päivästä tarttui rouvavainajaan
levottomuutta ja kaipuuta; hän saattoi kävellä pitkiä matkoja pitkin
vuononrantaa itsekseen eikä hänellä kotona enään ollut malttia
mihinkään. Kesällä, kun lappalaisheimo joka tuolla tunturin luona
tapaa oleilla, oli saapunut, saattoi hän kulkea pitkän peninkulman
heidän luokseen ja viipyä siellä tuntikausia — milloin nähkääs tohtori
sattui olemaan matkalla. Ja öisin saattoi hän kulkea lapsi sylissä
edestakaisin kamarissaan levähtämättä niin kauan, että toinen ihminen
olisi siihen nääntynyt — ja lauloi omia laulujansa, joita kukaan ei
saattanut ymmärtää. Alussa se meni ohi, kun tohtori oli kotosalla,
eikä hän siitä paljoa tiennytkään ennen kuin perästäpäin. Syyspuoleen
ei rouva totta puhuen kaikistellen ollut ihan täydessä järjessään.
Keskellä pimeää syysyötä saattoi hän nousta ylös, kääriä lapsen
vaippaan ja livahtaa ulos talosta, jotta tohtori herätessään aivan
pelästyi. Ja piti lähteä ulos kadonneita etsimään. Tätä kesti jonkun
aikaa; joulun tietämissä oli pitkät ajat levollisempaa, ja pikku
Sunniva oli noin vuoden vanha. Mutta eräänä aamuna tuli tohtori minun
luokseni kalpeana kuin lakana ja niin outona, etten ollut häntä tuntea.
— Mamseli Gundestad, sanoi hän minulle, tulkaa mukaani. Tällä kertaa en
saata mennä yksikseni.
Jumala armahtakoon minua — mentiin sitten kerran yhdessä. Me etsimme
ja katsoimme suksenjälkiä ja tähystelimme aamuhämärässä ja tohtori
voivotteli ja valitteli tuskaansa. Ja yhä soimasi hän vain itseänsä
niin raskaasti, että minun oli turha yrittääkään häntä lohduttaa.
Niin löysimme rouvan. Mutta sellaiseksi ei tuon hienon ja lempeän
ihmisen olisi uskonut saattavan muuttua. Hän oli kuin raivoava noita;
hänen silmänsä leiskuivat kuin tuli ja liekki ja hän heilutti suurta
lappalaispuukkoa ja huusi hurjana, että hän ennen tappaisi itsensä ja
lapsensa kuin palajaisi meidän kanssamme.
Minä en voinut muuta kuin langeta lumelle ja rukoilla taivaan Jumalaa,
mutta tohtori astui häntä vastaan, aukaisi nuttunsa ja pyysi häntä
iskemään puukkonsa ensin siihen, mistä hän muutenkin vuosi verta
sydämensä haavoista, ja juuri kun minä parkaisin kauhusta nähdessäni
puukon kohotettuna häntä vastaan, luopui riivaaja rouvavainajasta; ja
me kannoimme heidät kotia, lapsen ja rouvan, joka oli melkein aivan
tainnoksissa ja melkein kuin kuollut.
Sitten makasi hän vuoteessa viikon päivät ja oli niin herttainen ja
lempeä kuin alkuaikoina, mutta niin surumielinen, niin sanomattoman
suruinen. Uudenvuodenpäivänä hän sitten kuoli.
— Entäs vanha lappalainen, hänen isänsä, ettekö sen koommin koskaan
häntä tavannut?
— Hänelle lähetettiin kyllä tieto tapahtumasta; mutta me emme kuulleet
hänestä mitään ennenkuin kolme vuotta jälkeenpäin. Silloin sai tohtori
kirjeen eräältä papilta siellä Venäjän puolella, että vanha Joel
oli kuollut. Sitten tuli viranomaisten kautta erinäistä perintöä
Sunnivalle, enimmäkseen kultakoruja ja hopeita, mitä lappalaiset
käyttävät.
Sitten viime vuonna kerran ja pari kertaa nyt mennyttalvena kuulimme
useiltakin tahoilta eräästä Sunnivan tädistä, joka ei liene aivan
selväpäinen ja joka kuuluu kulkevan lasta etsimässä. Mutta se jäi
kuulopuheisiin, emmekä me ole häntä nähneet.
Mamseli Gundestad ryhtyi taas sukkien parsintaan, ja Jan Högh puhalteli
mietteissään tupakansavua kattoon. Salista kuului suljetun oven takaa
vielä Sunnivan lauluharjoituksia.
— Niin, niin, alkoi mamseli Gundestad taas, onhan täällä
tohtorintalossa monta aikaa ollut raskastakin aikaa. Katkeraa on nähdä
miehen surevan niin kärsivällisesti ja hiljaa — joka viikko käy hän
kerran hautuumaalla tuolla kankaalla, oli talvi tai kesä. Ellei pappia
olisi niin lähellä — Kirkevaagenissa — ja ellei tohtori, niinkuin itse
olette joka päivä nähnyt, olisi niin erinomainen mies sekä ammatissaan
että monessa muussa suhteessa, — niin huonosti kai tässä talossa asiat
olisivat.
Mamseli Gundestad huokasi.
Silloin kuului kirkkaasti ja heleästi salista, missä Sunniva istui,
hänen laulunsa:
Ah, onneahan kaipaan
ja onneen pyrkinen!
— Niin, ja sitten tuo herttainen lapsi! jatkoi mamseli Gundestad. —
Hän on tohtorin ilo ja riemu. Ja hän on opettanut ja neuvonut hänelle
paljoa enemmän kuin tämän puolen lapset muuten saavat oppia. Mutta
tytölle on olo täällä kuitenkin liian yksinäistä ja pian hänet kai
täytyy lähettää ihmisiin.
— Niin, se minua on kummastuttanut, vastasi Jan Högh, ettei tohtori jo
ennen ole lähettänyt häntä ulos!
— No, hänhän on vielä lapsi.
— Olettekohan siitä niinkään varma, mamseli Gundestad?
— Kyllä sentään. Ja kasvuvuosinaan hän on ollut hyvinkin heiveröinen.
Me olemme usein saaneet olla huolissamme hänestä — — —
Sunniva aukaisi oven ja seisoi pyydellen kynnyksellä:
— Ah, maalarimestari, tule auttamaan minua vielä hiukan, minä en opi
sitä duettoa.
Jan Högh nousi raukeasti.
— Minä olen vain niin huonossa vireessä nyt. Mutta voimmehan sentään
yrittää.
Mamseli Gundestad jäi istumaan sukkiensa luo ja salista kuului,
maalarin opastavien huomautusten ja säestysohjeiden keskeyttämänä:
— Näes, Sunniva, ensinnäkin tulee sinun kokonaan sukeltautua laulun
kuvitelman henkeen: Nyt olet sinä siis Vellamo, joka nouset aalloista
kuutamoisena yönä, kun minä loion lehdossa ja uinun. Sinä olet meren
valtarouva, Ahtolan emäntä itse, etkä vain pikku Sunniva, joka tässä
laulaa pianon säestyksellä. No — nyt sinä ensin!
Ja Sunniva lauloi:
Mua kuule, kulkijapoikanen,
et lähteä vielä saa,
niin monta ja kaunista kertomaa
mun on sulle kuiskattavaa,
kun sa uinut.
Hän vastaa.
Jalo rouva! Mä viipyä saata en,
mun kiiruusti nyt on lähteminen,
luo morsion kauan kaivannehen.
Sitten Sunniva:
Sinisilkkiin meri mun vaatehtii
ja aaltojen kuohuttuun,
kevätmahlojen viiniä tuulet tuo
mehumaljassa toukokuun,
kun sa uinut.
Jan Höghin voimakas bassoääni kajahti komeana:
Minä pyydän, mä pyydän teitä polvillain,
jalo rouva! pois suokaa mennäni vain,
lumo silmäinne kiehtoo mun sieluain!
Sunniva taas:
Ain' yllä aaltojeix loiskua vain
ui purteni kultainen,
ja kalvaana luokseni kumartau
kuu hopeanhohteinen.
kun sa uinut.
Ja mies vastaa:
Jalo rouva! Pois menkää te merten taa,
jott'en hipiänne, tuoksua juoda saa
ja hulluutta toivo ja kuolemaa!
Sitten molemmat yhdessä toiston:
Oi, kulkijapoika:
varo askelias,
jos kaipuuta sulla
on rinnassas —
pian alkaa arkinen päivä!
— Hyvä, hyvä! kajahti äkkiä heidän takanaan. Ja tohtori seisoi
»apteekkariasussaan» hymyillen ovella.
— Tehän houkutatte karhun pesästään sillä laululla! Sinä edistyt,
Sunniva!
— Niin, vain vielä hiukan enemmän kiehtovaa houkuttelua ääneen, niin
sitten! lausui Jan Högh.
— Minä luulen, että pojan osa oikeastaan sopisi minulle paremmin, sanoi
Sunniva, vielä kokonaan laulun tunnelmassa.
— Minä olen istunut pesässäni ja sommitellut suunnitelman teitä varten.
Mitä sanotte kalastusretkestä Vaagevandetille? Siellä on runsaasti
mainiota taimenta ja siitä on nyt monta vuotta kun kävin siellä. Muita
järvivedenkalastajia kuin minä ei näillä main ole, joten sitä paikkaa
voi katsoa jokseenkin koskemattomaksi. Siellä on vanha ruuhi minun
kalastusajoiltani — minä voin lähettää Hans Joelsenin sinne tänä iltana
katsomaan vieläkö se on hengissä ja panemaan sen käyttökuntoon.
Jan Högh tarttui vaihtelun aikaansaantitilaisuuteen suurella innolla
ja kun sää iltaan mennessä tuntui hiukan selviävän, pohdittiin
suunnitelmaa hyvin hartaasti. Kirkevaagenissa oli käräjät maanantaina,
joten tohtorin ei itsensä sopinut tulla mukaan. Mutta Hans Joelsen
soutaisi mielihalulla Jan Höghin ja Sunnivan sinne lauantaina.
Sinne oli matkaa peninkulman verran ja kun he saivat Hans Joelsenin
saattomieheksi sopi lähteä aamulla ja ottaa mukaan mamseli Gundestadin
runsaat eväät koko ajaksi.
Aikaisin lauantaiaamuna oli Hans Joelsen valmiina ulkopuolella.
Joo, kyllä se siltä näyttää, että illalla on sopiva sää.
Ilma oli kevyttä ja korkeahkoa, vaaleanharmaata, ja ohentuneen
sumuverhon takaa kuulsi selkeästi auringonkeltaa.
Niin läksivät he matkaan mukanaan kalastusvehkeet, tohtorin
englantilaisia patenttivapoja myöten. Tie kulki tunturin yli lähden
toiselle puolelle ja läpi tasangon alinomaisia mutkia myöten rämesoiden
vuoksi, jotka peittivät suuria aloja kasvaen ruskeankeltaista ruohoa
ja paljastaen tuolla täällä mustia vesiläikkiä. Joka mättäällä kukki
suopursu rehevänä ja valkoisena, ja äkkiä lähti metsäkana kaakottaen
räpyttämään aivan heidän jalkainsa edestä; oli vähällä etteivät
tallanneet pesää vaivaiskoivun juurella.
Tasangolta kohosi sitten maa yhtämittaa ja vihdoin käännyttiin
erääseen sivulaaksoon, joka avautui heidän eteensä kammottavan tyhjänä
alastomien, puuttomien, vihreänharmaakylkisten vuorenseinämien välillä.
Ja Hans Joelsen kertoi Stallon taisteluista täällä lappalaisia
vastaan, — kuinka vanhat lappalaisnoidat ja velhot olivat kaikessa
kaameudessaan täällä syrjäisessä laaksossa teutaroineet ennenmuinoin,
kun laaksonrinteille kaatuneissa, tuhannen vuotta lahonneissa
honganrungoissa vielä oli kasvua ja vihannuutta.
Ja äänettömiä lintuja pyrähti lentoon — ja katosi kuin maan
nieleminä; tai laukkasi harmaa jänis pitkin loikkauksin mättäiden ja
kantojen yli, ja alhaalla laaksonpohjassa seisoi vesi sysimustana
ja hievahtamattomana, kuolleena ja yksinäisenä alastomien tunturien
välillä.
Ilma oli niin kuulakkaa, että he luulivat olevansa aivan lähellä, kun
heillä vielä oli pitkä taival edessään; ja kun he saapuivat perille,
oli kaikki toisennäköistä; rauhallinen, hymyilevä järvi, kuvajaistaan
katsova kaislakehys ympärillä; kanerva- ja ruohorinteitä joka puolella
mustaan vuorenseinämään saakka.
Vene, jota heidän oli käytettävä, oli pieni ruuhi, johon Hans Joelsen
edellisenä iltana oli veistänyt uuden pohjalaudan ja tuhdot.
Sitten nauttivat he mamseli Gundestadin herkullisia voileipiä; Hans
Joelsen täytti mustuneen liitupiippunysänsä muserretulla lehtitupakalla
ja Jan Högh sytytti sikarinsa. Kelat ja siimat tekoperhoineen ja
kiiltävine syötteineen pantiin kuntoon, ja kalastus alkoi.
Vedenkalvossa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ei mitään elämän
merkkiä lukuunottamatta melomista, sekin sangen varovaista, jotta ei
säikytettäisi viisasta kalaa järven pohjalla, jonka mustiin komeroihin
ei kenenkään näkö ulottunut. Etäältä laaksosta kuului kosken kohinaa
lisäten hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaukaisella äänellään. He
istuivat äänettöminä ruuhessa kaikki kolme; ongensiimat viilsivät
kimaltavia säröjä vedenkalvoon, jonka yllä hyttysiä ja kärpäsiä surisi
ja tanssi.
— Rratsh! Jan Höghin vavasta alkoi siima kieriä kelalta hurjaa vauhtia
niin voimakkaasta nykäyksestä, että vapa taipui, kunnes se katkesi.
Mutta kalan sai hän ruuheen yhtäkaikki; se oli käsivarrenmittainen
kiiltävänlihava taimen, suomuksissa punaisia ja kiiltäviä laikkoja, —
väkevänä kuin mies reuhtoi se Hans Joelseninkin tottuneissa käsissä,
kunnes heitti henkensä hänen puukoniskuistaan.
Nyt huudahti Sunniva:
— Minun syö!
Ja kuumeisella kiiruulla hilasi hän kalaa ruuheen, sen tehdessä
vastarintaa, niin että se väliin hyppäsi korkealle vedenpinnasta.
Yhtämittaa söi sitten kala Sunnivan onkea, kun taas Jan Högh istui ja
harmitteli siimansa selvittelyssä, siinä lopultakaan onnistumatta.
Niin päätettiin laskea Jan Högh maihin selvittämään siimaansa; ruuhessa
oli liian levotonta ja ahdasta.
Hetken matkaa rannasta löysi hän kuivan mättään kaatuneen honganrungon
luona ja istui sille huoahtaen yrittääkseen kärsivällisesti selvittää
sotkuista vyyhteä, sillä välin kuin ruuhi työntyi pois rannasta ja
toiset jatkoivat onkimista.
Hän ähki ja puhki hetken likomärkien solmujen kimpussa, puhkesi
tämäntuosta sähiseviin vihanpuuskiin ja sai sotkun vain pahemmaksi;
yritti taas maltillisesti — — —
— Ei! Hän kirosi ja noitui ja nakkasi koko vyyhden menemään. Nojautui
sitten jälleen puuta vasten ja sytytti lohdutuksekseen sikarin.
Näin makasi hän hetken ja tuijotti harmaaseen ilmaan, kun hänen
huomiotansa herätti omituinen kohu tunturilta hänen takanaan,
kaukainen, kasvava melu. Hän kääntyi katsomaan, mutta ei kotvaan nähnyt
muuta kuin harmaan, sammaltaneen rinteen; kunnes hänestä tuntui, että
suurehko ala tunturinlakea oli hitaasti liikkumassa alaspäin. Melu
läheni ja kuului omituista kapsetta ja sen seasta koirienhaukuntaa ja
silloin tällöin ihmisäänten huutoa; yhä voimakkaammaksi ja räikeämmäksi
kävi meteli, monikertaisen kaiun monistamana; ja nyt erotti hän
selvään valtavan porolauman, jota juoksevat ja huutelevat lappalaiset
koirineen ajoivat edellään; tiheään yhteensullotut vaaleanharmaat,
lakkaamattomassa aaltoliikkeessä olevat selät tulivat tunturinrinnettä
alas kuin höytyvyöry, ja sen yllä haarasarvien metsä. Sorkkien kapse
kävi suorastaan korviahuumaavaksi, ja ennenkuin Jan Högh oli ehtinyt
kunnolla tointua, oli hän porolauman ympäröimänä; joka puolelta syöksi
elukkaa hänen ohitsensa, lähimmät seisahtuivat, kohottivat ylvästä
päätään ja katsahtivat häneen suurilla, kummastelevilla silmillään;
hänen kohdallaan syntyi seisahdus; mutta ulompana jatkui luisuvien
harmaiden selkien ja vaappuvien sarvien virta esteettömästi; eräs koira
loikkasi hänen ohitseen käheästi haukkuen, ja sen perässä hikinen vanha
lappalainen, joka tuskin häneen katsahti; eläimet tunkeutuivat yhteen,
mutta hajaantuivat jälleen koirain haukunnasta ja kulkivat edelleen
pärskyen ja läähättäen, ja vihdoin oli koko lauma vyörynyt ohi.
Jan Högh hengitti keveämmin — kaikki nuo suuret, levottoman
hermostuneet elukat olivat pitäneet häntä jännityksissä.
Hän näki niiden katoavan mäen taakse järven toiselle puolelle ja
seurasi verkalleen perässä.
Omana eri maailmanansa, jonka olemassaoloa he lainkaan eivät olleet
aavistaneet, oli siellä kokonainen pieni lappalaissiirtola. Sikermä
maakuoppia ja telttoja keskessä ja ympärillä suuri aitaus, johon
porolauma nyt oli ajettu ja ahdattu.
Jan Högh meni luokse ja tervehti. Siellä vilisi pieniä lyhytjalkaisia
lappalaisia, miehiä, naisia ja lauma lapsia, jotka kaikki kertyivät
yhteen rykelmään toisen kuopan luo ja töllistelivät häntä. Pari
miehistä vastasi hänen tervehdykseensä, mutta muutoin ei hänestä
pidetty suurta lukua; he touhusivat omissa puuhissaan, puhelivat
toistensa suuhun, huusivat ja kirkuivat ahtaessaan laumaa tiiviimmin
yhteen ja sulkiessaan aitausta.
Erään vanhan, terävä- ja vilkuvasilmäisen äijän, jolla oli
epämääräinen mytty keltaisia riepuja pukunaan ja harmaa, takkuinen
tukka ja joka seisoskeli itsekseen toimettomana nysäpiippu suussa ja
käsivarret nukkavierun nahkapeskin peitossa, sai Jan Högh vihdoin
puhekumppanikseen tarjoamalla hänelle tupakkaa kukkarostaan. Ja ukko
kertoi hänelle huonolla norjankielellä, että siinä oli kaikkiaan
kaksituhatta poroa, mutta niiden omistajina kolme perhettä, joten
oltiin köyhiä kovin!
— Kuuluvatko kaikki nämä ihmiset noihin kolmeen perheeseen?
— Kuuluvat muut paitsi tuota naista, joka tuolla tulee. Ja vanha
lappalainen viittasi tavattoman kookasta naista, joka hitaasti lähestyi
kudin kädessään; hän oli myöskin komeammin puettu kuin muut, uumenella
leveä kultarengasvyö, kaulassa solkikoru ja päähine hohtavan punainen.
Hän oli tullut viime viikolla tunturin yli ja aikoi kai edelleen, aina
kaupunkiin saakka.
Nainen pysähtyi vähän matkan päähän heistä ja katseli Jan Höghiä
hetkisen. Sitten asettui hän istumaan ja jatkoi punontaansa
välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Jan Högh seisoi näkemänsä innostamana ja katseli mitenkä porolehmiä
lypsettiin, kunnes äkkiä kellahti nurin ja ennenkuin edes taas pääsi
jaloilleen näki koko lauman hurjassa sekasorrossa syöksevän murtuneen
aidan yli alas mäkeä. Samassa hetkessä olivat koirat pakenevain
kintereillä ja naiset ja miehet joka suunnalla kokoamassa laumaa
yhteen; porot laukkasivat eteenpäin ja koirat perässä kiitäen niiden
edelle pakottaakseen ne takaisin ja muutamassa minuutissa oli karja
raivostuneiden koirien saartamana; jokainen poro, joka yritti livahtaa
syrjään, ajettiin silmänräpäyksessä takaisin. Neljännestunnin kuluttua
oli kaikki taas kunnossa ja aitaus auttavasti korjattu.
Se oli Sunniva, joka oli aiheuttanut koko sekamelskan ja säikyttänyt
porot ilmestymällä vaaleassa puvussaan äkkiä mäenrinteelle näköpiiriin.
Nyt lähestyi hän kauhistuneena Jan Höghiä, joka vielä seisoi
puhdistelemassa pukuaan äkillisen maahankellahduksensä jälkeen. Mutta
vanha lappalainen rauhoitti häntä, ettei kukaan ollut tapahtumasta
pahastunut.
Niin asettuivat he katsomaan uudelleen alkanutta lypsyä, kun kookas
lappalaisnainen tuli aivan heidän luokseen, lakkaamatta tuijottaen
Sunnivaan. Hän seisahtui hänen eteensä ja poven näkyvästi kuohuessa ja
pienten mustien silmien kiiluessa kysyi hän vihdoin:
— Ootko sinä Sonniva?
— Olen, vastasi Sunniva kummastellen.
— Ja sin' oot tohtorin tytär?
— Niin olen.
Pitkään, omituisen korisevaan ilohuutoon puhjeten tarttui hän Sunnivan
käteen ja taputteli häntä yhtämittaa olkapäille ja käsivarsille mitä
suurimman hellyyden ilmein, puhellen nopeasti ja herkeämättä:
— Tunsinpa sinut, tunsinpa heti, sin' oot mun siskoni tyttö, mun koria,
kaunis siskoni tyttö, ma tunsin sun, sin' oot Marjan, mun siskoni,
näköä, mun kovan kodan, kauniin Marja-siskoni. Sin' oot Sonniva,
lapskulta, min' oon iloinen, min' oon kauan, kauan hakenut Marjan
pientä lasta, ma luulin sin' olit Jumalan luona taivaassa enkelilasten
parissa, mut sin' elät ja sinä tulet nyt mun kanssani Inariin, koria,
kaunis siskontyttö, min' itkin Marjaa kauan päivät ja yöt, nyt kannan
selässäni pikku lapsen Inariin, siskoni pikku lapsen — — —
Kyynelet valuivat pitkin uurteisia poskia hänen puhuessaan ja yhä
kuumeisesti silitellen Sunnivan käsivartta. Sunniva väistyi taapäin
täysin ymmärtämättä mitä hän sanoi.