Taistelu oli loppunut, ja pyhän vuoren taakse mailleen menevä aurinko
oli valaissut monen Blemmyiläisen ruumiin.
Tähdet tuikkivat jo kirkkaalta taivaalta kosteikon yli.
Kirkosta kaikui ylistyslauluja, ja sen vieressä mäen alla, jonka
rinteelle se oli rakennettu, paloi tulisoittoja, luoden punertavan
valonsa paaririville, joilla pakanoita vastaan taistellessaan
kaatuneet urhot lepäsivät viheriäin palmun-oksain peitossa.
Jo vaikeni ylistyslaulu, Herran huoneen ovet aukenivat, ja Agapito
vei seurakuntansa kuolleiden luo.
Äänetönnä seurakunta kokoontui puolipiiriin, kangistuneiden veljiensä
ympärille ja kuunteli siunausta, jonka heidän paimenensa lausui
näille jaloille uhreille, jotka pakanoita vastaan taistellessaan
olivat verensä vuodattaneet.
Amenen jälkeen astuivat kunkin kuolleen luo ne, jotka olivat elämässä
ollet häntä lähinnä, ja moni kyynel vieri äidin tai vaimon silmästä
hiekalle, moni huokaus kohosi isän rinnasta taivasta kohti.
Niiden paarien vieressä, joilla vanha Stephano lepäsi, olivat toiset
vähemmät paarit, ja näiden molempain välissä oli Hermas polvillaan ja
itki.
Hän kohotti kasvonsa, sillä syvä, ystävällinen ääni oli maininnut
hänen nimeänsä.
"Pietari", nuorukainen sanoi ja tarttui käteen, jonka senaattori
hänelle ojensi. "Voi kuinka olen halunnut maailmaan ja pois isäni
luota, ja nyt hän on ainaiseksi erinnyt, -- kuinka mielelläni soisin,
että hän olisi minut luonansa pidättänyt!"
"Hän on kuollut kaunihin kuoleman taistellen veljeinsä puolesta",
senaattori sanoi lohduttaen.
"Paavali oli hänen luonaan, kun hän kaatui", Hermas vastasi.
"Linnoitusta puolustaessa hän oli syössyt muurilta alas; mutta katso,
tämä tyttö, tämä lapsi rukka, joka oli sinulla lampaita kaitsemassa,
hän on kuollut suurena sankarina. Hurja Mirjam raukka, voi kuinka
hyvä olisin sinulle, jos vielä eläisit!"
Näin lausuessaan Hermas silitti paimentytön käsivartta, painoi
keveän suudelman hänen pieneen kylmentyneesen käteensä ja laski sen
varovasti hänen toisen kätensä kanssa ristiin hänen rinnallensa.
"Kuinka tyttö joutui miesten taisteluun?" Pietari kysyi. "Mutta sen
saatat kertoa minulle kotona. Ole siellä vieraanamme, niin kauvan
kuin sinua haluttaa ja siksi kuin lähdet maailmalle. Me olemme kaikki
sinulle kiitollisuuden velassa".
Hermas punehtui ja väisti kainosti kiitosta, jota hänelle, kosteikon
pelastajalle, joka taholta lausuttiin.
Kun itkijävaimot tulivat näkyviin, niin hän laski vielä kerran
polvilleen isänsä pään puolelle, katsoi viimeisen kerran rakkaasti
Mirjam'in levollisiin kasvoihin ja seurasi sitten vieraanvaraista
isäntäänsä.
Mies ja nuorukainen astuivat yhdessä kartanolle. Hennaan katse lensi
väkisinkin siihen ikkunaan, jossa hän oli monesti nähnyt Sironan, ja
hän sanoi viitaten centurionin huonetta: "Hänkin on kaatunut!"
Pietari nyökäytti päätänsä ja avasi huoneensa oven. Valaistussa
esihuoneessa Dorothea rouva tuli heitä vastaan ja kysyi hätäisesti:
"Eikö vielä mitään Polykarposta?"
Hänen miehensä pudisti kieltäen päätänsä, mutta Dorothea virkkoi:
"Kuinka se olisikaan mahdollista! Hän ei kirjoita ennenkuin Klysmasta
taikka ehkäpä vasta Aleksandriasta".
"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi katsoen maahan. Sitten hän
kääntyi Hermaan puoleen ja vei hänet puolisonsa luokse.
Dorothea otti nuorukaisen vastaan lämpimällä osanotolla. Hän oli
kuullut, että hänen isänsä oli kuollut, ja kuinka kiitettävällä
tavalla hän itse oli kunnostanut itseänsä.
Illallis-ateria oli valmis, ja Hermas kutsuttiin siihen osaa ottamaan.
Emäntä antoi tyttärelleen merkin, että hän pitäisi vieraasta huolta,
mutta Pietari pidätti Marthanaa sanoen: "Hermas asettukoon Antonion
sijalle. Hänellä on vielä tekemistä muutamien työmiesten kanssa.
Missä Jethro viipyy talon orjien kanssa?"
"He ovat jo syöneet", Dorothea sanoi.
Molemmat aviopuolisot katsoivat toisiinsa, ja Pietari sanoi
sumeamielisesti hymyillen: "He ovat, luulen ma, vuorella".
Dorothea pyyhki kyyneleen silmästään ja vastasi: "Ja siellä he
varmaan kohtaavat Antonion. Jospa he löytäisivät Polykarpon! Ja
kuitenkin, en sano tätä vain lohduttaakseni sinua, on varmaankin
todennäköisintä, ett'ei häntä vuoren solissa ole onnettomuus
kohdannut, vaan että hän on mennyt Aleksandriaan päin, paetaksensa
muistoja, jotka häntä täällä joka askeleella vainoten seuraavat. Eikö
tuolla ovea avattu?"
Hän nousi nopeasti, katseli kartanolle Pietarin kanssa, joka oli
häntä seurannut, ja sanoi syvästi huoahtaen ja kääntyen Marthanaan,
joka tarjotessaan Hermaalle lihaa ja leipää seurasi katseillaan
vanhempiaan: "Se oli vain Anubis orja".
Hyvän aikaa tuskallinen äänettömyys vallitsi tässä suuressa pöydässä,
jonka ääressä tänään oli niin niukalta aterioitsijoita.
Vihdoin Pietari palasi vieraansa luo ja sanoi: "Sinä aioit kertoa,
miten Mirjam paimentyttö kuoli taisteluun. Hän oli karannut meiltä --"
"Vuorelle", Hermas puuttui täydentäen puheesen".vuorelle hän meni, ja
niinkuin tytär hän hankki isä paralleni vettä".
"Katsoppas, äiti", Marthana keskeytti häntä, "hän ei ollut paha; sitä
minä olen aina sanonut".
"Tänä aamuna", Hermas jatkoi ja nyykäytti neidolle päätään
surullisesti, ja kuitenkin myöntävästi, "tänä aamuna hän seurasi
isää linnoitukseen, ja heti hänen kaaduttuansa -- niin Paavali
kertoi minulle -- tyttö oli juossut sieltä pois, kuitenkin vaan
minua etsiäkseen ja tuodakseen minulle tuon surullisen sanoman.
Me olimme jo kauvan tunteneet toisemme, sillä jo vuosia hän on
juottanut sinun vuohiasi meidän lähteestämme, ja kun minä vielä olin
poika ja hän pieni tyttönen, niin hän kuunteli tuntikausia, kun
minä pajupillilläni soittelin lauluja, joita Paavali oli minulle
opettanut. Niin kauvan kuin soitin, hän oli aivan hiljaa; mutta kun
minä lakkasin, niin hän halusi kuulla, enempää ja aina enempää,
kunnes soittaminen minusta kävi pitkäksi ja minä tahdoin mennä
tieheni. Silloin hän usein vihastui ja, joll'en tehnyt hänelle
mieliksi, niin hän sätti minua pahoilla sanoilla. Mutta hän tuli
aina takaisin, ja kun ei minulla ollut muutakaan toveria, ja hän oli
ainoa, joka tahtoi minua kuulla, niin oli minulle mieluista, että
hän piti meidän lähdettämme muita parempana. Sitten me kasvoimme
suuremmiksi, ja minä aloin pelätä häntä, sillä hän saattoi puhua niin
jumalattomasti, ja hän on pakanana kuollutkin. Paavali, joka kerran
oli meitä kuunnellut, varoitti minua hänestä, ja koska minä jo aikoja
sitten olin heittänyt huilun mäkeen ja tavoittelin joutsellani metsän
riistaa, niin usein kuin isä sen salli, niin olin aina vähemmän
aikaa hänen luonansa, käydessäni lähteellä vettä ottamassa, ja me
vieraannuimme toisistamme yhä enemmän; taisin usein olla kovakin
häntä kohtaan. Ainoasti kerran sen jälkeen, kun olin palannut
pääkaupungista, tapahtui minulle jokin seikka hänen kanssaan, --
mutta sitä en teille kerro. Lapsi raukka olikin niin vastenmielisesti
orjana, ja hän onkin vapaassa huoneessa ensi kerran nähnyt päivän
valon.
"Hän rakasti minua vielä enemmän, kuin sisar veljeään, ja kun siis
isä kuoli, niin hän ajatteli varmaan, ett'ei minun pitänyt saaman
siitä tietoa muiden, kuin hänen suustansa.
"Hän oli nähnyt, minne olin Pharanilaisten kanssa kulkenut, ja
seurasi minua, ja löysikin minut pian, sillä hänellä oli gatsellin
silmät ja hätääntyneen linnun korvat.
"Tällä kertaa ei ollut vaikea minua löytää, sillä hänen minua
etsiessään me taistelimme viheriäisessä solassa, joka on vuoren
ja meren välillä, Blemmyiläisiä vastaan, jotka karjuivat vimmasta
ikäänkuin pedot, sillä ennenkuin me vielä ehdimme meren rannalle,
olivat tuon alhaalla olevan kauppalan kalastajat löytäneet heidän
ruuhensa, jotka he olivat piiloittaneet hiekan ja kivien alle,
kaivaneet ne esille ja vieneet satamaansa. Se raithulainen poika,
joka minua seurasi, oli minun käskystäni pitänyt heitä silmällä ja
saattoi kalastajat kätkypaikkaan.
"Veneiden tykö jätetyt vartiat olivat paenneet ja saavuttaneet
linnoituksen tykönä taistelevat veljensä, joista sitten ainakin
kaksisataa lähetettiin meren rannalle jälleen ottamaan veneitä
valtaansa ja rankaisemaan kalastajia. Tämä joukko kohtasi meidät
viheriäisessä solassa ja siinä sitten syntyi taistelu.
"Blemmyiläiset olivat meitä lukuisammat ja saartivat meidät pian
edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, sillä tunturivuohien tavoin
he juoksevat ja kiipeävät kalliolta kalliolle ja ampuvat sitten
ruovosta tehdyt nuolensa korkealta. Kolme tai neljä riipaisi minuakin
ja yksi lensi hiustenikin läpi ja jäi sulkineen vartensa päästä
niihin riippumaan.
"Miten taistelussa muuten kävi, en tiedä kertoa, sillä veri oli
noussut päähäni, ja sen vain tiedän selvästi, että raivoisana
puuskuin ja huusin ja milloin missäkin taistelin jonkun pakanan
kanssa ja monesti nostin tapparan halkaistakseni jonkun pääkallon.
"Sillä välin näin joukon meikäläisiä pakenevan ja huusin heitä
kiukkuisin sanoin takaisin. Silloin he kääntyivät ja seurasivat minua
jälleen.
"Kerran keskellä taistelua näin Mirjaminkin, joka oli hiipinyt
eräälle kalliolle, kelmeänä ja vapisten katselevan taistelua.
Minä huusin hänelle, että hän lähtisi tästä paikasta ja palaisi
isän luo; mutta hän jäi seisomaan paikalleen ja pudisti päätään
liikkeellä, joka oli niin sääliväinen ja murhetta ilmaiseva; sitä
en saata milloinkaan unohtaa. Käsin ja silmin hän kertoi minulle
isäni kuolleen, ja minä ymmärsin häntä, ainakin tiesin hirveän
onnettomuuden tapahtuneen.
"Aprikoimiseen ei minulla ollut ensinkään aikaa, sillä ennenkuin
olin ennättänyt saada varmaa tietoa hänen suustaan, karkasi muudan
pakanain päälliköistä kimppuuni, ja Mirjamin silmäin edessä syntyi
kauhea ottelu.
"Vastustajani oli väkevä, mutta minä osoitin tytölle, joka oli usein
soimannut minua raukkamaiseksi, koska kaikessa tottelin isääni,
ett'ei minun tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. En olisi kärsinyt,
että olisin joutunut hänen nähtensä voitetuksi, ja niin kaadoinkin
pakanan maahan ja surmasin hänet tapparallani. Minä vain aavistin
tytön olleen lähelläni, kovassa ottelussa en kuitenkaan nähnyt
muita kuin vastustajani. Mutta yht'äkkiä kuulin edestäni äänekkään
huudon, ja aivan silmäini edessä Mirjam vaipui verissään maahan.
Eräs Blemmyiläinen oli, sill'aikaa kun minä olin polvillani hänen
toverinsa päällä, hiipinyt lähelleni ja muutamien askelten päästä
viskannut peitsensä minua kohti. Mutta Mirjam -- Mirjam --"
"Hän pelasti sinut uhraamalla oman henkensä", Pietari täydensi
nuorukaisen puhetta, jonka ääni tarttui kurkkuun ja silmät täyttyivät
kyynelistä hänen muistellessaan, mitä oli tapahtunut.
Hermas nyökkäsi päätään myönnytykseksi ja sanoi hiljaa: "Hän piti
kätensä levitettyinä ilmassa ja huusi minun nimeäni peitsen iskun
häntä kohdatessa. Obedianon vanhempi poika rankaisi pakanaa, joka
tämän teon oli tehnyt; mutta minä tuin tyttöä, kun hän kuolevana
vaipui maahan, otin hänen kiharaisen päänsä syliini ja mainitsin
hänen nimeänsä. Silloin hän avasi vielä kerran silmänsä ja lausui
minun nimeni vienosti ja sanomattoman ystävällisesti. En milloinkaan
ollut luullut metsistyneen Mirjamin voivan puhua niin hellästi, ja
hirmuinen tuska tuli minuun, ja minun täytyi suudella hänen silmiään
ja suutaan. Sitten hän avasi silmänsä suuriksi ja loi minuun vieläkin
kerran pitkällisen, autuaallisen silmäyksen, ja sitten hän kuoli".
"Hän oli pakana", Dorothea virkkoi pyyhkien silmiään; "mutta
tällaisen kuoleman tähden Herra antaa hänelle paljon anteeksi".
"Minä pidän häntä rakkaana", Marthana huudahti, "ja tahdon asettaa
hänen haudalleen kauniimmat kukkaseni. Saanko sinun kukoistavasta
myrtistäsi leikata muutamia oksia seppeleesen?"
"Huomenna, lapseni, huomenna", Dorothea vastasi. "Mene nyt levolle,
sillä jo on aivan myöhä".
"Sallikaa minun vielä jäädä tänne", tyttö pyysi, "siksi kuin Antonio
ja Jethro ovat tulleet takaisin".
"Minäkin auttaisin teitä mielelläni poikanne etsimisessä", Hermas
sanoi, "ja jos haluatte, niin menen Raithuun ja Klysmaan kuulemaan
asiata kalastajilta. Löysikö", tällöin nuori sotilas katsoi hämillään
jalkoihinsa, "löysikö centurioni ennen kuolemaansa paenneen vaimonsa,
jota hän Amalekilaisen Talib'in kanssa ajoi takaa?"
"Sirona on yhä vieläkin kadoksissa", Pietari vastasi.
"Ja ehkä ... mutta mainitsit jo Paavalin nimen, joka oli isäsi ja
sinun kanssasi niin läheisessä tuttavuudessa. Tiedätkö, että hän
juuri rikkoi centurionin kotirauhan niin hävyttömästi?"
"Paavaliko?" Hermas huusi, "kuinka sitä saatatte uskoa!"
"Phoebicio löysi hänen lammasnahkansa vaimonsa luota",
Pietari vastasi vakavasti...Silmäimme edessä tuo häpeämätöin
Aleksandrialainen tunnusti sen omaksensa ja antautui Gallialaisen
rankaistavaksi. Hän teki hävyttömän tekonsa samana yönä, jona sinä
lähetettiin tiedustelemaan".
"Ja Phoebicio löi häntä?" Hermas huusi joutuen kokonaan pois
suunniltaan, "ja tuo miesparka on tämän häpeän ja teidän moitteenne
ja kaiken kärsinyt, ja kärsinyt minun tähteni. Nytpä ymmärrän,
mitä hän tarkoitti! Minä kohtasin hänet taistelun jälkeen, ja hän
kertoi minulle isäni kuolleen. Minusta erotessaan hän sanoi olevansa
kaikista syntisistä suurin; kosteikossa olen muka saapa sen kuulla.
Mutta minä tiedän asian paremmin; hän on jalomielinen ja hyvä, enkä
minä kärsi häntä minun tähteni pilkattavan ja häväistävän".
Hermas oli näin sanoessaan hypähtänyt seisomaan, ja kun hän huomasi
isäntäväkensä kummastelevat silmäykset, niin hän koetti malttaa
mieltänsä ja sanoi:
"Paavali ei ole milloinkaan Sironaa nähnyt, ja minä toistan sen:
Jos kukaan saattaa kerskata olevansa hyvä ja puhdas ja aivan
syytön, niin hän sen saattaa. Minun puolestani ja päästääksensä
minut rankaistuksesta ja isäni murheesta hän on tunnustanut itsensä
syypääksi rikokseen, jota hän ei milloinkaan ole tehnyt. Kas tämä työ
näyttääkin juuri hänen tapaiseltansa, tuon uskollisen, rehellisen
ystävän! Vaan ei hetkeäkään enää saa ilkeä epäluulon ja häpeän kuorma
häntä painaa".
"Sinä puhut vanhemmalle miehelle", Pietari keskeytti suuttuneena
nuorukaisen kiivaan puheen. "Ystäväsi tunnusti omalla suullaan..."
"Siis hän on valhetellut pelkästä hyvyydestä", Hermas puuttui
senaattorin puheesen. "Lammasnahka, jonka Gallialainen löysi, on
minun. Minä olin mennyt noutamaan viiniä isälleni Sironalta, ja
sill'aikaa kuin hänen miehensä oli uhraamassa Mithraalle, hän salli
minun pukea ylleni centurionin asun. Kun mies sitten arvaamatta tuli
kotia, niin minä hyppäsin kadulle ja unhotin tuon onnettoman nahan.
Paetessani Paavali tapasi minut ja sanoi saattavansa kaikki hyväksi
sekä lähetti minut pois, astuakseen minun sijaani ja säästääksensä
isältä suurta kärsimistä. Katso vaan, Dorothea, nuhtelevasti minuun,
sillä hullumaisessa kevytmielisyydessä minä tuona yönä hiivin
Galliattaren luo; mutta isäni muiston kautta, isäni, jonka taivas
vasta tänään on minulta temmannut, minä vannon, että Sirona vain
leikitteli kanssani, niinkuin lapsellisen pojan kanssa, ja ett'ei hän
sallinut minun edes painaa huuliani hänen kauniisin kultakutriinsa.
Niin totta, kuin toivon itsestäni sotilaan sukeutuvan, ja niin
varmaan, kuin isäni sielu kuulee, mitä sanon: rikosta, johon Paavali
tekeysi syypääksi, ei ole milloinkaan tehty, ja jos te olette Sironaa
tuominneet, niin olette tehneet väärin vaimo raukalle, sillä eipä
minun tähteni, ja vielä vähemmän Paavalin tähden, hän ole luopunut
uskollisuudestaan puolisoansa kohtaan!"
Dorothea ja Pietari loivat toisiinsa paljoa sanovan silmäyksen, ja
edellinen lausui: "Miksi meidän piti tätä kuulla vieraan suusta?
Kummalliselta se kuuluu ja kuitenkin asia on niin yksinkertainen!
Niin, mieheni, pikemmin meidän olisi pitänyt aavistaa jotakin
sentapaista, kuin epäillä Sironaa. Tosin minusta näytti alussakin
mahdottomalta, että tuo kaunis vaimo, jota aivan toisenlaiset miehet
tavoittelivat, olisi tälle kummalliselle kerjäläiselle..."
"Kuinka suuri vääryys on mies raukalle tapahtunut!" Pietari huusi.
"Jos hän olisi kerskannut jostakin hyvästä työstä, niin varmaankaan
emme olisi olleet niin kerkeät uskomaan häntä".
"Sen tähden saammekin kärsiä kovan rankaistuksen", Dorothea huokasi,
"ja minun sydämeni vuotaa verta. Miks'et kääntynyt meidän puoleemme,
Hermas, viiniä tarvitessasi? Kuinka paljon tuskaa olisikaan siten
vältetty!"
Nuorukainen loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mutta pian hän kavahti
seisaalleen ja sanoi vilkkaasti: "Sallikaa minun mennä etsimään
Paavali raukkaa. Minä kiitän teitä hyvyydestänne; en saata olla
täällä enää: minun on meneminen vuorelle!"
Ei senaattori eikä hänen vaimonsa pidättäneet häntä, ja kun kartanon
portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, niin syvä hiljaisuus alkoi
vallita Pietarin asuinhuoneessa.
Dorothea nojasi syvälle taaksepäin, istuimessansa istuen, ja katseli
helmaansa, ja viljavat kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa
myöten; Marthana piti kiinni hänen kädestään ja silitteli sitä
vienosti, ja senaattori oli astunut ikkunan ääreen ja katseli
raskaasti hengittäen ulos pimeälle kartanolle.
Huoli painoi raskaalla lyijykuormallaan sydämiä. Kaikki oli ääneti
avarassa huoneessa; ainoasti silloin tällöin kuului itkijävaimojen
parvesta, jotka ympäröitsivät kaatuneita Pharanilaisia, äänekäs,
pitkittyvä tuskanhuuto läpi hiljaisen yö-ilman ja avatun akkunan
kautta. Olipa se raskas hetki, hyödyttömistä, hiljaisista
itsesyytöksistä, huolista ja lyhyistä rukouksista rikas, mutta
toivosta ja lohdutuksesta köyhä hetki.
Jopa Pietari huoahti tuskallisesti, ja Dorothea nousi lähetäkseen
puolisoansa ja lausuakseen hänelle jonkun hyvän ja rohkaisevan sanan.
Silloin koirat alkoivat kartanolla haukkua, ja tuskaa tunteva isä
sanoi hiljaa, kovassa ahdistuksessa ollen ja valmiina pahintakin
kuulemaan: "Ehkäpä he ne ovat".
Diakonissa pusersi hänen kättänsä, vaan veti kätensä takaisin, kun
portilta kuului hiljainen kolkutus.
"Jethro ja Antonio eivät siellä ole", Pietari sanoi. "Heillä on
avain".
Marthana oli astunut hänen luoksensa ja liittäysi hänen kylkehensä,
kun hän kumartui akkunasta ulos ja huusi kolkuttajalle:
"Ken siellä kolkuttaa?"
Koirat haukkuivat niin kovaa, ett'ei senaattori eivätkä naiset
saattaneet kuulla vastausta, joka näytti seuranneen kysymystä.
"Kuules Argoa", Dorothea sanoi, "tuolla lailla se haukkuu vain
silloin, kun sinä tulet kotia, tai joku meistä, ja kun se on
iloissaan".
Pietari pani sormensa huulilleen; kuuluva, kimakka vihellys kajahti,
ja kun koirat, tätä käskyä totellen, vaikenivat, niin hän huusi vielä
kerran ulos:
"Ken ikinä lienetkin, sano kovaa, kuka olet, että avaisin sinulle
portin".
Vastausta senaattori sai hetkisen odottaa, ja hän aikoi jo toistaa
kysymyksensä, kun vieno ääni arasti huusi portin takaa ikkunaan päin:
"Minä se olen, Pietari, minä, Sirona".
Tuskin olivat nämät sanat täristen tunkeutuneet yön hiljaisuuden
läpi, kun Marthana riuhtaisihen irti isästänsä, joka oli laskenut
kätensä hänen hartioillensa, ja syöksähti ovesta ulos ja portaita
pitkin alas portille.
"Sirona, rakas Sirona raukka", tyttö huusi työntäessänsä salpaa
sivulle, ja kun portti oli auennut ja Galliatar astunut pihaan, niin
Marthana riensi hänen kaulaansa, suuteli ja hyväili häntä, aivan kuin
Sirona olisi ollut hänen kadonnut ja jälleen löydetty sisarensa.
Sitten hän tarttui Sironan käteen, sallimatta hänen sanaakaan
lausua, ja vei hänet muassaan portaita myöten ylös asuinhuoneesen,
huudahdellen hänelle hyväilysanoja ja huolimatta hänen heikosta
vastustelemisestaan.
Pietari ja Dorothea astuivat kynnyksellä häntä vastaan, ja
jälkimmäinen painoi hänet rintaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi:
"Vaimo raukka; me tiedämme tehneemme sinulle vääryyttä, ja tahdomme
koettaa sitä sovittaa".
Senaattorikin oli astunut häntä kohden, tarttunut hänen käteensä
ja liitti puolisonsa tervehdykseen omansa lämpimästi, mutta
yksitotisesti, sillä hän ei tietänyt, oliko Sirona saanut tietoa
puolisonsa kuolemasta. Sirona ei saanut suustansa sanaakaan
vastaukseksi.
Astuessaan vuorta alas ja harhaellessaan pimeässä hän oli odottanut,
että hän huonona ihmisenä syöstäisiin pois. Hänen sandaalinsa
olivat terävissä kallioissa revenneet ja roikkuivat repaleisina
hänen verisissä jaloissansa, yön tuuli oli pörröittänyt hänen
hiuksensa hajalle, ja hänen valkea päällyshameensa oli rikkinäisen
kerjäläispuvun kaltainen, sillä hän oli siitä leikannut kappaleita
siteiksi Polykarpon haavalle. Jo useita tunteja sitten hän oli
lähtenyt potilaansa luota tuskissaan hänestä ja murheissaan siitä
tylystä kohtelusta, jota hän hänen vanhemmiltansa odotti. Kuinka
hänen kätensä vapisi, kun hän, peläten Pietaria ja Dorotheaa, löi
rautaisella kolkuttimella senaattorin porttia; ja täällä hänelle
aukeni isän, äidin ja sisaren syli, ja ystävällinen koti viittasi
häntä jälleen luoksensa!
Ääretöin mielenliikutus, määrätön kiitollisuuden tunne täytti hänen
sydämensä ja sielunsa, ja ääneensä itkien hän painoi ristiin pannut
kätensä rintaansa.
Mutta vain muutamaksi hetkiseksi hän antautui tämän riemullisen
tunteen nautintoon, sillä eihän hänellä ollut ilman Polykarpoa mitään
onnea ja hänenhän tähtensä hän oli lähtenyt tälle vaaralliselle,
öiselle matkallensa.
Marthana oli jälleen lempeästi lähestynyt häntä; mutta tämä työnsi
hänet ystävällisesti takaisin ja sanoi: "Älä nyt, tyttöseni. Minä
olen turhaan kuluttanut jo yhden tunnin, harhaellessani vuoren
solissa. Valmistaudu, Pietari, heti seuraamaan minua vuorelle, sillä,
-- älä vaan kauhistu, Dorothea; Paavali on sanonut, että suurin vaara
on jo ohitse, ja jos Polykarpo..."
"Jumalan nimessä, tiedätkö, missä hän on?" Dorothea huudahti, ja
hänen poskensa punastuivat, jota vastoin Pietari vaaleni, kun hän
vaimoansa keskeyttäen kysyi tuskallisessa mielenjännityksessä: "Missä
Polykarpo on ja kuinka hänen on laitansa?"
"Olkaa valmiit kuulemaan ikäviä seikkoja", Sirona vastasi ja katseli
aviopuolisoita tuskallisesti ja surullisesti, ikäänkuin hänen
tarvitsisi puolustella itseänsä siitä, että hänen täytyi ilmoittaa
heille paha sanoma. "Polykarpo on loukannut päänsä, langetessaan
terävään kiveen. Paavali toi hänet tänä aamuna, ennenkuin hän lähti
Blemmyiläisiä vastaan, minun hoidettavakseni. Minä olen ahkeraan
vilvoittanut hänen haavaansa, ja puolipäivän aikaan hän avasi
silmänsä ja tunsi minut ja sanoi myöskin, että te olette hänestä
huolissanne. Auringon laskettua hän nukahti, mutta hän ei kuitenkaan
ole päässyt kuumeesta, ja heti kun Paavali palasi, niin minä läksin
rauhoittamaan teitä ja pyytämään teiltä virvoittavaa juomaa, sillä
minun täytyy heti lähteä takaisin hänen luoksensa".
Syvä sääliväisyyden tunne kuului Sironan äänen vienosta soinnusta
hänen tätä kertoessaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hänen
ilmoittaessaan vanhemmille, mikä heidän poikaansa oli kohdannut.
Pietari ja Dorothea kuuntelivat häntä, kuin laulajaa, joka
surupuvussa, harsuun peitetyn kanteleensa ääressä laulaa laulun
jälleen-tapaamisesta ja toivosta.
"Riennä, riennä, Marthana!" Dorothea huusi innokkaasti ja hehkuvin
silmin, ennenkuin Sirona oli puhunut loppuun. "Tuo kiireesti tänne
vasu sekä haavansiteet. Kuumejuoman minä valmistan itse".
Pietari lähestyi Galliatarta ja kysyi häneltä hiljaa: "Eikö
todellakaan asian laita ole huonompi, kuin sinä olet kertonut? Hän
elää siis ja Paavali..."
"Paavali sanoo", Sirona keskeytti häntä, "että sairas muutamassa
viikossa paranee, jos häntä hyvin hoidetaan".
"Saatatko sinä viedä minut hänen luoksensa?"
"Voi minua!" Galliatar huusi ja löi kädellänsä otsaansa. "Minun
ei suinkaan onnistuisi löytää tietä takaisin, sillä minä en ole
pannut mitään merkkiä mieleeni. Mutta odotappas! Ennen meitä on eräs
memphiläinen katumuksentekijä, joka muutamia viikkoja sitten kuoli..."
"Vanha Serapionko?" senaattori kysyi.
"Se oli hänen nimensä!" Sirona huudahti. "Tiedätkös, missä hänen
luolansa on?"
"Kuinka saattaisin sitä tietää?" Pietari vastasi; "mutta Agapito ehkä
voisi..."
"Sitä lähdettä, josta minä ammensin vettä jäähdyttääkseni Polykarpon
haavaa, Paavali nimitti Peltokanan lähteeksi".
"Peltokanan lähteeksi", senaattori toisti, "sen paikan minä tiedän!"
Syvään hengähtäen hän otti sauvansa ja huusi Dorothealle: "Laita
kuntoon juoma, siteet ja hyvä kantotuolisi; hanki myös tulisoihtuja,
sillä välin kuin minä kolkutan Magadon naapurin ovea ja pyydän
häneltä orjia".
"Salli minun seurata sinua", Marthana pyysi.
"En, en, sinä saat jäädä äitisi luo".
"Ja luuletkos, että minä jäisin tänne odottamaan?" Dorothea kysyi.
"Minä tulen mukaanne".
"Tänne jääpi sinulle paljo toimitusta", Pietari vastasi eväten, "ja
meidän täytyy astua nopeasti ylöspäin".
"Minä kyllä viivyttäisin teitä", sanoi huolestunut äiti huoaten;
"mutta ota tyttö mukaasi; hänellä on keveä ja osaava käsi".
"Koska niin tahdot, niin olkoon menneeksi", senaattori vastasi ja
lähti huoneesta.
Sillä välin kuin äiti ja tytär kävivät edes takaisin tehden
valmistuksia yöllistä matkaa varten, oli heillä kuitenkin aikaa
puhua Sironan kanssa monta ystävällistä sanaa ja tehdä hänelle monta
kysymystä; Marthana asetti myös, työtänsä keskeyttämättä, ruokaa
ja juomaa väsynyttä Sironaa varten pöydälle, jonka viereen hän oli
istuutunut; mutta hän tuskin kostuttikaan huuliansa sillä.
Kun tytär oli pannut vasuun lääkkeitä, liinaisia siteitä, viiniä
ja puhdasta vettä ja näytti sitä Galliattarelle, niin tämä sanoi:
"Lainaappas nyt minulle pari vahvoja sandaalejasi, sillä minun
kenkäni ovat menneet kokonaan rikki, enkä minä saata kengittä seurata
miehiä, sillä kivet ovat terävät ja viiltävät haavoja lihaan".
Marthana näki tällöin vasta verta ystävänsä jaloissa, tempasi lampun
pöydältä ja laski sen kivilaattialle ja, asetuttuansa polvilleen
Sironan viereen sekä käsin tartuttuansa hänen sieviin, valkeihin
varpaisinsa, nähdäksensä hänen jalkapohjassansa olevia haavoja, hän
huusi: "Oi Jumalani, onhan tässä kolme suurta, syvää haavaa!"
Pian oli vesimalja esillä; Marthana pesi Sironan jalkapohjassa olevat
haavat huolellisesti puhtaaksi, ja sillä välin kuin hän kietoi
haavoitetun jalkapohjan liinakaistaleihin, Dorothea astui heidän
luoksensa ja sanoi: "Jospa Polykarpokin vain olisi jo täällä; tämä
kääre kyllä riittäisi teille molemmille siteeksi".
Vieno puna leimahti Sironan poskille, Dorothea pelästyi omaa
puhettansa ja Marthana puristi salaa Galliattaren oikeata kättä.
Kun side oli hyvin pantu kiinni, niin Sirona koetti kävellä, mutta
se onnistui häneltä niin huonosti, että Pietarin, joka ystävänsä
Magadonin, hänen poikiensa ja useiden orjien kanssa oli palannut,
täytyi vakavasti kieltää häntä seuraamasta. Hän tiesi varmaan ilman
häntäkin löytävänsä poikansa, sillä? eräs hänen naapurinsa orja oli
usein vienyt leipää ja öljyä vanhalle Serapionille ja tiesi hänen
luolansa.
Ennenkuin senaattori tyttärineen lähti huoneesta, niin hän kuiskasi
vaimollensa muutaman sanan, läheni puolisoinensa Galliatarta ja
kysäisi: "Tiedätkös, mikä sinun miestäsi on kohdannut?"
Sirona nyökkäsi myöntäen päätänsä ja vastasi: "Minä olen kuullut sen
Paavalilta. Nyt minä olen kokonaan hyljätty".
"Et suinkaan", Pietari sanoi. "Meidän kattomme alla sinä olet saava
suojaa ja rakkautta, niinkuin oman isäsikin huoneessa, niin kauvan
kuin meillä viihdyt. Ei mitään laittamista, sillä me olemme sinulle
paljon velkaa. Hyvästi, vaimo. Minä soisin, että Polykarpo jo olisi
täällä, ja että sinä olisit nähnyt hänen haavansa. Tule, Marthana,
hetket ovat kalliit".
Kun Sirona ja Dorothea olivat kahden huoneessa, niin jälkimmäinen
sanoi: "Minä menen nyt tekemään sinulle makuusijaa, sillä varmaankin
sinä olet kovin väsyksissä".
"Älä mene", Sirona pyysi. "Minä tahdon valvoa ja odottaa sinun
kanssasi, sillä minä en saata nukkua, ennenkuin tiedän, kuinka hänen
käypi".
Nämät sanat kaikuivat niin hartailta ja innokkailta, että diakonissa
kiitollisena ojensi kätensä nuorelle vaimolle. Sitten hän sanoi:
"Minä jätän sinut hetkeksi yksiksesi, sillä minun sydämeni on niin
täynnä surua, että minun täytyy rukoilla apua hänelle ja rohkeutta
ynnä voimaa itselleni".
"Ota minut seuraasi", Sirona pyysi hiljaa. "Hädässäni minä
olen avannut sydämeni teidän hyvälle, rakkaudesta rikkaalle
Jumalallenne, enkä tahdo koskaan enää ketään muuta rukoilla. Jo häntä
ajatteleminenkin vahvistaa ja lohduttaa minua, ja tällä hetkellä, jos
milloinkaan, minä tarvitsen hänen ystävällistä apuansa".
"Lapseni, tyttäreni", diakonissa huusi syvästi liikutettuna,
taivuttihe Sironan puoleen, suuteli hänen otsaansa ja suutaan ja vei
hänet kädestä rauhalliseen makuuhuoneesensa.
"Täällä minä rukoilen mieluisimmin", hän sanoi, "vaikk'ei täällä ole
mitään kuvaa eikä alttaria. Minun jumalani on joka paikassa ja hän
löytää minut kaikkialta".
Naiset laskeutuivat vieretysten polvillensa, ja kumpikin rukoili
samalta Jumalalta samaa armoa, ei kuitenkaan itsellensä, vaan
toiselle, ja kumpikin kiitti tuskissansakin; Sirona siitä syystä,
että oli Dorotheasta saanut äidin, diakonissa taasen sen tähden, että
oli Sironasta saanut tyttären, rakkaan tyttären.