Oikotien solan partaalla olevan kömpelötekoisen muurin takana
olivat koolla nuo kummalliset miehet, jotka olivat jättäneet elämän
huveineen ja tuskineen, velvollisuuksineen ja iloineen, jotka olivat
kääntyneet selin siihen yhteiskuntaan ja perheesen, jonka jäseninä
olivat olleet, paetakseen erämaihin ja siellä, vapaaehtoisesti
luovuttuaan kaikista muista harrastuksista, pyrkiäkseen päämäärää
kohti, joka ulottui toiselle puolen tätä elämää.
Äänettömässä erämaassa, kaukana maailman viettelevistä äänistä,
heidän varmaankin oli muka helpommin onnistuva kuolettaa lihalliset
halunsa, irtautua lihan kahleista ja siten kohottaa synnin sekä lihan
kautta tomuhun kiinnitetty inhimillinen luontonsa lähelle puhdasta,
ruumiitonta Jumal'-olentoa.
Kaikki nämät miehet olivat kristityitä, ja niinkuin Vapahtaja
vapaaehtoisen kärsimisen kautta oli tullut Lunastajaksi, niin hekin
koettivat kärsimysten puhdistavalla voimalla vapautua saastaisen
ihmisluonnon kuonasta ja kovain katumusharjoitusten kautta suorittaa
suoritettavansa sekä oman että koko sukukunnan velan maksamiseksi.
Heitä ei ollut mikään vainoomisen pelko ajanut erämaahan, vaan
suurimman voiton toivo.
Kaikki nämät vartiotorniin kokoontuneet erakot olivat Egyptiläisiä
ja Syrialaisia, ja etenkin edellisten joukossa oli useita, jotka
jo kotimaansa vanhoja jumalia palvellessaan olivat antautuneet
itsensäkieltämiseen ja katumukseen, ja tällöin valitsivat
jumalisuuden harjoituksiensa tapahtumapaikoiksi ne seudut, joilla
Herran sanottiin ilmestyneen valituillensa.
Myöhemmin asettui sekä itse Sinaille, että myöskin koko petraealaisen
Arabian alalle, jonka kautta Juutalaisten sanotaan vaeltaneen
muuttomatkallansa Moseksen johdolla, samanmielisiä erakoita, jotka
nimittivät asettumispaikkojaan valitun kansan raamatussa mainittujen
lepo-asemain mukaan; mutta vielä ei ollut mitään yhdyssidettä
yksityisten parannuksentekijäin välillä, eikä mitään ohjesääntöä
järjestämässä heidän elämäänsä, vielä oli heitä vain muutamia
kymmeniä, vaikka heidän lukunsa piakkoin oli nouseva sadoiksi ja
tuhansiksi.
Uhkaava vaara oli tulisella kiireellä koonnut nämät elämän ja
maailman halveksijat, joiden ajatukset olivat kuolemaa kohti
suunnatut.
Ainoastaan vanha Kosmas, joka vaimonsa kanssa oli vetäytynyt Sinaille
ja hänen kuoltuaan asui yhdessä toisen erakon, Gelasion kanssa, oli
nyt jäänyt luolaansa ja, kun asuinkumppani kehoitti häntä pakenemaan,
sanonut olevansa tyytyväinen, milloin ja missä tahansa Herra hänet
kutsuisi pois, ja että se oli Jumalan kädessä, oliko vanhuus vaiko
nuolen-isku hänelle taivaan portin avaava.
Kokonaan toisin oli muiden erakoiden laita, jotka syöksyivät
vartiotornin kapeasta ovesta sen sisäosaan, kunnes se tuli täpö
täyteen; ja Paavalin, joka katsellen vaaraa silmästä silmään oli
muuttunut aivan tyyneksi, täytyi estää erään uuden tulokkaan
pääsemistä sisään, jotta taajaan sullottu, vapiseva joukko säilyisi
vahingoista.
Ei mikään tarttuva tauti leviä niin nopeasti eläimestä eläimeen, ei
mikään mädännys niin joutuisasti hedelmästä hedelmään, kuin pelko
ihmissydämestä toiseen.
Ne, joita hätä kovimmilla ruoskan lyönneillä vainosi, olivat
nopeimmin juosseet ja ensinnä saapuneet linnoitukseen.
Voivottaen ja valittaen he olivat ottaneet vastaan jälkeenpäin
saapuvia, ja surkeaa oli nähdä, miten tuo tuskitteleva joukko,
samassa kun se kovalla äänellä vakuutti tyytyvänsä Jumalan johtoon ja
hurskaasti rukoili, samassa väänteli käsiään, ja miten kukin erikseen
piti tuskallista huolta siitä, että saisi pelastuneet tavara-vähänsä
salatuiksi ensinnäkin kumppaniensa moitteilta ja sitten lähestyvän
vainolaisen saaliinhimolta.
Samalla kertaa, kuin Paavali, tulivat Sergius ja Jeremiaskin, joita
hän jo tiellä oli rohkaissut. Nämät kolme miestä koettivat herättää
luottamusta pelkureissa, ja kun Aleksandrialainen johdatti heidän
mieleensä sitä, kuinka innokkaasti jokainen heistä muutamia viikkoja
sitten oli ollut avullisena kallionmöhkäleitä ja kiviä vieritettäissä
muurille ja jyrkänteen reunalle, jotta sitten voisivat syöstä ja
heittää niitä päällekarkaavan vihollisen päälle, niin tuli monellekin
selväksi, että heillä jo oli ansioita puolustustyön suhteen, ja että
heidän tuli sitä jatkaakin.
Yhä useampia miehiä tuli tällöin alas tornista, ja kun Hermas, jota
Mirjam seurasi, näkyi tulevan kantaen isäänsä selässään, ja Paavali
kehoitti ympärillään seisovia kumppaneja rohkaisemaan mieltänsä,
nähdessään tämmöisen miellyttävän kuvan lapsenrakkaudesta, niin
uteliaisuus viekoitteli viimeisetkin torniin jääneet ulos.
Aleksandrialainen hyppäsi muurin ylitse, kävi Stephanoa vastaan,
otti hänet huohottavan nuorukaisen hartioilta omillensa ja lähestyi
kuormineen tornia. Mutta vanha sotilas kieltäytyi menemästä huoneen
suojaan ja pyysi, että ystävä laskisi hänet muurin viereen.
Paavali täytti hänen toivonsa ja nousi sitten Hermaan kanssa tornin
huipulle, katsellaksensa sieltä ympärillä olevia seutuja.
Heti Paavalin lähdettyä Stephano sanoi, kääntyen ympärillään
seisovien erakkojen puoleen:
"Nämät kivet ovat irrallaan, ja minun voimani on tosin pieni, mutta
kumminkin riittävä syöksemään niitä tuonne alas. Jos tappelu syntyy,
niin kuitenkin minun vanhat soturisilmäni näkevät, vaikka ovatkin
heikot, teidän silmäinne avulla paljon, jota te nuoremmat saatte
hyödyksenne käyttää. Mutta ennen kaikkea on välttämätöintä, että, jos
tahdotaan tehdä kiista vaikeammaksi rosvoille, yksi täällä käskee, ja
te toiset tottelette häntä".
"Sinä, isä", Syrialainen Salatiel keskeytti häntä, "olet palvellut
keisarin sotaväessä, ja viimeisessä ryntäyksessä osoittanut
rohkeuttasi ja sotataitoasi. Johda sinä meitä!"
Stephano pudisti surullisena päätänsä ja vastasi: "Minun ääneni on
käynyt heikoksi ja pieneksi haavastani, joka on täällä rinnassani, ja
pitkällisestä taudistani. Eivät lähimmätkään miehet kuulisi ääntäni
taistelun pauhinassa. Ottakaa Paavali johtajaksenne, sillä hän on
väkevä, varova ja urhoollinen".
Useat erakoista olivat jo kauvan huomanneet Aleksandrialaisen
olevan heidän parhaan tukensa, sillä vuosikausia hän oli nauttinut
kaikkien kunnioitusta ja tuhansissa tilaisuuksissa osoittanut voimaa
ja pelottomuutta, mutta tätä esitystä kuullessansa he katselivat
toisiansa hämmästyneinä, arvelevaisina ja paheksien.
Stephano huomasi, mitä heidän mielessään liikkui, ja sanoi:
"Hän on suureen syntiin langennut ja Jumalan edessä hän varmaankin
on viho viimeinen teidän joukossanne, mutta pedontapaisen voiman ja
hurjan rohkeuden suhteen hän on teitä etevämpi. Kuka teistä tahtoisi
astua hänen sijaansa, jos te ette anna hänelle johtoa?"
"Sailainen Orion", huusi yksi erakoista, "on suuri ja väkevä; jos hän
tahtoisi..."
Mutta Orion kieltäytyi kovasti ottamasta toimittaakseen tätä
vaarallista tehtävää, ja kun Andreas ja Joseph olivat yhtä
innokkaasti sanoneet, ett'eivät he ota vastaan heille tarjottua
päällikkyyttä, niin Stephano sanoi: "Näettehän, ett'ei meillä ole
mitään muuta neuvoa jäljellä, kuin pyytää Aleksandrialaista olemaan
täällä johtajana niin kauvan, kuin rosvot meitä uhkaavat, vaan ei
kauvemmin. Tuolla hän tulee. Kysynkö minä häneltä?"
Myöntävä, vaikk'ei suinkaan iloinen, murina kuului vanhukselle
vastaukseksi, ja Paavali otti, ihastuksissaan siitä toivosta,
että hän täällä saisi uhrata henkensä ja verensä heikkojen
puolustukseksi, sekä taistelunhalusta palaen, Stephanon kehoituksen
vastaan, aivan kuin se olisi ollut ihan luonnollinen asia, ja alkoi
heti sotapäällikkönä komentaa noita neuvottomia, lammasnahkoihin
puettuja miehiä. Minkä hän lähetti vartiaksi tornin huippuun, minkä
hän määräsi kantamaan kiviä saataviin, minkä taas vaaran hetkenä
syöksemään kiviharkkoja ja kallionlohkareita syvyyteen; heikompia hän
käski pysymään yhdessä koossa ja rukoilemaan muiden puolesta sekä
laulamaan kiitosvirsiä, ja hän suostui kaikkien kanssa käytettävistä
viittauksista ja merkeistä.
Hän oli milloin missäkin paikassa, ja hänen eloisuutensa ja
uskalluksensa tarttui pelkureihinkin.
Juuri kun näitä käskyjä annettiin, Hermas sanoi jäähyväiset
Paavalille ja isällensä, sillä hän kuuli roomalaisen sotatorven
toitotuksen ja Pharan'in nuoren miehistön rummun pärrytyksen, joka
joukko kulki Oikotien solan kautta vihollista vastaan.
Hän tiesi, missä Blemmyiläisten päävoima oli, ja ilmaisi sen
centurioni Phoebiciolle ja Pharanilaisten päällikölle.
Gallialainen teki muutamia lyhyitä kysymyksiä Hermaalle, jonka hän
kohta tunsi, sillä nähtyänsä hänet Raithun satamassa, ei hän ollut
voinut unhottaa hänen silmiänsä, jotka johtivat hänen mieleensä
Glyceran silmät, ja saatuansa lyhyitä, varmoja vastauksia, hän jakoi
nopeita ja tarkkoja käskyjä.
Yhden Pharanilaisten kolmanneksen oli määrä rummuttaen ja puhaltaen
jatkaa matkaansa vihollisia vastaan ja näiden lähestyessä peräytyä
tasangolle aina vartiotornin alle saakka. Jos Blemmyiläiset
saataisiin sinne viekoitelluiksi, niin kosteikkokaupungin soturein
toisen kolmanneksen, joka saattoi helposti vetäytyä poikkilaaksoon,
oli hyökättävä heidän vasenta kylkeänsä vastaan, sill'aikaa kuin
Phoebicio manippelineen piilisi tornikallioiden takana sekä
äkkiä esiin syösten ratkaisisi tappelun. Viimeinen kolmasosa sai
tehtäväkseen hävittää Blemmyiläisten alukset Hermaan johdolla, joka
tiesi heidän maallenousu-paikkansa.
Pahimmassa tapauksessa centurioni saattoi väkinensä peräytyä
linnoitukseen ja puolustaa itseänsä siellä, kunnes saisi apuväkeä
läheisistä satamakylistä, jonne lähettiläitä jo oli matkalla.
Gallialaisen käskyt pantiin toimeen viivyttelemättä, ja Hermas
kulki hänelle uskotun joukon etupäässä niin itseensä luottavaisena
ja uljaana, kuin keisarin väessä palvellut sotavanhus, joka johtaa
legionaansa taistelukentälle. Hän kantoi nuolia ja jousta selässänsä,
ja kädessänsä hänellä oli sotakirves, jonka hän oli ostanut Raithusta.
Mirjam aikoi seurata hänen johtamiansa sotilaita, mutta Hermas
huomasi hänet ja huusi: "Torniin, lapsi, isäni luo!" Ja paimentyttö
totteli häntä arvelematta.
Kaikki linnoituksessa olevat erakot olivat rientäneet vuoren
rinteelle ja katselivat sieltä sotavoiman jaoittamista sekä
viittailivat ja huusivat alhaalla oleville.
He toivoivat osan sotilaista yhtyvän heihin heidän suojakseen, mutta,
niinkuin pian saivat nähdä, turhaan.
Stephano, jonka heikot silmät eivät kantaneet vuoren juurella
olevalle tasangolle, antoi Paavalin kertoa itselleen kaiken,
mitä tapahtui, ja käsitti sotilaan tarkalla silmällä centurionin
taistelusuunnitelman.
Silloin Hermaan johtama joukko kulki tornin ohitse, ja nuorukainen
tervehti isäänsä sekä liikkeillä että sanoilla.
Stephano, jonka korva oli jäänyt tarkemmaksi, kuin silmä, tunsi
poikansa äänen ja lausui hänelle niin kovaa, kuin jaksoi, muutamia
rakkauden sanoja jäähyväisiksi.
Paavali muodosti ukon sydämenpurkauksen lyhyeksi lauseeksi ja huusi
puhetorveksi yhdistettyjen kämmeniensä kautta ystävänsä taisteluun
rientävälle pojalle hänen siunauksensa.
Hermas ymmärsi hänet; mutta vaikka tämä tervehdys häntä suuresti
liikuttikin, niin kuitenkin hän vastasi siihen ainoastaan
äänettömillä viittauksilla. Isän on helpompi keksiä sata siunauksen
sanaa, kuin pojan yhtä kiitoslausetta. Kun nuorukainen oli kadonnut
kallioiden taakse, niin Paavali sanoi:
"Vanhan soturin lailla hän astui pois, ja toiset seurasivat häntä,
niinkuin lauma jäärää. Mutta nyt! Kuuletkos? Varmaankin! Ensimmäinen
Pharanilaisten osasto on joutunut kahakkaan vihollisen kanssa.
Sotahuuto lähestyy yhä".
"Sitten kaikki käy hyvin", Stephano vastasi vilkkaasti. "Jos he
tarttuvat onkeen ja antavat viekoitella itsensä tänne tasangolle,
niin he ovat, luulen ma, hukassa. Me saamme täältä nähdä koko
taistelun, ja jos meikäläiset ajetaan pakoon, niin saattaa kyllä
tapahtua, että he vetäytyvät tänne linnoitukseen. Nyt ei saa
ainoatakaan kiveä heittää pois tarpeettomasti, sillä jos vaan meidän
tornimme tulee taistelun keskustaksi, niin puolustajat tarvitsevat
linkokiviä".
Muutamat erakot kuulivat nämät sanat, ja kun sotahuuto sekä tappelun
pauhina lähenemistään läheni, ja toinen toisti toiselle, että
heidän pakopaikkansa oli tuleva taistelun keskustaksi, niin pelon
valtaan joutuneet katumuksentekijät lähtivät Paavalin määräämistä
vartiopaikoistaan, juoksivat, Aleksandrialaisen ankaroista käskyistä
huolimatta, sinne tänne, ja useimmat yhdistyivät vanhoihin ja
heikkoihin, joiden kiitosvirret muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä
enemmän vaara läheni.
Kovimmalla äänellä suuri Sailainen Orion vaikeroitsi ja huusi
kohottaen kätensä korkealle:
"Herra, mitä Sinä vaadit meiltä kurjilta? Kun Moses jätti Sinun
valitun kansasi vain neljäksitoista päiväksi, niin se heti
luopui Sinusta, ja me elämme elämäämme Sinun palveluksessasi
johtajattakin ja olemme uhranneet kaiken, mikä sydäntä ilahuttaa,
ja olemme antautuneet kaikellaisten kärsimysten alaisiksi, sinulle
kelvataksemme! Ja nyt nämät hirvittävät pakanat jälleen raivoavat
meidän ympärillämme ja tappavat meidät. Onko tämä voittopalkinto
taistelustamme ja väsymättömästä ponnistelustamme?"
Muutkin yhtyivät Sailaisen valitukseen; mutta Paavali astui
heidän keskellensä, moitti heidän arkamaisuuttansa ja pyysi heitä
innokkailla ja vakuuttavilla sanoilla palaamaan vartiopaikkkoihinsa,
että ainakin itäisellä rinteellä olevaa muuria vartioitaisiin, jolta
puolen oli helpompi kiivetä ylös, ja ett'ei linnoitus joutuisi
helposti voitettuna saaliina vihollisten käsiin, joilta ei ollut
mitään armoa odotettavana.
Jo olivat muutamat erakot seurata Aleksandrialaisen kehoitusta,
kun kauhea kiljunta, Pharanilaisia takaa-ajavien Blemmyiläisten
sotahuuto, kuului aivan heidän pakopaikkansa juurelta.
Kauhistuneina he tunkeutuivat jälleen kokoon, ja kun Syrialainen
Salatiel, joka oli uskaltanut mennä jyrkänteen reunalle ja katsella
vanhan Stephanon hartioiden ylitse tasangolle, syöksi takaisin
toveriensa luo tuskallisesti huutaen: "Meikäläiset pakenevat!" niin
silloin Gelasio parkaisi ääneensä ja huusi lyöden rintaansa ja repien
mustaa, kiharaista tukkaansa: "Oi Herra Jumala, mitä Sinä tahdot
meiltä? Onko sitten meidän pyrintömme vanhurskauteen ja hyviin
avuihin aivan turhaa ja hyödytöntä, koska Sinä heität meidät kuoleman
kitaan etkä tahdo sotia meidän puolestamme? Jos sorrumme pakanoiden
käsihin, niin on jumalattomuus ja raaka väkivalta kerskaava, niinkuin
se olisi voittanut jumalanpelon ja totuuden".
Paavali oli, ollen kokonaan suunniltaan ja neuvotoinna, kääntynyt
pois valittajista ja tarkasteli nyt Stephanon kanssa tappelua.
Blemmyiläiset olivat tulleet monilukuisina, ja heidän rynnäkkönsä,
jota Pharanilaisten aluksi oli määrä vaan näennäisesti paeta,
oli niin ankara, ett'eivät he, eivätkä heihin liittyneet
taistelukumppanit voineet sitä kestää, vaan he ajettiin takaisin aina
Oikotien solan ahdinkoihin.
"Ei käy, niinkuin pitäisi", Stephano sanoi.
"Ja tämä pelkurijoukkio, nämät raavaat", Paavali huusi vimmattuna,
"jättivät muurin suojattomaksi ja herjaavat Jumalaa, sen sijaan kuin
heidän pitäisi vartioida muuria tahi taistella".
Erakot huomasivat hänen liikkeensä, jotka näyttivät epätoivoon
joutuneen liikkeiltä, ja Sergio huusi:
"Joko meiltä kaikki toivo menee hukkaan? Miks'ei orjantappurapensas
syty tuleen ja hävitä liekillänsä pahantekijöitä? Mintähden
ei ukkonen jyrise? Missä ovat salamat, jotka Sinain vuoren
huippujen ympärillä leimahtelivat? Miksi ei ilma pimene pakanoiden
kauhistukseksi? Miksi ei maa aukene, nielläksensä heidät, niinkuin
Koran joukon?"
"Jumalan voima", Dulas huusi, "istuu kädet ristissä. Kuinka
epäilyttävän näköiseksi Herra tekee meidän hurskautemme, koska hän
käyttää itseänsä meitä kohtaan niin, kuin emme ollenkaan ansaitsisi
hänen huolenpitoansa!"
"Ette te sitä ansaitsekaan", huudahti Paavali, joka oli kuullut
viimeiset sanat ja silloin pikemmin kantoi kuin talutti sairaan
Stephanon muurin itäiselle puolelle, joka oli vartioitta, "ette te
sitä ansaitsekaan, sillä sen sijaan, että teidän pitäisi vastustaa
Jumalan vihollisia, te herjaatte Häntä ja häpäisette itsenne
kurjan pelkuruutenne kautta. Katsokaa tätä sairasta vanhusta, joka
valmistaksen teitä puolustamaan, ja noudattakaa nyt nurisematta minun
käskyjäni, taikka, pyhien marttyyrien veren kautta, minä vedän teidät
hiuksistanne ja korvistanne vartiopaikoillenne ja tahdon..."
Mutta enempää hän ei lausunut, sillä hänen uhkauksensa katkaisi
voimakas ääni, joka muurin juurelta huusi hänen nimeänsä.
"Se on Agapito", Stephano sanoi. "Vie minut vallille ja laske minut
sinne maahan".
Ennenkuin Paavali vielä oli täyttänyt ystävänsä toivon, niin kookas
piispa seisoi hänen vieressänsä.
Kappadokialainen Agapito oli nuoruudessaan ollut sotilas. Hän oli
tuskin päässyt vanhemmalle puolen ikäänsä ja oli seurakuntansa valpas
paimen.
Kun kaikki Pharan'in nuoriso lähti Blemmyiläisiä vastaan
taistelemaan, niin ei hän saanut enää lepoa kosteikossa, vaan käski
presbyterejä ja diakoneja vaimojen ja jäljellejääneitten miesten
kanssa kirkossa rukoilemaan taistelevien puolesta, jonka tehtyänsä
hän oli lähtenyt oppaan ja kahden akoluuthin seurassa vuorelle,
ollaksensa läsnä taistelussa.
Muille papeille ja vaimollensa, jotka koettivat pidättää häntä, hän
oli vastannut: "Kussa lauma on, siellä pitää paimenenkin oleman!"
Kenenkään näkemättä ja kuulematta hän oli saapunut linnoituksen
muurille asti ja siellä joutunut kuulemaan Paavalin ankarat sanat.
Jo hän seisoi pyörivin silmin Aleksandrialaisen edessä ja kohotti
uhaten voimakkaan kätensä, huutaen hänelle: "Uskaltaako seurakunnasta
suljettu tällä tavoin puhua veljillensä? Tahtooko saatanan puolesta
taistelija jaella käskyjä Herran sotamiehille? Sinun olisi varmaankin
hauskaa, jos atleettisilla käsivarsillasi voittaisit takaisin sen
maineen, jonka synnin ja rikosten raukaisema sielusi on hukannut.
Tänne ystäväni, Herra on meidän kanssamme ja on meitä varjeleva!"
Paavali oli ääneti kärsinyt piispan sanoja ja kohotti kätensä,
niinkuin muutkin erakot, kun Agapito astui heidän keskellensä ja
lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen.
Amenen jälkeen piispa määräsi sotapäällikön tavoin kullekin,
heikommille ja vanhimmillekin, paikan muurilla ja heittokivien takana
ja huusi sitten kaikuvalla äänellä: "Näyttäkää tänäpänä, että te
olette Korkeimman sotilaita!"
Ei kukaan vastustanut häntä, ja kun joka mies seisoi
vartiopaikallansa, niin hän astui vuoren rinteelle ja katseli tarkoin
taistelua, joka riehui hänen alapuolellansa.
Pharanilaiset vastustivat menestyksellä Blemmyiläisten hyökkäystä,
sillä Phoebicio oli manippelineen syössyt esiin väijyksistä, sivulta
käynyt hyökkäävien erämaan poikien kimppuun ja levittäen kuolemaa
sekä häviötä hajoittanut heidät kahteen joukkoon. Hyvin varustetuilla
Roomalaisilla näkyi olevan varsin vähä vastusta alastomista
vihollisistaan, jotka käsikahakassa eivät voineet käyttää nuoliaan
eivätkä peitsiään.
Mutta Blemmyiläiset olivat useissa otteluissa keisarin joukkojen
kanssa oppineet käyttämään voimiansa, ja niin pian kuin he näkivät,
ett'eivät voineet kestää vihollistensa hyökkäystä, niin heidän
johtajansa huusivat omituisen räikeästi, heidän rivinsä hajosivat, ja
he syöksyivät erilleen jokaiseen ilman suuntaan höyhenläjän lailla,
johon tuuliaispää on tarttunut.
Agapito piti erämaan poikien hajaantumisen hurjana pakona, hengähti
syvään ja kiitollisena ja kääntyi mennäksensä taistelukentälle
lohduttamaan haavoitettuja uskonveljiänsä. Mutta hänellä oli itse
linnoituksessa oleva tilaisuus tehdä hurskasta velvollisuuttaan,
sillä hänen edessänsä seisoi paimentyttö, jonka hän jo tullessansa
oli huomannut, ja joka sanoi kainostellen, mutta kumminkin nopeasti
ja selvään: "Herra piispa, Hermaan isä, sairas Stephano, jolle minä
olen vettä tuonut, käski pyytämään sinua tulemaan hänen luoksensa,
sillä hänen haavansa on auennut ja hän luulee kuoleman olevan
lähellä".
Agapito noudatti nopein askelin tätä kutsumusta ja tervehti sairasta,
jonka haavat Paavali ja Sailainen Orion jo olivat sitoneet,
semmoisella tuttavuudella, jota hän ei ensinkään osoittanut muille
katumuksentekijöille.
Hän tunsi jo aikoja sitten Stephanon entisen nimen ja hänen entiset
elämänvaiheensa, ja hänen toimestansa oli Hermaan täytynyt yhtyä
Aleksandriaan lähetettyjen airuiden joukkoon, sillä Agapito oli sitä
mieltä, ett'ei kukaan saanut paeta elämän taistelua, ennenkuin hän
oli itse ottanut siihen osaa.
Stephano ojensi hänelle kätensä, piispa istui hänen viereensä ja
viittasi hänen ympärillään seisovia jättämään heidät yksikseen ja
kuunteli tarkoin sairaan hiljaisia sanoja.
Kun tämä vaikeni, niin Agapito sanoi:
"Minä ylistän sinun kanssasi Herraa, että Hän antoi sinun vaimosi
löytää ne tiet, jotka käyvät Hänen tykönsä, ja sinun pojastasi on
tuleva kelpo sotamies, niinkuin sinä itsekin olet ollut. Sinun
maallinen talosi on toimitettu, mutta kuinka sinä olet valmistettu
toiseen, ijankaikkiseen elämään?"
"Minä olen kahdeksanatoista vuotena tehnyt katumusta, rukoillut ja
kärsinyt paljon", sairas vastasi. "Maailma on jäänyt kauas taakseni
ja minä toivon vaeltavani sillä tiellä, joka taivaasen viepi".
"Sitä toivon minäkin sinulle ja sinun sielullesi", piispa sanoi.
"Suuret kärsimiset olivat määrätyt sinun osaksesi maailmassa.
Oletkos koettanut antaa niille anteeksi, jotka ovat tuottaneet
sinulle katkerimmat kärsimisesi, ja saatatko rukoilla: 'Anna meille
meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän
velvollistemme?' Muistatkos tätä lausetta: 'Sillä jos te anteeksi
annatte ihmisille heidän rikoksensa, niin myös teidän taivaallinen
Isänne antaa teille anteeksi?'"
"Glyceralle en ole ainoastaan anteeksi antanut", sairas vastasi,
"vaan ottanut hänet jälleen sydämeni rakastetuksikin; mutta sille
miehelle, joka hänet häpeällisesti viekoitteli, sille kurjalle,
joka, vaikka olinkin hänelle tehnyt tuhansia hyviä töitä, on minut
pettänyt, ryöstänyt ja häpäissyt, hänellekin toivon..."
"Anna hänellekin anteeksi", Agapito huusi, "jotta sinulle anteeksi
annettaisiin".
"Minä olen kahdeksanatoista vuonna koettanut siunata tätä
vihollistani", Stephano vastasi, "ja tahdon koettaa sitä vastakin
edes..."
Tähän asti piispa oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaasen;
mutta tällöin häntä huudettiin usealta taholta, ja Gelasio, joka
muiden erakoiden kanssa seisoi vuoren rinteellä, huusi hänelle:
"Pelasta meidät, isä, pakanat kiipeävät tuolta toiselta puolen tänne
kalliolle".
Agapito kääntyi selin Stephanoon ja huusi hänelle vielä kerran,
viittauksilla siunaten häntä: "Anna anteeksi, niin saat periä
taivaan!"
Kentällä makasi paljo haavoitettuja ja kuolleita, ja Pharanilaiset
peräytyivät jälleen Oikotien solaan, sillä Blemmyiläiset eivät
olleetkaan paenneet, vaan olivat ainoastaan hajaantuneet ja
kiivenneet tasankoa ympäröiville vuorille, josta nuolilla ampuivat
vihollisiaan.
"Missä Roomalaiset ovat?" Agapito kysyi kiivaasti Sailaiselta
Orionilta.
"He vetäytyivät tuonne rotkoon, jonka kautta tie kulkee tänne", hän
vastasi. "Mutta katsos nyt näitä pakanoita! Herra olkoon meille
armollinen! He kiipeävät vuoren kuvetta ylös, niinkuin tikat pitkin
puunrunkoja".
"Kivihin käsiksi!" Agapito huusi säihkyvin silmin vieressänsä
seisoville katumuksentekijöille. "Kuinka käypi tuolla toisella puolen
muuria? Kuuletteko? Niin! Se oli roomalainen sotatorvi. Urhoutta,
veljet, keisarin sotamiehet suojelevat linnoituksen heikompaa
puolta. Mutta entäs täällä! Näettekö tuolla vuoren halkeamassa
alastomia olentoja? Tänne kiven lohkareita! Ponnista hartioillasi
voimakkaasti sitä vastaan, Orion! Tempaise vielä kerta, Salatiel! Nyt
se irtaantui, tuolla se vierii alas! Kunhan ei se vaan jäisi tuohon
rakoon riippumaan! Ei! Jumalan kiitos, sen vauhti kasvaa. Kas, se oli
hyppäys! Ja nyt! Kuusi Herran vihollista yhdellä iskulla kuoletettu".
"Tuolla toisella puolen näen vielä kolme", Orion huusi. "Tule tänne,
Damiano, auttamaan minua!"
Hän, jota huudettiin, ja monta muuta hänen kanssansa syöksyi esiin,
ja ensimmäinen menestynyt yritys rohkaisi niin pian ja ihmeellisesti
katumuksentekijöiden mieltä, että piispan kävi vaikeaksi hillitä
heidän intoansa ja saada heitä säästäväisesti pitelemään kalliita
ampumavarojansa.
Sillä aikaa kuin Agapiton johdolla kivi kiven perästä vieritettiin
ryhmyistä vuorenrinnettä kiipeävien Blemmyiläisten päälle, sillä
aikaa Paavali istui sairaan vieressä katsellen maahan.
"Etkö sinä auta heitä?" Stephano kysyi.
"Agapito on oikeassa", Aleksandrialainen vastasi. "Minulla on paljo
katumista, ja taistelu tuottaa huvia. Ja minä tunnen, kuinka suurta
se tuottaa, siitä tuskasta, jonka paikallani oleminen minussa
vaikuttaa. Sinua piispa on ystävällisesti siunannut".
"Minä olen lähellä päämäärääni", Stephano sanoi huoaten, "ja hän
lupaa minulle taivaan, jos sydämestäni annan anteeksi _hänellekin_,
joka varasti minun vaimoni. Se olkoon hänelle anteeksi annettu,
kaikki olkoon hänelle anteeksi annettu, ja kaikki hänen yrityksensä
menestykööt, älköötkä rauetko tyhjiin! Koetappas vain, kuinka
sydämeni sykkii; vielä kerran se ponnistaa voimiansa, ennenkuin
se kokonaan lakkaa tykyttämästä. Kun kuolen, niin toimita Hermaan
suhteen kaikki, mitä minä olen sinulle sanonut, ja siunaa häntä
tuhannen tuhansin kerroin minun ja hänen äitinsä nimessä. Älä sano
hänelle milloinkaan, että hänen äitinsä heikkouden hetkenä seurasi
tuota konnaa, tuota miestä, tuota onnetonta tarkoitan, jolle minä
annan kaiken anteeksi Anna Hermaalle tämä sormus, ja sen sekä kirjeen
avulla, jonka löydät luolastani vuoteeni ruohojen alta, otetaan hän
vastaan setänsä luona ja saa paikan sotajoukossa, johon hänellä on
oikeus, sillä minun veljeni on keisarin suosiossa. Kuuleppas, kuinka
Agapito rohkaisee meikäläisiä. He taistelevat siellä urhoollisesti!
Sehän oli roomalaisen sotatorven ääni. Ota vaari, nyt manippeli
asettuu linnoitukseen, ja he ampuvat täältä pakanoita. Jos he
tulevat, niin vie minut torniin. Minä olen heikko ja tahtoisin
vielä kerran koota ajatuksiani ja rukoilla, että voisin antaa sille
miehelle anteeksi sydämestäni, enkä ainoastaan huulillani".
"Katso, tuolla alhaalla Roomalaiset tulevat!" Paavali keskeytti
sairasta.
Sitten hän huusi sinne: "Tulkaa täältä ylös, täältä! Enemmän
vasemmalla portaat ovat!"
"Täällä ollaan", vastasi räikeä ääni.
"Jääkää te, miehet, seisomaan tähän ulkonevaan osaan ja pitäkää
linnoitusta silmällä. Jos vaara uhkaa, niin kutsukaa minua
torventoitotuksella. Minä kiipeän ylös, sillä tornin huipulta voi
nähdä, minne ne koirat ovat joutuneet".
Näitä sanoja lausuttaessa Stephano oli kuunnellen katsellut alaspäin.
Kun sitten muutamia minuutteja jäljemmin Gallialainen kiipesi
muurille ja huusi linnoitukseen: "Onko siellä ketään, joka ojentaisi
minulle kätensä?" niin sairas kääntyi Paavaliin ja sanoi: "Nosta ja
tue minua pian!"
Stephano nousi pystyyn niin keveästi, että se ihmetytti
Aleksandrialaista, kumartui muurin yli centurionia kohti, joka
oli päässyt muurin vastaiselle puolelle, katsoi suurimmalla
mielenkiihkeydellä häntä kasvoihin, värähti kauhistuksesta ja
ojensi hänelle tueksi laihan kätensä, pannen viimeisetkin voimansa
liikkeelle.
"Serviano!" huusi centurio, jota tämä kohtaus tämmöisessä paikassa
kovin kauhistutti ja joka tuijottaen milloin vanhukseen, milloin
Paavaliin yritti suurella vaivalla jälleen päästä suunnillensa.
Ei kukaan heistä voinut lausua sanaakaan; mutta Stephanon silmät
olivat luodut Gallialaisen kasvonjuonteihin, ja jota kauvemmin
hän häntä katseli, sitä syvemmälle hänen poskensa vaipuivat ja
sitä enemmän hänen huulensa vaalenivat. Samalla hän piti yhä vielä
kättänsä kurotettuna Gallialaista kohti, kenties anteeksi antamisensa
merkiksi.
Niin kului pitkällinen minuutti.
Silloin Phoebicio muisti kiipeevänsä muurille keisarin palveluksessa,
polki jalkaa itsehensä suuttuneena ja tarttui kiivaasti ukon käteen.
Mutta tuskin tämä tunsi Gallialaisen sormien koskettavan kättänsä,
niin hän säpsähti ikäänkuin ukonnuolen iskemänä ja syöksyi käheästi
huutaen muurin syrjällä riippuvan verivihollisensa päälle.
Paavali katseli kauhistuneena hirveitä tapahtumia ja huusi kovaa,
innokkaasti sekä vaativasti:
"Päästä hänet irti, anna hänelle anteeksi, jotta taivas antaisi
sinulle anteeksi".
"Mitä taivaasta, mitä anteeksi-antamisesta!" vanhus kirkaisi.
"Kirottu olkoon hän!"
Ennenkuin Aleksandrialainen ehti estää, myötivät irtanaiset kivet,
joiden päällä nämät viholliset huohottaen ottelivat, ja molemmat
syöksyivät vierivien kivien kanssa alas syvyyteen.
Paavali huokasi sydämensä pohjasta ja jupisi, kuumien kyynelten
vieriessä hänen poskilleen:
"Hänkin taisteli, ja hänkin turhaan kilvoitteli".