Paavali istui luolan edessä, joka oli suonut suojaa Sironalle ja
Polykarpolle, ja katseli tulisoihtuja, joiden valo näytti vähenevän
vähenemistänsä, kun niiden kantajat kulkivat alaspäin. Ne valaisivat
haavoitetun kuvanveistäjän tietä, kun häntä kannettiin kosteikkoon
hänen äitinsä kantotuolissa, hänen isänsä ja Marthana sisarensa
seuratessa.
"Tunnin kuluttua", erakko ajatteli, "äiti saa jälleen poikansa,
viikon kuluttua Polykarpo nousee vuoteeltaan, vuoden perästä
muistuttaa hänelle eileistä päivää vain arpi ja ehkäpä suudelma,
jonka hän painaa Galliattaren punaisille huulille.
"Minun on vaikeampi sitä unhottaa. Tikapuut, joita vuosikausia olen
tehnyt, joita myöten mielin kiivetä taivaasen ja jotka minusta
näyttivät niin korkeilta ja lujilta, tuossa ne nyt ovat pilin
palasina, ja se käsi, joka löi ne palasiksi, oli oman heikkouteni
käsi. Minusta melkein näyttää tällä minun heikkoudellani olevan
suuremman vallan, kuin sillä, mitä sanotaan sisälliseksi voimaksi,
sillä sen, mitä tuo jälkimmäinen on vuosikausina rakennellut,
sen edellinen hävittää minuutissa. Ainoastaan heikkoudessa olen
jättiläinen".
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan Paavali värähti, sillä hänen
oli kylmä. Varhain sinä aamuna, jona hän oli ottanut Hermaan syyn
päähänsä, hän oli luvannut luopua lammasnahastansa, ja paljon sai
siitä kärsiä hänen lämpimään verhoon tottunut ruumiinsa, jossa veri
viime päivien ponnistusten, yönvalvomisien ja liikutusten takia
kuumeisen nopeana ja polttavana virtasi. Kylmästä väristen hän kietoi
takkisiekalettaan paremmin ympärilleen ja mumisi itsekseen: "Onpa
mieleni semmoinen, kuin sydäntalvella kerityn lampaan. Nyt taas
polttaa päätäni, aivan kuin olisin leipuri, jonka on leipiä uunista
ottaminen. Lapsikin voisi kaataa minut maahan, ja silmäni painuvat
umpeen. Ei ole minulla edes kykyä koota ajatuksiani rukoillakseni,
mikä minulle kuitenkin niin suuresti olisi tarpeen. Päämääräni on
varmaan oikea, mutta niin pian kuin luulen sitä läheneväni, niin
heikkouteni sen poistaa näkyvistäni, niinkuin tuuli viepi pois oksan
hedelmineen, joita Tantalus janoissaan tavoittelee. Maailmasta olen
paennut tänne vuorille, ja maailma on tullut perässäni ja kietonut
paulansa jalkoihini. Minun on etsiminen vielä autiompi erämaa, jossa
olen yksinäni, aivan yksinäni Jumalani ja itseni kanssa. Siellä ehkä
löydän sen tien, jota etsin, jos ei vaan työtäni turmele taaskin se
seikka, että minua seuraa se, jota nimitän Minäksi, ja jossa koko
maailma pienennysmuodossa kaikkine liikuntoineen leventeleksen. Joka
itsensä ottaa mukaansa erämaahan, hän ei ole kuitenkaan yksin".
Paavali huoahti syvään ja ajatteli edelleen:
"Kuinka ylpeä olinkaan, kun olin Hermaan puolesta maistanut
Gallialaisen ruoskaa! Silloin minun kävi kuin päihtyneen, joka putoo
portailta alas astin astimelta. Stephano raukkakin syöksyi alas,
ja hän oli kuitenkin jo niin lähellä päämäärää. Hänellä ei ollut
voimaa antaa anteeksi, mutta senaattori, joka minulle juuri-ikään
antoi anteeksi ja jonka syytöntä poikaa minä olin pahasti lyönyt,
ojensi erotessamme minulle sovinnollisesti kätensä. Minä näin sen
hänen päältänsäkin, että hän oli minulle antanut anteeksi kaikesta
sydämestänsä. Ja tämä Pietari on keskellä elämää ja hänellä on
varhaisesta aamusta myöhään iltaan tekemistä pelkkien maallisten
asioiden kanssa".
Kotvasen aikaa hän katseli miettien eteensä päin, sitten hän jatkoi
itsekseen puhumistansa: "Kuinka olikaan kertomus, jonka vanha
Serapion kertoi? Thebaiissa asui muudan parannuksentekijä, joka
mielestään eli hyvin jumalisesti ja voitti kaikki toverinsa ankarassa
hurskauden harjoituksessa. Silloin hän kerran näki unta, että
Aleksandriassa muka oli eräs vielä häntäkin täydellisempi: Phabis oli
hänen nimensä, hän oli suutari ja asui valkean kadun varrella Kiboto
sataman ääressä. Heti erakko vaelsi pääkaupunkiin ja löysi suutarin,
ja kun hän innokkaasti kysyi häneltä: 'Kuinka sinä palvelet Herraa?
Minkälaista elämää sinä elät?' niin tämä vastasi kummastellen:
'Minäkö? no Vapahtajani kautta! Minä teen työtä varhaisesta aamusta
myöhään iltaan, pidän huolta omistani ja rukoilen aamuin illoin
muutaman sanan koko kaupungin puolesta!' Pietari, luullakseni, on
sellainen Phabis; mutta kulkeehan Jumalan luokse monta tietä, ja me
ja minä..."
Taaskin kylmä hyristys keskeytti hänen ajattelemisensa, ja aamun
lähetessä kylmä kävi niin tuntuvaksi, että hän koetti sytyttää tulta.
Kun hän vaivaloisesti puhalteli hiiliä, niin Hermas astui hänen
luokseen.
Hän oli saanut tietää Polykarpon seuraajilta, mistä hän saattoi
löytää Paavalin, ja kun hän seisoi vastapäätä ystäväänsä, niin hän
tarttui hänen käteensä, silitteli hänen karkeata tukkaansa ja kiitti
häntä sydämellisesti ja syvästi liikutettuna siitä uhrista, jonka hän
oli uhrannut, ottaessaan kärsiäkseen hänen rikoksensa häpeällisen
rankaistuksen.
Paavali esti lyhyesti kaiken säälimisen ja kiitoksen ja puheli hänen
kanssaan hänen isästänsä ja tulevaisuudestaan, kunnes päivä valkeni,
ja nuorukainen rupesi tekemään lähtöä kosteikkoon, osoittamaan
vainajalle viimeistä kunniaa.
Kun hän pyysi Paavalia tulemaan kanssaan, niin tämä vastasi: "En, en,
en nyt, en nyt; sillä jos nyt yhtyisin ihmisiin, niin remahtaisin
rikki kuin perstaantunut nahkaleili, joka on täynnä käypää viiniä.
Päässäni kuhisee mehiläisparvi ja rinnastani on tullut muurahaiskeko.
Mene nyt ja jätä minut yksikseni".
Hautaamisen jälkeen Hermas jätti Agapiton, Pietarin ja Dorothean
ystävällisesti hyvästi ja palasi Aleksandrialaisen luo, ja tämän kera
hän meni siihen luolaan, jossa vainaja niin kauvan oli hänen kanssaan
asunut.
Paavali antoi täällä hänelle hänen isänsä kirjeen, joka oli tuleva
Hermaan sedälle, ja puhutteli häntä rakkaammasti, kuin milloinkaan
ennen.
Yöksi he panivat vuoteelle maata, vaan ei kumpikaan heistä saanut
lepoa eikä unta.
Aika ajoin Paavali jupisi hiljaa, mutta sangen tuskallisesti:
"Turhaan, kaikki turhaan", ja vihdoin: "Minä etsin etsimistäni, mutta
kuka osoittaa minulle tien?"
Päivän sarastaessa molemmat nousivat.
Hermas meni vielä kerran lähteelle, laski sen partaalle polvillensa
ja ajatteli, hyvästi jättäessään, isäänsä ja huimaa Mirjamia.
Monenmoisia muistoja nousi hänen sieluhunsa, ja niin suuri on
rakkauden kirkastava voima, että tuon ruskean paimentyttö raukan kuva
näytti hänestä tuhatta kertaa kauniimmalta, kuin sen ihanan vaimon,
joka oli ihastuksella täyttänyt suuren taiteilijan sielun.
Vähää jälkeen auringon nousun Paavali vei hänet kalastajakylään ja
isänsä talon kauppaystävän Juutalaisen luo, annatti hänelle runsaasti
rahaa ja saattoi häntä sysilaivalle, joka veisi hänet Klysmaan.
Hyvästijättö tuntui hänestä sangen vaikealta, ja kun Hermas näki
hänen silmänsä olevan täynnä kyyneliä ja tunsi hänen kätensä
vapisevan, niin hän sanoi: "Älä minun tähteni murehdi, Paavali; me
näemme vielä toisemme, ja minä olen muistava sinua ja isääni".
"Ja äitiäsi", toinen lisäsi. "Minä olen sinua tosin kaipaava, mutta
huolta minä juuri etsinkin. Oi, onnellinen on se, jonka onnistuisi
tehdä koko maailman kärsimiset omiksensa, ja jonka sielua jokaisessa
hengenvedossa tuska tuimelisi, oi kuinka hän ikävöitsisi vapahtajan
kutsuvaa viittausta!"
Hermas halasi häntä itkien, ja kun erakon polttavat huulet koskivat
hänen otsaansa, niin hän peljästyi.
Vihdoin merimiehet irroittivat köydet rannasta. Silloin Paavali
kääntyi vielä kerran nuorukaiseen ja sanoi: "Sinä käyt nyt omaa
tietäsi. Älä unohda tätä pyhää vuorta, ja kuule vielä tämä:
kaikista synnistä ovat nämät kolme suurimmat: epäjumalain palvelus,
lähimmäisen vaimon himoitseminen ja käden nostaminen murhantekoon.
Kavahda itseäsi näistä! Ja kaikista avuista vähimmin huomattavat,
mutta kuitenkin parhaat ovat nämät kaksi: totuus ja nöyryys;
harjoita niitä. Kaikkein parhaat lohduttajat ovat nämät kaksi: tieto
siitä, että tahtoo tehdä sitä, mikä oikea on, vaikka inhimillisestä
heikkoudesta usein hairahtaa ja kompastuukin, sekä rukous".
Vielä hän kerran syleili matkaan lähtevää, sitten hän lähti rannan
hietikon yli vuorta kohden, taaksensa katsomatta.
Hermas seurasi häntä kauvan silmin, ja sangen surullisena, sillä
hänen voimakas ystävänsä horjui kuin päihtynyt ja painoi usein
kätensä otsaansa, joka ei mahtanut olla vähemmän kuuma, kuin hänen
huulensakaan.
Nuori sotilas ei milloinkaan enää nähnyt vuorta eikä Paavalia,
mutta itse saavutettuansa sotajoukossa mainetta ja kunniaa hän näki
Pietarin pojan, Polykarpon, jonka keisari suurella kunnialla oli
kutsunut Byzantioon, ja jonka huoneessa Galliatar, Sirona, hallitsi
lemmekkäänä puolisona ja äitinä.
Jätettyänsä Hermaan hyvästi Paavali oli kadonnut. Kauvan häntä
turhaan hakivat toiset erakot ja piispa Agapito, joka Pietarilta
oli kuullut, että Aleksandrialaista oli syyttömästi rankaistu ja
suljettu seurakunnasta, ja joka hänelle omin suin tahtoi julistaa
anteeksi-annon ja antaa lohdutusta. Vasta kymmenen päivän kuluttua
Sailainen Orion löysi hänet eräästä kaukaisesta luolasta.
Kuolon enkeli oli muutamia hetkiä ennemmin kutsunut hänet, juuri
hänen rukoillessaan, sillä hän oli tuskin vielä kylmennyt. Hän oli
vielä polvillaan ja nojasi otsallaan kallionseinää vastaan, laihat
kätensä hän oli puristanut kokoon ja niihin kätkenyt Magdalenan
sormuksen.
Kun hänen uskonkumppaninsa olivat nostaneet hänet paarille,
niin hänen jalot, ystävälliset kasvonsa hymyilivät puhtaina ja
kirkastettuina.
Ihmeen nopeasti levisi sanoma hänen kuolemastaan kosteikkoon
ja kalastajakylään, ylt'ympäri kaikkiin erakkoluoliin, jopa
amalekilaisten paimentenkin majoihin.
Äärettömän laaja oli kulkue, joka saattoi häntä viimeiseen
leposijaan, ja kaikkein ensimmäisenä astui Agapito piispa vanhimpien
ja diakonien kanssa, ja näiden jäljissä Pietari vaimonsa ja
omaistensa kanssa, joiden joukkoon Sironakin kuului.
Polykarpo, joka jo oli taudistaan paranemassa, laski ikäänkuin
sovintolahjaksi palmun-oksan hänen haudalleen; ja tälle haudalle ne
monet, joiden hätää hän salaisesti oli lievittänyt, sekä pian kaikki
katumuksentekijät läheltä ja kaukaa tekivät toivioretkiä.
Pietari pystytti hänen haudalleen muistokiven, ja siihen Polykarpo
hakkasi ne sanat, jotka Paavali ennen kuolemaansa oli vapisevin käsin
kirjoittanut hiilellä luolansa seinään:
"_Rukoilkaa minun kurjan puolestani; minä olin ihminen_".