Kaksi tietä kulki kosteikosta vuoren yli meren rantaan. Molemmat
kävivät syviä kivisiä rotkoja myöten, joista toista sanottiin
Oikotien solaksi sen vuoksi, että matkustaja sen kautta pikemmin
pääsi matkansa perille, kuin toista parempaa tietä, joka kulki
toisessa vuoren solassa ja joka sopi kuormajuhtien kuljettavaksi.
Oikotien sola päättyy puoliväliin vuoren korkeutta tasaisella
vuorilakealla, jota länsipuolella rajoittaa jyrkkärinteiset kalliot.
Mainitulle aholle oli nelistahkoisista punaisista kivistä rakennettu
torni, jonne erakot tavallisesti vetäytyivät vihollisten hyökkäyksiä
pakoon.
Tämän linnoituksen, niin parannuksentekijät kerskaten nimittivät
tornia, asema oli taitavasti valittu, sillä sen huipusta
saattoi nähdä sekä Oikotien solaa kosteikkoon saakka, että myös
raakkueläimillä peitetyn erämaan suikaleen, joka oli läntisen rinteen
puolella, pyhän vuoren ja meren rannan välillä, meren sinivihreät
aallot ja kaukana, Afrikan rannalla olevan vuorijonon.
Kaikki, mikä läheni tornia, olipa se sitten likempää tahi kauempaa,
saatettiin sieltä huomata, ja tielle päin oleva kallionrinne, jolla
torni yleni, oli niin jyrkkä ja sileä, että pääsy sen huipulle
erämaan asukkaistakin näytti mahdottomalta, vaikka he muuten paljain
jaloin ja jäntevin käsin kiipesivät vuorille, joita vuorikauriin ja
shakalin täytyi kiertää.
Helpommin pääsi paikalle vuoren toiselta kyljeltä, ja tätäkin puolta
suojellakseen he olivat sinne rakentaneet sangen lujan muurin. Tämä
ympäröitsi sitä tasankoa, jolla linna oli, hevosen kengän muotoisena,
jonka hokit päättyivät Oikotien solan rinteesen.
Niin sieventelemättömästi ja koristelemattomasti rakennus
oli kyhäelty, että se enemmän näytti luonnon muodostamalta,
kuin ihmiskäden tekemältä. Vielä enemmän kesken-eräiseltä ja
kömpelötekoiselta se näytti sen kautta, että tällä muurin
muotoa tavoittelevalla kiviläjällä oli joukko suuria ja pieniä
graniittipaasia ja kivenliuskoja, joita erakot olivat koonneet sinne,
vierittääksensä ja lingotaksensa niitä hyökkäävien rosvojen päälle.
Olipa kallioon, muurin ympäröimän lakeuden sisäpuolelle, hakattu
vesisäiliökin, joka aina huolellisesti vedellä täytettiin.
Moiset varokeinot olivat tarpeen, sillä erakkoja uhkasi vaara
kahdelta puolelta.
Ensiksikin ismaelilaisten saracenilaislaumojen puolelta,
joiden nopeat ryövärijoukot ryntäsivät vuorelle ja kosteikkoon
idästäpäin, tehden hyökkäyksiä ja ryöstäen ja taas paeten, sekä
toiseksi Blemmyiläisten puolelta, jotka asuivat Egyptin ja Nubian
maanviljelykselle sopivain seutujen rajalla olevassa erämaassa
ja erittäin Punaisen meren ja Niililaakson välisellä alastomalla
vuorella.
Keveillä ruuhillaan he kuljeskelivat meren poikki ja levisivät
sitten heinäsirkkain tavalla vuorelle. Ne vähäpätöiset varat ja
hätätarpeeksi säästetyt rahat, joita turvattomat erakot pitivät
kätkettyinä luolissansa, olivat tuon tuostakin saaneet Blemmyiläiset
sinne houkutelluiksi, vaikka Pharan'issa kyllä oli roomalainen
linnue, joka kuitenkin tavallisesti sitten vasta ilmaantui
ryöstöpaikoille, kun vihollinen niukkoine saaliineen jo aikoja oli
mennyt tipotiehensä.
Muutamia kuukausia tätä ennen oli tapahtunut se hyökkäys, jossa
nuolenkärki haavoitti vanhan Stephanon, ja kaikin puolin oli syytä
toivoa, ett'eivät nämät raa'at rosvot pian palaisi, sillä kosteikon
roomalaisen manippelin johtaja, Phoebicio, oli toimellinen ja valpas
sotapalveluksessaan, ja vaikk'ei hänen kokonaan onnistunut suojella
erakkoja vaarasta, niin hän oli kumminkin ajanut Blemmyiläisiä takaa,
jotka hänen lähestyessänsä olivat lähteneet pakoon, ja estänyt heitä
pääsemästä varalla oleviin veneisinsä.
Vähän matkan päässä rannasta, meren ja vuoren välisellä erämaan
suikaleella, syntyi tappelu raakalaisten ja Roomalaisten välillä,
joka päättyi siten, että edelliset perinpohjin hävisivät, ja oli
syytä toivoa, että tällaiset kokemukset olisivat erämaan pojille
varoitukseksi. Mutta jos heitä tätä ennen helposti hillittävä
ahneuden himo oli saattanut retkeilemään meren poikki, niin tällä
kertaa sitä vastoin kaikista velvollisuuksista pyhin: velvollisuus
kostaa isien ja veljien runsain määrin vuodatettua verta, pakoitti
heitä ryhtymään uuteen hyökkäykseen panemalla kaikki voimansa
liikkeelle.
Sen ohessa he koettivat menetellä mitä suurimmalla varovaisuudella ja
kokosivat nuoren miehistönsä salassa oleviin laaksoihin rantavuorien
pitkän jonon taakse.
Ensimmäisenä pimeänä yönä heidän oli määrä kulkea sen kaidan
merenpoukaman poikki, joka oli heidän ja Petraean niemimaan
välillä, ja kun edellisenä päivänä, auringon laskiessa, taivaalle
kohosi raskaita ukonpilviä, jotka rajusti valoivat tulta ja
vettä ja himmensivät loppukuun, niin he lykkäsivät veneensä ja
lauttansa vesille ja olisivat varmaan ehtineet rantaan, vuorelle ja
kosteikkoon, vuoren kukkulalle asetettujen vartiain huomaamatta,
jotka olivat vetäytyneet suojakaton alle raju-ilmaa pakoon, joll'ei
eräs mies olisi varoittanut erakkoja, ja tämä mies oli Hermas.
Totellen Paavalin käskyä nuorukainen oli ottanut mukaansa kolme
ystävänsä kultarahoista ja muutamia leipiä, ja varustautunut
nuolella ja joutsella, ja, isänsä luolan edustalta hiljaa
lausuttuaan nukkujalle jäähyväiset, lähtenyt Raithuun. Ilomielin,
tuntien voimansa ja miehuutensa ja ylpeänä siitä vaikeasta,
mutta sotamieheksi aikovalle sopivasta toimesta, joka oli hänen
tehtäväkseen uskottu, sekä iloisesti päättäen sen suorittaa, vaikka
henkensä alttiiksi panemalla, hän riensi eteenpäin kirkkaan kuutamon
valossa.
Missä tie polveili sinne tänne, tehdäksensä vuorelle nousun
mahdolliseksi noille karaistuille erämaan vaeltajille, siinä hän
poikkesi siitä ja kiipesi oikopäätä kukkulalta kukkulalle, ylös ja
alas. Tasaisella kentällä hän riensi eteenpäin ikäänkuin olisi ollut
vainoojia hänen kintereillänsä.
Auringon noustua hän nautti vähän einettä, sitten hän kiiruhti taas
eteenpäin, vaikka puolipäivän helteinen aika oli käsissä ja hänen
jalkansa vaipuivat löyhään hiekkaan, meren rannalla kulkiessaan.
Näin innokkaasti pyrkien matkansa perille ei hän ajatellut Sironaa
eikä kulunutta elämäänsä, vaan ainoastaan meren toisella puolella
olevaa vuorta ja Blemmyiläisiä, ja kuinka hän paraiten saattaisi
vakoilla heitä ja, saatuansa heidän aikeistaan tiedon, jälleen voisi
palata meren rannalle ja omaistensa luo.
Kun hän viimein väsymistään väsyi, ja puolipäivän paahde tuli yhä
rasittavammaksi, ja kun veri alkoi aina runsaammin tunkeutua hänen
sydämeensä ja sukkelammin tykyttää hänen ohimoissansa, niin hän
kokonaan lakkasi ajattelemasta, eikä häntä ajanut eteenpäin muu kuin
toivo ehtiä mitä pikaisimmin ensimmäisen päämääränsä perille.
Kolmannella hetkellä jälkeen puolen päivän hän näki kaukaa Raithun
palmut, ja virkistyneenä hän riensi niitä kohden.
Ennenkuin aurinko oli mennyt maillensa, hän oli ilmoittanut Paavalin
mainitsemille erakoille, että Aleksandrialainen epäsi heidän
kutsumuksensa ja aikoi pysyä edelleen pyhällä vuorella.
Sitten Hermas läksi valkamaan, sopiaksensa paikkakunnan kalastajien
kanssa veneestä, jota hän tarvitsi.
Sill'aikaa kun hän keskusteli erään vanhan amalekilaisen merimiehen
kanssa, joka mustasilmäisen poikansa kera laitteli verkkojansa,
läheni kaksi ratsastajaa lähenemistään lahtea, jossa suurehko
kuormalaiva oli pienempien alusten keskellä ankkurissa.
Kalastaja osoitti laivaa sanoen: "Se odottaa Petrasta tulevaa
karavaania. Tuo dromedaarin selässä istuja on keisarin suuri
sotaherra, Pharan'issa olevien Roomalaisten päällikkö".
Hermas näki silloin Phoebicion ensi kerran, ja kun tämä ratsasti
suoraa päätä häntä ja kalastajaa kohden, niin hän pelästyi.
Jos hän nyt olisi noudattanut ensimmäistä ajatustaan, niin hän olisi
heti kääntynyt takaisin ja lähtenyt pakoon; mutta hänen kirkas
silmänsä oli jo kohdannut centurionin väsyneen ja samalla väijyvän
katseen, ja häveten itseänsä hän jäi seisomaan, pani käsivarret
ristiin rinnallensa ja odotti ylpeänä ja jäykkänä Gallialaista, joka
seuralaisineen ratsasti suoraan häntä kohti.
Talib, joka ennen oli nähnyt nuorukaisen hänen isänsä vieressä, tunsi
hänet ja kysyi, joko hän oli kauvemman aikaa ollut täällä, vai nyt
hiljakkoinko hän oli tullut alas vuorelta.
Hermas vastasi hänelle totuudenmukaisesti ja huomasi silloin, ett'ei
centurioni häntä etsinyt.
Kokonaan rauhoittuneena ja vähän uteliaana hän aikoi katsella
centurionia, ja hymy heräsi hänen huulillensa, kun hän näki, että
laiha vanhus pitkällisestä ja nopeasta ratsastamisesta uupuneena
tuskin voi enää pysyä satulassa, ja kun hän sitä paitsi tuli
ajatelleeksi, että tämä viheliäinen ukko oli kukoistavan ja eloisan
Sironan puoliso.
Vähintäkään katumusta tuntematta siitä, että oli tunkeutunut tämän,
vastapäätänsä seisovan miehen, huoneesen, hän antautui mielellään
sen vallattomuuden valtaan, jonka Phoebicion näkeminen hänessä
oli herättänyt, ja kun tämä kysyi, oliko hän matkallansa tavannut
valkeahiuksista vaimoa, jolla oli ontuva vinttikoira muassa, niin hän
vastasi vaivoin pidättäen nauruaan:
"Olen kyllä! Semmoisen vaimon näin ja hänen vinttikoiransakin, mutta
eipä se luullakseni ontunut".
"Missä sinä kohtasit hänet?" Phoebicio kiivaasti kysyi. Hermas
punehtui, sillä nyt hän oli pakoitettu valehtelemaan, ja olihan
mahdollista, että hän väärällä ilmoituksella saattoi vahingoittaa
Sironaa. Sentähden hän ei heti antanut mitään varmaa vastausta, vaan
kysäsi: "Onko vaimo tehnyt jonkin rikoksen, kun te ajatte häntä
takaa?"
"Kauhean rikoksen", Talib vastasi; "Hän on tämän herran vaimo ja
on..."
"Mitä hän on rikkonut, se koskee vain minua", Phoebicio jyrkästi
keskeytti seuralaistansa. "Minä toivon, että tämä poika on tarkemmin
nähnyt, kuin sinä, joka Sironana pidit parkuvan ailalaisen lesken,
joka kantoi lasta sylissään, ja juoksi karavaanin perässä. -- Mikä on
nimesi, nuori mies?"
"Hermas", hän vastasi; "ja kuka sinä sitten olet?"
Gallialainen oli juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, mutta
malttoihen kumminkin ja sanoi: "Minä olen keisarin centurioni ja
kysyn sinulta, minkä näköinen oli tapaamasi vaimo, ja missä hänet
kohtasit?"
Sotilaan vihaisesta katseesta ja hänen oppaansa sanoista Hermas
älysi, ett'ei paenneella Sironalla ollut mitään hyvää odotettavana,
jos hän saataisiin kiinni, ja koska hän ei suinkaan tahtonut
auttaa hänen vainoojiansa, niin hän vastasi pikaisesti, laskien
vallattomuutensa valloilleen: "Enhän kumminkaan liene tavannut häntä,
jota te etsitte; sillä hän, jonka minä näin, ei millään muotoa
saata olla tämän miehen vaimo, sillä hän saattaisi hyvin olla tämän
lapsenlapsikin. Hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja rusottavat
kasvot, ja koiraa, joka häntä seurasi, hän nimitti Jambeksi".
"Missä tapasit hänet?" centurioni huusi.
"Kalastajain kylässä, vuoren juurella", Hermas vastasi. "Hän
astui ruuheen, ja poispäin hänen matkansa kulki". "Pohjoiseenko?"
Gallialainen tutkaisi. "Niin luulen", Hermas vastasi, "mutta en tiedä
sitä, sillä minulla oli kiire, enkä saattanut lähemmin tarkastaa
häntä".
"Koettakaamme siis vangita hänet Klysmassa", Phoehicio huusi
Amalekilaiselle. "Olisipa tässä kirotussa erämaassa vaan hevosia!"
"Neljä päivänmatkaa", Talib vastasi arvelevaisesti, "eikä toisella
puolen Elim'iä ole vettä saatavana ennenkuin vasta Moseksen kaivolla.
Jospa vaan saisimme hyviä dromedaareja..."
"Ja vaikka vaan saisittekin", Hermas puuttui puheesen, "niin ei
sinun, centurioni hyvä, pitäisi edetä kauaksi kosteikosta, sillä
tuolla toisella puolen kuuluvat Blemmyiläiset kokoontuvan, ja minä
lähden itse sinne vakoilemaan, niin pian kuin pimenee".
Synkistyneenä Phoebicio loi silmänsä maahan. Hänellekin oli
sanoma saapunut siitä, että erämaan pojat varustautuivat uuteen
hyökkäykseen, ja ärtyneellä, mutta päättävällä äänellä hän huusi
Amalekilaiselle, kääntyen selin Hermaaseen:
"Sinä saat ratsastaa yksinäsi Klysmaan ja koettaa vangita häntä; minä
en tahdo enkä saata laiminlyödä virkaani viheliäisen vaimon vuoksi".
Hermas katseli poistujia ja nauroi iloisesti nähdessään heidän
katoavan erääsen majataloon.
Ennen merelle lähtöänsä hän pani maata nuotalle kalastusveneesen,
jonka hän ukolta oli vuokrannut Alexandrialaisen antamalla
kultarahalla, ja vahvisti ruumistansa pitkällä ja sikeällä unella.
Kuun noustessa hän herätettiin käskynsä mukaan, ja hän auttoi poikaa,
joka seurasi häntä ja osasi hoitaa purjeita ja peräsintä, lykkäämään
hiekassa olevaa venettä vesille.
Piakkoin hän kiiti, vienon tuulen ajamana, veden kimmeltävällä
kierällä, ja hän oli niin raittiilla ja iloisella mielellä, kuin
nuori kotka on, kun se lähtee pesästään ja ensi kerran levittää
voimakkaat siipensä lentoon.
Hän olisi tahtonut huutaa ilosta tuntiessaan hänelle aivan
uutta riemullista vapautta, ja poika, joka piti perää, pudisti
kummastuneena päätänsä, kun hän näki Hermaan, tosin kyllä
tottumattomasti, mutta ravakkailla vedoilla soutavan hänen haltuunsa
jätetyillä airoilla.
"Hyvä tuuli käy", hän huusi erakolle, kääntäessään purjetta
jalusnuoralla; "kyllä pääsemme eteenpäin sinun soutamattasikin.
Säästä sinä vaan voimiasi".
"Kyllä niitä on runsaasti, eikä siis tarvitsekaan niitä säästellä",
Hermas vastasi ja taivuttihen uudestaan voimakkaasti soutaaksensa.
Puolitiessä hän levähti, ja hänen ihastellessaan kuun kuvaa, joka
loisti veden kirkkaassa kuvastimessa, johtui hänen mieleensä Pietarin
pihatanner, jota sama hopeainen loiste valaisi, kun hän ikkunasta
nousi Sironan luo. Tuon ihanan valkokätisen naisen kuva ilmaantui
hänen sieluhunsa ja alakuloinen, ikävöivä tunne alkoi hiipiä hänen
mieleensä.
Hän huoahti vienosti kerran ja toisenkin, mutta kun hänen rintansa
kolmannen kerran tuskallisesti kohosi, niin hän muisti matkansa
tarkoituksen ja murretut kahleensa ja löi airon lappeella
vallattomasti veteen niin, että se pirskahti korkealle, ja
kasteli veneen ja hänet itsensä, pudotessaan alas kimaltelevana
timanttisateena. Hän alkoi jälleen liikuttaa airoja ajatellen, että
hänellä oli parempaakin tehtävää, kuin ajatella naista.
Hänen olikin helppo kokonaan unohtaa Sirona, sillä seuraavina päivinä
ei mikään sotilas-elämän tarjooma mielenliikutus jäänyt häneltä
kokematta.
Tuskin kahden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt Raithusta,
hän astui toisen maan-osan manterelle ja löydettyänsä piilopaikan
veneellensä, hän hiipi heti vuorelle, vakoillaksensa Blemmyiläisiä.
Jo ensimmäisenä päivänä hän joutui sattumalta siihen laaksoon, johon
he kokoontuivat, ja kolmantena hänen onnistui, sitten kun häntä oli
useita kertoja nähty ja vainottu, ottaa vangiksi ja viedä muassaan
eräs vihollisen soturi, joka oli lähetetty vakomaan.
Hän sitoi hänet lujasti ja sai kovilla uhkauksilla häneltä monta
tietoa.
Viholliset, jotka nyt olivat kokoontuneet ryöstöretkeä varten, olivat
monilukuiset, mutta Hermas uskalsi toivoa ennättävänsä heitä ennen,
sillä hänen vankinsa ilmaisi hänelle paikan, jonne he olivat vetäneet
veneensä maalle hiedan ja kivien alle kätköön.
Pimeän tultua erakko läheni veneellään paikkaa, josta kuljettiin
meren poikki, ja kun Blemmyiläiset pimeänä myrskyisenä yönä
lykkäsivät ensimmäisen veneensä vesille, niin Hermas purjehti
vihollisten edellä, nousi maalle suuren vaaran alaisena vuoren
läntisen rinteen juurella ja riensi Sinaille varoittamaan
tähystyspaikan pharanilaisia vartioita.
Ennen auringon nousua hän saapui vuoren huipulle, jonne oli
sangen vaikea kiivetä, herätti huolettomasti vartiapaikoiltaan
lähteneet tähystäjät, ja ennenkuin nämät vielä ennättivät nousta
vahtipaikoilleen kohottamaan lippuja ja lyömään vaskirumpua, hän jo
kiirehti jälleen alas laaksoon päin isänsä luolalle.
Hermaan lähdettyä, Mirjam oli alati kuljeskellut Stephanon luolan
ympäristöllä ja joka päivä aamuisin, puolipäivän aikana ja iltaisin
tuonut vanhukselle vettä; hän oli jatkanut tätä tointaan sittenkin,
kun uusi, ikävä ja äreä hoitaja oli tullut Paavalin sijaan. Hän eli
juurista ja siitä leivästä, jota sairas hänelle antoi, sekä makasi
yönsä syvässä ja kuivassa kallion kolossa, jonka hän jo aikoja sitten
oli tuntenut.
Ennen auringon nousua hän lähti vuoteeltaan täyttääksensä sairaan
kiviastian vedellä ja puhellaksensa Stephanon kanssa Hermaasta.
Hän oli aina nöyrä auttamaan vanhusta, koska hän niin monesti, kuin
hän tuli hänen luoksensa, sai kuulla hänen huultensa lausuvan hänen
poikansa nimeä, ja tämä oli aina iloissaan hänen tulostansa, koska
hän aina antoi hänelle tilaisuuden puhua Hermaasta.
Useiden viikkojen kuluessa vanhus oli niin tottunut antautumaan
hoideltavaksi, että hän piti paimentytön avuliaisuuden hyvänään,
ikäänkuin se olisi ollut aivan itsestänsä selvää; mutta tämä ei
koettanut milloinkaan selvittää itselleen, mistä syystä hän niin
mielellään palveli vanhusta. Stephano olisi haikeasti kaivannut
häntä, jos hän vaan olisi jäänyt tulematta, ja tytölle oli lähteellä
käynti ja vanhuksen kanssa keskusteleminen käynyt tarpeeksi, vieläpä
aivan välttämättömäksi pakoksi, sillä hän ei tietänyt vielä, elikö
Hermas, vai oliko Phoebicio surmannut hänet Mirjam'in kanteen
johdosta.
Kenties Paavali oli sepittänyt kaiken, mitä Stephano kertoi hänelle
poikansa vakoomisretkestä, säästääksensä potilasta ja vähitellen
totuttaaksensa häntä pitämään poikaansa kadotettuna; ja kuitenkin hän
aivan mielellään uskoi, että Hermas oli elossa, ja kun hän myöhään
illalla poistui luolan lähistöltä ja taas täytti sairaan astian,
ennenkuin aurinko vielä oli nähtävissä, niin hän teki sitä sen
vuoksi, että hän arveli tuon kadonneen, takaisin palatessaan, ennen
kaikkia muita käyvän isänsä luona.
Hän ei hetkeksikään saanut täydellistä lepoa, sillä jos putoava kivi,
läheneväin askelten ääni tahi jonkun eläimen huuto keskeytti erämaan
hiljaisuuden, niin hän meni piiloon ja kuunteli sitä tykyttävin
sydämin; mutta tätä hän ei tehnyt niin paljon siitä syystä, että
hän pelkäsi isäntäänsä Pietaria, jonka luota hän oli karannut, vaan
paljoa enemmän sen vuoksi, että hän odotti saavansa kuulla sen miehen
askelet, jonka hän oli antanut hänen vihollistensa käsiin, mutta jota
hän kuitenkin yöt päivät tuskallisesti ikävöitsi.
Aina lähteen viereen pysähtyessään hän kasteli kankeita hiuksiansa,
saadaksensa ne sileiksi, ja pesi kasvojansa niin innokkaasti, kuin
jos hän olisi voinut tämän kautta hieroa ihonsa mustan värin kokonaan
pois. Ja kaikkea tätä hän teki hänen vuoksensa, ja miellyttääksensä
häntä hänen palatessansa yhtä paljon, kuin tuo kosteikossa asuva
valkeanverinen vaimo, jota hän yhtä tulisesti vihasi, kuin hän
intohimoisesti rakasti Hermasta.
Viimeöisen raju-ilman aikana oli sadepuro virrannut vuoren huipulta
alas hänen lymypaikkaansa ja karkoittanut hänet sieltä.
Läpimärkänä, suojattomana ja katumuksen, tuskan sekä ikävän vallassa
hän oli hypellyt kiveltä kivelle ja milloin minkin kallion alta
etsinyt suojaa ja lepoa.
Hänen vaeltaessaan oli häntä myös houkutellut puoleensa se valon
hohde, joka pilkoitti hurskaan Paavalin uudesta asunnosta, ja hän
oli nähnyt sekä tuntenut Aleksandrialaisen, mutta tämä ei huomannut
häntä, sillä syviin ajatuksiin vaipuneena hän istui kyykistyneenä
maassa tulisijansa vieressä. Hän tiesi siis, missä tämä seurakunnan
yhteydestä eroitettu erakko asui, jota hän oli usein Stephanolta
kysellyt ja josta hän sairaan valitusten ja hämäräin viittausten
kautta oli saanut tietää, että verivihollisensa Sirona oli hänetkin
kietonut pauloihinsa ja saattanut hänet turmioon.
Kun kointähden loiste alkoi sammua, niin Mirjam läheni Stephanon
luolaa. Hänen sydämensä oli täynnä kyyneliä, mutta hän ei kuitenkaan
kyennyt huuhtomaan pois hätäänsä ja tuskaansa lievittävillä
itkupisaroilla, ja hänet täytti kokonaan se harras toivo, että hän
saisi täällä maahan vaipua ja kuolla ja siten päästä vapaaksi näistä
tuskista, jotka lepoa suomatta häntä vaivasivat.
Oli vielä liian varhaista häiritä vanhusta. Mutta kumminkin! Hänen
täytyi saada kuulla sananen, vaikkapa kovakin ihmisen suusta, sillä
hänen henkeänsä huumaava villittymisen tunne ja hänen sydäntään
painava yksinäisyyden haikeus ahdistivat häntä kovin tuskallisesti.
Hän seisoi jo luolan suulla, kun hän kuuli kiviä vierivän alas
korkealta hänen yläpuoleltansa sekä ihmis-äänen huutavan.
Hän säpsähti ja kuunteli liikkumatta, kaula kurotettuna sekä ruumis
jännitettynä, mitä ylhäällä liikkui. Sitten hän äkkiä huudahti
ääneensä riemusta, niin että hänen huutonsa kaikui kauas, ja
syöksi kädet korkealle kohotettuina vuorta ylös, alaspäin astuvaa
matkamiestä vastaan.
"Hermas, Hermas!" tyttö huusi hänelle riemuiten, ja hänen sydämensä
päiväkirkas ilo kuvastihe niin valoisana ja puhtaana tässä huudossa,
että myötäsointuiset sävelet kaikuivat nuorukaisen sielussa, ja hän
tervehti tyttöä iloisesti.
Sillä tavalla ei Hermas vielä milloinkaan ollut tervehtinyt häntä, ja
hänen äänensä sointu virvoitti hänen tuskastunutta sydänparkaansa,
niinkuin raikas juoma, jonka hellä käsi kohottaa janohon nääntyvän
huulille.
Runsas riemastus ja ylenpaltinen kiitollisuus, jommoista hän ei ollut
koskaan ennen tuntenut, loihen hänen sieluunsa, ja sen vuoksi, että
Hermas oli hänelle niin hyvä, häntäkin halutti näyttää, että hänkin
saattoi tarjota jotakin vastalahjaa siitä ystävyydestä, jota Hermas
oli hänelle osoittanut.
Sen tähden olivat Mirjamin ensi sanat seuraavat: "Minä olen aina pysynyt
isäsi läheisyydessä ja tuonut hänelle vettä varhain ja myöhään niin
paljon, kuin hän on tarvinnut".
Tyttö punehtui näin kehuessaan itseänsä hänelle ensi kertaa; Hermas
taasen huudahti:
"Siinä sinä olet hyvin tehnyt, ja minä olen sinua siitä muistava.
Sinä olet vallatoin, narrimainen olento; mutta minä luulen, että se,
jolle sinä tahdot hyvää tehdä, voikin sinuun luottaa".
"Koetappas sitä!" Mirjam huusi ojentaen kätensä hänelle.
Hermas tarttui hänen käteensä ja sanoi vetäen häntä muassaan:
"Kuuletkos vaskirummun ääntä? Minä olen käskenyt tuolla ylhäällä
olevia vartioita olemaan varoillansa; Blemmyiläiset ovat tulossa.
Onko Paavali isäni luona?"
"Ei ole; mutta minä tiedän, missä hän oleskelee".
"Sinun täytyy lähteä häntä kutsumaan", keskeytti häntä nuorukainen.
"Häntä ensin, sitten Gelasiota, Psoesta ja Dulasta ja kaikkia
katumuksentekijöitä, jotka vaan löydät. Heidän pitää kaikkien mennä
Oikotien solan vieressä olevaan linnoitukseen. Minä tuon sinne nyt
isänikin; mutta riennä ja näytä, että sinuun saattaa luottaa".
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän syleili tyttöä vyötäisistä; mutta
tämä pujahti häneltä kainosti karkuun ja riensi pois huutaen: "Minä
vien sanan kaikille".
Ulkopuolella sitä luolaa, jossa hän toivoi löytävänsä Paavalin, hän
tapasi Sironan, mutta ei pysähtynyt hänen luokseen, vaan tyytyi
siihen, että nauraen huusi hänelle hurjia herjaussanoja.
Hän aavisti löytävänsä Aleksandrialaisen lähimmän lähteen luona ja
kiirehti sinne, kutsui häntä ja riensi edemmäksi luolasta luolaan,
levitellen sanomaa Hermaan käskyläisenä ja hänen nimessään.