Kehnoja luonteita liikuttaa vain pintapuolisesti se äärettömän syvä
tuska, jota sielu tuntee kadotettuaan toivon itsestään; mutta mitä
kovemmin sellainen tuska kohtaa jotakuta, sitä varmemmin se vaikuttaa
puhdistavalla voimalla häneen, joka sitä saapi maistaa.
Paavali ei enää ajatellut tuota ihanaa, nukkuvaa naista.
Hirmuisten sieluntuskien kiusaamana hän makasi kovalla kalliolla ja
tunsi, että hän oli turhaan taistellut.
Kun hän oli ottanut Hermaan synnin ja rankaistuksen ja häpeän
niskoilleen, niin hänestä oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi
vaeltanut Vapahtajansa tietä.
Mutta nyt?
Hän oli semmoisella mielellä kuin kilvanjuoksija, joka lähellä
määräpaikkaansa kompastuu kiveen ja lankee maahan'.
"Jumala katsoo aikomusta eikä tekoa", hän jupisi, "yhdentekevää on
mitä minä olen rikkonut Sironaa vastaan, mitä en. Kun minä kumarruin
hänen ylitsensä, niin olin täydellisesti joutunut pahan valtaan ja
Hänen verivihollisensa liittolainen, Hänen, jolle olen lupautunut
ruumiineni sieluineni. Mitä hyödyttää minua pakoni maailmasta ja tämä
toimetoin elämäni erämaassa? Se, joka aina välttää taistelua, saattaa
kyllä kerskata viimeiseen hetkeensä saakka olleensa voittamatonna,
mutta onko hän kuitenkaan sankari? Sen, joka keskellä maailman
taistelua ja hyörimistä pysyy taivahan tiellä, eikä anna tunkea
itseänsä syrjään polultansa, sen on voittopalmu; mutta minä, minä
vaellan yksinäni eteenpäin, ja jos poika taikka nainen, jotka minua
matkallani kohtaavat, uhkaavat tahi kutsuvat minua, niin minä heti
unohdan päämääräni ja astun sukkelaan synnin suohon".
"Ei niin, täällä en minä saata päästä siihen, mihin pyrin! Mutta
miten sitten, miten sitten? Valaise minun mieleni, oi Herra, ja sano
minulle, mitä minun on tekeminen!"
Näin ajatellen hän nousi, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.
Kun hän viimeinkin sanoi amenen, niin hänen päätänsä kuumoitti ja
hänen kielensä oli ikäänkuin kuivunut.
Pilvet olivat hajaantuneet; ainoastaan lännessä ne näkyivät mustina
möhkinä. Aika-ajoin leimahteli kaukaisia salamoita ilman rannalla ja
valaisivat liekeillään vuoren piikkistä huippua. Kuu oli noussut,
mutta sen vähenevää puoliskoa peittivät usein mustat, nopeasti
ohitse kulkevat pilvet. Huikaisevan kirkkaat leimaukset, heikko
valo ja täydellinen pimeys vaihtelivat hurjan nopeasti, kun Paavali
vihdoinkin nousi ja meni lähteelle juomaan ja jäähdyttämään otsaansa
raikkaalla vedellä.
Kulkiessaan eteenpäin kiveltä kivelle hän ajatteli itsekseen, että
hänen, ennenkuin alkoi uuden elämän, täytyi antautua ankariin
katumusharjoituksiin. Mutta millaisiin?
Jo hän seisoi tuon lähteen vieressä, jota kalliot ympäröivät kaikilta
puolin, ja kumartui juodakseen, mutta ennenkuin sen vesi kostutti
hänen huuliaan, niin hän nousi jälleen ylös, sillä juuri sen tähden
että hänen oli jano, hän ei tahtonut juoda.
Nopeasti, melkein kiivaasti hän kääntyi selin lähteeseen, ja saatuaan
tämän pienen voiton itsestään, tyyntyi hänen raivoisasti riehuva
sydämensä hiukan.
Pois, pois täältä erämaasta ja pyhältä vuorelta hän halusi ja mitä
mieluisimmin hän olisi heti lähtenyt avaraan maailmaan.
Minne hänen oli pakeneminen? Olihan se saman tekevää, sillä hän etsi
vain kärsimystä, ja kärsimystähän kasvoi kuin rikkaruohoa kaikilla
teillä.
Kenen käsistä sinä itsesi pelastaisit? Tämä kysymys kaikui
kaikumistaan hänessä, niinkuin hän olisi huutanut sen itse Ekhon
asuntoon. Eikä vastaus kauvan viipynyt.
"Sinä pakenet itse itseäsi. Sinun oma itsesi on sinun vihollisesi,
ja mihin erämaahan tahansa sinä kätkeytynetkin, niin se on seuraava
sinua, ja helpompi on sinun eritä omasta varjostasi kuin siitä".
Hän sai mielessään täydelleen tuntea oman voimattomuutensa ja
viime hetkien suuren liikutuksen perästä hän vaipui synkkään
alakuloisuuteen.
Uupuneena, raukeana ja inhoten itseään ja elämää hän istuutui kivelle
ja ajatteli täydelleen selvällä mielellä viime päivien ja hetkien
tapauksia.
"Kaikista hulluista, joita minä olen tavannut", hän ajatteli, "olen
minä mennyt pisimmälle narrimaisuudessa, ja sen kautta olen aikaan
saattanut sellaisen häiriön, jota en millään muotoa voi saada
entiselleen, vaikka olisin viisaskin, joksi minä kuitenkin yhtä vähän
saatan tulla kuin muuttua kilpikonnaksi tahi Phoenix-linnuksi. Minä
kuulin kerran kerrottavan erakosta, joka, koska on kirjoitettuna,
että pitää haudata kuolleensa, ja koska hänellä ei ollut ruumista
haudattavana, löi kuoliaaksi erään matkamiehen, voidakseen täyttää
tätä käskyä. Aivan samalla tavalla kuin hän olen minä nyt tehnyt,
sillä säästääkseni toiselta suruja ja ottaakseni toisen rikoksen
niskoilleni minä olen syössyt viattoman naisen onnettomuuteen ja
itse saattanut itseni syntiä tekemään. Niin pian kuin päivä koittaa,
minä menen kosteikkoon ja tunnustan Pietarille ja Agapitolle
kaiken, mitä olen tehnyt. He rankaisevat minua ja minä tahdon
rehellisesti olla apuna, ett'ei minulle anneta anteeksi mitään niistä
katumusharjoituksista, joita he minulle määräävät. Mitä vähemmin itse
säästän itseäni, sitä mielemmin säästää minua iankaikkinen Tuomari".
Hän nousi ja katseli tähtien asentoa, ja huomatessaan, ett'ei aamuun
enää ollut pitkä aika, hän valmistautui palaamaan Sironan luo, joka
ei enää hänen silmissään ollut muuta kuin onneton nainen, jolle
hänellä oli paljon pahaa hyvitettävänä, mutta samalla hän kuuli kovan
valittavan äänen aivan läheltään. Ehdottomasti hän kumartui ottamaan
kiveä käteensä aseeksi ja kuunteli.
Hän tunsi kaikki lähteen läheisyydessä olevat kalliot, ja kun tämä
omituinen valitus-ääni toistamiseen kuului, niin hän huomasi,
että se tuli paikasta, jossa hän usein oli levännyt, sillä suuri
kallionlaakka ulottui lujan graniittipatsaan tukemana kauaksi muusta
kivestä ja soi keskipäivälläkin suojaa auringon säteitä vastaan,
jolloin ei missään muualla löytänyt jalankaan levyistä siimestä.
Kenties oli joku haavoitettu eläin vetäytynyt tämän katoksen alle,
joka kelpasi sateen suojaksikin.
Varovaisesti Paavali astui eteenpäin.
Silloin kuului voihkaminen kovempaan ja tuskallisempaan kuin ennen,
ja -- ei epäilystä, se oli ihminen, joka täällä valitti.
Nopeasti erakko heitti pois kiven, lankesi polvilleen ja löysi pian
kuivalla maalla, kivilohkareen alla, tämän piilopaikan perimmäisessä
sopukassa liikkumattoman ihmisruumiin.
"Ehkäpä se on paimen, johon ukonnuoli on iskenyt", hän ajatteli
kosketellessaan sairaan kiharaista päätä ja hermottomasti alas
riippuvia voimakkaita käsiä.
Kun hän sitten oli nostanut hiljaan valittavan sairaan ruumiin
pystyyn ja asettanut hänen päänsä leveän rintansa nojaan, niin lemusi
hänen hiuksistaan hienon öljyn haju häntä vastaan, ja kauhea aavistus
heräsi hänessä. "Polykarpo!" hän huudahti kietoen kätensä lujemmin
sairaan ruumiisen, jolloin se, jota hän täten oli puhutellut,
liikkui ja jupisi hiljaan muutamia epäselviä sanoja, mutta
kumminkin Paavalille kylläksi lujaan ja selvään, sillä hän tiesi jo
aavistaneensa oikein.
Ääneensä huudahtaen hän sulki syliinsä nuorukaisen voimattoman
ruumiin, nosti hänet käsivarsilleen, kantoi hänet kuin lapsen lähteen
partaalle ja asetti jalon takkansa kostealle nurmikolle.
Polykarpo vavahti ja aukaisi silmänsä. Jo koitti aamu, itäisellä
ilmanrannalla olevia kevyitä pilviä alkoi ympäröidä ruusunpunaiset
reunat, ja päivä poisti synkän verhon luonnon muodoista ja väreistä.
Nuorukainen tunsi erakon, joka vapisevin käsin pesi hänen
takaraivossaan olevaa haavaa. Silloin ilmaantui Polykarpon silmihin
tulinen loiste, ja ponnistaen viimeiset voimansa hän työnsi
hoitajansa luotaan.
Paavali ei peräytynyt, vaan otti tämän sysäyksen uhriltaan vastaan
ikäänkuin tervehdyksen tahi lahjan ja ajatteli: "Niin, jospa sinulla
olisi väkipuukko kädessäsi, niin en menisi luotasi".
Taiteilijan haava oli kauhean iso ja syvä, mutta veri oli juossut
hänen kiharoihinsa ja painunut kiinteän siteen tavoin avonaisiin
suoniin.
Vesi, jolla Paavali pesi hänen takaraivoansa, saattoi haavan
uudestaan vuotamaan verta, ja voimakkaasti sysättyään vihamiestään
Polykarpo vaipui tunnotonna hänen syliinsä.
Vaalea aamunkoite enensi verettömien kasvojen kalpeutta, jotka
lakastunein silmin olivat erakon sylissä.
"Hän kuolee", Paavali jupisi ja katseli kuolontuskassa, läähättäen ja
apua etsien, laaksoon ja ylös vuorelle.
Aamuruskosta hehkuvana, säteilevän tuoksun ympäröimänä kohosi hänen
silmäinsä edessä majesteetillinen vuori, jolla Herra on kivitauluihin
kirjoittanut lain kansalleen ja kaikille kansoille, ja Paavalista
tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt Moseksen jättiläishaamun
ylhäisimmällä huipulla ja kuin hänen suustaan olisi kuulunut vasken
tavoin kaikuvana tuo käskyistä ankarin: "Elä tapa" vihaisella
voimalla häntä kohti.
Paavali painoi kätensä kasvoihinsa ja piti äänettömän epätoivon
valtaamana uhriaan sylissään.
Hän oli ummistanut silmänsä, sillä hän ei uskaltanut katsoa
nuorukaisen vaaleita kasvoja eikä vuortakaan, mutta tuon ylhäältä
tulevan äänen vaskinen sointi kajahteli yhä edelleen ja suureni
suurenemistaan; liikutuksesta melkein mieletönnä hän kuuli
sisällisellä korvallaan yhä vain tuon peloittavan lauseen: "Elä
tapa", ja sitten toisen: "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", ja sen
jälkeen kolmannen: "Elä tee huorin", ja viimeksi neljännen: "Elä pidä
muita jumalia minun edessäni".
Joka rikkoo yhden ainoan näistä käskyistä, se on kirottu, ja hän oli
nämä kaikki rikkonut, rikkonut orjantappuraista, autuaasen elämään
viepää polkua kulkiessaan. Äkkiä ja hurjasti hän kohotti kätensä
korkealle taivasta kohti ja katsoi syvään hengittäen ylöspäin
vuorelle. Mitä se oli?
Sinai vuoren kukkulalla, jolta pharanilaiset vahdit tavallisesti
tarkastelivat ympäristöä, liehui vaate vihollisten lähenemisen
merkkinä.
Hän ei siinä erehtynyt.
Kun hän tällöin vaaran uhatessa kokosi ajatuksensa ja sai takaisin
ajatus- ja miettimiskykyänsä, niin hän huomasi, että vuorelta kuuluva
ääni, joka mahtavasti aaltoillen tunki hänen korvaansa, syntyi siitä
vaskilevystä, jota vartia löi varoittaakseen kosteikon porvareita ja
erakoita.
Oliko Hermas palannut? Olivatko Blemmyiläiset kiertäneet hänet?
Miltä puolelta nuo saaliinhimoiset joukot lähestyivät? Uskaltaisiko
hän jäädä uhrinsa luo, vai vaatiko hänen velvollisuutensa, että
hän käyttäisi voimakkaita käsiään turvattomien uskolaistensa
puolustukseksi.
Kysyväisesti ja tuskallisesti hän katseli nuorukaisen vaaleita
kasvoja ja silloin hänet valtasi syvä, haikea sääliväisyys.
Kuinka kaunis tämä nuori ihmistaimi oli, jonka hänen kova kätensä oli
taittanut! Ja näitä ruskeita kiharoita oli vielä eilen äidin käsi
hyväillen silitellyt!
Erakon silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hellästi kuin isä hän
kumartui vaaleiden kasvojen yli ja painoi kepeän suudelman
hermottoman nuorukaisen verettömille huulille.
Iloinen väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, sillä Polykarpon suu ei
ollut kylmä ja nyt -- nyt liikahtaa hänen kätensä ja nyt? Todellakin!
Jumalan kiitos! nyt hän jälleen avaa silmänsä.
"Minä en olekaan murhamies!" riemuitsivat tuhannet äänet Paavalin
sydämessä. Sitten hän ajatteli: "Minä vien hänet hänen vanhempiensa
luo kosteikkoon -- ja sitten riennän ylös veljien luo!"
Silloin vaskilevyn ääni kajahti vielä voimakkaammin, ja pyhän erämaan
hiljaisuutta häiritsi missä ihmisäänet, missä torven toitotus ja
missä taas kumajava ulvominen. Näytti siltä kuin joku taikavoima
olisi luonut sielut mykkiin kallioihin ja suonut niille äänen, ja
kuin pauhu ja ääni olisi vastavirtaa juoksevan puron tavoin virrannut
ylöspäin vuoren kaikkiin rotkoihin ja soliin.
"Liian myöhään!" erakko jupisi, "jospa edes voisin, jos vaan
tietäisin!..."
"Hoi, hoi, hurskas Paavali hoi!" näillä sanoilla kimakka nais-ääni,
joka näytti tulevan ylhäältä ilmasta, iloiten ja riemuiten keskeytti
epäröivän miehen tuumimisen. "Hermas elää, Hermas on jälleen täällä!
Katso vuorelle päin. Siellä liehuu lippu, sillä hän on varoittanut
vartioita. Blemmyiläiset hyökkäävät tänne, hän lähettää minut
sinua etsimään. Sinun pitää rientämän siihen vahvaan torniin,
joka on Oikotien solan länsipuolella. Rivakasti! Heti paikalla!
Kuuletko? _Hän_ käskee sanoa sitä sinulle. Mutta mies, joka on sinun
helmassasi, onhan se -- onhan..."
"Se on Polykarpo", Paavali huusi, "sinun isäntäsi poika on
kuolemaisillaan. Riennä alas kosteikkoon ja sano senaattorille, sano
Dorothea rouvalle..."
"Minulla on nyt muuta tehtävää", paimentyttö keskeytti häntä. "Hermas
lähettää minut Gelasion, Psoeen ja Dulaan luo kutsumaan heitä, ja jos
minä menisin alas kosteikkoon, niin minut salvattaisiin huoneesen
eikä päästettäisi enää takaisin vuorille. Kuinka on tuon poika paran
käynyt? Mutta saman tekevä. Tänään on sinulla muutakin tehtävää kuin
istua ja valittaa reiän tähden, jonka senaattorin poika on saanut
päähänsä. Ylös torniin, minä sanon, ja jätä hänet siihen tahi vie
hänet ylös uuteen pesääsi ja jätä hänet kultasesi hoidettavaksi".
"Sinä perkele!" Paavali huusi ja tarttui kiveen.
"Jätä hänet siihen", Mirjam huusi. "Minä ilmaisen Phoebiciolle,
missä _hän_ piilee, joll'et tee niinkuin Hermas on käskenyt. Nyt
kutsun toisia, tornin luona tapaamme toisemme jälleen. Kunhan et vaan
viipyisi liian kauvan valkoverisen seuralaisesi luona, sinä hurskas
Paavali, sinä pyhä Paavali!"
Ääneensä nauraen hän heittäytyi, ikäänkuin ilman kantamana, kalliolta
kalliolle.
Aleksandrialainen katseli vihaisena hänen jälkeensä; mutta hän
huomasi, ett'ei hänen neuvonsa ollut huono, nosti haavoitetun
hartioilleen ja kantoi hänet nopeasti luolaansa.
Ennenkuin hän oli ehtinyt perille, niin hän kuuli askeleita, kovan,
tuskallisen huudahduksen ja muutamaa hetkistä myöhemmin Sirona seisoi
hänen rinnallaan ja huusi intohimoisessa tuskassa: "Niin, se on hän!
Ja tämmöisenä, ja tämmöisenä! Mutta eläähän hän, sillä jos hän olisi
kuollut, niin silloin teidän Jumalanne, rakkauden Jumala olisi niin
heltymätön, niin kova, niin julma, silloin olisi, silloin olisi..."
Hän ei saattanut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä
ja Paavali meni nopeasti, kuuntelematta hänen valitustaan, hänen
sivutseen, astui luolaan, asetti tunnottoman sairaan Sironan
vuoteelle ja sanoi, kun Sirona heittäytyi polvilleen ja painoi
huulensa nuorukaisen hervottomaan käteen, vakavasti, mutta
ystävällisesti:
"Jos rakastat tätä nuorukaista, niin lakkaa valittamasta. Hänen
päänsä on eilisestä saakka pahasti haavoitettu. Minä olen pessyt
hänen haavansa. Sido sinä nyt se huolellisesti ja jäähdytä sitä
raikkaalla vedellä. Sinä tiedät, missä lähde on. Jos hän toipuu,
niin hiero hänen jalkojaan ja anna hänelle leipää ja muutama pisara
viiniä; sitä sekä öljyä -- sillä sinä tarvitset valoakin -- löydät
pienestä luolan viereisestä kellarista".
"Minun täytyy mennä veljien luo, ja ell'en huomiseksi tule takaisin,
niin jätä poika paran hoitaminen hänen äidilleen. Sano hänelle
myöskin, että minä, Paavali, vihoissani olen lyönyt tämän haavan,
ja että hän, jos mahdollista, antaisi minulle anteeksi, hän ja
Pietari. Anna myöskin sinä minulle anteeksi, minkä minä olen sinua
vastaan rikkonut, ja jos minä kenties kaadun siinä taistelussa, joka
on odotettavana, niin rukoilkaa, ett'ei Herra liian kovasti käy
tuomiolle minun kanssani, sillä minun syntini ovat suuret ja raskaat".
Tällä hetkellä tunki torventoitotuksen ääni luolan sisimpiin soppiin.
Sirona säpsähti ja huudahti: "Se on roomalainen tuba [sotatorvi];
minä tunnen sen äänen; Phoebicio kulkee tästä ohitse!"
"Hän tekee velvollisuutensa", Paavali keskeytti häntä. "Vielä yksi
asia. Minä näin tänä yönä sinun sormessasi sormuksen, onyksin".
"Tuolla se on", Sirona vastasi ja näytti luolan sisintä soppea, missä
se oli maan mullassa.
"Anna sen olla siellä", Paavali pyysi, kumartuen vielä kerran sairaan
yli suudellakseen hänen otsaansa, kohotti ikäänkuin siunaten kätensä
Galliatarta kohti ja syöksyi ulos.