Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä
synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi
hänen tuskansa.
Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen
silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä
hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.
Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.
Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa
nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta
koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai
oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella
riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja
sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä
haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää
nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt
luottaessaan häneen.
Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti
vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos
ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta
yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.
Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka
lähestyivät hänen piilopaikkaansa.
Uudestaan hän pelästyi.
Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?
Palasiko Paavali?
Oliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!
Ikäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän
yritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.
Tuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka
lähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.
Silloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen
hameensa ja huusi häntä.
Se oli Paavali.
Sirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja
vastasi hänen tervehdykseensä.
"Tällaisella säällä", erakko sanoi, "minä luulisin sisällä olevan
paremman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei
täällä taivas-alla ole erittäin hauska".
"Mutta täällä luolassakin", Sirona vastasi, "on ollut hirveätä. Minä
olen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä
hirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli
kumminkin elävä olento".
"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut", keskeytti
Paavali häntä. "Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin
Aleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei
ole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen
juuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella
kiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki
tähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on
niin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia.
Täälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna
se, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään.
Minä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme
liikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan,
ja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta
löydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei
Phoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen
vaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä
sinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse
Aphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun
siitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille,
edemmäksi ja kosteikkoonkin".
"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä", Sirona vastasi.
"Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään
hätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä..."
"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni",
keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein
kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun
aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja,
jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan -- onhan se
yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista,
joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien
onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja
siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja
kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät.
Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene
täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet
syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken
muun jätämme huomiseksi".
Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.
Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen
kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä
seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla
päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota
hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan
vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella
kaikkia näitä seikkoja".
Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata,
hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.
Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua
suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat
kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla
pimeässä".
Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta
nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen
nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi
Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen,
sanoen:
"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja,
jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain
tekemiä".
Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän
syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.
Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin
karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki
huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.
Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän
lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt
ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä
häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen
luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi
kulkea kosteikosta vuorelle.
"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni
hänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka
sivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle,
että minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on
tehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin
hänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan
iloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, _hän_ varmaankaan ei
ole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua
rakkaana, ja lapset, lapset..."
Pienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä
edessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa
unelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen
sydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.
Hymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi
suljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen
kummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa
savuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä,
milloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän
kävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen
valoon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.
Paavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen,
kun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.
Hetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut
ajatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon
koskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.
Hän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän
siten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan
kuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja
ottanut suojellakseen häntä?
Hänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan
saakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen
ajatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä
mielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan.
Vasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut
kipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi
jättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.
Hän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä
edeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan
häntä kaikesta kiittää.
Sentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen
pakoaan valmistamaan.
Raju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys
eivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä,
vaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän
ajatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet
Aleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle
saattaa olla mieleistä.
Hän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki,
mitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain
sitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.
Laitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali
jälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien
kasvojen kauneutta.
Muutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä;
sitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen
yöhön.
Rauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi
hänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan
ja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan,
ja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.
Joka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen
huoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä
kerran katsella häntä.
Hän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja
keinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä
seikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän
astuisi hänen luoksensa.
Silloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan
luolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka
oli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä
tehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?
Kun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni
kehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää
tietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi
puolustava vastaus: "Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos
hän nukkuu".
Ja tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän
oli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone
kalliokäytävän lopulla aukeni.
Tuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan
kauniina.
Synkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste
valaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta;
mutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan
omituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän
liekin valovoimaa.
Hengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä
järkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen
suloiseen kuvaan. Sirona uneksi.
Hänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi
karkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa
olivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut
huulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu
käsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun
täydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi
hänen otsallaan.
"Sanoiko hän jotakin?" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin
kovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää
yhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin
aivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin
sanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?
"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen
uskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen
ylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja,
jotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin
saattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti
partaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän
unissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja
hänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja
vastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä
suuta."
Vavisten hän kumartui hänen puoleensa ja oli jo tyydyttämäisillään
halunsa, kun hän, ikäänkuin äkillisen näyn pelästyttämänä, peräytyi
ja käänsi silmänsä nukkujan punaisista huulista hänen käteensä, joka
lepäsi hänen otsallaan.
Lampun valo kuvastui Sironan sormessa olevaan kultaiseen sormukseen
ja valaisi kirkkaasti onyksiä, johon oli leikattu Antiokhian
kaupungin suojelusjumalattaren Tykhen kuva, pallo pään päällä ja
Amalthean sarvi kädessä.
Uusi, outo liikutus valtasi erakon, kun hän näki tämän kiven.
Vapisevin käsin hän tarttui rikkinäisten vaatteidensa rinta-aukkoon,
hapuili sen sisäpuolella ja veti vihdoinkin esiin pienen rautaisen
ristin ja sen sormuksen, jonka hän oli vetänyt Hermaan äidin
kylmästä kädestä. Tämä kultainen sormus ympäröitsi onyksiä, jossa
oli nähtävänä juuri sama kuva, kuin Galliattaren kädessä olevassa
sormuksessa.
Erakolta putosi nauha kalleuksineen; molemmin käsin hän tarttui
takkuiseen tukkaansa, huoahti tuskallisesti ja mainitsi useita
kertoja Magdalenan nimeä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin
anteeksi pyydettävää häneltä.
Sitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä
heräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: "Kuka on antanut sinulle
tuon sormuksen?"
"Phoebicio lahjoitti sen minulle", Galliatar sanoi. "Hän sanoi, että
hän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että
suuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää,
ja jos se sinua miellyttää, niin saat sen".
"Heitä se luotasi", Paavali huusi; "se ei tuota sinulle onnea".
Sitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa
ulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:
"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi
marttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli
Damaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta
nyt -- mutta nyt?"
Epätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: "Kaikki, kaikki
turhaan!"