"Tällä tavalla hän herättää huomiota Damianossa, Salatielissa taikka
jossakussa muussa", ajatteli Paavali, kun Sironan huuto jälleen alkoi
kuulua, ja kiipesi vuorta myöten ylös hänen ääntänsä kohti nopeasti
ja liikutettuna.
"Tuolta julkealta pojalta", hän jupisi itsekseen, "saamme ainakin
tänään olla rauhassa, ehkäpä huomennakin; sillä hänen mustelmansa
pitävät minua hänellä hyvässä muistossa. Kuinka vaikeata kumminkin
on unhottaa, mitä ennen on osannut! Tuon tempun, jolla heitin hänet
ilmaan, olen -- kuinka pitkä aika siitä lieneekään -- oppinut Delphis
voimistelijalta. Vielä ei ole ytimeni kuivanut, sen näytän pojalle
näillä nyrkeilläni, jos hän palaa kolmen taikka neljän kaltaisensa
kanssa".
Mutta Paavalilla ei ollut pitkää aikaa jättäytyä näiden hurjien
ajatuksien valtaan, sillä puolitiellä hän lähestyessään luolaa
kohtasi Sironan.
"Missä Polykarpo on?" huusi hän Paavalille.
"Minä lähetin hänet kotiinsa", Paavali vastasi.
"Totteliko hän sinua?" Sirona kysyi edelleen.
"Minä annoin hänelle varmaan vaikuttavia syitä", hän vastasi
vilkkaasti.
"Mutta totta kai hän palaa?"
"Täksi päivää hän on saanut tarpeeksensa. Nyt meidän täytyy ajatella
sinun Aleksandrian matkaasi".
"Mutta minä huomaan nyt", Sirona sanoi punastuen, "olevani varmassa
piilossa luolassasi, ja sanoithan itsekin minulle äskettäin..."
"Minä varoitin sinua pääkaupungin vaaroista", Paavali puuttui
puheesen. "Mutta sen perästä on juontunut mieleeni, että kumminkin
tiedän sinulle paikan ja luotettavan suojelijan. No nyt olemme
jälleen kotona. Mene nyt luolaan, sillä ehkä on kuultu sinun huutosi,
ja jos muut erakot löytävät sinut täältä, niin he pakoittavat minua
viemään sinut takaisin puolisosi luo".
"Minä menen heti", Galliatar huokasi; "mutta selitä minulle ensiksi
-- sillä minä kuulin kaikki mitä puhuitte keskenänne", -- hän
punastui jälleen, "mistä syystä Phoebicio luuli Hermaan lammasnahan
olevan sinun, ja minkä tähden sinä itseäsi puolustamatta antauduit
rääkättäväksi".
"Sentähden, että minun selkäni on leveämpi kuin tuon pitkän pojan",
Aleksandrialainen vastasi nopeasti. "Minä kerron sinulle kaiken,
kun pääsemme rauhaan, ehkäpä jo matkustaissamme Klysmaan. Mene nyt
luolaasi, muutoin saatat pilata kaiken. Nyt minä myöskin tiedän, mitä
sinä kuultuasi senaattorin pojan kauniit sanat paraiten tarvitset".
"Mitä sitten?" kysyi Sirona.
"Kuvastimen", sanoi Paavali hymyillen.
"Kuinka sinä erehdyt!" vastasi Galliatar ja ajatteli, palatessaan
luolaan: "Se, jota Polykarpo katselee niinkuin hän katselee minua, ei
tarvitse koskaan enää kuvastinta".
Vuoren läntisellä rinteellä olevassa kalastajakylässä asui vanha
juutalainen kauppias, joka meritse kuljetti Egyptiin niemimaan
laaksojen sayaali-akaasiasta poltetut sydet ja joka oli jo Paavalin
isän papyrustehtaille hankkinut polttoaineita kuivaushuoneita varten.
Tähän aikaan hän oli yhteisissä asioissa Paavalin veljen kanssa, ja
Paavali oli itsekin tutustunut hänen kanssaan.
Kauppias oli viisas ja varakas mies ja oli, joka kerta kun hän
tapasi erakon, moittinut häntä siitä, että oli paennut maailmasta,
ja pyytänyt häntä pitämään hyvänänsä hänen vieraanvaraisuuttaan ja
käyttämään hänen omaisuuttansa niinkuin omaansa.
Tämän miehen tuli nyt hankkia venhe ja antaa hänelle varoja lainaksi
Sironan pakoa varten.
Mitä kauvemmin hän ajatteli, sitä välttämättömämmältä hänestä
näytti, että hän itse seuraisi Galliatarta hankkiakseen hänelle
Aleksandriassa varman paikan.
Hän tiesi saavansa mielensä mukaan käyttää veljensä äärettömiä
rikkauksia, joista toinen puoli olikin hänen, ja hän alkoi silloin,
ensi kerran pitkästä ajasta, iloita rikkautensa tähden.
Pian hän oli kiintynyt ajattelemaan sen asunnon sisustamista, jonka
hän aikoi tarjota tuolle kauniille naiselle.
Aluksi hän ajatteli yksinkertaista porvarillista asuntoa, mutta
alkoi vähitellen ajatuksissaan kaunistaa Sironalle aiottuja huoneita
kiiltävällä kullalla, valkoisella ja kirjavalla marmorilla,
monivärisillä syrialaisilla lattiavaatteilla ja vieläpä pakanainkin
turhamaisilla teoksilla: kuvapatsailla ja hekumallisella kylvyllä.
Yhä levottomammin hän astui kalliolta kalliolle ja useinkin hän jäi
edestakaisin käydessään seisomaan luolan eteen, jossa Sirona oleskeli.
Kerran hän näki vilahdukselta hänen valkoisen pukunsa, ja sen loisto
saatti hänet ajattelemaan, että ehkä olisi varomatonta viedä hänet
tässä puvussa koristelemattomaan kalastajakylään.
Estääkseen Phoebiciota ja Polykarpoa pääsemästä hänen jäljilleen
hänen täytyi hankkia hänelle koristamaton puku sekä huntu, verhoamaan
hänen välkkyviä hiuksiaan ja valkeita kasvojaan, joidenka vertaista
tuskin oli pääkaupungissakaan.
Amalekilainen, jolta Paavali jo kaksi kertaa oli ostanut vuohenmaitoa
Sironaa varten, asui mökissä, jonne Paavali pian saattoi ehtiä.
Hänellä oli vielä muutamia drakmoja, joilla hän helposti saattoi
hankkia paimenen vaimolta ja tyttäriltä sen minkä tarvitsi.
Vaikka taivas oli peittynyt utuhun, ja rasittavan kuuma etelätuuli
alkoi puhaltaa, niin hän kumminkin heti lähti matkalle.
Aurinko ei enää näkynyt, mutta sen paahtava kuumuus tuntui vielä;
Paavali ei kuitenkaan huolinut näistä lähenevän myrskyn enteistä.
Kiireesti ja niin hajamielisenä, että hän pienessä vara-aitassa
vaihti esineet toisiinsa, hän asetti leipää, maitoastian ja muutamia
taatelia luolan suun eteen, sanoi vieraallensa pian palaavansa ja
kiiruhti nopein askelin ylös vuorta myöten.
Sirona vastasi hiljaisesti tervehtien eikä edes katsahtanut hänen
jälkeensä, sillä hän iloitsi yksinäisyydestään, ja niin pian kuin
hänen askelensa lakkasivat kuulumasta, niin hän vaipui jälleen sen
uuden ja suuren tunteen aaltoilevaan virtaan, jonka Polykarpon
hehkuva lemmenlaulu oli vuodattanut hänen sieluunsa.
Paavali oli viime hetkien kuluessa muuttunut Menander'iksi; mutta
tuossa yksinään luolassa istuvassa naisessa, Phoebicion vaimossa,
joka oli tämän muutoksen vaikuttanut, oli tapahtunut vielä suurempi
muutos, kuin hänessä.
Hän oli Sirona eikä kuitenkaan Sirona.
Hän oli mielellään totellut, kun erakko oli käskenyt häntä menemään
luolaan, ja olisi hänen käskemättänsäkin poistunut etsimään
yksinäisyyttä, sillä hän tunsi, että jotakin suurta, harvinaista ja
käsittämätöntä liikkui hänen sielussaan ja että jotain sanomatointa,
mutta voimakasta oli hänen sydämessään kehittynyt ja päässyt
valloillensa, elohon ja liikkeesen. Ja tämä tuntui hänestä oudolta
ja kumminkin rakkaalta, huolestuttavalta ja kumminkin suloiselta,
tuskalliselta ja kumminkin sanomattoman viehättävältä.
Hän oli joutunut sellaiseen sielun tilaan, jommoista hän ei ollut
ennen tuntenut, ja hänestä oli ikäänkuin Polykarpon puheen jälkeen
uusi raikkaampi veri nopeammin olisi virrannut hänen suonissaan.
Kaikki hänen hermonsa vapisivat, ikäänkuin hänen kotimaassansa
kasvavan palsamihaavan lehdet, kun Rhônevirran aalloilla kiikkuva
tuuli niitä koskettaa, ja hänen oli vaikea käsittää Paavalin sanoja
ja vielä vaikeampi keksiä sopivia vastauksia hänen kysymyksiinsä.
Niin pian kuin hän jäi itsekseen, niin hän istuutui vuoteelleen
kyynärpää polven nojassa ja pää käteen vaipuneena, ja silloin kuohui
hänessä vallitsevan intohimon yhä valtavammaksi paisuva ja uhkuava
tulva yli ääriensä lämpimäksi kyynelvirraksi.
Tällä tavalla ei Sirona ollut vielä milloinkaan itkenyt.
Ei mitään tuskaa, ei mitään katkeruutta sekaantunut kyynelkarpaloiden
puhtaasen, virvoittavaan nesteesen.
Ihmekukkia, joilla oli ennen aavistamaton loisto ja ihanuus, puhkesi
itkijän sielussa, ja kun vihdoin hänen kyyneleensä herkesivät
vuotamasta, niin hänen mielensä ympärystänsä tyyntyi tyyntymistään,
mutta valkeni myös samalla valkenemistaan.
Hän oli sillä mielialalla, kuin ihminen, joka on kasvanut
maan-alaisessa paikassa, jonne ei rahtunenkaan päivän valoa ole
päässyt tunkeumaan, ja joka vihdoinkin vapauttajansa kanssa käsikkäin
katselee sinistä taivasta, auringon kirkkautta sekä metsän ja nurmen
tuhansia lehtiä ja kukkia.
Hän oli kurja, mutta kuitenkin samalla onnellinen nainen.
"Tämä on rakkautta", kaikui ja raikui hänen sydämessään, ja kun hän
mielessään katsahti menneihin aikoihin ja muisteli niitä ihailijoita,
jotka Arelaassa, kun hän vielä oli puolikuntoinen lapsi, ja sitten
Roomassa olivat häntä lähestyneet suloisilla katseilla ja sanoilla,
niin kaikki tuntuivat hänestä varjokuvilta, joilla oli kädessä hoikat
kynttilät, joiden valo surkeasti himmeni, kun Polykarpo astui esiin
itse aurinko kädessä.
"Nuo ja hän!" hän mumisi itsekseen, ja hänen silmissään näkyi
vaaka, jonka toisessa maljassa oli kaikki mielistely, jota hän
turhamielisesti oli halunnut. Ne olivat kukin oljenkorren kaltaisia,
ja ne kaikki yhteensä näyttivät keveältä lyhteeltä, joka kimmahti
korkealle ilmaan, kun Polykarpo pani toiseen maljaan rakkautensa,
satanaulaisen painon puhdasta kultaa.
"Ja jos kaikki kansat ja kuninkaat kokoaisivat aarteensa yhteen",
hän ajatteli, "ja asettaisivat ne jalkojeni juureen, niin he eivät
kuitenkaan saattaisi tehdä minua niin rikkaaksi, kuin hän on minut
tehnyt; ja jos kaikki tähdet syöksyisivät toisiinsa, niin ei
kumminkaan se suunnaton valopallo, joka silloin syntyisi, paistaisi
kirkkaammin kuin se riemu, joka nyt täyttää sieluni. Tästä hetkestä
lähtien en enää valita, tapahtui mitä tapahtui!"
Sitten hän ajatteli kaikkia entisiä kohtauksiaan Polykarpon kanssa,
ja ett'ei hän koskaan ollut puhunut hänen kanssaan rakkaudesta.
Kuinka paljon vaivaa Polykarpolla lienee ollut itseänsä täten
hillitessään!
Ilo täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että hänkin oli
puhdas ja ett'ei hän ollut Polykarpoa ansaitsematoin, ja ääretön
kiitollisuus heräsi hänen sielussaan.
Rakkaus, jonka hän oli suonut tälle ainoalle miehelle, sai siivet ja
kohosi yli maailman yhteisen olon ja elon ja muuttui hartaudeksi.
Syvään hengittäen hän kohotti silmänsä ja halusi osoittaa rakkautta
jokaiselle luontokappaleelle ja koko luonnolle ja ikävöiden hän etsi
sitä hyvää, korkeampaa voimaa, jota hänen oli kiittäminen tästä
onnestaan.
Hänen isänsä oli, hänen vielä tyttönä ollessaan, kohdellut
häntä ankarasti, mutta kuitenkin sallinut hänen yhtyä impien
juhlakulkueesen Arelaan Venuksenjuhlissa, jonka jumalattaren puoleen
kaikki naiset hänen kotiseuduillaan kääntyivät rukoillen ja uhraten,
kun rakkaus oli vallannut heidän sydämensä, ja kulkea ikäistensä
kanssa seppelöittynä ja kauniimmassa puvussa kaupungin katuja pitkin
jumalattaren temppeliin.
Hän koetti rukoilla Venusta, mutta silloin juohtui vähän väliä hänen
mieleensä, että miehet iloisesti pilaa tehden olivat seuranneet
neitosia ja että hän itse halukkaasti oli kuunnellut noita usein
uudistuvia ihailun huudahduksia, oli katseillaan kehoittanut
vaiti-olevia puhumaan ja hymyilyllä palkinnut äänekkäimpiä.
Tällaiseen leikkiin ei hän tänään suinkaan ollut taipuvainen ja hänen
mieleensä juohtuivat ne ankarat sanat, jotka Dorothea rouva oli
lausunut Venuksen palvelemisesta, kun hän kerran oli kertonut hänelle
miten Arelaan asukkaat osasivat viettää juhlia.
Ja Polykarpo, jonka sydän kumminkin oli niin täynnä rakkautta,
ajatteli varmaankin aivan samoin kuin hänen äitinsä, ja hän juohtui
sellaisena hänen mieleensä, kuin hän meni kirkkoon vanhempainsa
jäljessä, sisarensa Marthanan rinnalla ja usein hänen kanssansa
käsikkäin.
Aina oli senaattorin poika luonut häneen ystävällisiä silmäyksiä
paitse käydessään sen Jumalan huoneesen, jonka sanottiin olevan
rakkaus itse, ja jonka tunnustajat eivät todellakaan olleet köyhiä
rakkaudesta, sillä jos missään, niin ainakin Pietarin huoneessa hellä
mielisuosio yhdisti sydämet.
Hän muisti, että Paavali oli vähää ennen neuvonut häntä kääntymään
kristittyjen ristiinnaulitun Jumalan puoleen, jossa asui sama
jumalallinen rakkaus kaikkia kohtaan.
Häntähän Polykarpokin rukoili ja ehkä juuri tänä hetkenä, ja jos hän
tekisi samoin, niin täytyisi heidän rukouksensa yhtyä, ja siten hän
kuitenkin saattoi olla yhdistettynä siihen rakkaasen miehen, josta
kaikki eroitti hänet.
Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin, niinkuin hän oli usein
nähnyt kristittyjen tekevän, ja ajatteli niitä tuskia, joita tuo mies
raukka lävistetyin käsin ristillä riippuessaan oli kestänyt niin
kärsivällisenä, vaikka häntä viattomana kidutettiin, ja hän tunsi
syvää sääliä häntä kohtaan ja sanoi hiljaan luoden silmänsä luolan
matalaa kattoa kohti:
"Sinä onneton, hyvä Jumalan poika, Sinä tiedät miltä tuntuu, kun
kaikki ihmiset yhtä viattomasti syyttävät, ja sinä kyllä minua
ymmärrät, kun sanon, kuinka sydäntäni särkee!
"Mutta sanotaanhan, että Sinun sydämesi on kaikista sydämistä
rakastavaisin, ja sen tähden Sinä varmaankin tiedät, mistä syystä
minä kaikkien tuskieni ohessa kuitenkin melkein tunnen olevani
onnellinen vaimo. Jumalan hengitys on kaiketi riemua ja sitä Sinä
varmaankin olet tuntenut, kun Sinua piinattiin ja pilkattiin, sillä
rakkaudesta Sinä olet kärsinyt.
"Sanotaan Sinun olleen kokonaan puhdas ja viaton. Minä, minä olen
kyllä tehnyt monta hulluutta, mutta syntiä, oikeata syntiä en minä
varmaankaan ole tehnyt! Täytyyhän Sinun se tietää, sillä Sinä olet
Jumala, tunnet menneet vaiheet ja katsot sydämiin. Mutta minä
tahtoisin myöskin mielelläni jäädä viattomaksi, mutta kuinka se
käypi päinsä, kun minun täytyy antautua Polykarpon omaksi, kun minä
kumminkin olen toisen miehen aviovaimo?
"Mutta olisinko minä siis todellakin tuon inhottavan ilkimyksen oma
ja oikea vaimo, joka möi minut toiselle? Hän on sydämelleni niin
outo, niin outo, kuin en olisi koskaan nähnyt häntä silmilläni.
Mutta kumminkaan, usko minua, en minä hänelle toivo mitään pahaa ja
olen tyytyväinen, jos vaan pääsen hänen luokseen palaamasta. Lapsena
minä pelkäsin sammakoita. Muut sisarukset tiesivät tämän ja kerran
veljeni Licinio pani paljaalle kaulalleni suuren sammakon, jonka hän
oli saanut kiinni. Pöyristys kävi ruumiini läpi ja minä kirkaisin
kovasti, sillä sammakko tuntui niin inhottavan kostealta ja kylmältä,
ett'en voi sitä sanoa. Ja siltä, juuri siltä minusta on aina niistä
päivistä alkaen, jotka sain elää Roomassa, tuntunut, kun Phoebicio
koski minuun, ja kumminkaan en uskaltanut huutaa, kun hän sen teki.
"Mutta Polykarpo! Olisipa hän vaan täällä ja jospa hän saisi tarttua
käsiini!
"Hän sanoi, että minä olin hänen omansa, enkä niinä ole kuitenkaan
koskaan kehoittanut häntä. Mutta nyt! Vaikka en mielelläni kärsi
tuskaa ja kauhistun kuolemaa, niin minä varmaankin, varmaankin,
jos vaara taikka tuska häntä uhkaisi ja minä sillä saattaisin
hänet pelastaa, antaisin valittamatta ristiin naulita itseni hänen
puolestaan, niinkuin Sinä teit meidän kaikkien puolestamme.
"Mutta hänen tulisi saada tietää, että minä kuolisin hänen
puolestaan, ja jos hän silloin loisi syvän, omituisen katseensa
lakastuviin silmiini, niin silloin minä tahtoisin sanoa hänelle,
että minä siten kiitän häntä hänen suuresta rakkaudestaan, joka
on aivan toista ja ylevämpää kuin kaikki rakkaus, mitä tähän asti
olen nähnyt. Sen, joka niin suuressa määrin kohoaa yli kaiken, mitä
ihmiset muutoin tuntevat, sen täytyy toki, minun luullakseni, olla
jumalallista. Saattaako sellainen rakkaus olla syntinen? Minä en
sitä tiedä, mutta Sinä sen varmaankin tiedät, ja Sinä, jota sanotaan
hyväksi paimeneksi, yhdistä meidät toisiimme taikka eroita meidät
toisistamme, sen mukaan kuin on paras _hänelle_, mutta jos se käypi
laatuun, niin yhdistä meidät kuitenkin, vaikkapa vaan yhdeksi
ainoaksi hetkeksi. Jos hän vaan saa tietää, ett'en minä ole huono ja
että Sirona raukka tahtoo olla hänen omansa, yksinään hänen, niin
minä mielelläni tahdon kuolla. Sinä hyvä, hyvä paimen, ota minut
myöskin laumaasi ja johda minua!"
Täten Sirona rukoili, ja hänen sisällisen silmänsä edessä leijaili
ystävällisen, kauniin nuorukais-olennon kuva.
Hän oli nähnyt Polykarpon tekemän kohokuvan, "Hyvän paimenen" mallin,
eikä ollut koskaan unhoittanut paimenen kasvojen lempeitä juonteita.
Niin tunnetulta ja tuttavalta se hänestä näytti, kuin hän olisi
tiennyt, vaikk'ei hän sitä edes aavistanutkaan --, että hänkin
puolestaan oli osallinen työn hyvään menestykseen.
Rakkaus, joka liittää kaksi sielua toisiinsa, on Homeron Okeanon
kaltainen, joka virtaa ylt'ympäri maan molempia puoliskoja. Se
lainehtii lainehtimistaan, kuka taitaa sanoa, mistä aaltojen alkua on
etsiminen, sieltä vaiko täältä?
Dorothea rouva oli äidin ylpeydellä vienyt Sironan poikansa
työhuoneesen.
Sirona muisteli häntäkin, hänen miestään ja heidän taloansakin, jonka
portin päällä oli kiveen hakattu lause, jonka hän joka päivä oli
nähnyt makuuhuoneestaan.
Hän ei osannut lukea kreikkaa, mutta Polykarpon sisar Marthana oli
usein sanonut hänelle sen merkityksen.
"Usko tiesi Herran huomaan ja luota häneen", niin kirjoitus
kuului, ja nyt hän kertoi näitä sanoja ehtimiseen ja loi etehensä
tulevaisuuden kuvia -- kauniita unikuvitelmia, joiden rajapiirteet
muodostuivat yhä selvemmiksi, ja värit yhä loistavammiksi.
Hän näki olevansa Polykarpoon yhdistettynä, Pietarin ja Dorothean
tyttärenä, asuvansa senaattorin huoneessa.
Hänellä oli oikeutta lapsiin, jotka häntä rakastivat, ja jotka
hänelle olivat sangen kalliit.
Hän auttoi diakonissaa kaikissa hänen toimissaan, ja sai
palkinnokseen kiitosta ja tyytyväisiä katseita.
Isänsä huoneessa hän oli oppinut käyttämään käsiään, ja täällä hän
taas saattoi näyttää, mihinkä hän kelpasi. Polykarpo katseli häntä
ihmetellen ja ihaillen ja sanoi hänen olevan yhtä kelvollisen kun
kauniinkin ja että hänestä näytti tulevan toinen Dorothea.
Sitten hän meni Polykarpon kanssa tämän työhuoneesen ja järjesti
kaikki kapineet, jotka olivat sekaisin pitkin huonetta, ja pölyytti
kaikkialla, ja sen kestäessä Polykarpo silmillään seurasi hänen
liikkeitään ja vihdoinkin pysähtyi hänen eteensä avaten sylinsä
laajaksi -- laajaksi...
Silloin hän säpsähti, painoi kätensä silmilleen ja vaipui hänen
rakastavalle ja rakastetulle rinnalleen ja tahtoi kuumia kyyneliä
vuodattaen kiertää kätensä armaan miehen kaulan ympäri, mutta
jo raukesi suloinen unikuva, sillä luolan pimeydessä välähti
valonleimaus, ja heti sen jälkeen hän kuuli kumean ukkosen jyrinän,
jonka ääntä hänen asuntonsa kallioseinät hiljensivät.
Täydelleen heränneenä todellisuuteen hän kuunteli, mitä ulkona
tapahtui, ja astui luolan suulle. Jo pimeni, ja mustista pilvistä,
jotka mustan harsohunnun tavoin näyttivät leijailevan vuoren
huippujen ympärillä, putosi maahan raskaita sadepisaroita.
Paavalia ei näkynyt missään, mutta siellä oli se ateria, jonka
Paavali oli hänelle valmistanut.
Aamiaisen jälkeen hän ei ollut nauttinut mitään; hän koetti tällöin
juoda maitoa, mutta se oli piimittynyt eikä maistunut hyvältä.
Leipäpalanen ja muutamat taatelit riittivät hänelle yllin kyllin.
Kun salama ja jyrinä yhä nopeammin alkoivat seurata toisiaan ja
pilkko pimeä yhä pikaisemmin tunkeusi koko seutuun, niin hänet
valtasi suuri levottomuus, hän työnsi ruoan syrjään ja katseli
vuorelle päin, jonka huippuja milloin yö kokonaan verhosi, milloin
taas liekkien meri aaltoillen ympäröitsi, niin että ne olivat
selvemmin nähtävinä kuin päivällä.
Usein halkasi leimaus mustan pilvipeitteen lovisella tuliterällään
rajun-nopeasti ja usein kajahteli ukkosen jyrinä vaskitorven
toitotuksen tavalla äänettömässä erämaassa ja levisi kumisten,
räiskäen, pauhaten ja hiljeten kalliolta kalliolle.
Äkkiä näytti siltä, kuin salama ja jyrinä yht'aikaa olisivat
syöksyneet alas taivaasta, ja kallio, jonka syvennyksessä luola oli,
vapisi.
Silloin Sirona vetäytyi kyyristyneenä ja värisevänä kalliohuoneen
perimmäiseen soppeen, ja hän vavahti joka kerran, kun luolan pimeys
valkeni.
Viimeinkin leimaukset alkoivat seurata toisiansa pitempien lomien
perästä, ukkosen äänestä katosi sen kauhistava voima ja se taukosi
kokonaan, kun myrsky ajoi raju-ilman yhä kauemmaksi etelään.