Oli ihana aamu. Ei ainoakaan pilvenhattara pimentänyt taivasta, joka
kohosi vuorten, erämaan ja kosteikon yli, niinkuin tummansininen,
silkkinen telttakatto.
Ihanata on tämän vuoren huipulla hengittää raikasta, keveätä,
tuoksuvaa erämaan ilmaa, ennenkuin auringon säteet alkavat vaikuttaa
voimakkaammin ja ennenkuin helteisten porfyyrikallioiden ja
kivilohkareiden luomat varjot käyvät yhä lyhyemmiksi ja lopulta
katoovat kokonaan.
Millä ilolla ja kuinka syvin henkäyksin Sirona hengitti tätä ilmaa,
kun hän pitkän yön perästä, neljännen, jonka hän oli levännyt erakon
ummehtuneessa luolassa, astui ulos.
Paavali istui lieden ääressä ja puuhaeli niin innokkaasti
veistelytyössä, ett'ei hän huomannut Sironan tuloa. "Tuota
ystävällistä miestä!" Sirona ajatteli, huomatessaan höyryävän
padan tulella ja nähdessään palmun oksat, jotka Aleksandrialainen
oli istuttanut luolan suun sivupuolelle suojellaksensa häntä yhä
korkeammalle kohoavalta auringolta.
Hän oli jo oppinut oppaatta löytämään lähteen, josta Paavali, heidän
ensi kerran tavatessaan toisiansa, oli häntä juottanut, ja hiipi
sinne, soma, poltettu ruukkunen kädessä.
Paavali kyllä huomasi hänet, mutta ei ollut häntä näkevinään eikä
kuulevinaan, sillä hän tiesi, että hän tahtoi peseytyä ja -- olihan
hän nainen -- koristautua niin hyvin kuin saattoi.
Palatessaan Galliatar näytti yhtä terveeltä ja ihanalta, kuin sinä
aamuna, jona Hermas salaa oli katsellut häntä. Tosin kyllä hänen
sydäntänsä tuimeli, hän tunsi tosin itsensä araksi poloiseksi, mutta
uni ja lepo olivat jo aikoja sitten poistaneet kaikki tuon hirmuisen
yöllisen paon jäljet hänen raittiista, nuorteasta ruumiistaan, ja
sallimus, joka usein on meille suosiollinen, vaikkapa näyttääkin
vihaista muotoansa, oli antanut hänelle pienen surun, poistaakseen
hänestä vielä suurempia.
Hänen vinttikoiransa oli kovasti sairastunut, ja näytti siltä, kuin
se kärsimänsä rääkkäyksen kautta olisi myöskin saanut sisällisen
loukkauksen eikä ainoastaan taittanut jalkaansa.
Vilpas ja iloinen eläin vaipui voimatonna maahan, kun se koetti
seisoa jaloillaan, ja kun hän koski siihen asettaaksensa sen syliinsä
mukavaan asentoon ja hoidellakseen sitä, niin se vaikeroitsi
tuskallisesti ja katseli valittaen ja surullisena häntä. Ruuasta ja
juomasta se ei huolinut, sen kuono, joka muutoin oli kylmänkö, oli
tullut kovin kuumaksi, ja kun hän oli lähtenyt luolasta, niin Jambe
oli katsomatta hänen jälkeensä korahdellen jäänyt makaamaan kauniin
villapeitteen päällä, jonka Paavali oli levittänyt hänen vuoteelleen.
Ennenkuin Sirona vei sille vettä samalla ruukulla, joka oli toinen
hänen kestiystävänsä antama lahja, niin hän kääntyi tämän puoleen ja
tervehti häntä ystävällisesti. Paavali kohotti silmänsä työstään,
kiitti häntä ja kysyi, kun hän vähän ajan perästä jälleen tuli
luolasta: "Kuinka voipi pikku potilaasi".
Sirona kohotti olkapäitään ja vastasi surullisesti: "Se ei juo
mitään eikä edes tunne minua. Se korahtelee yhtä nopeasti kuin eilen
illalla. Kunhan ei tuo eläin rukka kuolisi!"
Hän ei voinut puhua lausetta loppuun, sillä hän oli tuskallisesti
liikutettu; mutta Paavali pudisti paheksuen päätään ja sanoi:
"Syntistä on noin murehtia järjettömän eläimen tähden".
"Jambe ei ole järjetöin", Sirona sanoi. "Ja jos se olisikin,
niin mitä minulle jää jäljelle, jos se kuolee. Se on kasvanut
isäni talossa, jossa kaikki minua rakastivat. Minä sain sen,
kun se oli vaan muutaman päivän vanha, minä olen sitä hoitanut
pienellä pesusienellä ja ruokkinut sen maidolla suureksi. Useinkin
kuullessani penikan valittavan nousin paljain jaloin vuoteeltani
sitä juottamaan. Senpä tähden se olikin minuun niin kiintynyt, kuin
lapsi, eikä saattanut olla ilman minutta. Ei kukaan saata ymmärtää,
minkä arvoinen toinen olento on meille. Isäni kertoi meille, kuinka
hämähäkki sulostutti erään vangin elämän. Ja mitä on tuommoinen
ruma, mykkä eläin minun ymmärtäväiseen ja kauniisen koiraani
verraten? Kotoni olen minä menettänyt, ja täällä, täällä ajattelevat
kaikki minusta mitä pahinta, vaikka en ole kellekään tehnyt mitään
vääryyttä, eikä kukaan muu paitse Jambe rakasta minua".
"Mutta minä tiedän yhden, joka rakastaa kaikkia samalla
Jumalallisella rakkaudella", keskeytti Paavali hänet.
"Semmoisen kanssa en minä tulisi toimeen", Sirona vastasi. "Jambe
ei huolinut kestäkään muusta kuin minusta. Mitäpä minä huolisin
senlaisesta rakkaudesta, jota minun täytyy jakaa koko maailman
kanssa. Sinä tarkoitat varmaankin ristiin naulittua Jumalaa? Hänen
sanotaan olevan hyvä ja auttavainen, samaa sanoo myöskin Dorothea
rouva; mutta hän on kuollut, minä en näe enkä kuule häntä enkä
ikävöikään semmoista, joka olisi minulle armollinen, vaan senlaista,
jolle minä olisin jonkin arvoinen, jonka elämälle ja onnelle minä
olisin väittämätöin".
Hiljainen kylmä väre kävi Aleksandrialaisen ruumiin lävitse, kun
hän kuuli nämä sanat; hän loi samalla sääliväisyyttä ja ihmettelyä
ilmaisevan silmäyksen hänen kauniisen varteensa ja kasvoihinsa, ja
ajatteli: "Saatana oli ennen lankeemustaan kaunein hyvien henkien
joukossa, ja hän vielä vallitsee täydellisesti tässä naisessa. Hän
ei ole vielä läheskään valmis pelastukseen ja kumminkin on hänellä
ystävällinen sydän, ja jos hän onkin rikkonut, niin ei hän ainakaan
vielä ole turmeltunut".
Sironan ja Paavalin katseet olivat kohdanneet toisiaan, ja huoaten
edellinen sanoi: "Sinä katselet minua niin sääliväisesti; jos vaan
Jambe paranisi ja minun onnistuisi päästä Aleksandriaan, niin
saattaisi minun kohtaloni vielä kääntyä paremmaksi".
Hänen puhuessaan oli Paavali noussut seisoalleen, ottanut
keittoastian tulisijalta ja sanoi, tarjoten sen vieraalleen:
"Ensinnäkin koettakoon tämä puuro sinulle palkita pääkaupungin
nautintoja. Minua ilahuttaa, että ruoka maistuu sinusta hyvältä.
Mutta sanoppa minulle: oletko tarkalleen ajatellut, mitkä vaarat
syntisessä kreikkalaisessa kaupungissa uhkaavat kaunista, nuorta ja
turvatonta naista? Eikö olisi parempi, että antautuisit rikoksesi
seurauksien alaiseksi ja palaisit Phoebicion luo, jonka oma sinä
valitettavasti olet?"
Sirona oli viime sanoja kuullessaan asettanut astian, josta hän söi,
maahan ja huudahti, nopeasti ja tulisesti nousten pystyyn:
"Se ei tapahdu koskaan, ja sinä hirmuisena hetkenä, jolloin
minä puoleksi nääntyneenä istuin siellä alhaalla ja pidin sinun
askeleitasi Phoebicion askeleina, jumalat minulle osoittivat, kuinka
minä saattaisin paeta sekä hänen että sinun ja jokaisen käsistä, joka
minua tahtoisi viedä takaisin hänen luokseen. Raivoissani ja mielen
häiriössä olin silloin, kun pakenin kuilun reunalle, mutta sen minkä
minä silloin mielettömyydessäni tahdoin tehdä, saman tekisin vielä
nytkin kylmäverisesti, niin totta kuin toivon vielä kerran näkeväni
Arelaassa asuvat omaiseni. Mikä minä olen ollut ja mikä minusta on
tullut Phoebicion kautta! Minusta näytti elämä päivänloistoiselta
puutarhalta, jota kultaiset ristikot ympäröivät, jossa oli
kristallikirkkaita lähteitä, varjokkaita puita, punaisia kukkia ja
laulavia lintuja, ja hän on minulta pimentänyt valon, hämmentänyt
lähteet ja taittanut kukat. Minusta nyt kaikki näyttää mykältä ja
värittömältä, ja jos minä syöksyn syvyyteen, niin ei kukaan minua
kaipaa, ei kukaan surkuttele".
"Vaimo raukka", Paavali sanoi, "miehesi on kaiketi osoittanut sinulle
sangen vähän rakkautta?"
"Rakkautta", Sirona nauroi, "Phoebicio ja rakkaus! Kerroinhan
minä eilen, kuinka hirmuisesti hänellä oli tapana kiusata minua,
kun hän päihtyneenä palasi juomingeistaan taikka kun hän heräsi
voimattomuudestaan. Sitä paitse on hän tehnyt minulle semmoista,
semmoista, joka on katkaissut viimeisenkin kuluneen siteen
väliltämme. Tätä ei ole vielä kukaan saanut tietää minulta, ei
edes Dorothea rouvakaan, vaikka hän usein on moittinut minua, kun
lausuin jonkun kovan sanan miehestäni. Kyllä hänen kelpaa puhua. Jos
minäkin olisin saanut sellaisen miehen, kuin Pietari on, niin ehkä
olisi minusta tullut toinen Dorothea. Ihme on, enkä itsekään sitä
ymmärrä, ett'en ole tullut kehnoksi tuon konnan rinnalla, joka --
miksi sitä salaisin -- Roomassa möi minut legaatillensa Qvintillolle,
syystä että hän oli joutunut velkoihin korvia myöten ja toivoi hänen
kauttansa saavansa viran koroitusta. Hän toi itse tuon vanhan miehen,
joka usein oli seurannut minua, kotiin huoneesensa; mutta emäntämme,
joka oli kunnon vaimo, oli kuunnellut heidän kauppaansa ja ilmoitti
kaiken minulle. Se on niin halpamielistä, niin viheliäistä; minun
sieluni tahraantuu jo sitä ajatellessanikin. Legaatilla ei ollut
paljoa iloa sestertistään [sestertium oli roomalainen raha], eikä
Phoebicio antanut syntirahoja takaisin, ja hän oli rajattomasti
raivoissaan minua kohtaan, kun hänet petetyn vanhuksen toimesta
lähetettiin tänne kosteikkoon. Nyt tiedät kaiken, ja neuvo minua
vielä palaamaan sen miehen luo, johon kova onni minut on liittänyt.
-- Kuuleppas kuinka koira parka tuolla valittaa. Se pyrkii minun
luokseni, mutta ei jaksa liikahtaa".
Paavali katseli häntä säälien, kun hän katosi kallionaukkoon, ja
odotti kädet ristissä hänen palaamistaan.
Hän ei saattanut nähdä koko luolaan, sillä suurempi ala, jossa vuode
oli, muodosti kulman kaitaisen käytävän kanssa, niinkuin viikatteen
terä varren kanssa.
Sirona viipyi sangen kauvan ja hän kuuli vaan silloin tällöin
muutaman hellän sanan, jolla hän koetti lohduttaa sairasta koiraa.
Silloin hän säpsähti äkkiä, sillä Sirona huudahti kovaan ja
tuskallisesti.
Varmaankin vaimo raukan uskollinen kumppali oli heittänyt henkensä,
ja Sirona oli luolan puolihämärässä nähnyt sen lakastuneet silmät
ja käsillään tuntenut, että kuoleman kankeus ojennutti ja jäykisti
sen notkeat jäsenet. Paavali ei uskaltanut mennä luolaan, mutta hän
tunsi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja mielellään hän
olisi sanonut hänelle muutaman lohduttavaisen sanan.
Vesissä silmin Sirona viimein tuli ulos.
Paavali oli arvannut oikein, sillä hänellä oli pikku Jamben ruumis
sylissä.
"Minä olen suuresti pahoillani", Paavali sanoi, "kuinka kaunis tuo
pikku eläin oli!"
Sirona nyökäytti myöntäen päätään, istuutui maahan, irroitti
kauniisti koristetun nauhan koiran kaulasta ja sanoi puoleksi
itsekseen, puoleksi Paavalille: "nauhan on pikku Agnes neulonut
sille. Minä olin itse neuvonut häntä neulaa käyttämään, ja tämä oli
hänen ensimmäinen oma työnsä".
Sen jälkeen hän ojensi kaularenkaan erakolle ja sanoi: "Tämä lukko on
puhtaasta hopeasta ja isäni on itse antanut sen minulle. Vilkas koira
huvitti häntäkin. Nyt ei koira parka enään koskaan juoksentele".
Alakuloisena hän katseli ruumista. Sitten hän rohkaisi mieltään ja
sanoi nopeasti:
"Nyt minä tahdon lähteä pois täältä. Ei mikään, ei mikään pidätä
minua enää tässä erämaassa, sillä senaattorin huone, jossa minä
kuitenkin olen elänyt monta onnellista hetkeä ja jossa kaikki olivat
ystävällisiä minua kohtaan, on nyt minulta suljettu, vaikkapa vaan
senkin tähden, että _hän_ asuu siellä. Joll'et ole ollut minulle
hyvä, tehdäksesi minulle pahaa, niin päästä minut jo tänään lähtemään
täältä ja auta minua pääsemään Aleksandriaan".
"En tänään, en tänään missään tapauksessa", vastasi Paavali. "Ensiksi
täytyy minun tietää, milloinka jokin laiva purjehtii Klysmaan taikka
Berenikeen, ja sitten on minulla monta muuta seikkaa toimitettavana
sinua varten. Sinun tulee myöskin vastata kysymykseeni, mitä aiot
tehdä Aleksandriassa ja mitä sieltä on odotettavana. Lapsi parka!
Mitä nuorempi ja kauniimpi sinä olet..."
"Minä tiedän kaiken, mitä tahdot sanoa minulle", keskeytti häntä
Sirona. "Kaikkialla, minne olen tullut, olen vetänyt miesten silmät
puoleeni, ja lukiessani heidän silmistänsä, että minä miellytin
heitä, minä iloitsin suuresti, miksi sitä kieltäisin! Moni on sanonut
minulle kauniita sanoja, antanut minulle kukkia ja lähettänyt vanhoja
naisia kotiini voittamaan minun suosiotani; mutta jos toinen onkin
miellyttänyt minua enemmän kuin toinen, niin ei minusta koskaan
tuntunut vaikealta käskeä heitä pois, niinkuin tuleekin".
"Aina siihen saakka kunnes Hermas ilmoitti rakkautensa", keskeytti
Paavali. "Hän on reipas veitikka..."
"Kaunis, kömpelö poika hän on, ei enempää eikä vähempää", Sirona
vastasi. "Minä tein tosin ajattelemattomasti, kun päästin hänet
luokseni, mutta ei minkään vestaali-neitsyen olisi tarvinnut hävetä
sitä suosiota, jota minä osoitin hänelle. Minä olen viaton ja
viattomaksi tahdon jäädä, jotta saattaisin jälleen punastumatta astua
isäni eteen, hankittuani pääkaupungissa kyllälti rahaa pitkää matkaa
varten".
Paavali katseli hänen kasvojansa hämmästyneenä, melkein peljästyneenä.
Hän oli siis ottanut syykseen teon, joka olikin tekemättä, ja ehk'ei
senaattori olisi niin pian tuominnut Sironaa, ell'ei hän olisi tehnyt
väärää tunnustustaan.
Hän seisoi Sironan edessä niinkuin lapsi, joka on tahtonut aikaan
saada konstikkaan teoksen, mutta on taitamattomuudesta rikkonut sen
palasiksi.
Eikä hän myöskään saattanut epäillä hänen sanojensa totuutta, sillä
jo kauvan aikaa oli sisällinen vakuutus selvinnyt hänessä, ett'ei
tämä vaimo ollut tavallinen syntinen.
Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyi
arasti:
"Mitä aiot toimiskella pääkaupungissa".
"Polykarpo", hän vastasi, "on sanonut, että siellä hyvä työ aina
saapi ostajan, ja minä taidan kutoa hyvin kaunista ja kirjaella
kullalla. Ehkä on tarjona paikka jossakin talossa, jossa on lapsia,
niitä minä mielelläni hoitaisin päivällä. Joutohetkinä ja yöllä
työskentelen ompelukehieni ääressä, ja kun olen saanut kylliksi
kokoon, niin löydän kyllä jonkun laivan, joka viepi minut omaisteni
luo Galliaan. Huomaatko, ett'en saata palata Phoebicion luo, ja
saatatko auttaa minua?"
"Mielelläni, ehkäpä paremminkin kuin luulet", vastasi Paavali. "Vielä
en saata selittää sinulle tätä seikkaa, mutta sinun ei tarvitse enää
pyytää, vaan saat täydellä oikeudella vaatia minulta apua".
Sirona katseli häntä kummastellen ja kysyväisesti, mutta tämä jatkoi:
"Anna minun ensiksi viedä koira pois ja haudata se tuonne alhaalle.
Minä pystytän kiven sen haudalle, että tietäisit, mihin se on
haudattu. Sen täytyy tapahtua, ruumis ei saa olla täällä enää. Ota
tämä kapine! Minä olen koettanut veistää sitä sinulle, sillä sinä
valitit eilen, että hiuksesi joutuvat vallan epäjärjestykseen, kun ei
sinulla ole kampaa; minä olen leikkaellut sinulle semmoisen luusta:
kosteikon rihkamakauppiaalla ei ole ainoatakaan, ja minä itse olen
erämaan eläin, kurja, mieletöin eläin, joka ei tarvitse kampaa. --
Eikö tuolla pudonnut kivi? Varmaankin, minä kuulen ihmisten askelia.
Joudu luolaan eläkä liikahda, ennenkuin huudan sinua".
Sirona vetäytyi kammioonsa, mutta Paavali otti koiran ruumiin
käsivarrelleen peittääkseen sen lähenijän silmistä.
Epäröiden hän katseli ympärilleen etsien piilopaikkaa, mutta
korkealta hänen päänsä päältä oli jo kaksi tarkkaa silmää huomannut
hänet ja hänen keveän kuormansa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt oikeaan
paikkaan, vieri kiviä ratisten alas pitkin luolan oikealla puolella
olevaa kallionrintaa, ja samalla hyppeli hurjanrohkea mies kalliolta
kalliolle, syöksi, huolimatta erakon varoittavasta äänestä, häntä
kohti ja huusi läähättäen sekä vihasta ja kiukusta hehkuen:
"Se on -- minä tunnen sen hyvin -- se on Sironan koira. Missä on sen
emäntä? Sano minulle heti missä Sirona on, minun täytyy saada tietää
se!"
Paavali oli usein kirkossa katujain paikasta nähnyt senaattorin
perheineen istuvan paikoillaan lähellä alttaria ja tunsi ihmetellen
tämän hurjanrohkean hyppijän, joka hiukset hajallaan, silmät hurjasti
hehkuvina ahdisti häntä, Polykarpoksi, Pietarin toiseksi pojaksi.
Erakolle kävi vaikeaksi pysyä tyynenä ja hämmentymättä, sillä
kun hän tiesi vääryydellä saattaneensa Sironan suuren rikoksen
alaiseksi, silloin kun vasten totuutta oli ilmoittanut itsensä hänen
rikoskumppanikseen, niin hän tunsi ahdistusta, joka kohosi aina
tuskaksi, ja lyijyraskas paino esti hänen ajatusvoimansa nopeutta.
Aluksi hän sammalsi vaan epäselviä sanoja, mutta hänen vastustajansa
oli pelottavan totisena tehnyt kysymyksensä ja tarttui pikaisesti
erakon karkean kaavun kaulukseen ja huusi käheällä äänellä.
"Mistä olet löytänyt koiran? Missä on..."
Äkkiä hän keskeytti, päästi Aleksandrialaisen irti, tarkasteli häntä
ja kysyi hiljaa ja hitaasti:
"Olisiko mahdollista? Oletko Paavali Aleksandrialainen?"
Erakko nyökkäsi päätään myöntäen.
Silloin Polykarpo purskahti katkeraan nauruun, painoi oikean kätensä
otsaansa ja huusi mitä halveksivinta inhoa ilmaisevalla äänellä:
"Siis kuitenkin! Ja tuommoisen inhoittavan apinan tähden! Mutta minä
en saata uskoa, että hän on ojentanut sinulle kättänsäkään, sinulle,
jonka paljas näkeminenkin jo saastuttaa".
Paavalin sydän löi hänen rinnassansa, ikäänkuin vasara alaisimeen, ja
hänen korvissaan kohisi ja suhisi.
Mutta kun Polykarpo jälleen ojensi kätensä häntä vastaan,
niin hän asettautui tietämättänsä atleetan asentoon, joka,
valmistautuen painisille, käsillään koettelee saada tukevasti kiinni
vastustajastaan, ja sanoi kumealla, syvään jymisevällä äänellä:
"Astu takaisin, muuten tässä tapahtuu jotakin, joka saattaa tulla
vaaralliseksi luillesi".
Se, joka puhui tällä tavalla, oli Paavali, eikä se kumminkaan ollut
Paavali, se oli Menander palaestran ylpeys, joka ei ollut koskaan
sallinut kumppanin rankaisematta lausua sanaakaan, joka ei häntä
kaikin puolin miellyttänyt. Ja kumminkin hän oli eilen kosteikossa
hiljaisen nöyränä ja iloisen tyynenä antautunut paljoa häpeällisemmän
kohtelun alaiseksi kuin tämä oli, jota Polykarpo uhkasi. Mistä tuli
tänään tämä pikaisuus ja tulinen taistelunhalu?
Kun hän kaksi päivää tätä ennen oli palannut vanhaan luolaansa
noutamaan viimeiset sinne piiloittelemansa kultarahat, niin hän
oli tahtonut tervehtiä Stephanoa, mutta ukon egyptiläinen hoitaja
oli sadatellen ajanut hänet pois, ikäänkuin saastaisen hengen, ja
heitellyt kiviä hänen jälkeensä.
Kosteikossa oli hän vasten piispan kieltoa koettanut päästä kirkkoon
siellä rukoillakseen, sillä hän luuli, ett'ei etehinen, jossa kaivo
oli, ja jossa parannuksentekijäin oli tapana oleskella, ollut häneltä
suljettu, mutta akoluutit olivat haukkumasanoilla ajaneet hänet pois,
ja portinvartia, joka vähää ennen oli uskonut hänelle kirkon avaimen,
sylki häntä kasvoihin.
Ja kumminkaan ei hänestä ollut tuntunut vaikealta vihastumatta ja
valittamatta kääntyä kiusaajiinsa selin.
Kun hän oli rihkamakauppiaan pöydän ääressä ostamassa villapeitettä,
ruukkua ja muutamia muita kapineita Sironalle, niin oli eräs ohitse
kulkeva presbyyteri osoittanut hänen rahojaan ja sanonut: "Saatana ei
unhota omiaan".
Tällekään ei Paavali ollut vastannut mitään, vaan oli palannut
sydämessään iloisena ja kiitollisena hoidettavansa luo, ja hänen
mielensä oli täytetty iloisella, jalolla ja paljon toivoa tuottavalla
tunnolla siitä, että hän Kristusta seuraten sai toisen edestä kärsiä
pilkkaa ja piinausta.
Mikäpä se niin teroitti hänen pikaisuutensa Polykarpoa kohtaan
ja kerrassaan katkaisi hänen kärsivällisyytensä langan, joka
monivuotisten kieltäymyksien kautta oli yhä lujemmaksi lujentunut?
Pitikö tämä mies, joka kidutti lihaansa vapauttaakseen sielunsa sen
kahleista, helpompana kärsiä sitä, että häntä soimattiin Jumalan
hylkäämäksi syntiseksi, kuin sitä, että hänen persoonaansa ja
mies-arvoonsa halveksimalla koskettiin? Vai lieneekö hän ajatellut
sitä kaunista naista, joka luolassa kuuli ja näki hänen häpeänsä? Vai
lieneekö hänen vihansa leimahtanut sentähden, että hän ei Polykarpoa
pitänyt vihastuneena uskolaisena, vaan miehenä, joka röyhkeästi
pilkaten astui toisen miehen tielle?
Nuorukainen ja harmaapartainen kilpataistelija seisoivat vastatusten,
ikäänkuin taisteluun valmiit veriviholliset, eikä Polykarpo
väistynyt, vaikka häntä, niinkuin useimpia kristityitä nuorukaisia
oli kielletty osaa ottamasta nuorison paininlyöntihin palaestralla,
ja vaikka hän hyvin näki, että hänellä oli voimakas ja erittäin
harjaantunut mies vastustajana.
Ei hänkään ollut heikko, ja hänessä riehuva kiukku kiihdytti hänen
haluaan koetella voimiaan vihatun viettelijän kanssa.
"Vain joutuin, joutuin!" hän huusi hehkuvin silmin ja puolestaan
taisteluun valmiina, taivuttaen selkäänsä, ulontaen päätään
eteenpäin. "Iske kiinni, sinä varmaankin olet ollut gladiaattorina
taikka jonakin senlaisena, ennenkuin otit päällesi tämän likaisen
puvun saattaaksesi rankaisematta yön aikana murtautua huoneisin. Tee
nyt tästä pyhästä paikasta cirkus! Ja jos sinun onnistuu tehdä loppu
minusta, niin kiitän sinua siitä, sillä sen, mikä on minulle tehnyt
elämän elon arvoiseksi, sen sinä olet jo tätä ennen hävittänyt.
Lähemmäksi! vai onko sinusta helpompi kukistaa vaimo paran elämän
onni, kuin taistella hänen puolustajansa kanssa. Käy kimppuun, sanon
minä, käy kimppuun ... muuten..."
"Muuten sinä hyökkäät minun päälleni", sanoi Paavali, jonka kädet
nuorukaisen puhuessa olivat vaipuneet sivuille, tyynenä ja kokonaan
muuttuneella äänellä. "Ryntää päälleni ja tee minulle mitä tahdot;
minä en puolusta itseäni sinulta. Minä jään alalleni, enkä tahdo
taistella, sillä siinä olet osannut oikeaan kohtaan: tämä pyhä paikka
ei tosiaankaan ole cirkus. Mutta Galliatar ei ole sinun eikä minun,
ja kuka antaa sinulle oikeuden..."
"Kukako antaa minulle oikeuden häneen?" Polykarpo keskeytti,
lähestyen hehkuvin silmin kysyjää. "Sama, joka suopi rukoilijan
puhua _omasta_ Jumalastaan. Sirona on _minun_, niinkuin aurinko,
kuu ja tähdet ovat minun, koska ne valaisevat pimeätä polkuani
ihanalla valollansa. Elämäni on minun ja _hän_ on ollut minun
elämäni, ja sen tähden minä rohkeana sanon, että hän on minun, oli
vaikka kaksikymmentä Phoebiciota. Ja koska minä olen pitänyt ja
vielä nytkin pidän häntä omaisuutenani, niin minä vihaan sinua ja
heitän inhoni vasten kasvojasi; sillä sinä olet niinkuin nälkäinen
jäärä, joka tungeikse kukkalavalle ja nyhtää pensaasta kasvitarhurin
huolellisesti hoitaman ihmekukan, joka kukkii vain kerran
vuosisadassa; sinä olet niinkuin kissa, joka hiipii marmorisaliin ja
tyydyttää verenhimoaan tappamalla kauniin harvinaisen linnun, minkä
merimiehet ovat tuoneet kaukaisista maista. Mutta sinä tekopyhä
rosvo, joka eläinten tavoin ylpeästi halveksit omaa ruumistasi
ja jätät sen metsistymään, mitä tiedät sinä siitä ihanuuden
lumousvoimasta, tuosta taivahan tyttärestä, joka muuten liikuttaa
ymmärtämätöntä lastakin ja jota jumalatkin kunnioittavat! Sirona on
minun, sillä minne hyvänsä sinä piiloittanetkin hänet, ja vaikkapa
centurioni löytäisi hänet ja tahtoisi vaskikahleilla kiinnittää hänet
itseensä, niin ei kuitenkaan kenessäkään, ei kenessäkään niinkuin
minussa elä se, mikä tekee hänet Korkeimman jaloimmaksi teoksi, hänen
kauneutensa kuva. Tämä käsi ei ole vielä koskaan kajonnut sinun
uhriisi, ja kumminkaan ei Korkein ole antanut Sironaa kenellekään
muulle niin kokonaan omaksi, kuin minulle, koska hän ei kenellekään
muulle ole sitä, mitä hän on minulle, eikä kukaan muu saata rakastaa
häntä niinkuin minä! Hänessä on enkelin sulo ja lapsen sydän, hän
on virheetön ja puhdas, niin totta, kuin timantti on semmoinen ja
joutsenen rinta ja ruusun verhiöllä kimalteleva aamukaste. Ja päästi
hän vaikka tuhat kertaa sinut luokseen, ja vaikka isäni ja oma äitini
ja kaikki, kaikki osoittaisivat häntä sormellaan ja tuomitsisivat
hänet, niin en minä kumminkaan lakkaa uskomasta hänen viattomuuttaan.
Sinä olet saattanut hänen häpeään, sinä olet..."
"Minä olen ollut vaiti, kun sinun omaisesi tuomitsivat hänet",
keskeytti Paavali lämpimästi nuorukaisen puheen, "sillä minä luulin
hänen olevan syyllisen, niinkuin sinä minun, ja niinkuin jokainen
paljoa mielemmin uskoo toisesta pahaa, kuin hyvää, joll'eivät
rakkauden siteet yhdistä heitä toisiinsa. Nyt minä tiedän, ja tiedän
sen varmaan, että olemme tehneet vääryyttä vaimo paralle. Jos sen
loistavan unikuvan kirkkaus, jota nimität Sironaksi, on minun
syytökseni kautta himmentynyt..."
"Himmentynytkö? ja sinunko kauttasi?" ivasi Polykarpo. "Saattaako
ojakonna, joka hyppää mereen, hämmentää sen kimmeltävää sinisyyttä;
saattaako musta yölepakko, joka lentelee yöllä, himmentää täysikuun
puhdasta valoa?"
Erakko tunsi taas vihastumista sydämessänsä, mutta hän varoi tällä
kertaa paremmin itseään, ja sanoi katkerasti ja vaivoin tyynenä
pysyen:
"Kuinka olikaan kukan ja linnun laita, joita ymmärtämättömät
eläimet hätyyttävät? Näillä jälkimmäisillä sinä et suinkaan,
luullakseni, tarkoittanut ketään poissa olevaa kolmatta henkilöä,
ja nyt sanot, ett'ei minulla ole kylliksi kykyä luomaan varjoakaan
sinun aurinkosi päälle. Nyt näet, että vihassasi puhut ristiin, ja
sitä tulisi viisaan miehen pojan, joka varmaan vasta hiljakkoin on
päässyt rheetorin koulusta, koettaa välttää. Sinä saisit katsella
minua vähemmin vihaisesti, sillä minä en tahdo pahoittaa mieltäsi,
vaan vieläpä antaa sinulle pahojen sanojen palkaksi hyviä, kenties
parhaita, mitä milloinkaan olet kuullut: Sirona on jalo, viaton
vaimo, ja kun Phoebicio ratsasti häntä hakemaan, en minä vielä ollut
omilla silmilläni häntä nähnyt, enkä korvillani kuullut sanaakaan
hänen huuliltaan".
Polykarpo muutti, kuullessaan nämät sanat, uhkaavan asentonsa, ja
kykenemättömänä käsittämään, mutta kumminkin taipuvaisena, hyvinkin
taipuvaisena uskomaan, hän huusi innokkaasti:
"Mutta lammasnahka oli kumminkin sinun ja puolustamatta itseäsi olet
antautunut Phoebicion rääkättäväksi".
"Tämmöinen ruma apina", Paavali vastasi Polykarpon ääntä matkien,
"tarvitsee usein selkäänsä, ja sinä aamuna en uskaltanut puolustaa
itseäni, sillä ... sillä... Mutta se ei liikuta sinua. Sinun täytyy
vielä muutamaksi päivää hillitä uteliaisuuttasi, ja sitten saattaisi
helposti niinkin käydä, että sinä itse kiität sitä miestä, jonka
pelkkä läsnäolokin jo saastuttaa -- kiität yölepakkoa ja ojakonnaa..."
"Jätä se jo", Polykarpo huudahti, "ehkäpä se kiivastus, joka
sinua nähdessäni heräsi haavoitetussa ja kidutetussa sydämessäni,
viekoitteli minua lausumaan sopimattomia sanoja. Nyt kyllä näen,
että takkuinen tukkasi ympäröipi hyvin muodostuneita kasvoja.
Anna anteeksi kiivas ja väärä päällekarkaukseni. Ollessani poissa
suunniltani ilmaisin sinulle koko sieluni, ja nyt kun tiedät
minkälainen on sydämeni tila, kysyn sinulta vielä kerran: Missä on
Sirona?"
Polykarpo katseli Paavalia tuskallinen, innokas rukous silmissä, ja
näytti kädellään vinttikoiraa, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Täytyyhän
sinun se tietää, sillä tässä on todistus".
Aleksandrialainen viivytteli vastausta, katsahti ikäänkuin sattumalta
luolan suuhun päin, mutta kun hän näki holhottinsa valkean puvun
vilahtavan palmun-oksien takaa, niin hän arveli, että Polykarpo, jos
hän kauvemmin viipyisi tässä, huomaisi Galliattaren, ja tätä oli
välttäminen.
Olipa monta syytä, jotka saattoivat hänet siihen päätökseen, että
hänen tuli estää nuorukaista näkemästä Sironaa, mutta mikään näistä
syistä ei silloin juohtunut hänen mieleensä, ja vaikk'ei hän edes
aavistanutkaan, että mustasukkaisuuden sukuinen tunne alkoi herätä
hänessä, niin hän kumminkin tunsi selvälleen, että hänen olisi
vastenmielistä nähdä heidän hänen silmiensä edessä vaipuvan toinen
toisensa syliin ja että hän sen vuoksi lyhyesti kääntyi, otti koiran
käsivarrelleen ja vastasi hänelle: "Minä kyllä tiedän, missä hän
oleskelee, ja kun aika joutuu, niin sinäkin saat sen tietää. Nyt
minun täytyy haudata tämä koira, ja jos tahdot, niin saat auttaa
minua siinä".
Odottamatta Polykarpon vastausta hän riensi paadelta paadelle aina
sille ylängölle saakka, jonka jyrkältä reunalta hän ensi kerran oli
nähnyt Sironan.
Hengästyneenä nuorukainen seurasi häntä ja saavutti hänet vasta
silloin, kun hän jo oli ruvennut käsillään kaivamaan maata kallion
juurelle.
Polykarpo seisahtui aivan Aleksandrialaisen viereen ja toisti
innokkaasti ja tulisesti kysymyksensä, mutta tämä ei katsahtanut
työstään, vaan sanoi, vaan yhä nopeammin kaivaen: "Palaa huomenna
tähän aikaan tänne; ehkäpä silloin saatan sen sinulle sanoa".
"Täten sinä luulet pääseväsi minusta", nuorukainen huusi, "kumminkin
sinä petyt minun suhteeni, ja jos petät minut sanoillasi, jotka
kuuluvat niin vilpittömiltä, niin minä..."
Mutta hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä juuri silloin
keskeytti täydelleen selvänä äänekäs, ikävöivä huuto aution vuoren
yksinäisen hiljaisuuden:
"Polykarpo -- Polykarpo!" kaikui yhä lähempää, ja nämä huudot
vaikuttivat tenhovoimalla siihen, jota ne tarkoittivat.
Suorana seisoen ja vapisten joka jäsenessään nuorukainen kuunteli
kukkulalta tulevaa ääntä. Sitten hän huusi: "Se on hänen äänensä.
Minä tulen, Sirona, minä tulen!" Huolimatta erakosta hän kohotti
jalkaansa rientääkseen hänen luoksensa.
Mutta Paavali astui aivan hänen eteensä ja sanoi lujasti.
"Pysähdy!"
"Pois tieltä!" Polykarpo huusi raivoissaan. "Hän huutaa minua siitä
piilopaikasta, johon sinä olet hänet kätkenyt, sinä kunnianhäpäisijä,
pelkurimainen valehtelija. Pois tieltä, sanon minä. Etkö tahdo? Niin
puolusta itseäsi sitten, sinä ilkeä ojakonna, muuten minä tallaan
sinut jalkojeni alle, joll'ei jalkani pelkää saastuvansa sinun
myrkystäsi".
Paavali oli tähän saakka seisonut nuorukaisen kanssa vastatusten
liikkumatta ja hajalla käsin, mutta lujana kuin tammen runko.
Silloin sattui häneen Polykarpon nyrkki.
Tämä isku lopetti erakon kärsivällisyyden, ja voimatta enää hallita
itseään, hän huusi: "Sen saat vielä maksaa!" Ja ennenkuin kolmas ja
neljäs huuto oli kaikunut Sironan huulilta, niin hän jo oli tarttunut
taiteilijan solakkaan ruumiisen ja voimakkaasti heittänyt hänet
leveiden atleetillisten hartioidensa ylitse kiviselle maalle.
Tämän hurjan teon perästä hän jäi hajalla säärin, ristissä käsin
ja pyörivin silmin, ikäänkuin kiinni kasvaneena seisomaan uhrinsa
viereen ja odotti, kunnes Polykarpo oli tointunut ja ympärilleen
katsomatta, sekä juopuneen tavoin horjuen lähtenyt, kädet takaraivoon
painettuina.
Paavali katseli hänen jälkeensä, kunnes lakeuden reunalla olevat
kalliot peittivät hänet näkyvistä; mutta hän ei nähnyt enää, että
Polykarpo hiljaisesti valittaen, tunnotonna vaipui lähelle sitä
lähdettä, jonka vedellä hänen vihamiehensä oli virvoittanut Sironan
kuivia huulia.