Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä senaattori astui naisten
huoneesen ja sanoi jo kynnykseltä vaimolleen, joka puuhaeli
kangaspuissa:
"Missä on Polykarpo? Minä en tavannut häntä Antonion luona, joka
nyt työskentelee alttarin asettelemisessa, ja ajattelin, että ehkä
löytäisin hänet täältä sinun luotasi".
"Kirkosta", vastasi Dorothea, "hän astui ylös vuorelle. Mene
kuitenkin työhuoneesen, Marthana, katsomaan onko veljesi palannut".
Tytär totteli heti ja mielellään hänen käskyjään, sillä hänen
veljensä oli hänelle rakkahin kaikista ja häntä hän piti kauniimpana
ja parahimpana kaikista miehistä.
Heti kun puolisot olivat yksinään, niin Pietari lausui uskollisesti
ja sydämellisesti ojentaen kätensä vaimolleen:
"No, äiti, lyöppäs tuohon!"
Dorothea viivähti hetkisen ja katseli häntä, ikäänkuin tahtoen kysyä:
"Salliiko sinun ylpeytesi vihdoinkin sen, ett'et enää tee minulle
vääryyttä?"
Tämä oli nuhde, vaikk'ei tosin ankara, muuten ei olisi hänen suunsa
myhäillyt niin ystävällisesti, ikäänkuin haluten sanoa: "Ethän
kuitenkaan kauvemmin saata olla vihainen minulle, ja se on kuitenkin
hyvä, että kaikki pian saa tulla vanhaan kuntoonsa jälleen".
Niin ei ollut todellakaan ollut laita, sillä siitä alkaen, kun
puolisot tapasivat toisensa pojan työhuoneessa, he olivat olleet
ikäänkuin vieraat toisilleen.
Makuuhuoneessa, kirkkotiellä ja aamiaispöydässä eivät he olleet
puhuneet toistensa kanssa enempää kuin mitä yhdys-elämä vaivoin
vaati ja mikä näytti olevan välttämätöntä lapsilta ja palkollisilta
peittämään heidän epäsopuaan.
Tähän asti oli heidän välillänsä itsestään selvänä asiana vallinnut
sopimus, jota ei koskaan oltu sanoilla lausuttu, mutta josta tuskin
ainoassakaan tapauksessa oli poikettu, nimittäin ett'ei toinen
koskaan ylistäisi lapsissa mitään, jota toinen ei hyväksynyt, tahi
päin vastoin. Mutta tänä yönä sitä vastoin!
Heti äidin ankaran tuomion jälkeen isä oli innokkaasti syleillyt
pahantekijätä.
Niin kauaksi kuin hän saattoi muistaa menneihin aikoihin, ei ollut
koskaan tapahtunut, että hän oli ollut niin ankara ja hänen miehensä
sitä vastoin niin hellä ja lempeä jompaakumpaa heidän poikaansa
kohtaan, ja kuitenkin hänellä oli ollut kyllältä mielenmalttia olla
Polykarpon läsnä ollessa vastustamatta miestään ja äänetönnä hänen
kanssaan lähteä työhuoneesta.
"Kunhan vaan olemme yksinämme makuuhuoneessa", hän ajatteli, "niin
kyllä esittelen hänen vääryytensä, niinkuin tuleekin, ja hän saa
vastata siitä".
Mutta hän ei pannut aikomustaan toimeen, sillä hän tunsi, että
jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, oli tapahtunut hänen puolisossaan;
kuinka olisikaan muuten heti tapauksen jälkeen, kun hän lamppu
kädessä astui kaitaisia rappusia alas, hänen muuten niin vakavat
silmänsä saattaneet loistaa niin lempeästi ja ystävällisesti ja hänen
ankarat huulensa hymyillä niin onnellisesti.
Pietari oli usein sanonut Dorothealle, että tämä osasi lukea hänen
sieluaan ikäänkuin avonaista kirjaa; mutta Dorothean täytyi myöntää,
että tässä teoksessa oli kuitenkin muutamia sivuja, joiden merkitystä
hän ei kyennyt käsittämään.
Kuinka omituista!
Vähän väliä Dorothea huomasi tällaisia vaikeasti selitettäviä
mielentiloja miehessään, niin pian kuin puheeksi tuli epäjumalain
kuvat, pakanain saastaiset temppelit tahi heidän poikainsa aikeet ja
teokset.
Ja olihan Pietari kuitenkin hurskaan kristityn hurskas poika; mutta
hänen iso-isänsä oli ollut kreikkalainen pakana ja tästä kaiketi
hänellä oli veressään jotakin, mikä huoletti Dorotheaa, syystä,
ett'ei hän täydelleen saattanut sitä yhdistää Agapiton oppiin,
mutta jota hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella, koska hänen
harvapuheinen miehensä ei koskaan lausunut mieltään niin hilpeästi ja
arvoansa muistamatta, kuin saadessaan puhua näistä asioista poikainsa
ja heidän ystäväinsä kanssa, jotka toisinaan seurasivat heitä
kosteikkoon.
Eihän se kuitenkaan liene ollut mitään syntistä, mikä taas ja juuri
tällä hetkellä nuorensi ja kirkasti hänen puolisonsa kasvot.
"He ovat miehiä", hän sanoi itsekseen, "ja heillä on kaiketi jotakin
sellaista, jota me naiset emme ymmärrä. Eikö ukko ole juuri niinkuin
hääpäivänämme? Polykarpo on hänen kuvansa, sitähän kaikki sanovat.
Mutta kun nyt katselen vanhusta ja johdan muistiini, miltä poika
äsken näytti, selittäessään mitä varten hän ei saattanut olla
tekemättä Sironan kuvaa, niin minun täytyy myöntää, että sellaista
yhtäläisyyttä en ole eläissäni nähnyt."
Pietari toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä ja sammutti lampun.
Dorothea olisi mielellään sanonut hänelle ystävällisen sanan, sillä
hänen miehensä kirkas katsanto liikutti ja ilahutti häntä; mutta tämä
olisi ehkä kuitenkin ollut liian paljo sen jälkeen, mitä hän oli
työhuoneessa pojan läsnä ollessa saanut Pietarilta kärsiä.
Entisinä aikoina oli useinkin tapahtunut, että he, kun jompikumpi
oli herättänyt tyytymättömyyttä toisessa ja he olivat riidelleet
keskenänsä, olivat leppymättä menneet levolle; mutta mitä vanhemmiksi
he olivat tulleet, sitä harvemmin oli sellaista tapahtunut, eikä
tällöin pitkään aikaan mikään varjo ollut himmentänyt heidän
avioliittonsa täydellistä sopusointua.
Kun he kolme vuotta sitten vanhimman poikansa häiden jälkeen yhdessä
olivat seisoneet ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta, niin
Pietari oli tullut aivan hänen viereensä ja sanonut:
"Kuinka hiljaa ja rauhallisesti nuot ylähiset vaeltajat käyvät
ratojansa koskematta toisiinsa tahi törmäämättä yhteen! Kun olen
yksin hiljaisena yönä heidän ystävällisessä valossaan vaeltanut
kotiin kivenmurrokselta, olen ajatellut monta seikkaa. Kenties on
ennen ollut aika, jolloin tähdet hurjasti ja ilman järjestystä
lentelivät toinen toisensa ohitse. Toinen joutui toisen tielle, ja
toisiinsa kimmahtaessaan taisi moni särkyä pirstoiksi. Sitten Herra
loi ihmiset, ja rakkaus tuli maailmaan, ja täytti taivaan ja maan;
mutta tähtiä käski Korkein valaisemaan öitämme. Silloin jokainen
alkoi ottaa vaaria toisensa radasta, ja yhä harvemmin törmäsi toinen
tähti toiseen, kunnes vihdoin pienin ja nopeinkin heistä pysyi
tiellään ja noudatti aikaansa, ja tuo ylähinen välkkyvä sotalauma
tuli yhtä yksimieliseksi, kuin se on monilukuinen. Rakkaus ja
yhteinen päämäärä vaikuttivat tämän ihmeen, sillä se, joka rakastaa
toista, ei tahdo vahingoittaa häntä, ja se, jonka on määrä toisen
avulla valmistaa jokin työ, ei estä eikä pidätä häntä. Me olemme jo
aikoja sitten löytäneet oikeat ratamme, ja jos kerran jompikumpi
meistä tahtoisi astua toisen tielle, niin häntä kaiketi pidättää
rakkaus ja varmaankin yhteinen velvollisuus, levittää kirkasta valoa
lastemme tielle".
Näitä sanoja ei Dorothea ollut unhottanut.
Hän tuli ajatelleeksi niitä, kun Pietari tänään niin ystävällisesti
tarjosi hänelle kättä; ja laskiessaan oikean kätensä miehensä käteen,
hän virkkoi:
"Rakkahan rauhan vuoksi olkoon kaikki hyvin; mutta yksi asia minun
kuitenkin täytyy sanoa sinulle. Eihän hento heikkous muuten ole sinun
ominaisuutesi, mutta Polykarpon sinä kuitenkin lopulta kokonaan
hemmoittelemalla turmelet".
"Anna hänen olla, antakaamme hänen olla, semmoisena kuin hän on",
Pietari huudahti suudellen vaimonsa otsaa. "Eikö ole kummallista,
kuinka me olemme vaihettaneet osamme. Eilen sinä kehoitit minua
lempeyteen poikaa kohtaan, ja tänään..."
"Tänään minä olen ankarampi kuin sinä", keskeytti häntä Dorothea.
"Kukapa saattaisikaan aavistaa, että vanha harmaaparta antaisi
isällisen ratkaisu-oikeutensa alttiiksi savisten naiskasvojen tähden,
niinkuin Esau möi esikoisoikeutensa hernekeittoon?"
"Ja kuka saattaisi sallia", vastasi Pietari samaan ääneen, "että
niin lempeä äiti, kuin sinä olet, tahtoo tuomita oman poikansa,
sen tähden, että hän koettaa voittaa sielunsa rauhan takaisin työn
kautta, semmoisen työn, jota hänen mestarinsakin häneltä saattavat
kadehtia".
"Minä olen kyllä huomannut sen", Dorothea keskeytti. "Sironan kuva on
tenhonnut sinut, ja nyt on pojan mielestäsi onnistunut luoda jotakin
ihmeen suurenmoista. Minä en paljoa ymmärrä tuosta savensotkemisesta
enkä kuvanveistoksista, enkä tahdo väittää sinua vastaan; mutta jos
vaan tuon keltatukan kasvoset olisivat vähemmin kauniit, ja ell'ei
Polykarpo olisi saanut toimeen mitään erinomaista, niin muuttaisiko
se vähääkään sitä, mitä hän on moitittavaa tehnyt ja tuntenut?
Varmaankaan ei! Kuitenkin juuri sellaisia ovat miehet; he kysyvät
ainoastaan teon tulosta".
"Ja sitä he tekevät tosisyystä", Pietari vastasi, "jos teon tulosta
ei saada toimeen leikillä, vaan kovalla taistelulla. Jolla on,
hänelle annetaan, Raamattu sanoo, ja hän, jonka hengen Jumala
runsaammin on lahjoittanut kuin muiden ja jota hyvät hengettäret
auttavat toimittamaan mitä suurinta, hänelle annetaan paljo anteeksi,
vaikk'ei lempeämpikään tuomari mielellään salli sitä heikommilla
lahjoilla varustetulle, joka vaan kiusaa ja vaivaa itseään saamatta
sittenkään mitään toimeen. Ole vaan jälleen ystävällinen pojalle!
Tiedätkö myöskin mitä saatat hänestä odottaa? Sinä olet eläessäsi
toimittanut paljon hyvää ja monta viisasta neuvoa antanut, enkä minä
eivätkä lapset eikä kukaan muukaan seutumme asukkaista ole sitä
unhottava; mutta siitä että olet synnyttänyt Polykarpon maailmaan,
minä saatan luvata sinulle ihmiskunnan jalointen kiitosta, sekä
niiden, jotka nykyään elävät, että niiden, jotka elävät vuosisatojen
perästä".
"Väitetään", Dorothea huudahti, "että jokaisella äidillä on neljä
silmää lapsiensa etevyyttä huomaamassa. Jos se on totta, niin isillä
on vähintäänkin kymmenen, ja sinulla yhtä monta kuin tuolla Argolla,
josta pakanallinen satu kertoo ... Mutta tuossa tulee Polykarpo".
Pietari meni poikaansa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ja
varmaankin toisella tavalla kuin ennen. Ainakin Dorotheasta
näytti, kuin ei hänen miehensä olisi ottanut nuorukaista vastaan
niinkuin muulloin, isänä ja herrana, vaan ystävänä, joka tervehtii
yhden-arvoista ystävää ja toveria.
Kun Polykarpo äitiäänkin tervehti, niin tämä punehtui kovin, sillä
hänen sieluansa vapisutti pelko, että hänen poikansa, ajatellessaan
eilis-iltaa, pitäisi häntä kohtuuttomana ja narrimaisena.
Mutta pian Dorothea sai omituisen ja vakaan varmuutensa jälleen,
sillä Polykarpo oli taaskin entisenä ja hän luki poikansa silmistä,
että tällä äitinsä suhteen oli samat tunteet kuin eilen ja ainakin.
"Rakkaus", hän ajatteli, "ei sammu vääryydestä, niinkuin tuli
vedestä. Se leimuaa kirkkaammin tahi himmeämmin aina tuulen voiman
ja suunnan mukaan, mutta ei varmaankaan mikään, ja kaikkein vähimmin
kuolo, voi sitä perin tukehuttaa".
Polykarpo oli käynyt vuorella ja Dorothea rauhoittui täydellisesti,
kun hän kertoi, mikä hänet oli sinne saattanut.
Hän oli kauvan ollut aikeissa kuvata Mosesta, ja kun isä edellisenä
yönä oli lähtenyt hänen luotaan, ei tuon ylevän ja kunnioitettavan
miehen kuva lähtenyt hänen ajatuksistaan.
Hän luuli jo löytäneensä oikean esikuvan työllensä.
Hän tahtoi ja hänen täytyi unhottaa, ja hän tunsi, ett'ei se muuten
ollut mahdollista, kuin jos hän löytäisi tehtävän, joka saattoi antaa
hänen tyhjälle sielullensa uutta sisällystä.
Vielä hän näki mahtavan Jumalanmiehen haahmon, jota hän tahtoi
kuvata, vain himmeissä piirteissä sisällisen silmänsä edessä ja
sentähden hän oli pakoitettu käymään sillä paikalla, jota nimitettiin
Haastelopaikaksi, ja jossa moni toivioretkeläinen kävi pyhissä, koska
luultiin, että Herra siinä oli puhunut Moseksen kanssa.
Polykarpo oli viipynyt siellä kauvan, sillä jos jossakin, niin piti
hänen ainakin täällä, jossa lainsäätäjä itse oli seisonut, saada
oikea kuva.
"Ja oletko päässyt tarkoituksesi perille?" Pietari kysyi.
Polykarpo pudisti kieltäen päätään.
"Käy vain useammin pyhällä paikalla, niin kyllä onnistut", Dorothea
rouva vastasi. "Alku on aina vaikein. Koeta ensiksi muodostaa isäsi
päätä".
"Minä olen jo alkanut sitä", Polykarpo vastasi, "mutta minä olen
vielä väsynyt viime yöstä".
"Sinä näytätkin kalpealta ja silmiesi alustat ovat siniset", lausui
Dorothea huolissaan. "Mene ylös ja laskeu levolle. Minä tulen perässä
ja tuon sinulle maljallisen vanhaa viiniä".
"Se ei tee hänelle pahaa", Pietari sanoi, ajatellen itsekseen: "Juoma
Lethen virrasta olisi vielä parempi hänelle".
Kun senaattori hetkeä myöhemmin haki poikaansa työhuoneesta, niin hän
löysi hänet nukkumasta ja pöydällä oli viini koskematta.
Pietari laski keveästi kätensä pojan otsalle ja huomasi sen viileäksi
ja kuumeesta vapaaksi.
Sitten hän astui hiljaa Sironan kuvan ääreen, nosti pois vaatteen,
jolla se oli peitetty, ja jäi pitkäksi ajaksi seisomaan sen eteen,
sen katselemiseen vaipuneena.
Vihdoin hän astui taaksepäin, peitti sen jälleen ja katseli malleja,
jotka olivat eräällä seinään kiinnitetyllä hyllyllä. Vähäiseen naisen
kuvaan kiintyi erittäin hänen huomionsa ja kun hän ihmetellen löi
kätensä yhteen, niin Polykarpo heräsi.
"Tämä on sallimuksen jumalattaren kuva, se on Tykhe". Pietari sanoi.
"Elä vihastu", Polykarpo pyysi. "Tiedäthän sinä, että uutta
Konstantinopolia varten aiotun keisarin kuvapatsaan käteen on
pantava Tykhen kuva, ja sen tähden minäkin olen koettanut muodostaa
tätä jumalatarta. Vaatteen poimet ja käsien asento ovat mielestäni
onnistuneet, mutta pään muodostamisessa en ole osannut oikeaan
kohtaan".
Pietari oli tarkasti kuunnellut häntä ja loi ehdottomasti
silmäyksensä Sironan päänkuvaukseen, ja Polykarpo seurasi
hämmästyneenä ja melkein peljästyneenä isänsä katseen suuntaa.
Isä ja poika ymmärsivät toisensa ja jälkimmäinen sanoi: "Sitä olen
minäkin jo ajatellut".
Sitten hän huokasi surullisesti ja ajatteli itsekseen: "Niin
tosiaankin, hän on minun kohtaloni jumalatar". Mutta hän ei
uskaltanut sitä lausua.
Nuorukaisen huokaus ei ollut jäänyt huomaamatta Pietarilta, ja hän
sanoi: "Ei, se ei sovi. Tämä pää hymyilee iloisesti ja viehättävästi,
mutta ankarat ja vakaiset ovat sen jumalattaren kasvot, joka ohjaa
taivaallistenkin toimet".
Silloin ei Polykarpo kauvemmin voinut hillitä itseään, vaan huudahti:
"Niin, isä, kohtalo on hirvittävä, ja kuitenkin minä luon hymyn
jumalattaren huulille, sillä sehän on hänessä juuri hirvittävää, että
hän ei hallitse lujien lakien mukaan, vaan hymyillen lyöpi leikkiänsä
meidän kanssamme".