Kosteikkokaupungista loistava valo, joka oli herättänyt
Aleksandrialaisen huomion, tuli Pietarin talosta ja juuri Polykarpon
huoneesta. Tämä huone oli erinäisenä vähäisenä lisärakennuksena,
jonka senaattori oli rakennuttanut pojalleen suuren huoneen rajaan
pohjoispuolelle sen avarata laakeata kattoa.
Nuorukainen oli äsken hankkimainsa orjien kanssa puolipäivän aikaan
palannut kotiin, saanut tietää kaiken, mitä oli tapahtunut hänen
poissa ollessaan, ja illallisen jälkeen äänettömänä vetäytynyt
huoneesensa.
Siellä hän viipyi työnsä ääressä.
Vuode, pöytä, jonka päällä ja alla oli monta vahataulua,
papyruskääröä, metallipuikkoa ja kirjoitusruokoa, ynnä vähäläntä
penkki, jolle oli asetettu vesimalja ja ruukkuja; oli tämän huoneen
kalustona, ja sen valkeaksi kalkituilla seinillä oli monta ihmisten
ja eläinten kuvaa ynnä myöskin useita levyjä, joihin kohokuvia oli
tehty, pitkissä riveissä toistensa vieressä.
Eräässä nurkassa oli kivisen vesialtaan vieressä suuri kosteudesta
kiiltävä savimöhkäle.
Kolme patsaisin kiinnitettyä lamppua loi runsahan valonsa tähän
työhuoneesen ja eräittäinkin erääsen korkealla kantakivellä seisovaan
savikuvaan, jonka muodostamisessa Polykarpon sormet nyt innolla
työskentelivät.
Phoebicio oli nimittänyt nuorta kuvanveistäjää keikariksi, eikä
tehnyt sitä aivan syyttä, sillä hän pukihen mielellään hyvin ja oli
tarkka koruttomien pukujensa muodon ja värin valinnassa; myöskin
hän harvoin jätti viljavat hiuksensa kauniisti järjestämättä ja
hyvänhajuisilla voiteilla voitelematta. Ja kuitenkin oli hänestä
milt'ei yhdentekevää, miten hänen ulkomuotonsa muita miellytti, mutta
hän ei tietänyt mitään jalompaa kuin ihmisvartalo on, ja mielen
vaatimus, jota hän ei vastustanut, melkein pakoitti häntä niin
hoitamaan ruumistansa, kuin hän halusi nähdä toisenkin hoidetuksi.
Tänä öisenä hetkenä hän oli puettu ainoastaan valkeasta
punareunaisesta villakankaasta tehtyyn ihotakkiin. Hänen muulloin
niin hyvin siivotut kiharansa näyttivät järjestyksettä ponnistelevan
ylöspäin, mutta eipä hän niitä kurittanut eikä pakoittanut alaspäin,
vaan näytti yllyttävän niiden vastahakoisuutta sen kautta, että hän
työnsä aikana usein kiivaasti pyyhkäisi hiuksiansa.
Kirkkaan lampunvalon viettelemänä lensi eräs yölepakko sisään
ikkunasta, jota ainoastaan ali-osalta peitti tumma esirippu, ja
kierteli huoneen katossa, mutta Polykarpo ei sitä huomannut; hänen
työhönsä oli koko hänen sielunsa ja mielensä kiinnitettynä.
Kun hän täten intohimoisen tulisesti oli antautunut tähän askareesen,
johon joka hermo ja joka suoni näytti ottavan osaa tehokkaasti, eivät
hänen korvansa olisi huomanneet hätähuutoa, eivätkä hänen silmänsä
havainneet hänen vieressään leimahtavaa tulen liekkiä.
Hänen poskensa hehkuivat, hänen otsallensa levisi hieno, hikihelmien
muodostama, verkko ja hänen silmänsä näyttivät kasvettuneen kiinni
hänen edessään olevaan kuvaan, jonka piirteet muodostuivat yhä
eheämmiksi.
Välistä hän poistui kuvasta, taivutti ruumiinsa yläosan taaksepäin
ja kohotti molemmat kätensä ohimoidensa tasalle, ikäänkuin hän olisi
tahtonut rajoittaa sen tien, jota hänen silmäystensä tuli kulkea;
sitten hän taas läheni kuvaa ja tarttui muodostettavaan savitönkkään,
aivan kuin se olisi ollut hänen vihollisensa lihaa.
Hän valmisteli viljavia hiuksia edessään olevaan kuvaan, joka jo
näytti naisen pään muotoiselta, ja viskeli silloin savikimpaleet,
jotka hän otti takaraivosta, niin kiivaasti maata vasten, kuin olisi
paiskannut vastustajansa jalkainsa juureen. Sitten hän sormiensa
päillä ja muodostimella kosketteli suun, nenän, poskien ja silmien
tienoita, ja silloin hänen silmihinsä loihen lempeämpi loiste, joka
kiihtyi haaveellisen ihastuksen ilmaukseksi, kun ne kasvot, joita hän
kuvasi, yhä enemmän alkoivat muodostua sen kuvan mukaan, joka tällä
hetkellä karkoitti kaiken muun hänen mielikuvituksestaan.
Yhä eloisampi puna peitti hänen poskiansa, kun hän vihdoin oli
muodostanut pyöreiden olkapäidenkin hienot piirteet, ja kun hän
silloin astui taaksepäin, saadaksensa tuntea täydennetyn työnsä
vaikutuksen, niin hän tunsi kylmän väreen tunkevan lävitsensä ja
hänen melkein teki mieli nostaa kuva ilmaan ja koko voimallaan
paiskata se maahan.
Mutta pian hän hillitsi rajun liikutuksensa, siveli vähän väliä
hiuksiansa kädellään ja asettui sitten, surumielisesti hymyillen
ristissä käsin työnsä eteen, vaipui yhä syvemmälle sen katselemiseen
eikä huomannut, että hänen takanansa ovi aukaistiin, vaikka
lamppujen liekit ilman vedon vaikutuksesta liehuivat sinne tänne ja
vaikk'ei hänen työhuoneesen astuvan äitinsä tarkoitus suinkaan ollut
huomaamatta ja äkkiarvaamatta häntä lähestyä.
Dorothea äiti oli virunut unettomana vuoteellaan, huolissaan
lemmittynsä vuoksi, joka edellisenä päivänä oli saanut kärsiä niin
monta katkeraa pettymystä.
Polykarpon huone oli aviopuolisoiden makuuhuoneen yläpuolella, ja kun
ylhäältä kuuluvat askeleet ilmoittivat, ett'ei tämä vielä, vaikka
aamu läheni, ollut mennyt levolle, niin hän oli noussut vuoteeltaan
hiljaa ja herättämättä Pietaria, jonka hän luuli nukkuvan.
Hän seurasi äidillistä haluansa rohkaista Polykarpoa ystävällisillä
sanoilla, kiipesi kaitaisia rappuja myöten, jotka veivät huoneen
katolle, ja astui poikansa huoneesen.
Hämmästyneenä, neuvotonna, sanatonna äiti hetkeksi jäi seisomaan
nuorukaisen taakse ja katseli äsken muodostetun taideteoksen
kirkkaasti valaistuja ihania piirteitä, sillä kuva oli liiaksikin sen
esikuvan näköinen, jonka Dorothea niin hyvin tunsi.
Vihdoin hän laski kätensä pojan olkapäälle ja mainitsi hänen nimensä.
Polykarpo astui askelen taaksepäin ja katseli hämmentyneenä ja
ikäänkuin huumauksissa äitiänsä, mutta tämä keskeytti jyrkästi ne
sammaltamalla lausutut sanat, joilla poika alkoi tervehtiä häntä, ja
kysyi, viitaten kuvaan, vakavasti ja melkein ankarasti: "Mitä tämä
tietää?"
"Niin, äiti, mitä tämä tietää?" toisti Polykarpo hiljaa ja
surullisesti pudistaen päätänsä. "Elä kysy minulta nyt enää; ja
vaikk'et antaisi minulle vähääkään rauhaa ja minä itse koettaisin
selittää, kuinka minä tänä päivänä, juuri tänä päivänä, olen tuntenut
itseni vaadituksi ja pakoitetuksi muodostamaan tämän naisen kuvaa, et
kuitenkaan missään tapauksessa ymmärtäisi minua".
"Ja Jumala varjelkoon minua milloinkaan ymmärtämästä sitä", huudahti
Dorothea. "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää, niin on Herra Jumala
tällä vuorella käskenyt. Ja sinä? Minä en saattaisi sinua ymmärtää,
sinä arvelet. Kukapa muu sinua ymmärtäisi, joll'ei äitisi? Niin,
sitä en tosin käsitä, kuinka Pietarin ja minun poikani saattaa niin
mielestään haihduttaa vanhempainsa esimerkin ja neuvon! Mutta mitä
sinä tällä kuvalla tarkoitat, ei luullakseni ole juuri perin vaikeata
arvata! Koska kielletty hedelmä riippuu aivan korkealla sinusta, niin
sinä käytät taitoasi väärin, kuvataksesi itsellesi aistisi mukaan
jotakin sen näköistä. Suoraan ja mutkitta: Koska silmäsi ei nyt saata
nähdä Gallialaisen puolison persoonaa, eikä se kuitenkaan enää tahdo
tulla toimeen ilman ihanan naisen suloista katsantoa, niin teet
itsellesi savikuvan hyväilläksesi ja jumaloitaksesi sitä, niinkuin
ennen Juutalaiset kultaista vasikkaa ja vaskikäärmettä".
Polykarpo kesti kärsivällisesti, äänetönnä ja tuskallisesti
liikutettuna äitinsä ankaria nuhteita. Täten ei Dorothea rouva vielä
koskaan ollut puhutellut häntä, ja hänestä tuntui sanomattoman
karvaalta kuulla sellaisia sanoja juuri samasta suusta, josta hän
aina oli tottunut kuulemaan sydämellistä hellyyttä.
Äiti oli aina muuten ollut kernas löytämään seikkoja hänen
heikkouttensa ja pienten erhetystensä puolustukseksi; olipa häntä
usein vaivannut se into, jolla äiti sekä sukulaisille että vieraille
tunnusti ja ilmaisi poikansa luonnonlahjoja ja työkykyä. Entä nyt!
Hänellä oli syytä suuttua Polykarpoon, sillä Sirona oli toisen vaimo,
joka ei koskaan edes ollut ottanut huomioonsa hänen taipumustaan,
ja joka nyt niinkuin kaikki sanoivat, oli tullut rikolliseksi
muukalaisen tautta.
Hullumaisena ja syntisenähän kaikkien täytyi pitää sitä, että
hän tuhlasi parastaan, taidettaan, Sironaan; mutta kuinka vähän
Dorothea, joka kuitenkin muuten koetti ymmärtää häntä, käsitti sitä
vastustamatonta sisällistä pakkoa, joka oli vaatinut häntä tähän
työhön!
Hän rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään äitiään ja koska hän
tunsi, että tämä hänen tekoansa väärin ja halvasti käsittämällä teki
itsellensä vääryyttä, niin hän keskeytti äitinsä kiihkoisan puheen,
rukoilevasti kohottaen käsiään hänen puoleensa.
"Ei, äiti, ei", hän huusi. "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
niin ei ole asia! Tosin olen muodostanut tämän pään, mutta en
säilyttääkseni sitä ja sillä harjoittaakseni syntistä leikkiä, vaan
juuri vapautuakseni siitä kuvasta, joka on sieluni silmän edessä
yöt päivät, kaupungissa ja erämaassa, ja jonka loiste häikäisee
mieleni, kun ajattelen, hartauteni, kun yritän rukoilla. Kenenkäpä
on sallittu katsahtaa ihmissieluhun? Mutta eikö Sironan varsi ja
kasvot ole Korkeimman ihmeellisin luoma? Siitä päivästä alkaen kuin
näin hänet ensi kerran, hänen astuessaan meidän huoneesemme, olen
määrännyt tehtäväkseni tämän muodon mukailemisen, jotta jokaisen
teokseni näkijän valtaisi sama lumous, jonka Galliattaren näkeminen
on minuun vaikuttanut. Minun täytyi palata takaisin pääkaupunkiin ja
siellä sai teos, jota tahdoin kuvata, yhä selvemmän muodon ja joka
hetki huomasin jotakin korjattavaa ja parannettavaa pään asennon,
silmien katseen ja suun piirteiden suhteen. Mutta minulta puuttui
rohkeutta käydä työhön käsiksi, sillä yliluonnollisen uskaliaalta
näytti minusta tuo yritys, harmaan saven ja kylmän marmorin avulla
luoda valoisa mielikuvani sellaiseen todellisuuteen, että työni
katseleminen, kun se kerran joutuisi valmiiksi, ulkonaisille
aistimille tarjoisi saman nautinnon, kuin rinnassani oleva kuva
tarjosi sisälliselle silmälleni. Sillä aikaa en kuitenkaan ollut
toimetonna; minä voitin palkinnon leijonan-malleistani ja jos
laumaansa siunaava Hyvä Paimen, jonka tein Comeen sarkofaagia varten,
on niin onnistunut, että mestarit saattoivat ylistellä Lunastajan
katsannossa ilmautuvaa sydämellistä, alttiiksi-antavaa lempeyttä,
niin tiedän -- ei, elä keskeytä minua, äiti, sillä mitä tunsin, oli
puhdasta, enkä minä ole mikään Jumalan herjaaja -- niin tiedän, että
kykenin luomaan rakkautta kivehen, koska juuri itse olin niin täynnä
rakkautta. Vihdoin ei ajatukseni suonut minulle vähääkään lepoa ja
isäni kutsumattakin olisin tullut kotiin teidän luoksenne. Silloin
näin hänet jälleen ja huomasin hänen ihanammaksikin sitä kuvaa, joka
sielussani vallitsi. Sitä paitse kuulin hänen puhuvan, kuulin hänen
naurunsa, kirkas-äänisen kuin kellon helinä, ja silloin, silloin --
tiedäthän mitä eilen sain kuulla. Arvottoman miehen arvoton puoliso,
vaimo Sirona, meni minulta hukkaan, ja minä koetin poistaa hänen
kuvaansakin sielustani, hävittää, haihduttaa sitä, mutta turhaan.
Ja vähitellen minut valtasi kummallinen kuvaamisen halu. Ripeästi
asetin lamput kuntoon, otin saven käteeni ja loin siihen, katkerata
nautintoa tuntien, juonne juonteelta sieluuni syvälle painuneen kuvan
ja luulin, että sillä tavoin, ainoastaan sillä tavoin vapautuisin
siitä. Tuossa on nyt se hedelmä, joka täällä sielussani on kypsynyt;
mutta tässä, missä se niin kauvan on levännyt, tunnen nyt hirveän
tyhjyyden, eikä minua kummastuttaisi, jos se kuori, joka niin kauvan
hellästi on sisähänsä sulkenut tämän kuvan, nyt kuivuisi ja murenisi
kappaleiksi. Tuossa kuvassa on elämäni paras osa".
"Kylläksi!" Dorothea keskeytti poikaansa, joka syvästi liikutettuna
ja vavahtelevin huulin seisoi hänen edessään. "Jumala elköön salliko,
että tuo valhemuoto turmelisi sinut ruumiin ja sielun puolesta.
Niinkuin en kärsi mitään saastaista huoneessani, niin et sinäkään
saa suvaita mitään sellaista sydämessäsi. Paha ei koskaan saata olla
ihana, ja vaikka nuot kasvot silmäilevät meitä kuinkakin suloisesti,
niin ne kuitenkin näyttävät minusta ilkeiltä, kun ajattelen, että ne
jokaiselle tänne juosseelle kerjäläiselle ovat hymyilleet vieläkin
lempeämmin. Jos Gallialainen saa vaimonsa tänne takaisin, niin minä
karkoitan hänet huoneestani ja hänen kuvansa minä hävitän näillä
käsilläni, ell'et heti paikalla itse lyö sitä kappaleiksi".
Kyynelin valuivat Dorothean silmät hänen tätä sanoessaan.
Äiti oli pojan puhuessa ylpeydellä ja liikutuksella huomannut, kuinka
erinomainen ja jalo tämän luonto oli, ja hänet saattoi suunniltansa
se ajatus, että hän saisi nähdä tämän niin harvinaisen ja suuren
aarteen langenneen naisen tähden turmeltuvan ja ehkä hukkaan
joutuvan, ja hänen tätä ajatellessaan hänen äidillinen hyvänsuopa
sydämensä täyttyi vihasta.
Lujasti päättäen panna uhkauksensa toimeen hän astui kuvaa kohden,
mutta Polykarpo asettui hänen tiellensä, kohotti rukoillen ja torjuen
kätensä ja sanoi: "Ei vielä, ei tänään, äiti! Minä peitän kuvan enkä
tahdo katsella sitä ennenkuin huomenna; mutta kerran, vain yhden
ainoan kerran tahdon katsella sitä auringon valossa!"
"Jotta huomenna vanha hulluus heräisi sinussa uudelleen!" Dorothea
huudahti. "Käy pois tieltäni, taikka ota itse vasara!"
"Sinä käsket sitä ja sinä olet minun äitini", Polykarpo vastasi.
Vitkalleen hän lähestyi lipasta, jossa hänen työkalunsa olivat,
ja katkerat kyynelet vuotivat hänen poskilleen, kun hän tarttui
raskaimpaan vasaraansa ja talttaansa.
* * * * *
Kun taivas monta päivää on hohtanut kesäisen sinisenä, ja pilviä
sitten kokoontuu raju-ilmaksi, ja ensimmäinen äänetön, hirvittävä
leimaus ynnä sen seuraaja tuo äänekäs, mutta vahingoittamaton
jyrähdys on herättänyt kauhua ihmisissä, niin seuraa sitä pian toinen
ja kolmas tulen-isku.
Viimeisen myrskyisän yön jälkeen, joka oli keskeyttänyt tuon
hiljaisen, uutteran, yksitoikkoisen elämän, jota Pietarin lieden
ympärillä elettiin, oli paljo semmoista tapahtunut, joka antoi
senaattorille ja hänen vaimolleen uuden levottomuuden aihetta.
Muissa taloissa ei ollut mitään tavatonta, että orja karkasi;
Pietarin luona ei tällaista ollut tapahtunut kahteenkymmeneen
vuoteen; mutta edellisenä päivänä tuli ilmi, että paimentyttö Mirjam
oli karannut.
Tämä oli suututtavaista; mutta todella huolissaan senaattori oli
poikansa Polykarpon äänettömän synkkämielisyyden johdosta.
Se huoletti häntä, että tämä muuten niin eloisa nuorukainen
vastustelematta ja melkein väliä pitämättä oli kuullut, että piispa
Agapito kielsi häntä veistämästä leijoniansa.
Pojan synkkä katse ja veltto, milt'ei sortunut ryhti, ei lähtenyt
Pietarin mielestä, kun hän vihdoin kävi levolle. Oli jo myöhä, mutta
ei uni tahtonut tulla hänen, enemmän kuin Dorothea rouvankaan,
silmiin. Kun äiti ajatteli pojan syntistä rakkautta ja haavaa, josta
hänen nuori katkerasti pettynyt sydämensä vuoti verta, niin isä
taas valitti, että Polykarpolta oli tyhjiin rauennut toivo saada
harjoittaa taidettaan suurta tarkoitusta varten, ja muisteli silloin
oman nuoruutensa vaikeimpia ja surullisimpia päiviä; sillä hänkin
oli ollut opissa eräällä aleksandrialaisella kuvanveistäjällä,
ihaillut pakanain taideteoksia ylevinä esikuvina ja koettanut niitä
mukailla. Jo oli hänen mestarinsa antanut hänelle luvan kuvaella
omaa keksimäänsä. Ehdolle pantujen aineiden joukosta hän oli,
vertaus-kuvallisesti esitelläkseen pelastustaan toivovaa sielua,
valinnut Ariadnen, joka ikävöiden odottaa Theseyn kotiintuloa. Kuinka
tämä tehtävä oli täyttänyt hänen sielunsa, kuinka riemuisat olivat
olleet ne hetket, jotka hän käytti tämän työn suorittamiseen!
Silloin tuli Aleksandriaan hänen ankara isänsä, näki työn, ennenkuin
se vielä oli täydelleen valmis, mutta kiitosta ei hän siitä antanut,
vaan päinvastoin pilkkasi sitä, soimasi sitä pakanalliseksi
epäjumalan-kuvaksi ja käski Pietarin heti palata hänen kanssansa
kotiin ja pysyä hänen luonansa, sillä hänen poikansa ja perillisensä
tuli muka olla hurskas kristitty ja sen ohessa kunnon kivenhakkaaja,
vaan ei mikään puolipakana ja epäjumalan-tekijä.
Pietari oli suuresti rakastanut taidettaan, mutta isän käskyä vastaan
väittämistä ei ollut ajattelemistakaan; hän seurasi häntä kosteikkoon
pitämään silmällä orjien työtä kivimurroksissa, mittaamaan
sarkofaageihin ja patsaihin tarvittavat kiviharkot sekä johdattamaan
niiden hakkaamista.
Hänen isänsä oli teräksinen mies, hän itse rautainen nuorukainen,
ja kun hän näki olevansa pakoitettu mukautumaan edellisen tahtoon
ja jättämään mestarinsa työhuoneen ja valmistamattoman mielityönsä,
ruvetakseen käsityöläiseksi ja asialiikkeen harrastajaksi, niin hän
vannoi, ett'ei hän milloinkaan ota savenkappaletta käteensä tahi
käytä talttaa.
Ja hän piti sanansa isänsä kuoltuakin, mutta hänen kuvaamishalunsa ja
hänen rakkautensa taiteita kohtaan vaikutti ja eli yhä vielä hänessä
ja jäi häneltä perinnöksi hänen molemmille pojilleen.
Antonio oli erittäin hyvälahjainen taiteilija, ja joll'ei Polykarpon
opettaja erehtynyt, tahi Pietari itse pettynyt isällisestä
rakkaudestaan, niin hänen toinen poikansa oli kulkemassa taiteen
korkeimmalle asteelle, johon vaan valitut koettavat ehtiä.
Pietari oli nähnyt hänen Hyvän Paimenensa ja hänen leijonainsa
kaavat, ja hänen täytyi myöntää, että jälkimmäiset olivat verrattomat
todellisuuden voiman ja ylevyyden puolesta.
Kuinka innokkaasti nuori taiteilija lienee toivonut saadaksensa
veistää näitä kovaan kiveen ja nähdäksensä ne asetettuina sille
kunniakkaalle, vaikka epäpyhälle, paikalle, joka niille oli suotu.
Ja silloin piispa kielsi häntä tekemästä työtänsä, eikä poika parka
tainnut olla juuri paremmalla mielellä, kuin Pietari itse, kun
hän kolmekymmentä vuotta sitten sai käskyn jättää esikoistyönsä
valmistamatta.
Oliko piispa todellakin oikeassa?
Nämät ja monet sellaiset kysymykset tunkivat unettoman isän mieleen,
ja kun hän huomasi, että hänen puolisonsa jätti vuoteensa käydäkseen
poikansa luona, jonka askelet hänkin kuuli päänsä päällä, niin hän
seurasi Dorotheaa.
Hän huomasi työhuoneen oven olevan auki ja oli itse vaimonsa
kiivaitten sanojen ja nuorukaisen puolustuksen näkymättömänä ja
kuulumattomana kuulijana ja näki ihan vastapäätä itseään poikansa
teoksen lamppujen valovirran ympäröimänä.
Hänen silmänsä kiintyi niinkuin lumottuna savikuvaan. Hän katseli
katselemistaan eikä väsynyt katselemiseen, ja hänen sielunsa täyttyi
samasta hartaudesta, ihmettelevästä kunnioituksen tunteesta, jota
hän oli tuntenut, kun hän nuorukaisena Caesareum'issa ensi kertaa
silmillänsä näki vanhan Athenan suurten mestarien teokset. Ja tämä
pää oli hänen poikansa tekoa.
Syvästi liikutettuna hän seisoi siinä kädet yhteen puristettuina,
pidättäen hengitystään ja nyyhkien nyyhkimistään, suu kuivana,
estääkseen kyyneleitään.
Sen ohessa hän kuunteli erittäin tarkkaan, jott'ei ainoakaan
Polykarpon sana jäisi häneltä kuulematta.
"Siten, niin ainoastaan siten syntyvät taiteen mestariteokset",
-- niin hän virkkoi itsekseen, "ja jos Herra armollisesti olisi
antanut minulle niin suuret lahjat kuin tälle, niin ei tosiaankaan
isä eikä edes Jumalakaan olisi saattanut pakoittaa minua jättämään
Ariadneani keskeneräiseksi. Hänen ruumiinsa asento ei ollut peräti
huono, luullakseni, mutta pää, pää! ... Niin hän, joka osaa muodostaa
sellaisen kuvan, kuin tuo on, hänen silmäänsä ja käsiänsä ohjaavat
totisesti taiteen pyhät hengettäret. Häntä, joka on tehnyt tämän
pään, häntä on jälki-maailma kaukaisinakin aikoina ylistävä Athenan
suurten mestarien rinnalla, ja hän ... armias taivas, niin, hän se on
minun oma poikani!"
Hänen sydämensä valtasi autuas riemu, jota hän ei ollut tuntenut
nuoruutensa päivistä saakka, ja Dorothean into näytti hänestä
puoleksi surkuteltavalta, puoleksi naurettavalta.
Vasta silloin, kun poika äitiänsä totellen tarttui vasaraan, hän
astui esiin kuvan ja vaimonsa väliin ja sanoi ystävällisesti:
"Huomenna on vielä kyllin aikaa taideteoksen hävittämiseen. Unohda
nyt esikuva, nuorukainen, käytettyäsi sitä sellaisella menestyksellä.
Minä tiedän sinulle paremman mielitietyn, _Taiteen_, joka käsittää
kaiken, mitä Korkein on ihanata luonut, taiteen täydellisenä ja
kokonaisena, jota ei mikään Agapito saata halventaa".
Polykarpo syöksähti isänsä syliin; mutta vakava mies, joka tuskin
saattoi hallita itseään, suuteli sydämellisesti nuorukaisen otsaa,
silmiä ja molempia poskia.