Järkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen
tähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen
lajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa,
mielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa
pysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä,
joka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa,
miten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri
tapauksessa.
Mitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa,
sitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien
luontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen
elämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi
ihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.
Eräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella
tavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden
vertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen
ihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä
tuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista
kuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu
säilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme,
kuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman
kaikkisuuden.
Jokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme
ihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole
vieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton,
koska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin
rajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina,
lukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.
Nämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on
selvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä
lakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin,
jotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.
Lyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus
katkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt
suunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.
Häntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt
kosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu
ankarimpaan kirkonrankaistukseen.
Piispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän
huoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun
tämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet
laumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta
kirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti
julistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.
Ja mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon
helteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?
Eräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä
vastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen
jälkeensä: "Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen,
kuin olisi löytänyt aarteen". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa
laaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen
poikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt
ensimmäisen poikalapsen.
Solatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia
erakoita kivien kokoamisessa.
He tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle
Paavalille, eivätkä tervehtineet häntä.
Hän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän
nähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään
palkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:
"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna
maistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi
vaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan
tietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista
niistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he
kaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän
Sinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka
suopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran
panin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole
vuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin".
Iloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat
centurionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa
alle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen,
sillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja
muisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin,
Arkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen
palestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti
vainajatansa ja hänen isäänsä ja -- mikä kuitenkin oli parasta --
kuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!
Tiellä kasvoi pienoinen punakukkainen kasvi.
Vuosikausiin hän ei ollut katsellut kukkia eikä halunnut niitä saada;
mutta tänä päivänä hän kumartui poimiaksensa tuon kallion suloisen
kaunistuksen.
Mutta hän ei pannut aikomustansa toimeen, sillä ennenkuin hänen
kätensä koski siihen, hän ajatteli: "Kenellepä sen saattaisin
tarjota. Ja ehkä kukkasetkin iloitsevat valosta ja hiljaisesta
elämästä, jota nauttivat hienolla kannallaan seisoessansa. Kuinkahan
se pysytäksen kalliossa kiinni? Kauempana tiestä kukkii kyllä vielä
kauniimpiakin kasvia, joita ei kenenkään silmä koskaan näe. Jos
nämät koristelevat itseänsä, niin ne tekevät sen ainoastaan Luojansa
tähden ja sentähden, että iloitsevat itsestään. Minäkin vetäydyn
niiltä teiltä, joilla ihmiset vaeltavat. He moittikoot minua! Jos
elän sovinnossa itseni ja Jumalani kanssa, en kaipaa ketään. Joka
itsensä alentaa -- niin joka itsensä alentaa ... Varmaan on minun
kuolinhetkeni lyöpä! Tuolla ylhäällä tapaan heidät kaikki: Pietarin
ja Dorothean, Agapiton ja ne veljet, jotka eivät nyt suo minulle
tervehdystään, ja kun Jesus kutsuu minua, niin he saavat nähdä, kuka
olen, ja rientävät luokseni, ja tervehtivät minua kaksin kerroin
tervetulleeksi". Hän oli ylpeän ja onnellisen näköinen ajatellessaan
tätä ja muutenkin kuvitellessaan paratiisin iloja, joihin hän tänä
päivänä luuli saavuttaneensa kieltämättömän oikeuden.
Hän ei koskaan astunut pitemmillä ja rivakkaammilla askeleilla kuin
silloin, kun hän antautui tällaisiin mietteihin, ja kun hän oli
ehtinyt Stephanon luolalle, niin hänestä tuntui kosteikosta vuorelle
menevä tie tänään paljoa lyhemmältä kuin tavallisesti.
Hän tapasi sairaan suuresti murheissaan, sillä tämä oli aina tähän
saakka turhaan odottanut poikaansa ja pelkäsi, että joku onnettomuus
olisi kohdannut Hermasta, tahi että hän oli hyljännyt hänet
päästäksensä ulos maailmaan.
Paavali rauhoitti häntä ystävällisellä puhuttelullaan, mainiten missä
asiassa hän oli hänen lähettänyt meren toiselle puolelle.
Me emme koskaan tyydy niin hyvin huonoon sanomaan, kuin silloin,
kun olemme vielä pahempaa odottaneet; senpätähden Stephano kuunteli
ystäväänsä tyynesti ja myöntävillä liikkeillä.
Hän ei enää voinut salata itseltään, ett'ei Hermas ollut sopiva
erakon elämään, ja saatuansa tietää, että onneton vaimonsa, jota hän
jo kauvan oli pitänyt kadotettuna, oli kuollut kristittynä, hänestä
tuntui helpommalta päästää poikansa ulos maailmaan. Hän oli tähän
asti ahkeroinnut vapauttaakseen Glyceran sielun kadotuksesta oman ja
poikansa parannuksen kautta, mutta nyt hän tiesi, että Glycera itse
oli hankkinut itselleen oikeuden päästä taivaasen. "Milloinka hän
palannee takaisin kotiin?" hän kysyi Paavalilta.
"Viiden tai kuuden päivän kuluttua", tämä vastasi. "Kalastaja Ali,
jonka jalasta minä kerran vedin piikin, ilmoitti minulle eilen,
kun menin kirkkoon, salaisesti, että Blemmyiläiset kokoontuvat
Rikkivuorten takana. Kun he taas ovat vetäytyneet takaisin, on
varmaankin jo aika päästää Hermas Aleksandriaan. Veljeni on vielä
elossa ja ottaa hänet minun tähteni vastaan läheisenä ystävänä; sillä
hänkin on ottanut kasteen".
"Hän saattaa käydä katekeettikoulua pääkaupungissa, ja jos hän ...
jos hän..."
"Kyllä sen puolesta toimeen tullaan", häntä Paavali keskeytti.
"Ensiksi on hän vapautettava täältä ja on annettava hänen itsensä
etsiä oma tiensä. Sinä luulet, että taivaassa löytyy kunniasija
niille, jotka eivät koskaan ole lannistuneet, ja näihin hyvin
mielelläsi tahtoisivat lukea Hermaan. Tämän johdosta muistuu mieleeni
eräs korintholainen lääkäri, jonka oli tapana kehua, että hän oli
taitavampi kuin hänen virkaveljensä, koska ei muka ainoakaan sairas
vielä ollut kuollut hänen hoidossaan. Ja mies olikin oikeassa,
sillä ei ainoakaan ihminen eikä eläin ollut koskaan tahtonut
antautua hänen lääkärintaidollensa alttiiksi. Anna Hermaan vaan
koettaa nuoruudenvoimaansa, ja joll'ei hänestä tulekkaan pappia,
vaan, niinkuin hänen esi-isistään, urhea soturi, niin voihan hän
semmoisenakin uskollisesti palvella Jumalaansa. Mutta siihen on
vielä kyllin aikaa. Niin kauvan kuin hän on poissa, minä pidän sinun
hoidostasi huolta. Onhan sinulla vielä vettä astiassa!"
"Olen saanut sen täytetyksi jo kaksi kertaa", vastasi vanhus. "Ruskea
paimentyttö, joka usein juotti vuohiansa meidän lähteestämme, tuli
tänne ensiksi aikaisin aamulla ja taas uudestaan tuskin tunti sitten.
Hän kyseli Hermasta ja tarjoutui sitten itse tuomaan vettä minulle,
niin kauvan kuin hän on poissa. Hän on arka kuin lintu ja hän riensi
tuonne ylös laskettuaan astian tähän".
"Hän on Pietarin palveluksessa, eikä luultavasti uskalla jättää
vuohiaan pitkäksi ajaksi yksikseen", sanoi Paavali. "Nyt menen
etsimään sinulle juuria syötäväksi. Viini on kai aluksi loppunut?
Katso nyt kerta oikein minuun. Kuinkahan suurena syntisenä sinä minua
pitänet? Ajattele mitä pahinta minusta ja sinä saat kuitenkin ehkä
kuulla vielä pahempaa. Mutta tässä tulee kaksi miestä. Maltappa,
toinen niistä on Hilaroni, eräs piispan akoluuteista; toinen
Memphiläinen Pakhomino, joka hiljakkoin on asettunut tänne vuorelle.
He tulevat tännepäin ja egyptiläinen kantaa saviastiaa. Toivoisin,
että siinä olisi uutta viiniä sinun vahvistukseksesi".
Molempien ystävien ei kauvan tarvinnut olla epätietoisina heidän
käyntinsä tarkoituksesta.
Molemmat kääntyivät, tultuansa Stephanon luolaan, aivan nähtävästi
tahallaan selin Paavaliin; ja akoluutti risti vielä silmiänsä hänen
edessään ikäänkuin turvautuaksensa pahoista vaikutuksista.
Aleksandrialainen ymmärsi häntä ja astui vaiti ollen taaksepäin, kun
Hilaroni piispan nimessä julisti sairaalle Stephanolle, että Paavali
oli raskaihin synteihin vikapää ja että hän, siksi kun oli tehnyt
täydellisen parannuksen, oli saastaisena lampaana eroitettava piispan
laumasta ja siis myös kiellettävä hoitamasta hurskasta kristittyä.
"Pietarilta olemme saaneet kuulla", niin hän lopetti puheensa, "että
poikasi, isäni, on lähetetty meren toiselle puolelle, ja koska sinä
vielä tarvitset hoitoa, niin Agapito lähettää minun kauttani sinulle
siunauksensa ja vahvistavaa viiniä; tämä nuorukainen jääpi luoksesi
hankkimaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset, kunnes Hermas tulee
kotiin".
Sitten hän antoi viiniastian vanhukselle, joka säikähtyneenä ja
kummastellen katsoi milloin häneen milloin Paavaliin.
Paavalin sydäntä tuimeli, kun piispan palvelija toistamiseen kääntyi
häneen ja käski häntä ulos huutaen: "Lähde pois meidän joukostamme!"
Kuinka monta hellää sidettä tämä huuto katkasikaan, kuinka monta
mieluisasti tehtyä ja kiitoksella vastaan otettua palvelusta se teki
tyhjäksi, mutta Paavali totteli sitä viipymättä ja meni sairaan
ohitse. Silloin heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa, ja ystävät
huomasivat kyyneliä toistensa silmissä.
"Paavali", huusi sairas ojentaen molemmat kätensä menevää kohti,
jolle hän mielellään olisi antanut jokaisen synnin anteeksi; mutta
Aleksandrialainen ei niihin tarttunut, vaan kääntyi ja kulki
raivaamatonta tietä nopeasti ja ympärilleen katsomatta ylös vuorelle
ja sitten taas alas laaksoon, yhäti vaan edelleen, kunnes eteläisen,
vuorilta kosteikkoon kulkevan, solatien jyrkkä rinne pakoitti hänet
seisahtumaan.
Aurinko oli vielä korkealla, ja oli polttavan kuuma.
Hikisenä ja nopeasti hengittäen hän nojasi selkänsä kuumaan
porfyyri-lohkareesen, painoi kasvonsa käsiinsä ja koetti koota
ajatuksiansa ja rukoilla, mutta kauvan hän teki sitä turhaan, sillä
eipä hän saattanutkaan iloita kärsimisestä, jonka alaiseksi hän
vapaaehtoisesti oli antautunut, vaan hän tunsi yksinäisyyden tuskaa
sydämessään ja hänen sielussaan kaikui vielä vanhuksen valittava
huuto vaativaisena ja saattaen häntä epäilemään sen teon hyvyyttä,
jonka kautta parhaimmat ja puhtaimmat olivat pettyneet ja pakoitetut
hänestä langettamaan väärän tuomion.
Hänen sydämensä kouristihen kokoon tuskasta ja kivusta, ja vasta
silloin kun hän tuli tuntemaan, kuinka suuria sielun ja ruumiin
tuskia hän kärsi, vasta silloin hän alkoi taas saada rohkeutta,
ja jopa hänen huulensa hymyilivätkin, kun hän itsekseen jupisi:
"Niin oikein, niin oikein! Mitä enemmin tuimelee, sitä varmemmin
saavutan armon. Ja sitä paitse -- jos vanhus olisi saanut nähdä samaa
Hermaalle tehtävän, kuin tänään minulle -- hyvä Jumala! luulenpa,
että se olisi varmaankin tappanut hänet. Olisinhan tahtonut, että se
olisi käynyt laatuun ilman tätä, tätä -- niin, sitä se kuitenkin on
-- tätä petosta; mutta minähän olen jo pakanana totuutta harrastanut
ja yhtä paljon inhonnut valhetta sekä itsessäni että muissa, kuin
isä Abraham murhaa, ja kuitenkin hän Herran käskystä vei Isaakin
teurastuslavalle. Entäs Moses sitten, kun hän tappoi työnkaitsijan,
ja Elias, Deborah ja Juditha?! Minä olen ottanut niskoilleni melkein
yhtä suuren paton kuin nämät, mutta kaiketi annetaan minun valheeni
anteeksi, samoinkuin ei heille luettu sitä synniksi, että he olivat
verta vuodattaneet".
Tällaisten mietteiden kautta Paavali sai takaisin kadotetun
sisällisen tasapainon ja tekohonsa tyytymisen ja hän alkoi
mietiskellä, palaisiko hän vanhaan luolaansa lähelle Stephanoa, vai
etsisikö itselleen uutta asuntoa.
Hän päätti tehdä jälkimmäisen, mutta ensinnäkin hänen täytyi etsiä
raikasta vettä ja jotakin syötävää, sillä hänen kielensä ja suunsa
olivat varsin kuivaneet.
Kauempana laaksossa kumpusi lähde, jonka hän tiesi, ja sen lähistössä
kasvoi useita mauste- ja juurikasvia, joilla hän usein oli
tyydyttänyt nälkänsä.
Hetken hän astui jalkojensa ääressä olevaa vuoren rinnettä, sitten
hän kääntyi vasemmalle ja nousi pienelle, tasaiselle lakeudelle,
johonka rotkosta saattoi helposti päästä, mutta kosteikkoon päin se
aleni monen sylen syvyisenä pystysuorana seinänä.
Tämän lakeuden ja itse huipuntönkän välillä kohosi lukuisia
yksityisiä kallioita, ikäänkuin kivinen telttaleiri, ikäänkuin meri,
joka ankarimmasti aaltoillessaan on jähmettynyt porfyyrin kovuiseksi.
Näiden lohkareiden takana pulppusi lähde, jonka hän vähän haettuaan
löysi.
Virkistyneenä ja uudestaan lujasti päättäen kärsivällisenä kestää
kovintakin kohtaloa, hän nousi jälleen tasangolle ja katseli
vuorenseinämän reunalta erämaata, joka levisi laajalle hänen
jalkojensa alla ja jonka pohjukassa kosteikon palmulehdot ja
tamariskiviidat viheriöitsivät tarkoin järjestetyissä ryhmissä
ikäänkuin runsaat kukkakiehkurat ruumis-arkun päällä.
Pharan'in huonetten valkoiseksi kalkitut katot loistivat hänen
silmiinsä oksien ja lehvien välitse. Yli kaikkien muiden kohosi uuden
kirkon kattorakennus, kirkon, johon hänen ei ollut lupa astua. Hetken
aikaa hänen sydäntänsä tuskallisesti viilsi se ajatus, että hän oli
suljettu seurakunnan jumalanpalveluksesta, Herran ehtoollisesta
ja yhteisistä hartaudenharjoituksista, mutta silloin hän kysyi
itseltään, eikö tämän vuoren jokainen kiviharkko ole alttari, eikö
taivahan sininen kansi ole tuhansin kerroin korkeampi ja kauniimpi,
kuin valtavin ihmiskätten rakentama kupulaki, komeampi kuin
Aleksandrian Serapeumiakin peittävä kaarikatto, ja hän muisti kivien
_amenen_, joka oli kaikunut sokean saarnaan.
Kun hän silloin pää kohotettuna läheni vuoren vietoksen sivua,
etsiäkseen luolaa, joka oli tyhjänä siitä päivin, kun sen vanha
omistaja muutama viikko sitten oli kuollut, niin hän ajatteli:
"Todellakin minusta taas tuntuu, kuin ei häpeäni paino olisi minua
masentanut, vaan päinvastoin koroittanut. Täällä ainakaan ei minun
tarvitse luoda silmiäni maahan, sillä täällä olen yksin Jumalani
kanssa, ja Häntä ei minun luullakseni tarvitse hävetä".
Näin ajatellessaan hän tunkeusi kahden porfyyripaateron välillä
olevan lomapaikan läpi, mutta pian hän pysähtyi, sillä aivan
hänen vieressään kuului koiran haukuntaa ja heti sen jälkeen
syöksähti vinttikoira häntä kohden varovasti kannattaen kirjavalla
kangastilkulla sidottua käpäläänsä ja milloin käyden kiivaasti hänen
kimppuunsa, milloin taas arkana väistyen.
Paavali muisti kysymyksen, jonka Phoebicio oli tehnyt Amalekilaiselle
Talibille vinttikoirasta, ja arvasi heti, ett'ei pakeneva Galliatar
saattanut olla kaukana.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, ja vaikka ei hän aluksi
tietänyt, kuinka hänen tulisi kohdella tätä velvollisuutensa
rikkonutta naista, niin hän kuitenkin tunsi itsessänsä pakon häntä
etsiä.
Viivyttelemättä hän kulki sille suunnalle, jolta koira oli tullut
häntä vastaan, ja näki silloin vaalean puvun katoovan ensin lähimmän,
sitten erään toisen ja kolmannen kallion taakse.
Vihdoinkin hän saavutti pakenijan.
Tämä seisoi erään vuorenseinämän reunalla, joka äkillisenä ja
jyrkkänä kohosi syvyydestä -- omituinen ja kammoittava näky! Hänen
pitkät, keltaiset hiuksensa olivat joutuneet epäjärjestykseen ja
aaltoilivat puoleksi palmikoittuina, puoleksi valloillaan hänen
rinnallaan ja hartioillaan.
Ainoastaan toisella jalallansa hän seisoi kalliolla; toinen, jossa
riippui hieno teräväin kivikkojen rikkirepimä sandaali, häälyi
ilmassa kurimuksen päällä.
Joka hetki hän olisi saattanut syöksyä alas, sillä hän tosin piti
oikealla kädellään kiinni kiven huipusta, joka oli hänen sivullaan,
mutta Paavali näki, että tämä liikahteli sinne tänne ja ett'ei se
mitenkään ollut kiinnitetty alla olevaan kiviharkkoon.
Niin hän häilyi, niinkuin kuu-houreinen, tahi daimonien riivaama
mielipuoli, syvyyden päällä, ja sen ohessa hänen silmänsä hehkuivat
niin mielettömän hurjina ja hän hengitti läähättäen, nopeasti ja
kuumeentapaisesti, niin että Paavali, joka oli tullut aivan likelle
häntä, ehdottomasti astui askeleen taaksepäin.
Paavali näki, että hänen huulensa liikkuivat, mutta vaikk'ei hän
ymmärtänytkään hänen sanojaan, niin hän kuitenkin tunsi, että naisen
soinnuttomat sanat käskivät häntä pois.
Mitä hänen oli tekeminen?
Jos hän ripeästi rientäisi naista pelastamaan, niin tämä
pelastuksetta syöksyisi alas syvyyteen, jos tämä teko ei onnistuisi;
jos hän taas jättäisi hänet rauhaan, niin se kivi, josta hän piti
kiinni, irtaantuisi irtaantumistaan, ja jos se putoisi, niin hän ihan
varmaan olisi hukassa.
Hän oli joskus kuullut, että unissakävijät putoavat alas, jos heidän
nimeänsä mainitaan. Tämä johtui tällöin hänen mieleensä, eikä hän sen
vuoksi huutanut häntä. Tuo onneton nainen käski häntä toistamiseen
pois. Paavalin sydämen tyke pysähtyi, sillä naisen liikkeet olivat
hurjia ja kiivaita, ja hän näki, että kivi, josta hän piti kiinni,
liikkui paikaltaan.
Hän ymmärsi vaan vähän kaikesta siitä, mitä Sirona huusi hänelle
äänellään, joka vielä eilen oli ollut niin sointuisa, mutta tänään
oli sortunut melkein aivan soinnuttomaksi, mutta muun muassa hän
kuuli Phoebicion nimen, eikä enää epäillyt, että hän oli tarttunut
kuilun partaalla olevaan kiveen, tahtoen mielemmin, niinkuin
vuorikauris, joka näkee metsästäjän sulkeneen häneltä kaikki
pakotiet, syöksyä syvyyteen, kuin antautua vainoojansa vangiksi.
Paavali ei häntä silloin nähnyt rikolliseksi eikä ihanaksi naiseksi,
vaan kovimmassa hädässä olevaksi ihmislapseksi, joka hänen täytyi
mistä hinnasta tahansa pelastaa kuolemasta, ja se ajatus, ett'ei
hän suinkaan ollut hänen miehensä lähettämä vakoja, johdatti hänen
mieleensä ensimmäiset sanat, jotka hän rohkeni lausua epätoivoiselle
Sironalle.
Nämät sanat olivat varsin koruttomia, mutta niiden ääntämisessä
kuvastelihen täydellisenä ja ystävällisenä hänen hyvän sydämensä
lapsellinen suloisuus, ja tietämättänsä Aleksandrialainen,
joka oli sivistyksensä saanut puhujainkaupungin kuuluisimmassa
oppilaitoksessa, kaunisti puhettansa syvien ja vienojen
rintaäännettensä ihmeteltävällä soinnulla.
"Iloitse rakas vaimo raukka", hän sanoi. "Onnellisella hetkellä
olen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja
kuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara
uhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat
luottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi
pettää onnetonta, eksynyttä naista -- eikö niin? Mutta nyt sinä
seisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin
sinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole
hieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle
mieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi
tähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä
kuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun
omituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen.
Kuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi
kappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä
vihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä".
Niinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen
lähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan
lähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin
pian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet
vaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.
Niin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan
hän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan
kuilulta pois.
Nainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja
Paavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli
kävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen
hänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla
olisi nojaa väsyneelle selällensäkin.
Kun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui
lujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo
alkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä
hänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka
olleet kiinteästi suljettuina.
Paavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: "Levähdä nyt vähäsen.
Minä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata
antautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi".
Sirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi
vaikeasti ja sangen vienosti: "Vettä, vähän vettä!"
Paavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: "Heti
toimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen
sinun luonasi".
Sirona seurasi silmillään poisrientävää.
Hänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja
hänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut
siksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän
tunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli
häntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen
valtoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri.
Hän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä
kallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti
koskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä
hänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin
lehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui
sille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.
Tällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten
oli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen
sukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin,
ponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat
olleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.
Ensinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.
Kuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin
levähtämättä.
Silloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja
poikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä
hän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun
hän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet
haukunnallaan.
Vihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi,
mitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä
ensinnä oli tehtävänä.
Hän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia
tuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita
maltillisesti ja ajatella vakavasti.
Ainoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi
ennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä
mennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.
Hän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan
rääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen
sulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi
kärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun
hän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi
valkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin
lujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.
Mutta mitä hänen oli tekeminen?
Entä jos Hermas kohtaisi hänet?
Mutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu
kuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi
päiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä
mieletön ja naurettava.
Hän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen,
mutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan
huoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.
Silloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän
pienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut
isänsä vesikellon.
Hän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa
oli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan
kanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta
heidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon
ja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.
Jospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!
Mutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei
kulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.
Senaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan
ollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja
sydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan
todellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen
silmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään
hän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta
kuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut
mitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän
päätti piillä päivän vuorella -- sillä aamurusko oli jo sammunut, ja
aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle -- ja yön tullen koettaa
päästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja
sieltä Aleksandriaan.
Hänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu
onyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan
rannerengas.
Nämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä,
paitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen
isänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen
Roomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin
huolellisesti kuin taikakalua.
Hän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa,
ajatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.
Sillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.
Hän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta
hän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä
vaivasivat häntä.
Puolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti
oli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä
polttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.
Hänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni
paahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.
Sitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet
tapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan
lepopaikan.
Vinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen
jalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan
huolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli
repinyt alushameestaan.
Hän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili
sitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen
niinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka
itsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.
Mutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja
liikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.
Koira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa
Sirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti
uinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet
herättivät hänet.
Puoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä
ajatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt
hänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.
Hän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän
silloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin
antautua vangiksi.
Paavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun
hän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle
koverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan,
oli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton
kuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali
oli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut
rinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin;
mutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta
kahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan
punaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.
Hän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa
ja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan
hänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja
huuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.
Hänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain
vähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata
lähteelle.
Paavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin
nuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen
suutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten
tiedustella hänen vointiansa.
Kun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli
löytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön
eläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar
melkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai
eläimet?
Koira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää
ajatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi
haukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa
hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Saatatko toivoa hänen
parantuvan?"
Paavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.
Kun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta
verestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja
sanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan
huulille: "Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua.
Vielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin
tarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan
täyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti
takaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä
olet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä
on iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut".
Paavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä
läheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita
silmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja
purskahti sitten katkerasti itkemään.
Aleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään,
liikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja
ajatteli: "Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään
sielustansa".
Vasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään,
Paavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja
surkutteli häntä ystävällisesti.
Hän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen
leipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä
sillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen.
Sitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä
tukea.
Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta
hän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu,
ett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: "Nyt täksi päiväksi
sinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun
lepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot
luovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren
taakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi
nelijalkaisen ystäväsi seurassa".
Nopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton
erakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa
sijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja
suureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista
lehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi
kuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia
leipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta
kolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti
havaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan
valkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja
neljäs suolaa.
"Mikä onni", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, "mikä
onni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!"
Kun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.
Paavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan
herännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis
seuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän
tuskin saattoi pysyä pystyssä.
"Minusta tuntuu", hän virkkoi, "kuin olisin pieni lapsi, jonka
uudestaan on oppiminen kävelemään".
"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään
Spartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea
kuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme
tuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä
vuorenlakealla".
Sirona tarttui hänen käsivarteensa, ja hän talutti häntä vitkalleen
edes takaisin.
Silloin Paavalin sieluun ilmaantui elävinä hänen nuoruutensa kuvia ja
hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona hänen sisarensa, äskettäin
parantuneena kovasta kuumetaudista, ensi kerran sai tulla raittiisen
ulko-ilmaan. Hänen käsivarteensa nojaten tämä oli astunut kotitalonsa
pylvähistöön, ja kun hän nyt käveli edes takaisin väsyneen, hyljätyn
Sirona raukan kanssa, sai hänen huolettomasti hoidettu ruumiinsa
sen jalon ryhdin, joka tavataan ylhäisellä Kreikkalaisella, ja hän
luuletteli käyvänsä isänsä kartanon mosaikki-kivillä eikä kallion
epätasaisella pinnalla.
Paavali oli taas Menander, ja vaikk'ei edellisen silloisessa
ulkomuodossa ollut paljoa, joka muistutti jälkimäisen kuoletetusta
olennosta, niin kuitenkin tämä halveksittu erakko taluttaessaan
tuota hyljättyä syntistä vaimoa tunsi samaa ylpeätä tunnetta siitä,
että saattoi olla naiselle turvaksi, kuin maailmankaupungin etevin
nuorukainen oli tuntenut saattaessaan monen kosijan haluamaa impeä
hänen isänsä riemuitsevan orjajoukon ohitse.
Sironan täytyi huomauttaa Paavalia, että yö oli lähestymässä, ja
hämmästyi, kun erakko tylyllä kiireellä irroitti kätensä hänen
kädestään ja tuimuudella, jota hän ei vielä ollut Paavalissa
huomannut, kehoitti häntä seuraamaan. Hän totteli, ja Paavali tuki
tai kantoi häntä, kun heidän oli käytävä kallioiden yli, mutta hän
puhui ainoastaan silloin, kun Sirona häneltä kysyi.
Kun olivat päässeet perille, niin Paavali osoitti hänelle vuoteen
ja käski hänen pysyä valveilla, kunnes hän toimittaisi lämpimän
ruokakeitoksen.
Myöhemmin hän toi äänetönnä Sironalle hänen yksinkertaisen
illallisensa ja toivotti hänelle hyvää yötä, kun hän oli ottanut sen
vastaan.
Sirona jakoi leivän ja suolatun jauhopuuron koiransa kanssa,
laskeutui sitten vuoteellensa ja nukkui heti syvään uneen näkemättä
unia, joll'aikaa Paavali kulutti yötänsä istuen lieden ääressä.
Hän koki rukouksella torjua unta silmistään, mutta usein väsymys
hänet valtasi, ja sen ohessa hänen täytyi ajatella Galliatarta ja
niitä moninaisia seikkoja, joita hän, jos hän vielä olisi ollut
rikas Menander, olisi voinut hankkia hänelle ja hänen mukavuudekseen
Aleksandriassa.
Hän ei päässyt ainoankaan rukouksen loppuun, sillä joko hänen
silmänsä ummistuivat ennen amenta, tahi esiintyi maallisia kuvia
hänen silmiinsä, pakoittaen häntä, jos hänen onnistuikin torjua ne
luotaan, uudestaan alkamaan hartauttaan.
Tässä puoli-unessa ei hänen onnistunut hetkeksikään koota ajatuksiaan
tahi miettiä tyynesti, ei silloinkaan, kun loi silmänsä tähtitaivasta
kohden tahi katseli yön peittämään kosteikkoon, jossa ehkä moni,
niinkuin hänkin, kaipasi yön lepoa.
Kukahan tasangon asukkaista lienee valvonut tuon valkean ääressä,
jonka hän näki palavan tuolla alhaalla omituisen kirkkaana, kunnes
hän itse väsymyksen voittamana vaipui uneen.