Paavali raukka istui senaattorin oven vieressä kivipenkillä
viluissaan, sillä mitä enemmän aamu läheni, sitä kylmemmäksi tuli
yö-ilma, ja sitä paitse hän oli tottunut lämpimään lammasnahkaansa,
jonka hän oli antanut Hermaalle.
Kädessään hän piti kirkon-avainta, jonka hän portinvartialle
oli luvannut jättää Pietarin luokse, mutta kaikki oli hiljaista
senaattorin talossa, eikä hän juljennut herättää nukkuvia.
"Mikä omituinen yö tämä on!" hän itsekseen jupisi kietoen lyhyen,
rikkinäisen nuttunsa tiiviimmin ympärilleen. "Vaikkapa olisikin
lämpöisempi ja vaikka voisinkin kietoutua höyhenpatjaan sen
sijaan, että nyt kääriydyn tähän kuluneesen riepuseen, niin
tunkisi kuitenkin kylmä koko ruumiini läpi, jos vielä kohtaisin
ne manalan henget, jotka täällä riehuvat. Nyt olen ne nähnyt
omin silmin. Kosteikosta kiitää daimonia naisen muodossa ylös
vuorelle meitä unessa peloittamaan ja kiusaamaan. Mitähän lienee se
suuri, valkoisiin vaatteisin puettu ja liehuva-hiuksinen kummitus
kantanut käsissään? Ehkäpä sitä kiveä, jolla hän, kun painajainen
meitä ahdistaa, pusertaa rintaamme. Toinen näytti lentävän, mutta
sen siipiä en kuitenkaan nähnyt. Tässä kylkirakennuksessa kai
Gallialainen asuu jumalattoman vaimonsa kanssa, joka on pauloihinsa
kietonut Hermas raukan. Lieneekö hän todellakin niin kaunis? Mitäpä
tietää nuorukainen, joka on pelkkäin kallioiden keskellä kasvanut,
naiskauneudesta? Ensimmäinen, joka katsoo häneen ystävällisesti, on
hänestä kaiketi ihanin. Sitä paitse hän on vaalean verevä ja siis
harvinainen lintu kaikkien päivettyneitten kaksijalkaisten erämaan
kasvien joukossa. Centurioni ei varmaankaan vielä ole löytänyt
lammasnahkaa, muuten ei täällä suinkaan olisi näin hiljaista.
Kerran on jo minun täällä odottaessani aasi hirnunut, kerran kameli
ammonut, ja tuolla laulaa ensimmäinen kukko, mutta en ole vielä
kuullut ainoatakaan ihmisääntä, en edes ison senaattorin tahi hänen
lihavan rouvansa Dorothean kuorsaamista, ja olisipa kuitenkin ihme,
joll'eivät he kumpikaan kuorsaisi".
Hän nousi ja meni Phoebicion asunnon ikkunan luo ja kuunteli puoleksi
avonaisista ikkunaluukuista, mutta Gallialaisen huoneessa oli kaikki
hiljaista.
Tuntia aikaisemmin Mirjam oli kuunnellut, mitä Sironan asunnossa
tapahtui.
Kanneltuansa hän oli kaukaa seurannut Phoebiciota ja tallien kautta
puikahtanut senaattorin pihalle. Hänen täytyi saada tieto siitä,
mitä oli tapahtunut tuolla sisällä ja minkälaisen koston suuttunut
Gallialainen oli saattanut Hermaalle ja Sironalle.
Hän oli valmis kohtaamaan kaikkea, ja ajatus, että centurioni ehkä
oli käyttänyt miekkaansa näitä vastaan, täytti hänen sielunsa
katkeran-suloisella mielihyvällä.
Hän näki valkeata siitä raosta, joka oli puoli-avonaisten luukkujen
välillä; hän eroitti puuluukut hiljaa toisistaan ja hypähti notkeasti
ylös, tarttuen niihin ja painaen seinään paljaan jalkansa.
Siellä hän näki Sironan olevan pystyssä vuoteellaan, ja vastapäätä
häntä Gallialaisen vääntynein kasvoin. Hänen jalkainsa juuressa oli
Hermaan lammasnahka. Oikeassa kädessään tämä kalpea mies piti palavaa
lamppua. Sen valo loihen Sironan sängyn edessä olevalle kivilattialle
ja kuvastihen suuressa tumman-punaisessa lätäkössä.
"Se on verta", -- niin hän ajatteli kauhistuen ja sulki silmänsä.
Kun hän jälleen katsahti ylös, niin hän näki Galliattaren hehkuvin
poskin kääntävän kasvonsa mieheensä päin. Hän oli vahingoittumaton,
mutta Hermas?
"Se on hänen vertansa", valitti ja huusi ääni hänen pakahtuvasta
sydämestään, "ja minä murhaaja, olen sen vuodattanut!"
Hänen kätensä irtaantuivat luukusta, hänen jalkansa koskivat taas
pihakivitykseen ja kauhistavassa sieluntuskassa hän kiiti samaa
tietä, jota oli tullutkin, ulos vuorta kohti.
Hän tunsi, että hän mielemmin tahtoi vastustaa raatelevia panttereja,
yökylmää, nälkää ja janoa, kuin, tämä rikos sydämellä, astua Dorothea
rouvan, senaattorin ja Marthanan silmien eteen. Pakeneva Mirjam oli
toinen niistä kummituksista, joiden näkeminen oli kauhistuttanut
Paavalia.
Kärsivällinen erakko istui taasen penkillä ja ajatteli: "Kylmyys on
kuitenkin tuskallinen. Tuommoinen villainen lammasnahka on kumminkin
sangen hyvä kappale; mutta Vapahtaja on kärsinyt aivan toista tuskaa,
kuin tämä on, ja minkätähden olisin jättänyt maailman, joll'en
seuratakseni Häntä ja kärsimysten kautta saavuttaakseni taivaan ilon?
"Niin siellä, missä enkelit liihoittelevat, siellä ei tarvita
mitään kurjaa jäärännahkaa, ja tällä kertaa ainakin olen päässyt
itsekkäisyydestäni vapaaksi; sillä minä saan kärsiä tosiaankin muiden
tähden, minä olen viluissani Hermaan tähden ja säästääkseni vanhusta
tuskasta.
"Ja tahtoisinpa, että olisi vieläkin kylmempi, enkä tahdo
milloinkaan, en milloinkaan enää panna turkkia hartioilleni!"
Paavali liikutti päätänsä ikäänkuin myönnytykseksi omille sanoilleen,
mutta pian hän jälleen totisena mietiskeli, sillä hän huomasi
uudestaan käyvänsä väärää tietä.
"Kunhan pannaan vaan kourallinenkin hyvää toimeen", -- hän ajatteli,
"niin sydämehen heti paisuu kokonainen kamelin taakka ylpeyttä.
Vaikka hampaani kuinkakin kalisisivat suussani, niin olen kumminkin
vaan kehno vaivainen. Kuinka kutkuttikaan turhamielisyyttäni,
vaikka kyllä epäilin ja estelin, kun Raithulaiset tulivat minulle
tarjoamaan heidän kaupunkinsa vanhimman arvonimeä. Kun ensikerran
voitin nelivaljalkollani, iloitsin tosin äänekkäämmin, mutta tuskinpa
silloinkaan olin pöyhkeämpi kuin juuri äsken. Kuinka moni tahtoo
seurata Vapahtajaa, ja kuitenkin he tahtoisivat päästä vaan Hänen
ylennystilaansa; Hänen alentumistaan he karttavat taitavasti. Sinä,
oi Korkein, olet todistajani, että minä sitä toden teolla etsin,
mutta niin pian kuin orjantappuran piikit haavoittavat minua, niin
veren pisarat heti muuttuvat ruusuiksi, ja jos riivon ne pois,
niin heti tulee toisia ihmisiä, jotka levittävät kukkakiehkuroita
tielleni. Luulenpa, että maan päällä on yhtä vaikeata löytää
kärsimyksiä, joita ei ilo seuraa, kuin iloa, jota ei vaiva seuraa".
Näin hän ajatteli hammasten kylmästä kalistessa, mutta hänen
mietiskelynsä keskeytyi, sillä koirat haukahtivat äkkiä.
Phoebicio kolkutti senaattorin ovelle. Heti Paavali nousi ja läheni
Pietarin porttia. Ei sananenkaan siitä, mitä pihalla lausuttiin,
jäänyt häneltä kuulematta.
Tuo karkea ääni oli senaattorin, kimeä ja luja taas arvattavasti oli
centurionin.
Jälkimmäinen vaati edelliseltä vaimoansa, joka muka piili senaattorin
huoneessa, kun sitä vastoin Pietari varmaan vakuutti, ett'ei Sirona
eilis-aamun jälkeen ollut astunut hänen kynnyksensä yli.
Vaikka majamies puhutteli senaattoria kiivaalla ja vihaisella
äänellä, niin tämä kumminkin pysyi varsin tyynenä ja meni heti
kysymään puolisoltansa, oliko ehkä tämä hänen maatessansa päästänyt
paenneen huoneesensa.
Paavali kuuli pihalla edes takaisin astelevan sotilaan käynnin, joka
kuitenkin heti herkesi, kun rouva Dorothea miehensä kanssa tuli
ovelle ja puolestaan varmaan vakuutti, ett'ei hän Sironasta mitään
tiennyt.
"Sitä parempi tieto", keskeytti häntä Phoebicio, "on luultavasti
pojallanne, Polykarpolla, hänen olopaikastansa".
"Poikani on eilisestä saakka ollut Raithussa toimiensa vuoksi",
virkkoi Pietari, lujasti ja eväten. "Me odotamme häntä kotiin vasta
tänä aamuna".
"Hän näkyy rientäneen ja palanneen aikaisemmin", Phoebicio sanoi.
"Valmistukset vuorella pidettävää uhrijuhlaa varten eivät olleet
salassa, ja isännän poissa-olo viekoittelee varkaita murtamaan
hänen huoneesensa, erittäinkin rakastuneita, jotka heittelevät
ruusuja ikkunasta kultasilleen. Te kristityt kerskailette pitävänne
avioliittoa pyhänä; kuitenkin minusta tämä näyttää koskevan
ainoastaan teidän uskolaistenne avioliittoja. Pakanoiden vaimojen
tykönä teidän poikanne saavat koettaa onneaan; se riippuu vaan siitä,
antaako pakanallinenkaan aviomies leikkiä kanssaan, vai eikö. Minä
puolestani olen halullinen kaikkeen muuhun kuin leikkiin, ja sen minä
sinulle näytän, ett'en aio häpäistä keisarin pukua, joka on ylläni,
ja sentähden nyt mielin tutkia sinun huoneesi, ja jos silloin löydän
velvollisuutensa rikkoneen vaimoni, tai teidän poikanne luotanne,
niin tahdon viedä sekä hänet että sinut tuomarin eteen ja menetellä
viettelijän kanssa oikeuteni mukaan".
"Sinä saisit etsiä turhaan", vastasi Pietari, töin tuskin voiden
itseään hillitä. "Sanani on _on_ tahi _ei_, ja minä toistan sen vielä
kerran. _Ei_, meidän huoneessamme ei ole _Sironaa_ eikä _Polykarpoa_.
Ei Dorothea enkä minäkään tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta
me emme myöskään kärsi, että toinen, olkoon se ken tahansa, rohkenee
sekaantua meidän asioihimme. Tämän kynnyksen yli astuu ainoastaan se,
jonka minä sallin, tahi keisarin tuomari, jonka tahtoon minun täytyy
myöntyä. _Sinua_ kiellän astumasta sisään, ja minä toistan vieläkin
kerran: Sirona ei ole meidän luonamme ja sinä tekisit paremmin, jos
halusit häntä toisaalta etkä täällä kuluttaisi aikaasi".
"En tarvitse neuvojasi", huudahti centurioni kiivaasti.
"Ja minä", vastasi Pietari, "tunnen itseni jotenkin haluttomaksi
sovittamaan sinun avioriitojasi. Meidän avuttammekin löydät Sironan;
sillä aina on vaikeampaa pitää vaimoa vangittuna kotonaan kuin saada
häntä kiinni, jos hän on karannut".
"Sinä saat oppia minut tuntemaan", centurioni uhkasi, luoden
silmäyksen orjiin, jotka olivat kokoontuneet pihalle ja joiden
joukkoon myöskin Antonio, senaattorin vanhin poika, oli astunut.
"Minä kutsun viivyttelemättä väkeni kokoon, ja jos te salaatte
viettelijän, niin me suljemme häneltä poispääsyn".
"Odotappa vielä vaan yksi tunti", puuttui puheesen Dorothea, tarttuen
miestänsä, joka nyt enää tuskin voi hillitä itseään, käteen, "niin
saat nähdä Polykarpon palaavan kotiin isänsä oriilla. Sinun vaimosi
osaa niin ystävällisesti leikkiä hänen siskojensa kanssa. Nuo
ruusutko, jotka poikani on asettanut ikkunalle, ovat saattaneet sinun
ajattelemaan, että hän on viettelijä, vai onko sinulla vielä muita
syitä, joiden johdosta saatat solvata häntä ja meitä niin ankaralla
syytöksellä?"
Kun miehet vihan vimmassa synkkien ukonpilvien tavoin uhkaavat iskeä
yhteen, niin usein ymmärtäväisen naisen suusta lähtevä sana pidättää
ja hillitsee heitä, ikäänkuin ystävällinen tuulonen.
Phoebicio ei ollut taipuvainen vastaamaan Polykarpon äidin puheesen,
mutta hänen kysymyksensä pakoitti häntä ensi kerran luomaan pikaisen
silmäyksen tapahtuneihin seikkoihin, eikä hän saattanut salata
itseltään, että hänen epäluulonsa perustuivat heikolle pohjalle.
Samalla hän ajatteli, että jos Sirona ei olisikaan piiloutunut
senaattorin huoneesen, vaan sen sijaan paennut ulos kentälle, niin
hän vaan menetti täällä aikaansa, jonka kautta hän antoi hänen jo
ehtimänsä ennakkomatkan karttua turmiokkaalla tavalla.
Muutamat sekunnit riittivät tähän mietintöön, ja hän, joka oli
tottunut tarpeen tullen hallitsemaan itseänsä, sanoi kiertäen:
"Saammepa nähdä, se on kyllä selviävä", ja sen jälkeen hän
isännälleen jäähyväisiä sanomatta hitaasti palasi asuntoonsa.
Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asuntonsa ovelle, ennenkuin kadulta
kuului kavioiden kapsetta, ja Pietari huusi hänelle:
"Viivy vielä vähä aikaa, sillä tuolta tulee Polykarpo ja saattaa itse
puolestaan puhdistautua edessäsi".
Centurioni pysähtyi, senaattori viittasi vanhaa Jethroa avaamaan
porttia; ratsastajan kuultiin hyppäävän alas satulasta, mutta ei
Polykarpo, vaan eräs Amalekilainen astui pihalle.
"Mitä sinulla on sanottavaa", kysyi senaattori kääntyen puoleksi
sanantuojaan, puoleksi centurioniin.
"Herra Polykarpo, poikasi", vastasi puhuteltu, tumman-verevä,
ruskettunut, täysi-ikäinen, mutta notkeajäseninen ja liukaskielinen
mies, "lähettää sinulle ja emännällesi terveisiä ja käskee sanoa
sinulle, että hän ennen päivällisaikaa tulee tänne tuoden kahdeksan
miestä muassaan, jotka hän on palkannut Raithusta. Dorothea rouvaa
hän pyytää pitämään huolta näitten miesten vastaan-ottamisesta ja
ravitsemisesta".
"Koska erosit pojastani?" kysyi Pietari.
"Kahta tuntia ennen auringon laskua".
Pietari hengähti, sillä vasta tällä hetkellä hän oli täydelleen
vakuutettu poikansa viattomuudesta, mutta, ensinkään näyttämättä
mitään voitonriemua ja huomauttamatta Phoebiciota hänen tekemästänsä
vääryydestä, hän sanoi ystävällisesti -- sillä hän alkoi sääliä
Gallialaisen onnettomuutta: "Minä soisin, että sanantuoja myöskin
voisi antaa tietoja vaimosi olopaikasta. Hänen oli vaikea tottua
hiljaiseen kosteikkoelämään. Ehkä hän on paennut vain hakeaksensa
kaupunkia, joka tarjoo niin nuorelle ja ihanalle olennolle enemmän
vaihtelevaisuutta, kuin tämä hiljainen erämaan seutu".
Phoebicio teki kädellään epäävän liikkeen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut osottaa paremmin ymmärtävänsä asian, ja sanoi: "Minä näytän
sinulle, mitä tuo kaunis yölintunen on jättänyt minun pesääni. Ehkä
saattaisitte sanoa, kenen se on".
Sillä aikaa kun hän ripein askelin meni asuntoonsa, oli Paavali
astunut avoimesta portista pihalle, tervehti senaattoria ja hänen
väkeänsä ja antoi Pietarille kirkon avaimen.
Aurinko oli sillä välin jo noussut, ja Dorothea rouvan läsnäolo
saattoi Aleksandrialaisen punastuen katsomaan lyhyttä, ryysyistä
alusvaatettaan, joka hyvinkin riittämättömästi verhosi hänen vieläkin
atleettimaisia jäseniään.
Pietari ei koskaan ollut kuullut Paavalista muuta kuin hyvää, mutta
tällöin hän katseli häntä epäsuotuisammilla silmäyksillä, sillä
kaikki, mikä meni liiallisuuteen, oli hänen järjestystä ja kohtuutta
harrastavaa mieltänsä vastaan.
Paavali tunsi, mitä Pietarissa liikkui, kun tämä, pitämättä häntä
sanaakaan ansaitsevana, otti häneltä avaimen. Hänestä ei ollut
yhdentekevä, mitä tämä mies hänestä ajatteli, ja hämillänsä hän
sanoi: "Me emme muuten käy lammasnahatta ihmisissä, mutta minulta on
kadonnut omani".
Hän ei vielä ollut puhunut loppuun, kun Phoebicio Hermaan jäärännahka
kädessä astui ulos pihalle huutaen, senaattorille: "Tämän löysin
palatessani huoneestamme". "Ja milloinka olet nähnyt Polykarpon
käyttävän tuollaista vaippaa?" kysyi Dorothea.
"Kun jumalat kävivät ihmisten tyttärien luona", centurioni virkkoi,
"niin heidän oli ammoisista ajoista tapana muuttaa muotoansa. Miksikä
ei öljyillä voideltu aleksandrialainen keikari kerraksi saattaisi
ruveta raa'aksi vuorelais-narriksi. Vanha Homerokin välistä uinahtaa,
ja minä myönnän, että minä, mitä sinun poikaasi tulee, erehdyin. Elä
pane sitä pahaksesi, senaattori. Sinä olet kauvemmin ollut täällä,
kuin minä; kukapahan se lienee lahjoittanut minulle sarvineen
päivineen tämän nahan, joka näyttää jotenkin uudelta".
Pietari katseli ja koetteli nahkaa ja sanoi sitten: "Se on erakon
levätti. Vuorella asuvien parannuksentekijäin on tapana käyttää
sellaisia".
"Siis on joku noista laiskureista tunkeutunut huoneeseni", centurioni
huusi. "Minä olen keisarin palvelija ja minun tulee pitää kurissa
kaikkea roistoväkeä, mikä täällä erämaassa häiritsee kosteikon
asukkaita ja matkustavaisia. Niin kuuluu käsky, jonka sain Roomasta
mukaani. Minä ajan koko kurjan joukkion yhteen niinkuin otukset
ajometsästyksessä, sillä he ovat konnia ja murtovarkaita, ja minä
olen herättävä heissä kauhua, siksi kun olen löytänyt heistä mieheni".
"Siitä ei keisari sinua kiitä", Pietari virkkoi. "He ovat hurskaita
kristittyjä, ja sinä tiedät, että Konstantino itse..."
"Konstantino?" centurioni kysyi ivaten. "Ehkäpä hänkin vielä
kastattaa itsensä, koska vesi on vahingoittamatonta, eikä hän,
niinkuin suuri Diokletiano, voi, tekemättä valtakuntaansa autioksi,
hävittää alhaisoa, joka juoksee ristiinnaulitun ihmeentekijän
jäljissä. Mutta katsohan näitä rahoja. Tässä on keisarin kuva, ja
mitä on tässä toisella puolella? Onko se teidän Natsarealaisenne,
vai onko se vanha jumala, tuo aina laskematon, voittamaton
aurinko? Onko todellakin hän yksi teikäläisistä, hän joka uudessa
Konstantinopelissa palvelee Tykheä ja Dioskureja, Kastoria ja
Polluxia? Veden, jolla hän huomenna antaa kastella itseään, hän
ylihuomenna pyyhkäisee pois, ja vanhat jumalat auttavat häntä, jos
hän rauhallisempina aikoina vie ne taisteluun teidän epäuskoanne
vastaan".
"Mutta siihen", vastasi Pietari tyynenä, "on pitkä aika, ja ainakin
tänä päivänä vielä on Konstantino kristittyjen suojelija. Minä neuvon
sinua jättämään asian piispa Agapitolle".
"Jotta hän latelisi minulle oppianne, joka on liian kurja
vaimoillekin, käskisi minua suutelemaan vihollisteni jalkoja"
centurioni ilkkui. "Murtovarkaita ja roistoväkeä ovat nuo
vuorelais-erakot, sen sanon vieläkin, ja sellaisina ovat nuo ilkeät
narrit kohdeltavat, siksi että löydän mieheni. Jo tänä päivänä
aloitan ajon".
"Ja tänä päivänä saat sen lopettaa, sillä _tämä lammasnahka on
minun_".
Paavali se oli, joka äänekkäästi ja varmuudella lausui nämät sanat.
Kaikkien silmät kääntyivät häneen ja centurioniin.
Pietari ja orjat olivat usein nähneet erakon, mutta eivät milloinkaan
ilman semmoista lammasnahkaa, jota Phoebicio piti kädessään.
Mahdottomalta ja tuskin ymmärrettävältä mahtoi Paavalin tunnustus
näyttää kaikista, jotka tunsivat hänet ja Sironan, eikä kuitenkaan
kukaan sitä epäillyt, ei edes senaattorikaan.
Ainoastaan Dorothea rouva pudisti epäillen päätään, ja jos kohta
hän ei voinutkaan selittää, mikä tässä tapahtui, niin hänen
kuitenkin täytyi sanoa sydämessään, ett'ei tämä mies näyttänyt
viettelijältä, ja että Galliatar hänen tähtensä tuskin olisi
luopunut velvollisuudestaan. Hän ei muutenkaan tahtonut saada
itseänsä uskomaan Sironan syyllisyyttä, sillä hän rakasti häntä
sydämestään ja -- oikein ei se suinkaan ollut -- mutta hänen
äidillinen turhamielisyytensä saatti häntä uskomaan, että jos
tuo ihana nainen olisi tahtonut syntiä tehdä, niin hän kuitenkin
tosiaankin olisi pitänyt hänen uljaan Polykarponsa, jonka ruusuja ja
tulisia silmäyksiä hän vilpittömästi pahaksui, etevämpänä kuin tätä
takkuista, siistitöntä harmaapartaa.
Aivan toisin centurioni ajatteli.
Hän uskoi mielellään erakon tunnustuksen, sillä mitä halvemman
viettelijän tähden Sirona oli rikkonut velvollisuutensa, sitä
suurempi oli hänen rikollisuutensa ja sitä vähemmin saattoi antaa
hänen kevytmielisyyttään anteeksi. Ja hänen mies-ylpeydestään tuntui,
etenkin Pietarin ja Dorothean läsnä ollessa, helpommalta kärsiä,
että hänen vaimonsa oli etsinyt vaihtelua ja hekkumaa mihin hintaan
tahansa, vieläpä antaumalla ryysyiselle kerjäläisellekin, kuin jos
hän olisi suonut suosionsa miehelle, joka oli nuorempi, kauniimpi ja
arvokkaampi kuin hänen oma miehensä.
Monin kerroin hän oli rikkonut Sironpa vastaan, mutta kaikki tämä oli
höyhenenkevyisenä hänen vaakakupillaan, jota vastoin Sironan rikos
painoi lyijyn-raskaana. Lisäksi alkoi hänen mielessään liikkua ne
tunteet, joita lammikossa kahlaaja tuntee, tavatessaan pettämätöntä
maata jalkojensa alla, ja kaikki tämä antoi hänelle voimaa astua
erakkoa vastaan sillä mielen maltilla, jota hänessä muuten oli
ainoastaan silloin, kun hän keisarin palveluksessa seisoi sotilasten
etupäässä.
Teeskennellyllä arvokkaisuudella ja semmoisella ryhdillä, joka
todisti, että hän keisarikunnan suurien kaupunkien teaattereissa
oli ollut läsnä murhenäytelmiäkin annettaissa, hän astui
Aleksandrialaisen eteen, joka puolestaan ei väistynyt askeltakaan, ja
katsoi häneen hymyllä, joka kauhistutti Pietaria ja muita katsojia.
Laki jätti erakon täydellisesti häväistyn aviomiehen valtaan; mutta
viimemainittu ei näyttänyt tahtovan käyttää oikeuttaan, sillä vaan
halveksimista ja inhoa kuului hänen sanoistaan, kun hän lausui:
"Se joka tarttuu kapiseen koiraan kurittaaksensa sitä, hän vaan
tahraa kätensä. Se nainen, joka sinun tähtesi petti minut, ja sinä,
likainen kerjäläinen, olette toistenne vertaiset. Minä voisin, jos
tahtoisin, musertaa sinut tähän paikkaan niinkuin hyttysen, joka
tapetaan sormella; mutta minun miekkani on keisarin, eikä sitä saa
tahrata niin likaiseen vereen, kuin sinun. Et sinä, eläin, missään
tapauksessa ole turhaan nahkaasi riisunut. Se on paksu, ja sinä
olet tahtonut säästää minulta vaivan temmata sitä pois, ennenkuin
annan sinulle saatavasi. Iskuja ei sinulta ole puuttuva. Jos tahdot
tunnustaa, minnekä rakastettusi on paennut, niin rankaistuksesi on
oleva kohtuullinen; jos viivyttelet vastauksinesi, niin sen määrä
kasvaa. Lainaappa minulle tuo kalu, poika!"
Näin sanoen hän otti eräältä kamelin ajajalta hänen
virtahevon-nahkaisen ruoskansa, meni Aleksandrialaisen eteen ja kysyi:
"Missä on Sirona?"
"Lyö vaan", käski Paavali näyttäen kädellään selkäänsä; "kuinka
kovasti ruoskasi minuun koskeneekin, niin ei se kuitenkaan voi kyllin
ankarasti rankaista minua kaikista synneistäni; mutta missä vaimosi
piilee, sitä en tosiaankaan tiedä sanoa, en, vaikka sinä, sen sijaan
että lyöt minua tuolla kurjalla kappaleella, repisit jäseneni rikki
pihdeillä".
Paavalin ääni tuntui niin vilpittömän avosydämiseltä, että centurioni
oli taipuisa pitämään hänen sanojansa totena; mutta hänen tapanaan
ei ollut jättää uhattua rankaistusta täyttämättä ja tuo omituinen
kerjäläinen oli saava tuntea, ett'ei hänen kätensä silitellyt, kun se
tahtoi kovasti kohdata.
Ja Paavali sai sitä kokea päästämättä ainoatakaan valitushuutoa ja
paikastaan liikahtamatta.
Kun Phoebicio vihdoin levähdytti väsynyttä kättänsä ja korahdellen
toisti kysymyksensä, niin rääkätty vastasi: "Sanoinhan sinulle jo,
ett'en sitä tiedä, enkä siis voi mitään ilmoittaa".
Aina tähän asti Pietari oli, vaikka hyvin mielellään olisi auttanut
rääkättyä uskonveljeään, kuitenkin antanut häväistyn aviomiehen
menetellä mielensä mukaan, sillä hänen mielestään hän menetteli
tavattoman lempeästi, ja Aleksandrialainen ansaitsi kuinka kovaa
rankaistusta tahansa; mutta hän olisi kumminkin ilman Dorothea rouvan
kehoittamattakin nyt käynyt väliin.
Hän lähestyi centurionia ja sanoi hänelle hiljaa: "Sinä olet antanut
pahantekijälle, mitä hänelle tulee. Jos tahdot, että hän saa kärsiä
ankarampaa rankaistusta, kuin mitä sinä voit hänelle tuottaa, niin
jätä asiasi, minä toistan sen vielä, piispalle; tässä et saa mitään
aikaan. Usko minua, minä tunnen tuon miehen ja hänen kaltaisensa,
hän ei varmaankaan tiedä mitään vaimosi olopaikasta, ja sinä vain
menetät täällä sekä aikaa että voimaa, joita sinun pitäisi käyttää
löytääksesi Sironan. Minä luulen, että hän on koettanut päästä
merelle, Egyptiin ja jos mahdollista Aleksandriaan ja siellä -- niin,
tunnethan kyllä tuon kreikkalais-kaupungin -- siellä hän kokonaan
joutuu hukkaan".
"Ja sen kautta", nauroi centurioni pilkallisesti, "hän löytää
juuri mitä hän etsii, nimittäin vaihtelevaisuutta ja kaikenlaisia
huvituksia. Sellaiselle nuorelle olennolle, joka rakastaa iloja,
ei ole mitään edullisempaa tointa kuin pahan harjoittaminen. Mutta
minä se häiritsen hänen leikkinsä. Sinä olet oikeassa, hänelle ei
saa antaa enempää ennakkomatkaa. Jos hän jo on päässyt merelle, niin
hän saattaisi nyt jo ... Talib hoi!" -- hän viittasi Polykarpon
amalekilaiselle sanansaattajalle -- "sinähän tulet Raithusta; oletko
tiellä tavannut pakenevaa, keltahiuksista ja vaaleanveristä vaimoa?"
Puhuteltu, vapaa, viisassilmäinen mies, joka senaattorin huoneessa ja
Phoebicionkin luona luotettavuutensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi oli
tunnettu ja arvossa pidetty, oli odottanut tätä kysymystä ja vastasi
innokkaasti:
"Noin kahden stadion matkan päässä el Hesvestä kohtasin sen suuren
Petrasta tulevan karavaanin, joka eilen levähti täällä kosteikossa.
Sen mukana seurasi vaimo, joka oli näöltään sellainen, kuin sinä
kerrot. Kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut, tahdoin heti puhua,
mutta kukapa kuulisi sirkkaa, kun ukkonen jyrisee!"
"Oliko hänellä muassaan liikkaava vinttikoira?" kysyi Phoebicio
innokkaasti.
"Hän kantoi jotakin sylissään", vastasi Amalekilainen. "Minä luulin
sen kuun valossa pieneksi lapseksi. Veljeni, joka seuraa karavaania,
sanoi minulle, että vaimo taisi olla pakolainen, sillä hän ei
ollut maksanut, suojelusmaksua puhtaassa rahassa, vaan kultaisella
sinettisormuksella".
Gallialainen muisti silloin kultasormuksen, jossa oli kaunis
uurtokuvilla koristettu onyksi ja jonka hän monta vuotta sitten oli
ottanut Glyceran sormesta, koska tällä oli niitä kaksi, ja antanut
hääpäivänä Sironalle.
"Omituista", hän ajatteli; "mitä me annamme naisille kiinnittääksemme
heitä meihin, sitä he käyttävät aseena meitä vastaan, joko
miellyttääksensä toisia miehiä tahi tasoittaaksensa sitä tietä, joka
vie heidät pois meistä. Yhdellä Glyceran rannerenkaalla maksoin
silloin laivurin, joka vei meidät Aleksandriaan. Mutta minussa on
toisenmoista mieltä, kuin siinä helläsydämisessä hupsussa, jonka
kananen silloin lensi pois minun kanssani. Minä seuraan paennutta
lintua ja saavutan sen".
Viimeiset sanat hän oli lausunut ääneen ja hän määräsi erään Pietarin
orjista hyvin ruokkimaan ja juottamaan hänen muulinsa, sillä hänen
oma tallirenkinsä niinkuin myöskin vanhin dekurioni, jonka hänen
poissa ollessaan tuli astua hänen sijaansa johtajaksi, olivat
Mithraan palvelijoita eivätkä vielä olleet palanneet vuorelta.
Phoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen
näkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi,
että hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä
saattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän
oli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin
jättänyt asemaansa edustajatta.
Kun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa
aurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa
varten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti
dekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja
kuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa
avaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki
ja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan
erakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in
opastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi
karavaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se
astui laivaan.
Kun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti
senaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen,
osoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:
"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän
kaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä
kuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen
Sirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa
hänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat
kahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin
Hyvän-hyvä itse, toisen taasen ... en saata ajatella ajatustani
loppuun! -- Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja
kaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta
tuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan
nokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen
raunioilla".