Muutamia hetkisiä sen jälkeen kun Hermas oli hypännyt ulos kadulle
centurionin ikkunasta, Phoebicio astui makuukammioonsa.
Sirona oli sillä välin ehtinyt heittäytyä vuoteelle. Hän oli kovin
peljästynyt ja kääntänyt kasvonsa seinään päin. Tiesiköhän hänen
miehensä, että joku oli ollut hänen luonansa, ja kukahan oli pettänyt
hänet ja kutsunut Phoebicion kotiin takaisin?
Tulikohan hän sattumalta tavallista varemmin kotiin juhlasta?
Huoneessa oli pimeä, eikä Phoebicio saattanut häntä nähdä, mutta
kuitenkin hän sulki silmänsä ollen nukkuvinaan, sillä lyhyinkin
silmänräpäys, jona hänen ei tarvinnut katsella häntä raivoisena,
tuntui hänestä jumalien antamalta lahjalta.
Mutta hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän luuli miehensäkin
kuulevan sen, kun hän tuli omituisilla hiipivillä askeleillaan sängyn
luo.
Hän kuuli Phoebicion astuvan edestakaisin ja viimein menevän
asuinhuoneen viereiseen keittiöön.
Tämän jälkeen tunsivat hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä valon
vaikutusta.
Hän oli lieden ääressä sytyttänyt lampun ja etsi tarkoin molemmat
huoneet.
Vielä hän ei ollut huutanut häntä eikä päästänyt yhtäkään sanaa
huuliltansa.
Nyt hän oli toisessa huoneessa ja nyt -- ehdottomasti Sirona
kyyristyi ja veti peitteen päänsä yli -- nyt hän nauroi, niin kovaa
ja ilkkuen, että Sirona tunsi kätensä ja jalkansa kylmenevän, ja
hänestä tuntui siltä, kuin aaltoilevaa, purpuranpunaista esirippua
olisi vedetty ylös ja alas hänen kasvoinsa edessä.
Jälleen makuukammio valkeni, ja valkeanvalo läheni lähenemistään.
Hän tunsi miehensä kovan käden työkkäävän hänen päähänsä ja hiljaa
huutaen hän veti peitteen päältänsä ja nousi istualleen.
Centurioni oli yhä vieläkin ääneti; mutta se, mitä Sirona näki, oli
omansa sammuttamaan viimeisenkin rohkeuden ja toivon kipinän hänestä,
sillä puolisonsa silmistä oli vaan valkuainen näkyvissä, hänen aina
kellahtavat kasvonsa olivat sinikalpeat ja hänen otsallansa näkyi
selvään siihen poltettu Mithraan merkki.
Oikeassa kädessään hän piti lamppua, vasemmassa Hermaan lammasnahkaa.
Kun hänen tuijottava katseensa kohtasi Sironan silmäyksen, niin hän
kuroitti likaisen erakkopuvun niin liki hänen kasvojansa, että se
koski niihin. Sitten hän paiskasi sen rajusti luotansa lattialle ja
kysyi kuiskaavalla, käheällä äänellä: "Mitä tämä on?"
Sirona oli vaiti; Phoebicio lähestyi pientä, sängyn vieressä olevaa
yöpöytää. Pöydällä oli hänen yöjuomansa kalliissa monivärisessä
lasissa, jonka Polykarpo tultuaan Aleksandriasta oli lahjoittanut
Sironalle; sen centurioni pyyhkäisi kätensä selällä maahan pöydältä,
niin että se syöksi kivilattiaan ja helisten särkyi pirstoiksi.
Sirona huudahti, ja pieni vinttikoira hypähti ylös hänen vuoteelleen
haukkuen Gallialaista.
Silloin tämä tarttui koiraan kaulavyöstä ja heitti sen niin tuimasti
kauas keskelle huonetta, että se alkoi surkeasti ulvoa.
Koira oli ollut Sironan oma hänen vielä tyttönä ollessaan. Se oli
seurannut häntä Roomaan ja kosteikkoon.
Koira oli liittynyt häneen hellästi, ja hänkin siihen, sillä Jambe ei
antanut kenenkään hyväillä ja silitellä itseään niin mielellään, kuin
hänen.
Hän sai olla niin paljon yksinään, mutta vinttikoira oli alati hänen
luonansa ja huvitteli häntä, eikä yksin niillä pikku tempuilla, joita
koirat tavallisesti oppivat; ei, se oli hänelle ikäänkuin rakas
mykkä, vaikk'ei suinkaan kuuro kumppani, joka oli seurannut häntä
hänen kotiseuduiltaan. Se heristi korviansa, kun hän lausui tuolla
kaukana Arelaassa olevain rakkaiden pikku siskoinsa nimiä, joista hän
ei koko vuoteen ollut saanut kuulla mitään; toisinaan taas se katsoi
surumielisesti häntä silmiin ja suuteli hänen valkoisia käsiänsä, kun
kodinkaipuu saattoi kyynelet tunkeumaan hänen silmiinsä.
Hänen yksitoikkoisessa, joutilaassa ja lapsettomassa elämässänsä
oli Jambe hänelle suuren-arvoinen, sangen suuren-arvoinen, ja kun
hän näki tämän uskollisen seuralaisensa ja ystävänsä rääkättynä ja
vaikeroitsevana ryömivän hänen vuoteellensa, kun tuo notkea eläin
turhaan yritti hypätä hänen syliinsä, siellä etsiäksensä turvaa, ja
ulisten kuroitti häntä kohti vapisevaa, kipeätä, ehkäpä murtunuttakin
jalkaansa, -- silloin kaikki pelko poistui nuoren, tuskistuneen
naisen sydämestä, hän hyppäsi ylös vuoteelta, otti koiran syliinsä
ja sanoi luoden sellaisen katseen, josta leimusi Phoebiciota vastaan
pikemmin kaikkea muuta paitse pelkoa ja katumusta:
"Älä koske koiraan kertaakaan enää, sen minä sinulle neuvon".
"Minä upotan sen huomenna", Phoebicio vastasi aivan tyynesti, mutta
häijy nauru hampaattoman suun sopissa. "Täällä käy niin monta
kaksijalkaistakin rakastelijaa minun huoneessani, ett'en tiedä, miksi
minun vielä tulisi jakaa sinun lempeäsi tuon nelijalkaisenkin kanssa.
-- Miten on lammasnahka tänne tullut?"
Viimeistä kysymystä Sirona ei pitänyt vastausta ansaitsevana, vaan
huudahti kiivastuneena: "Sinun kalliojumalasi ja kaikkien jumalien
nimessä: jos teet jotakin pahaa eläimelle, niin minä olen kylliksi
ollut luonasi".
"Vai niin", centurioni sanoi, "minne sitte matka pitää? Erämaa on
laaja ja siellä on kylliksi tilaa nääntyneille ja onpa valkeneville
luillekin. Kuinka huolehtisivatkaan rakastajasi! Heidän tähtensä
täytyy minun, ennenkuin upotan koiran, teljetä sen emäntä".
"Koetappas vain koskea minuun!" Sirona huudahti joutuen pois
suunniltaan ja juoksi ikkunan luo. "Jos ojennat sormeasikaan minuun
koskeaksesi, niin huudan apua, ja Dorothea rouva ja hänen puolisonsa
suojelevat minua sinulta".
"Tuskin", Phoebicio keskeytti kuivasti. "Se luullakseni olisi sinun
mieleesi, jos saisit asua tuolla ylhäällä saman katon alla kuin tuo
poikakin, joka hankkii sinulle kirjavia laseja, heittää sinulle
ruusuja ikkunasta ja kukaties myöskin on hajoittanut niitä sille
tielle, jota hän tänään on kulkenut sinun luoksesi. Mutta vielä on
lakeja, jotka suojelevat Rooman kansalaista huoneesen murtajista ja
hävyttömistä viettelijöistä. Sinä olet mielestäni jo aivan liiaksi
oleskellut tuolla toisessa talossa, ja noiden pienten rääkyjien
kanssa sinä olet kuitenkin lyönyt leikkiä ainoastaan tavataksesi sitä
täysikasvuista lasta, sitä ruusuin heittäjää, sitä teeskentelevää
keikaria, joka sinun tähtesi ja pysyäkseen tuntemattomana on
heittänyt lammasturkin purpurankarvaisen ihokkaansa päälle. Opeta
sinä minua tuntemaan rakastuneita jalkalaisia ja vaimoja! Minä
tiedän teidät kaikki. Sinä et astu tästä lähin askeltakaan Pietarin
kynnyksen yli. Tuossa on avonainen ikkuna, kiru niin paljon kuin
tahdot ja julista häpeäsi ihmisille. Minä aioin vasta huomenna viedä
tämän lammasnahan tuomarille. Nyt minä menen ja panen kyökin takaisen
kamarin kuntoon sinua varten. Siinä ei ainakaan ole mitään ikkunaa,
josta voisi tuoda lammasnahkoja minun huoneeseni. Siellä saat
asua, kunnes tulet sävyisäksi ja suutelet jalkojani ja tunnustat,
mitä täällä tänä yönä on tehty. Senaattorin orjilta en varmaankaan
saa mitään tietää, sillä heidänkin päänsä sinä olet riivannut. He
irvistelevät mielihyvästä, kun näkevät sinut. Sinä pidät hyvänäsi
kaikenlaatuisia ystäviä, vaikka he ovat puetut lammasnahkaankin.
Tehkööt mitä tahtovat, minä kyllä ymmärrän pitää sinua tallella.
Nyt minä menen. Huuda vaan; mutta minusta olisi parempi, että sinä
olisit asemillasi. Koirasta tuossa on vielä jäänyt sananen sanomatta.
Minä pidän sen täällä. Jos sinä olet hiljaa ja tulet järkiisi, niin
eläköön se minun puolestani; jos pysyt vastahakoisena, niin pian saan
nuoran ja kiven, ja puro virtaa tuolla alhaalla tästä ohitse. Minä en
laske koskaan pilaa ja kaikkein vähimmin nyt".
Sironan koko olento oli mitä eloisimmassa liikkeessä. Hän hengitti
nopeasti, hänen jäsenensä vapisivat, mutta hän ei saanut suustansa
sanaakaan vastaukseksi.
Phoebicio huomasi, mitä hänessä liikkui, ja huusi: "Huohota vaan;
mutta sekin aika on tuleva, jolloin sinä niinkuin liikkaava koirasi
olet ryömivä minun luokseni armoa kerjäten. -- Juolahtipa mieleeni
uusi ajatus. Tarvitsethan sinä vuoteen pimeässä kamarissasi, ja
pehmeä sen täytyy olla, sillä muuten rakastelijasi haukkuvat minua.
Minä levitän sinulle lammasnahan vuoteeksi. Sinä näet, että minä
ymmärrän panna arvoa rakastelijaisi lahjoihin".
Gallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se
ja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa
säilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän
toimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa,
jonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.
Hän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä
Mirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: "Mene kotiisi,
siellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa".
Sirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt
itseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää
yhdessä tämän miehen kanssa.
Hänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan
syytön.
Se, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti
oman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.
Phoebicio oli oikeassa.
Ei Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä,
Rooman kansalaista vastaan.
Joll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka
hän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!
Hänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä
kypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja
kääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri
vapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa
ja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.
Siellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli
syöksynyt ulos.
Tuolin avulla hän meni samaa tietä, solahti ikkunan edessä olevalta
muurilta alas kadulle ja riensi ilman määrää ja päämaalia ainoastaan
kiihkeästi haluten välttää vankeutta tuossa pimeässä huoneessa ja
rikkoa kaikki siteet, mitkä vielä kiinnittivät häntä hänen vihattuun
mieheensä. Niin hän pakeni kirkkokunnasta ja sitä tietä kohden, joka
kulki yli vuoren merelle.
Hän ennättikin päästä pitkän matkan päähän miehestänsä, sillä,
valmistettuaan kyökin takaisen pimeän huoneen Sironalle vankeudeksi,
tämä jäi pitkäksi ajaksi sinne, ei tosin antaakseen hänelle aikaa
rauhoittua taikka itse ajatellaksensa vastaista suhdettansa häneen,
vaan koska hän tunsi itsensä peräti väsyneeksi.
Centurioni lähestyi kuudettakymmenettä ikävuottansa ja hänen
alkujaan voimallinen, mutta kaikenlaisen irstaisuuden kautta
turmeltunut ruumiinsa ei kestänyt kauvemmin tämän yön ponnistuksia ja
mielenhäiriöitä.
Tämä laiha, heikkohermoinen, sangen liikkuvainen mies vaipui muuten
ainoastaan päivällä sellaiseen tarmottomuuteen, kun sitä vastoin
auringon laskettua kummallinen muutos tapahtui tuossa iäkkäässä
sotilaassa, joka ainoastaan palvelusvelvollisuutensa täyttämisessä
muuttui nuorekkaan reippaaksi. Silloin kohosivat hänen raskaat
silmäluomensa, jotka muuten melkein kokonansa peittivät hänen
silmäteränsä, hänen veltto, lerpallaan oleva alahuulensa vetihen
kokoon voimakkaasti, hänen pitkä kaulansa ja kapea, soikea päänsä
oiensihen, ja jos hän myöhäiseen aikaan meni ulos yölliseen seuraan
tahi Mithraan palvelukseen, niin saattoi häntä vielä sanoa muhkeaksi
mieheksi, jossa eli nuoruuden huimuus.
Mutta juovuksissakaan hän ei ollut iloinen, vaan hurja, kerskaavainen
ja meluava.
Usein valtasi hänet, ennenkuin hän lähti juomingeista,
kumppaniensakin joukossa tämä voimattomuus, joka niin monta kertaa
oli kauhistuttanut Sironaakin, ja jolta hän tiesi olevansa varmassa
suojassa ainoastaan silloin, kun hän virkatoimissaan seisoi
sotamiestensä etunenässä.
Tämän intohimoisen kookkaan miehen näky oli sellaisina voimattomuuden
hetkinä kammottava, sillä hänen kellahtaville kasvoilleen levisi
silloin kalman kalpeus, hänen selkänsä näytti taittuneelta ja joka
jäsen nivelestään irtautuneelta. Ainoastaan hänen silmäteränsä olivat
alituisessa liikkeessä ja silloin tällöin kävi kylmä väristys hänen
ruumiinsa läpi.
Kun hän joutui tähän tilaan, niin hänen väkensä sanoi, että
centurionin kelmeä daimoni oli mennyt hänen sisäänsä, ja hän itsekin
uskoi sellaisen ilkeän hengen olevan ja pelkäsi sitä. Niin, hän oli
sekä pakanallisten hengenmanaajain että kristittyjen exorcistain
[pahanhengen manaajain] avulla koettanut vapauttaa itseänsä siitä.
Hän istui pimeässä huoneessa lammasnahalla, jonka hän ivatakseen
vaimoaan oli pannut kovalle puupenkille.
Hänen käsiänsä ja jalkojansa kylmi, hänen silmänsä paloivat, eikä
hänellä ollut voimaa liikuttaa sormeansakaan. Ainoastaan hänen
huulensa vavahtelivat tuon tuostakin, ja hänen sisällinen silmänsä
katseli yhä tarkemmin taaksepäin menneihin aikoihin, kauas viimeisen
kauhean hetken toiselle puolelle.
"Jos olisin", hän ajatteli, "mielettömästi kosteikkoon juostuani --
jolla matkalla tuskin kukaan nuorempikaan olisi päässyt perässäni
-- päästänyt raivoni valloilleen enkä väkisin koettanut pidättää
sitä, niin ei daimoni niin helposti olisi saanut valtaa minussa.
Piru vieköön, kuinka Mirjamin silmät säihkyivät, kun hän sanoi
erään miehen pettävän minua! Hän on varmaankin nähnyt lammasnahan
omistajan, mutta ennen kosteikkoon päästyäni hän katosi silmistäni.
Minä luulen, että hän kääntyi takaisin ja nousi uudestaan vuorelle.
Mitähän Sirona on tehnyt hänelle? Pyydysteleehän tämä vaimo muuten
silmillään sydämiä, kuin linnustaja huilullaan lintuja. Kuinka pikku
teikarit Roomassa kulkivat hänen jäljissään! Kukaties hän petti minut
jo siellä. Legaatti Qvintillon, joka olisi ollut minulle varsin
suosiollinen, ja jonka nurjamielisyydestä minun on kiittäminen tätä
hupsua, hän hylkäsi, mutta legaatti oli vielä minuakin vanhempi,
ja nuoremmat taitavat olla hänelle paremmin mieleen. Hän on juuri
sellainen kuin kaikki muutkin. Minun olisi kyllä pitänyt se
tietämänikin, minun! Niin käy tässä maailmassa; tänään ihminen lyöpi,
huomenna hän itse joutuu lyötäväksi".
Tuskallinen hymy vavahteli centurionin huulilla; sitten ilmaantui
ankara totisuus hänen kasvojensa juonteisiin, sillä monenmoisia ja
vastenmielisiä kuvia loihen selvään ja karkoittamattomina hänen
sieluunsa.
Gallialaisen omatunto oli aina päinvastaisessa suhteessa hänen
ruumiinsa voimaan.
Jos hyvin kävi, niin häntä ei paljon kiusannut hänen entinen
elämänsä, joka oli ylen rikas mustista varjokohdista, mutta kun
hänet valtasi heikkous, niin hän ei voinut puolustauta kelmeältä
daimonilta, joka pakoitti hänet kiusallisen selvästi muistelemaan
juuri niitä tapahtumia, jotka hän mieluisammin olisi tahtonut
unhottaa.
Tällä hetkellä hänen täytyi muistella ystävällistä hyväntekijäänsä ja
esimiestään, sotatribuuni Servianoa ja hänen kaunista vaimoansa, jota
hän tuhansin keinoin oli viekoitellut hylkäämään miehensä ja lapsensa
sekä pakenemaan hänen kanssaan laajaan maailmaan.
Hänet valtasi se luulo, että hän oli Serviano tribuuni ja kuitenkin
yht'aikaa oma itsensä.
Kaikkea sitä haikeutta, kaikkea sitä katkeraa surua, jota hänen
petetty hyväntekijänsä oli saanut tuntea hänen tähtensä, kun hän oli
saattanut Glyceran, hänen vaimonsa, hänelle nurjaksi, tätä kaikkea
hän sai tällä hetkellä maistaa, ja se vihollinen, joka hänen,
Servianon, petti, ei kuitenkaan -- niin hänestä tuntui -- ollut
kukaan muu kuin hän itse, Gallialainen Phoebicio. Hän koki puolustaa
itseään ja mietti kostoa viekoittelijalle eikä kuitenkaan kokonaan
kadottanut oman persoonallisuutensa tuntoa.
Tämä valhekuvituksien sekasorto, jota hän turhaan koetti saada
selville, uhkasi viedä hänet järjiltään, ja hän huoahti ääneensä.
Hänen oman äänensä kaiku saattoi hänet takaisin todellisuuteen.
Hän oli Phoebicio eikä kukaan muu, sen hän tällöin tiesi, eikä hänen
sittenkään täydellisesti onnistunut oikein päästä nykyisyyteensä.
Kaunis Glycera, joka oli seurannut häntä Aleksandriaan, ja jonka hän
siellä oli jättänyt onnen huomaan tuhlattuansa hekumassa viimeisenkin
roponsa ja Glyceran kallis-arvoiset koristukset, ei enää kuvautunut
hänen eteensä yksinänsä, vaan alituisesti hänen vaimonsa Sironan
kuvan rinnalla.
Glycera oli ollut alakuloinen kultanen, joka paljon oli itkenyt ja
vähän nauranut sen jälkeen, kun hän oli hyljännyt puolisonsa. Vienoja
soimauksia hän oli vieläkin kuulevinansa hänen huuliltaan, kun sitä
vastoin Sirona astui häntä kohti äänekkäästi uhaten ja samalla
kertaa julkesi paljon toivoa herättäen viitata senaattorin pojalle
Polykarpolle.
Väsynyt uneksija ponnisti raivoisena voimiansa, puristi kätensä
nyrkkiin ja kohotti ne korkealle eteensä.
Tämä liike oli ensi merkki siitä, että hänen ruumiinsa jäntevyys
jälleen rupesi heräämään, ja kun hän unesta heräävän tavoin oli
kiiskoitellut ja silmiään hieronut, niin hän painoi molemmat kätensä
ohimoihinsa ja muisti samalla kaiken, mitä hän oli viimeisinä hetkinä
saanut kokea.
Hän lähti äkkiä pimeästä huoneesta, vahvistihen kyökissä
viinikulauksella ja meni avonaisen ikkunan luo katselemaan tähtiä.
Puoliyö oli jo aikoja sitten kulunut.
Hän muisti vuorella uhraavia kumppaniaan ja lausui pitkän rukouksen
"kruunulle", "voittamattomalle auringonjumalalle", "suurelle
valolle", "kallioiden jumalalle" ja millä nimityksin hän muuten
puhutteli Mithrasta; sillä tultuansa tämän jumalan salamenoihin
osalliseksi, hän oli innokas rukoilija ja osasi myöskin paastota
sitkeän kestäväisenä.
Niistä kahdeksastakymmenestä kokeesta, joiden alttiiksi täytyi
antautua, jotta saavuttaisi korkeimmat arvoaskeleet salaisuuksista
osallisten joukossa, hän jo oli suorittanut useita, ja siihen
heikkouteen, joka hänet tänäänkin oli vallannut, hän oli ensikerran
vaipunut sen jälkeen, kun hän, kokonaisen viikon ajalla joka päivä,
oli tuntikausia maannut lumessa ja sen lisäksi harjoittanut ankarata
paastoamista, saavuttaaksensa "Leijonan" arvoa.
Sironan raittiimpi mieli oli aina tuntenut vastenmielisyyttä näitä
harjoituksia kohtaan, ja se jyrkkyys, jolla hän kieltäysi ottamasta
osaa niihin, oli vielä enemmän laventanut sitä juopaa, joka muutenkin
oli näiden aviopuolisoiden välillä.
Phoebicio teki kaikissa näissä seikoissa tavallaan aivan täyttä
totta, sillä ainoastaan niiden kautta hän saattoi päästä vapaaksi
omasta itsestään, synkistä muistoistaan ja sen tulevan rankaistuksen
pelosta, joka häntä oli kohtaava kuoleman jälkeen. Sirona sitä
vastoin ammensi juuri aikaisempien päivien muistosta parhaimman
lohdutuksensa ja voiman iloisena kestämään synkkää nykyisyyttä ja
toivomaan parempia aikoja.
Phoebicio lopetti tänään hätäilemättä ja ottamalla tarkoin
varteen kaikkia määrättyjä sääntöjä rukouksensa, jossa hän oli
pyytänyt voimaa lannistaaksensa vaimonsa jäykkää mieltä sekä onnea
kostaaksensa hänen viettelijällensä.
Sitten hän otti seinästä kaksi vahvaa köyttä, ojentihen niin uljaaksi
ja suoraksi, kuin olisi aikonut puhua sotilaille muutamia rohkaisevia
sanoja tappeluun ryhdyttäissä, rykäisi niinkuin puhuja forumilla,
ennenkuin hän alkaa puheensa, ja astui arvokkaasti makuuhuoneen
kynnyksen yli.
Ei hänen mielensä varmuutta häirinnyt vähinkään ajatus, että Sironan
pakeneminen oli mahdollistakaan, kun hän, nähtyänsä, ett'ei Sirona
ollut makuuhuoneessa, meni asuinhuoneesen pannaksensa toimeen
aikomansa rankaistuksen.
Mutta täälläkään ei hän löytänyt ketään.
Hän hämmästyi; mutta se ajatus, että hän olisi paennut, näytti
hänestä niin mielettömältä, että hän heti jyrkästi poisti sen
mielestään.
Varmaankin Sirona pelkäsi ainoastaan hänen vihaansa, ja piili
vuoteen alla tahi sen esiripun takana, joka peitti hänen vaatteensa.
"Vinttikoira", hän ajatteli, "on nyt hiipinyt hänen luoksensa",
ja sentähden hän alkoi erääsen tapaan puoleksi viheltää, puoleksi
sihistä, mikä aina oli vihlonut Jamben korvia ja saattanut sen kovin
haukkumaan; mutta tämäkin oli turhaa.
Autiossa huoneessa vallitsi hiljaisuus, kuolon hiljaisuus.
Hän alkoi toden teolla huolestua.
Ensin arvellen, sitten yhä nopeammilla, kiivaammilla liikkeillä hän
etsi kynttilä kädessä jokaisen huonekalun alta, jokaisesta loukosta,
jokaisen peitteen takaa ja haki Sironaa semmoisistakin paikoista,
jotka eivät olisi kelvanneet edes lapselle, tuskinpa vainotulle
linnullekaan piilopaikoiksi.
Vihdoin köydet putosivat hänen oikeasta kädestään, ja vasen, jossa
lamppu oli, alkoi vapista.
Hän huomasi, että makuuhuoneen ikkunan luukut olivat auki ja näki
ikkunan vieressä sen tuolin, jolla Sirona oli istunut katsellen kuuta
ennenkuin Hermas oli tullut.
"Täällä siis", hän jupisi, työnsi lampun yöpöydälle, josta hän oli
heittänyt Polykarpon lasin, tempasi oven auki ja riensi ulos pihalle.
Hänen mieleensä ei vielä johtunut, että Sirona olisi saattanut hypätä
ulos kadulle ja yrittänyt yön selkään kulkea etäälle erämaahan.
Hän järkytti sitä porttia, joka sulki kartanon, ja huomasi, että se
oli lujasti salvattu.
Vahtikoirat liikahtivat ja rupesivat haukkumaan, kun Phoebicio läheni
Pietarin huonetta ja alkoi vaskisella kolkuttimella lyödä sen ovea,
alussa hiljemmin, mutta sitten kiihtyvällä kiukulla yhä tuimemmin.
Hän piti aivan varmana, että hänen vaimonsa oli hakenut ja saanut
turvaa senaattorilta. Hän oli huutaa raivosta ja tuskasta, ja
kuitenkin hän tuskin ajattelikaan vaimoansa ja sitä vaaraa, että
kadottaisi hänet, vaan Polykarpoa ja sitä häväistystä, jonka hän oli
saattava hänelle ja hänen vanhemmilleen, jotka olivat rohjenneet
kajota hänen, keisarillisen centurionin koti-oikeuteen.
Minkä arvoinen Sirona oli hänelle!
Kuohuvan uhkamielisyyden hetkenä hän oli kahlehtinut hänen kohtalonsa
omaansa.
Arelaassa oli kaksi vuotta takaperin eräs hänen tovereistaan astunut
hänen juomaveljiensä seuraan ja kertonut olleensa läsnä omituisessa
tapauksessa. Muutamat poikanalkit olivat piirittäneet erään pojan
ja lyöneet häntä julmasti, hän ei tiennyt mistä syystä. Pienoinen
puolustihen uljaasti, mutta ylivoima sai kuitenkin viimein voiton.
Silloin -- niin sotilas kertoi -- oli erään cirkusta lähellä olevan
huoneen ovi auennut, tyttö, jolla oli pitkät, kullankeltaiset
hiukset, syössyt ulos, karkoittanut kaikki pojat pakosalle ja
pelastanut rääkätyn, joka oli hänen veljensä, hänen kiusaajiensa
käsistä. "Impi oli kuin naarasleijona", kertoja oli huudahtanut,
"Sirona on hänen nimensä ja kaikista Arelaan kauniista tytöistä on
hän kieltämättä kauniin".
Samaa vakuutettiin monelta taholta, mutta Phoebicio, joka juuri
silloin oli saavuttanut Leijonan arvon Mithraan palvelijoiden
joukossa ja joka mielellään kuuli itseänsä nimitettäviin
"Leijonaksi", lausui: "Minä olen jo kauvan etsinyt naarasleijonata,
nyt olen, luulen ma, hänet löytänyt. Phoebicio ja Sirona; siinä kaksi
nimeä, jotka sopivat oivallisesti yhteen".
Seuraavana päivänä hän pyysi tyttöä vaimoksensa hänen isältänsä,
ja kun hänen muutaman päivän perästä täytyi lähteä Roomaan, niin
valmistettiin häät joutuisasti.
Sirona ei ollut ennen vielä koskaan ollut Arelaan ulkopuolella,
eikä sen tähden tietänyt mistä hän erisi, kun sanoi isänmajalle
jäähyväiset, ehkä ainaiseksi. Roomassa Phoebicio jälleen tapasi
nuoren puolisonsa. Vaikka kyllä monet sielläkin ihailivat tätä
kaunista emäntää ja kokivat saavuttaa hänen suosiotansa, niin
hän kuitenkin Phoebiciosta oli helposti voitettu ja sen vuoksi
vähäarvoinen saalis; niin, vähän ajan kuluttua hän oli tuskin muuta
kuin kiusallinen koristus, jota oli vaikea vartioida.
Kun vihdoin hänen legaattinsa huomasi hänen ihanan puolisonsa, niin
hän koetti Sironan kautta saavuttaa etuja ja ylennystä; mutta Sirona
kohteli Qvintilloa niin loukkaavalla välinpitämättömyydellä, että
centurionin esimies, tuli hänen vihamiehekseen ja osasi saada aikaan,
että hän muutettiin tähän kaukaiseen kosteikkoon, mikä oli melkein
sama, kuin maanpakoon ajaminen.
Siitä ajasta asti hän piti Sironaa vihollisenaan ja luuli, että hän
tahallaan oli ystävällisin niitä kohtaan, jotka hänestä näyttivät
erittäin inhottavilta, ja näihin inhottavimpiin hän luki myöskin
Polykarpon.
Taaskin kolkutin kohtasi Pietarin ovea ja se aukeni ja senaattori
seisoi lamppu kädessä raivokkaan centurionin vastassa.