Mirjam oli kuullut oikein.
Sillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut
pihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata
vuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut,
hyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä
nautittuaan päässyt parempiin voimiin.
Tosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää
lepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata
itseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu
saada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja
kuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.
Heidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut
häntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle
viiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä
pulloja.
Kerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota
Hermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä
Hermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän
häntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin
tuskallisesti vapisi.
Mitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki
hänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä
rauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi
vaikea puhua katkeamatonta lausetta.
Vihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat
jo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.
Hänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä
kuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli
ensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten
Gallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön
verhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi
kuluneille pihakiville.
Ei näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että
Pietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.
"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia", hän lausui itseksensä,
muuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi
silmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.
Se ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen
kivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla
tenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.
Se liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.
Se oli hän, varmaan se oli hän!
Sironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä
juolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen
puolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut
kosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.
Hurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan
poistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut
peräti toiseksi.
Isänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli
lujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei,
vaan vielä etsisikin sitä.
Hurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse
kuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa,
milloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas
-- vaikka aina ujona -- meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri
senaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.
Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima
vietteli häntä hänen luoksensa.
Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä
mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän
vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.
Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan
synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin,
että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti
päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa
perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä
peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut
hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä.
Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan
ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti
valaisi häntä.
"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.
Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan
ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä
tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.
Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se
olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"
Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä
sinua; tule likemmäksi".
Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan
etehen.
Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa
näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.
Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja
kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän
enemmän viiniä.
Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että
hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.
Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla,
ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet
luvattomista seikoista.
"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.
Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja
alakuloisena:
"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on
sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä
ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"
Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli
väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin
muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".
Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet
koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen
väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti,
kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.
Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.
Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.
Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei
senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he
saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".
Hermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa
rakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista
välttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi
käskevällä äänellä Sironalle: "vetäydy syrjään!" ja hyppäsi rivakasti
ikkunasta Gallialaisen huoneesen.
Samalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.
Kaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta
odotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.
Hermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen
astuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi
aivan varmaan.
Toiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle,
portin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.
Parvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja
laulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka
suunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin
myllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat
säilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi
pienet kätensä nyrkkiin.
Muutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen
varjoon.
Sironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän
kosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti
säpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt
eläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.
Jokin aavistus hänessä sanoi, että _Hermas_ oli sen kaatanut ja
heittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana
poissa.
Hän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska,
jota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä
kyyneleillä saisi sammuksiin.
Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.
"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun
ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää,
mitä he yhdessä toimittavat".
Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen
kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien
asuntoon päin.
Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse,
ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon
tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli
Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.
Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen
tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä
sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän
ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera
kadunpuoleiseen saliin.
Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.
Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni,
mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion
tuoneessa, jossa he molemmat olivat.
Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän
kuuli Sironan heleästi nauravan.
Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä
ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen
hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä
Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia
hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa
häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.
Hän nauroi taas!
Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?
Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?
Varmaankin, varmaankin!
Eikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän
tuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti
hänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.
Kylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui
paksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova
tuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.
Vähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta,
josta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta
enää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion,
Sironan puolison luo.
Gelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle
rientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä
kivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä
maahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen
pakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona
oli kuullut paimentytön huudon. "Mitä se oli?" hän kysyi pelästyen
nuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi
hänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään
kömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.
"Jokin pöllö huusi", Hermas vastasi. "Isäni täytyy minulle vihdoinkin
sanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon,
tuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon
taistella puolestasi sotilaittesi joukossa".
"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen", Sirona huudahti.
"Jos se on totta", Hermas vastasi, "niin näytä se todeksi ja suo
minun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille
kutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja
loistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet
suo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi
ja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan
voimiani".
"Ja jos minä myöntäisin sen sinulle", Galliatar nauroi, "niin sinä
vaan alinomaa tahtoisit enemmän suuteloita ja viimein et tahtoisi
ensinkään lähteä täältä. Ei, ei, ystäväni; minä meistä olen
viisaampi. Lähde nyt tuohon pimeään huoneesen, ja minä katson vieläkö
siellä on väkeä ja saatatko kenenkään näkemättä päästä ulos kadun
puoleisesta ikkunasta, sillä sinä olet jo viipynyt liian kauvan minun
luonani. Kuuletko, minä vaadin sitä!"
Hermas totteli huoaten; mutta Sirona aukaisi luukut ja silmäili ulos.
Orjat paraillaan kulkivat takaisin pihalle, ja hän puhutteli heitä
ystävällisillä sanoilla, joihin yhtä ystävällisesti vastattiin, sillä
Galliatar, joka ei halveksinut halvintakaan, oli kaikille rakas ja
mieluinen. Täysin henkäyksin hän nautti viileätä yö-ilmaa ja katsahti
ilomielin kuuhun, sillä hän oli sangen tyytyväinen itseensä.
Kun Hermas oli hypännyt hänen luoksensa huoneesen, niin hän oli
peljästyen peräytynyt, mutta Hermas oli rohkeasti tarttunut hänen
käteensä ja painanut hehkuvat huulensa hänen käsivarteensa. Ja
hän salli sen tapahtuakin, sillä erinomainen hämmennys oli hänet
vallannut.
Silloin hän kuuli äkkiä rouva Dorothean huutavan: "Heti, heti, minä
vaan ensin sanon lapsille hyvää yötä".
Nämät tästä suusta kaikuvat koristamattomat sanat vaikuttivat
lumoavaisesti tuohon kauniisen ja helläsydämiseen, mutta huonosti
kohdeltuun ja epäiltyyn vaimoon, joka kuitenkin oli kokonaan luotu
nauttimaan onnea, rakkautta ja iloa.
Kun hänen puolisonsa oli sulkenut hänet huoneesen ja vieläpä
ottanut hänen orjattarensakin mukaansa, niin hän oli ensin
raivonnut, itkenyt, ajatellut kostoa ja pakoa ja sitten sortunein
sydämin vetäytynyt ikkunan ääreen ja itsekseen ajatellut kaunista
kotiseutuansa, sisaruksiaan ja Arelaan tummia öljypuu-lehtoja.
Silloin hän näki Hermaan.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämä nuori erakko
ihaili häntä intohimoisesti, ja tämä ilahdutti häntä, sillä hän
piti Hermasta, ja se huumaus, joka nuorukaisen oli vallannut,
kun tämä hänet näki, miellytti häntä ja näytti hänestä kahta
vertaa arvokkaammalta, kun hän oli saanut tietää, että tuo köyhä
lammasnahkaan puettu erakko, jolle hän lahjoitti viiniä, oli
oikeastaan jalosukuinen nuorukainen.
Ja kuinka surkuteltava oli tuo poika raukka, jolta kova isä ryösti
hänen nuoruutensa.
Nainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota
hän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä
siitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen
ja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että
hän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä
tyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen
sydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa,
mutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen
kuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen
sydämestä itsestään.
Ei kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä,
että Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.
Hän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi
jokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa
ystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.
Ja silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa
unhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka
vaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä
hänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on
rakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun
Hermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa,
niin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat
hänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa
kaukana olevat omat sisarensa.
Hän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi
puhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä
juolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä
asuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika,
joka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä,
että minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti
silmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä
huulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti
pois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään
hänen kätensä.
Hän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen
tottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet
asuinhuoneesen.
Pöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen
kirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet,
kypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio
ennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa
Leijonan arvon mukaiseen pukuun.
Lampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän
tällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin
hänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja
uudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen
hänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän
taakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä
kilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä
hänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta
käytöksestään.
Naissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä
suusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan
uskaltamatta vastata hänelle mitään.
Galliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.
Hän tunsi itsensä varsin ylpeäksi siveellisyydestänsä ja siitä
voitosta, jonka hän oli saanut itsestänsä, ja toivoi, omasta
etevyydestänsä hyvillään, että Hermaskin tuntisi ja tunnustaisi sen.
Ja hän alkoi esitellä Hermaalle, kuinka paljo hänellä oli puutetta
ja kärsittävää kosteikossa, sekä puhui myöskin naisen siveydestä ja
velvollisuuksista ja miesten mitättömyydestä ja röyhkeydestä.
Hermaskaan, sanoi hän, ei ollut parempi kuin muutkaan, ja koska hän
osoittihe ystävälliseksi tätä kohtaan, niin tämä jo luuli saattavansa
vaatia hänen lempeänsä. Mutta siinä hän erehtyi kokonaan, ja jos
piha vaan olisi ollut tyhjä, niin hän aikoja sitten olisi osoittanut
Hermaalle ovea.
Nuori erakko kuunteli häntä piammiten vaan puolella korvallaan, sillä
hänen huomionsa oli kiintynyt hänen edessään oleviin Phoebicion
varuksiin, jotka pian suuntasivat hänen intohimoiset tunteensa
toisaalle.
Hän ojensi ehdottomasti kättänsä ottaaksensa kiiltävän kypärin ja
keskeytti kauniin puhujan kysymyksellä: "Saanko minä panna sen
päähäni?"
Silloin Sirona nauroi ja lausui iloisena ja kokonaan muuttuneena:
"Pane vain! Sinä ehkä tahtoisit mielelläsi olla sotamies? Kuinka
hyvin se sopii sinulle! Riisu kerrankin likainen lammasnahka päältäsi
ja näytä, miltä erakko näyttää centurionina!"
Hermaalle ei tarvinnut lausua tätä kahdesti. Hän pukeutui
Gallialaisen varustukseen, ja Sirona auttoi häntä siinä.
Meidän ihmisten laita on kuitenkin surkuteltava! Sillä mistä se
muuten tulisi, että me jo pienestä pahasta haluamme pukeutua
valhepukuihin, se on: antaa alttiiksi oman persoonallisuutemme,
tavoitellen toista, jonka muodon lainaamme! Ja tämä vaikeasti
selitettävä halu on yhtähyvin lapsella kuin viisaallakin, ja se
ankaran totinen mies, joka sitä tuomitsisi, ei olisi viisas, sillä
se, joka sanoo itsensä vapaaksi kaikista hulluuksista, hän on varmaan
sitä suurempi narri, mitä vähemmin hän luulee semmoinen olevansa.
Etenkin naisille on mieluista pukea muitakin valepukuun. Usein on
epätietoista, kumpi tuntee suurempaa huvia, neitsytkö, joka koristaa
emäntäänsä, vaiko komeihin kaunistuksiin puettu emäntä itse.
Sirona oli halukas kaikenlaatuisiin valhepuetuksiin.
Jos olisi ollut tarpeellista etsiä syytä, miksi senaattorin lapset
ja lapsenlapset häntä niin rakastivat, niin ei olisi ollut aivan
vähäpätöinen syy sekään, että hän mielellään ja iloisesti antoi
heidän koristella häntä kaikenlaisilla kirjavilla huiveilla,
nauhoilla ja kukilla ja taas omasta puolestaan ymmärsi keksiä heille
mitä eriskummaisimpia pukuja.
Niin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä,
niin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.
Hän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen
päällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja
vyöttämään miekkaa kupeellensa.
Tämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti,
helähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.
Mutta kun erakko -- mikä myöskin vähän väliä tapahtui -- yritti
tarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja
torui häntä.
Tämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi
puhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella
eläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä
ulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle,
että hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja
toimittaa mainehikkaita urotöitä.
Sirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten
hän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen
totisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä
hänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas
koetteli matkia häntä.
Täten leikkiessä kului aika.
Hermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi
Sironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas
oli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin
lasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt
pöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa,
jonka alaiseksi hän antautui.
Pietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun
leikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän
käski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.
Hermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut
ja lausui kääntyen häneen:
"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos.
Mutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin
käydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan
kiire".
Varovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka
saamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.
Mutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti
aukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat
haukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.
"Pois, pois, jumalain nimessä!" hän huusi vapisevalla äänellä,
sammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus
suopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi
Hermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle
jäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja
riensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten
ylöspäin pientä kirkkoa kohti.
Hän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs
mieshaamu astui häntä vastaan.
Tuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija
joudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.
Silloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan
kantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut
vuoripolulle.
Hermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo
hyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli
takanaan nimeänsä huudettavan.
Hän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni,
hyväsydämiseksi Paavaliksi.
"Sinä se siis olet", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti
ja läähöttäen. "Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat
kuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin
antaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä!
Paha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt
jutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön
ilmoihin!"
"Haukkukoot vaan", Hermas vastasi kopeasti, kokien turhaan
irroittautua erakon jäntevästä kädestä, joka piti hänestä kiinni.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!"
"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", Paavali hänet keskeytti, ja
painokas totisuus kaikui hänen syvästä äänestänsä. "Sinä olet ollut
centurionin kauniin vaimon luona, ja teidät yllätettiin toisianne
kohdatessanne. Missä on lammasnahkasi?"
Hermas säpsähti kauhistuksesta, hapuili käsin hartioitaan ja huudahti
lyöden otsaansa: "Laupias taivas, minä olen unhottanut sen hänen
luoksensa! Nyt tuo hirviö löytää sen!"
"Eikö hän nähnyt sinua itseäsi?" Paavali kysyi innokkaasti.
"Ei, ei suinkaan", sammalsi Hermas, "mutta lammasnahka..."
"Vai niin, vai niin", Paavali mumisi. "Ei sinun rikoksesi vähene sen
kautta, mutta voipihan nyt kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi.
Ajatteleppas vain, jos se tulisi isäsi korviin, niin se saattaisi
häneltä viedä hengen".
"Ja Sirona raukka!" Hermas huokasi.
"Anna vaan minun pitää asiasta huolta", Paavali hänet keskeytti.
"Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas
tuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka
ei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia,
vaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. -- Niin oikein, tänne hartioille
se sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää
pois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan
sinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin
ymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit
minun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä
aion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut
siihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat
minulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja
kuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty
siellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat
yrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin
sinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun
huoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko
olevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai
luulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän
huolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein
täydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi".
"Te saatte nähdä, että olen mies", Hermas huudahti säteilevin silmin.
"Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn
noutamassa, ja sitten ... Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet
oikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta
puristaa kättäsi".
Paavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja
suuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:
"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi
kultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties
niitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan.
Ja nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!"
Hermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä
miettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita
hän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren
muiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan
ymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään
Sironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen
asiansa omakseen.
Aleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen
hänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.
Puoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään
kuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei
hänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.
Hän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen
käsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.
Hän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän
Aleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen
Simaithan ikkunaa.
"Sitä lasta, sitä poikaa", hän mumisi, "kukahan olisi tämmöistä
luullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan,
ja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin
hämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen
silmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet
vaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän
olisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä.
Kuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus
arveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi
saavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin
kerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan
korkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne
lintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.
"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri
sellaisena olen hänet huomenna näkevä?
"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman,
ja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka
voisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka
kokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun
Vapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se
minullekin, kurjista kurjimmalle!"