Oli ihana, virkistävä ilta.
Täysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja
loi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei
ollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää
huntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se
saattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.
Pääkadun leveä juova kimalteli vuorilta laskeuvan matkustajan
silmään, ikään kuin valkeasta marmorista tehty tie, ja uuden kirkon
hiljakkoin kalkitut seinät loistivat yhtä heleänvalkoisilta, kuin
selvällä päivälläkin.
Huoneiden ja palmujen varjot muodostivat ikäänkuin mustia
lattiavaatteen raitoja tielle, jolla nyt oli ainoastaan vähän väkeä,
vaikka oli iltaviileän aika, joka muuten tavallisesti houkutteli
porvaria raikasta ilmaa nauttimaan.
Kirkon avonaisista ikkunoista kuului sekä mies- että nais-äänistä
laulua.
Sen ovet avautuivat, ja kristityt Pharanilaiset, jotka täällä olivat
nauttineet Herran ehtoollista ja kädestä käteen kulkevaa kalkkia,
astuivat ulos.
Vanhimpien, diakonien, ääneenlukijoiden, laulajain, akoluuttien ja
paikkakunnan kokoontuneen papiston etupäässä astui piispa Agapito,
samoin kuin maallikkojen edellä koko kosteikon päällysmies, Obediano,
sekä senaattori Pietari, jälkimmäinen puolisonsa, täysikasvaneitten
lastensa ja lukuisien orjiensa kanssa.
Jo oli koko kirkkoväki lähtenyt pois, kun ovenvartia vahakynttilöitä
sammuttaessansa huomasi katujoita varten aiotussa esihuoneessa, jossa
suihkukaivo hiljaa lirisi, pimeässä nurkassa erään miehen, joka
liikahtamatta ja hartaasen rukoukseen vaipuneena kykki lattialla
ja vasta silloin nousi seisoalleen, kun kirkonvartia huusi häntä ja
pienellä lampullansa valaisi hänen kasvojansa.
Ankarilla sanoilla ovenvartia aloitti puheensa, mutta tuntiessaan
myöhästyneen rukoilijan aleksandrialaiseksi erakoksi, Paavaliksi, hän
heti muutti äänensä ja sanoi ystävällisesti, melkeinpä rukoilevan
nöyrästi:
"Lopeta jo rukouksesi, hurskas mies. Seurakunta on jo lähtenyt
kirkosta, ja minun täytyy, meidän uusien kalliiden kirkkokalujemme ja
pakanallisten rosvojen tähden sulkea ovet. Minä olen jo kuullut, että
Raithun veljet ovat valinneet sinut vanhimmaksensa ja että heidän
lähettiläänsä ovat tarjonneet sinulle tämän korkean arvon. Hekin ovat
katselleet ja suuresti ihmetelleet meidän uutta kirkkoamme. Aiotko
sinä heti muuttaa heidän luoksensa, vai viivytkö meidän luonamme
juhla-ajan?"
"Sen saat huomenna tietää", sanoi Paavali, joka ylös noustuaan seisoi
nojaten erääsen koristamattoman katujahuoneen patsaasen. "Tässä
huoneessa asuu Hän, jolta minun ensin pitää kysymän neuvoa. Minä
pyydän sinua, jätä minut vielä yksikseni. Jos tahdot, niin sulje
ovet, ja tule myöhemmin, ennenkuin lähdet levolle, päästämään minua
ulos".
"Se on mahdotonta", vastasi toinen hänelle arvellen. "Minun vaimoni
on sairaana ja asuntoni on kaukana täältä, kaupungin syrjäpuolella,
pikku portin luona. Ja sitä paitse minun täytyy vielä tänään viedä
avain Pietari senaattorille, jonka poika, rakennusmestari Antonio,
varhain huomenna tahtoo alkaa uuden alttarin rakentamista. Auringon
noustessa tulevat työmiehet, ja jos..."
"Annappas minun katsoa avainta", keskeytti häntä Paavali. "Kuinka
suuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee
tahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy
keino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä
lähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien
itse avaimen senaattorille".
Portinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon,
pyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään
senaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.
Hän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: "Hän paastoo
ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä
vähimmin tahdomme".
Tämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan
paistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.
Orjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.
Pietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan
puoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja
heidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut
heidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia
perheen täysikasvaneita lapsia varten.
Orjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat
kahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he
kourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.
Kunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin
murrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut
lampaan paistin.
Selän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen
omaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti
lihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.
Tosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun
toverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut
valittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän
herransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään
puhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.
Myöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki
liha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen
tulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli
puutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut
hedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia
makeisia.
Pietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja
omaistensakin kanssa vaan vähän.
Dorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat
muodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka
hän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa
ajattelematta.
Ateria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä
kysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.
Ei kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut
merkin siihen.
Rauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen
levottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle
jääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä
nopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.
Hän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.
"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle
ja löytävä minut täältä näitten keskeltä", hän ajatteli ja pyyhkäisi
ehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja
loi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä
muihin orjiin.
Mutta Hermas ei tullut.
Mirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.
Odottiko hän oven takana, kunnes ateria päättyisi? Vai tarkoittiko
hänen myöhäinen käyntinsä Galliatarta, jonka luo hän oli hänet viime
iltanakin nähnyt menevän viiniastia kädessä.
Hän tiesi, että Sironan puoliso, Phoebicio, oli vuorella ja uhrasi
siellä täysikuun valossa Mithraalle uskolaistensa kanssa muutamassa
vuoren luolassa, jonka Mirjam jo kauvan aikaa oli tuntenut.
Hän oli nähnyt Gallialaisen ilta-jumalanpalveluksen aikaan lähtevän
pihasta muutamien sotamiesten seuraamana. Kaksi sotamiehistä
kantoi erästä suurta lipasta, josta suuren hämmennyskattilan
korvat pistäytyivät esiin, erästä vedellä täytettyä nahkaleiliä ja
monenlaisia muita kaluja.
Hän tiesi, että nämät miehet aikoivat viettää koko yön Mithraan
luolassa tervehtiäksensä kummallisilla menoilla "tuota nuorta
jumalaa", nousevata aurinkoa, sillä monta kertaa utelias paimentyttö
oli heitä kuunnellut, kun hän ennen päivän koittoa oli lähtenyt
vuorelle vuohinensa, ja hän oli kuullut, että Mithraan palvelijat
viettivät yöllisiä uhrijuhlia.
Hänen mieleensä juolahti, että Sirona oli yksinänsä ja että Hermas
tahtoi käydä ehkä hänen luonansa, eikä senaattorin tykönä.
Hän kauhistui, hänen sydäntänsä tuimeli, ja niinkuin ainakin,
kun tulinen mielenliikutus heräsi hänessä, niin hän tällöinkin,
vastustamattoman intohimonsa valtaamana, hypähti ylös ja oli jo
lähellä ovea, kun senaattorin ääni pidätti hänet ja huomautti hänelle
hänen sopimatonta käytöstänsä.
Hänen potilaansa makasi yhä vielä kovassa kuumeessa vuoteen omana,
päänahka tulehtuneena, ja hän tiesi pääsevänsä kaikesta moitteesta,
jos hän herransa kysymykseen olisi vastannut, että sairas häntä
tarvitsi; mutta hän ei ollut vielä koskaan valhetellut, ja hänen
ylpeytensä esti häntä nytkään valhetta sanomasta.
Muut orjat pelästyivät, kun hän uljaasti vastasi: "En viihtynyt enää
sisällä; ateria kesti niin kauvan".
Pietari silmäsi ulos akkunasta, ja kun hän huomasi, kuinka korkealla
kuu jo oli, niin hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ihmetellen itseänsä,
lausui häntä moittimatta kiitosrukouksen, antoi orjille merkin lähteä
salista ja meni makuukammioonsa annettuaan yösuudelman lapsilleen,
joista ainoastaan kuvanveistäjä Polykarpo ei ollut saapuvilla.
Sinne ei hän pitkäksi aikaa jäänyt yksiksensä, sillä sitten kun
Dorothea rouva oli puhellut tyttärensä Marthanan ja huoneen hoitajan
kanssa kaikesta, mitä huomenna tarvittiin, ja luonut nuorimpain
lasten makuukammiossa vielä rakkaan silmäyksen noihin rauhallisesti
uinaileviin, ja korjannut missä peitettä, missä pään-alaista, niin
hän astui kynnyksen yli puolisonsa huoneesen ja mainitsi hänen
nimeänsä.
Pietari nousi seisoalleen, katsoi häneen, ja hänen totisista
silmistänsä vuoti runsaasti kiitollista lempeyttä Dorotheaa kohti.
Dorothea tunsi ankaran puolisonsa lempeän sydämen ja nyökkäsi osaa
ottaen hänelle, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan
suustansa, niin Pietari lausui:
"Tule vaan likemmäksi! Tässä tuntuu niin raskaalta, ja sinunkin
täytyy saada osasi taakasta".
"Anna minun vaan saada se", keskeytti tämä hänet innokkaasti. "Senpä
vuoksi tuleekin solakasta tyttösestä leveähartiainen muija, jotta hän
helpommin voisi auttaa herraansa kantamaan elämän monia taakkoja.
Mutta minä olen todellakin levotoin. Jo ennen kirkkoon mentyämme
on jotakin ikävää tapahtunut sinulle, eikä ainoastaan neuvoston
kokouksessa. Lasten laita ei kaiketikaan ole niin, kuin pitää".
"Mimmoiset silmät hänellä on!" Pietari huudahti.
"Rumat, harmaat", Dorothea vastasi. "Eivätkä ne ole edes
tarkkanäköiset. Mutta pimeässäkin ne näkevät, mikä teihin, sinuun
ja lapsiin koskee. Sinä olet tyytymätöin Polykarpoon. Eilen,
ennenkuin hän ratsasti Raithuun, sinä katselit häntä niin -- niin --
kuinka sitä sanoisin? Minä voin hyvinkin hyvin huomata, mitä tämä
tarkoittaa, mutta minä luulen, että sinä tarpeettomasti murehdit. Hän
on nuori, ja niin ihmeen kaunis nainen kuin Sirona..."
Pietari oli tähän asti ääneti kuunnellut vaimoansa. Nyt hän löi
kätensä yhteen ja lausui keskeyttäen häntä: "Sen asian laita ei
todellakaan ole oikein; -- mutta pitäisihän minun olla tottunut
siihen. Mitä minä salaisesti tahdon kertoa sinulle, sen sinä
esittelet minulle niin, kuin se olisi vanhaa tuttua".
"Ja miksikä en?" Dorothea kysyi. "Jos istutat vesan puunrunkoon ja se
juurtuu puuhun, niin se tuntee sekä sahan viiltämisen, joka koskee
runkoon, että myöskin sen juuria kostuttavasta lähteestä vuotavan
siunauksen, niinkuin sille itselle olisi tullut osaksi tuskaa
tahi virvoitusta. Sinä olet puu ja minä olen vesa, ja avioliiton
ihmeellinen voima on sinut ja minut tehnyt yhdeksi lihaksi. Sinun
sydämesi tykytys on myös minun sydämeni tykytys, sinun ajatuksesi on
minunkin ajatukseni, ja senpä vuoksi minä aina tiedänkin, ennenkuin
sitä minulle sanotkaan, mikä mieltäsi painaa".
Dorothean rehellisissä silmissä, hänen tätä lausuessaan, näkyi kostea
väike, mutta Pietari tarttui hellästi hänen käteensä ja lausui: "Jos
tuo vanha, ryhmyinen runko monesti kantaa makeita hedelmiä, niin
hänen on kiittäminen siitä vesaa. Minä en todellakaan saata uskoa,
että nuo vuorella asuvat erakot ovat Herralle erittäin otollisia sen
vuoksi, että elävät yksinäisyydessä. Sillä vasta vaimon ja lasten
kautta tulee mies täydelliseksi, todelliseksi ihmiseksi, mutta se,
joka on näitä vailla, ei koskaan opi tuntemaan elämän valoisimpia
kunnaita ja sen synkimpiä kuiluja. Jos on jotakin, jonka hyväksi mies
saattaa panna alttiiksi koko elonsa ja taitonsa, niin se on hänen oma
kotonsa".
"Meidän kotomme hyväksi", Dorothea lausui, "olet sinä rehellisesti
tehnytkin sen".
"_Meidän_ kotomme hyväksi", Pietari toisti lujaan ja syvän äänensä
koko painokkaalla soinnulla. "Kahdella on enempi voimaa kuin yhdellä,
ja siitä on jo ties häntä kuinka paljo aikaa, kun vieraannuimme
sanomasta 'minä' niissä seikoissa, jotka koskevat kotoa ja lapsia.
Molempien kautta on meille tänään huolta tuotettu".
"Eikö senaatti tahdo ottaa osaa uuden tien laitoskustannukseen?"
"Ei! Piispa Agapiton sekaantuminen on ratkaissut asian. Minun ei
tarvitsekkaan mainita sinulle, millainen meidän välimme on, enkä
minä tahdo moittia häntä, sillä hän on oikeutta harrastava mies;
mutta useissa kohdin emme milloinkaan voi sopia. Niinkuin tiedät, on
hän nuoruudessaan ollut sotilaana, ja hänen hurskautensa on jylseä,
milt'ei sotainen, niin sanoakseni. Jos olisi käynyt hänen mielensä
mukaan, eikä Obediano olisi puolustanut minua, niin ei kirkossamme
tätä nykyä olisi ainoatakaan kuvaa ja se näyttäisi aitalta eikä
rukoushuoneelta. Me emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme, ja siitä
aikain, kun en hänen toivonsa mukaan tehnyt Polykarposta pappia, vaan
sen sijaan panin pojan Thalassion oppiin, koska poikanen jo pienenä
piirusti paremmin kuin moni mestari tällä inhalla iällä, joka ei
synnytä suuria taiteilijoita, hän puhuu minusta, kuin olisin pakana".
"Ja minä tiedän hänen kuitenkin pitävän sinua suuressa arvossa",
Dorothea rouva keskeytti häntä.
"Minä puolestani pidän mielelläni hänestä yhtä hyvää ajatusta",
vastasi Pietari, "ja se, mikä meidät eroittaa toisistamme, ei
ole mitään pahaa. Hän luulee itsellään yksinään olevan puhtaan
uskon ja että hänen on taisteleminen sen puolesta. Pakanalliseksi
kauhistukseksi hän sanoo taiteilijain teoksia, ja kuvat, arvelee
_hän_, joka ei koskaan ole tuntenut tuota kauneuden kirkastavaa
voimaa, saattavat ainoastaan epäjumaluuteen. Polykarpon tekemiä
enkelien ja Hyvän Paimenen kuvia hän vielä suvaitsi, mutta jalopeurat
ovat saattaneet tuon vanhan sotilaan raivoon. Hän sanoi niitä
kirotuiksi epäjumalan kuviksi ja pirun töiksi".
"Mutta olihan Salomoninkin temppelissä jalopeuran kuvia nähtävinä",
Dorothea huudahti.
"Sitä minäkin väitin, ja myöskin, että sekä katekeettikoulussa
että myöskin tuossa opettavaisessa Eläinopissa, joka meillä on,
itse Vapahtajaa verrataan leijonaksi, ja että myöskin evangelista
Markusta, joka levitti Herran oppia Aleksandriaan, kuvaillaan yhdessä
jalopeuran kanssa. Mutta hän vastusti minua vielä paljoa kiivaammin,
sillä Polykarpon teokset eivät muka ole aiotut kaunistamaan pyhiä
paikkoja, vaan Caesareumia, joka hänestä ei ole mitään muuta kuin
pakanallinen rakennus, ja kreikkalaisten jaloja taideteoksia, joita
siellä säilytetään, hän sanoo inhottaviksi viirunaamoiksi, joilla
saatana viekoittelee ihmisten sydämiä. Näitä hänen ankaria sanojansa
ymmärtävät muut senaattorit, vaan eivät minun lauseitani, ja niin he
yhtyivät häneen, että minun tienrakennus-ehdotukseni jäi sikseen,
koska kristityn seurakunnan ei muka sopisi auttaa epäjumaluutta ja
tasoittaa tietä perkeleelle".
"Minä näen sinusta, että olet kovuudella heitä vastustanut".
"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi luoden silmänsä lattiaan.
"Ehkäpä olen tullut lausuneeksi montakin loukkaavaa sanaa, ja onpa
minunkin annettu maistaa niitä. Erittäinkin tyytymätön Agapito
oli minun tiliini ja toi esiin erään diakonien kertomuksen. He
moittivat kovasti sitä, että sinä olet antanut yhtä paljon leipää
pakanallisperheille, kuin kristityillekin. Tämä kyllä on totta,
mutta..."
"Mutta", Dorothea huudahti eloisasti, "nälkä on vaivaksi
kastamattomallekin, heidän kristityt naapurinsa eivät auta heitä, ja
ovathan hekin meidän lähimmäisiämme. Minä tekisin huonosti tehtäväni,
jos antaisin heidän kärsiä nälkää sen takia, että he ovat parasta
lohdutusta vailla".
"Ja kuitenkin", Pietari sanoi, "on neuvoskunta päättänyt, että
sinä tästä lähin saat käyttää määrätystä viljavarastosta enintään
neljännen osan pakanoitten avuksi. Mutta sinun ei tarvitse säikähtyä.
Tästä lähin on heille tuleva omaisuudestamme se, mikä ennen myötiin.
Ei kenenkään sinun holhoteistasi tarvitse jäädä yhtäkään leipää
vähemmälle. Uudella tien laitoksella taas ei ole mitään kiirettä.
Sen valmistuminen saattaakin viipyä, sillä Polykarpo saattaa tuskin
meidän luonamme valmistaa jalopeurojansa. Poika raukka! Kuinka
innokkaasti hän onkaan savesta muodostellut niiden kaavaa, ja kuinka
ihmeen hyvästi hän on onnistunut luodessaan noihin majesteetillisiin
eläimiin heidän ryhtiänsä. Vanhojen athenalaisten taiteilijain henki
tuntuu elähyttävän häntä. Neuvotelkaamme nyt, eikö Aleksandriassa..."
"Koettakaamme pikemmin", keskeytti hänen puolisonsa häntä, "heti
saada häntä jättämään nuo kaavansa syrjään, ja sen sijaan ryhtymään
muihin pyhempiin teoksiin. Agapito on tarkkanäköinen, ja nuo
pakanalliset teokset juurtuvat liiankin syvälle pojan sydämeen".
Senaattori, kuullessaan viime sanat, rypisti otsaansa ja sanoi
milt'ei kiivaasti: "Ei kaikki, mitä pakanat ovat luoneet, ole
halveksittavaa. Polykarpon täytyy olla vakavassa ja vakinaisessa
toimessa, sillä hän on luonut silmänsä sinne, minne hänen ei pitäisi
niitä luoda. Sirona on toisen puoliso, eikä pilankaan vuoksi pidä
koettaa saada lähimmäisen emäntää omakseen. Luuletko sinä, että
Galliatar saattaisi rikkoa velvollisuutensa?"
Dorothea hämmästyi ja mietittyänsä hetkisen, hän vastasi:
"Hän on kaunis ja kevytmielinen lapsi, niin, vaan lapsi! Minä
ajattelen hänen mielenlaatuansa enkä hänen ikäänsä, vaikka hän tosin
saattaisi olla puolisonsa lapsenlapsi, tuon kummallisen miehen,
jota hän ei rakasta eikä kunnioita, ei, ainoastaan inhoo. Jotakin
kauheaa, en tiedä mitä, hänen miehensä varmaankin jo Roomassa on
tehnyt hänelle, enkä minä enää koetakkaan taivuttaa hänen sydäntänsä
takaisin häneen. Muuten hän on kaikessa lempeä ja myöntyväinen, enkä
usein voi käsittääkkään, mistä hän. aina saakin tuon vallattoman
iloisuuden kisaellessaan lasten kanssa. Kyllähän sinä tiedät, kuinka
pienokaiset ja Marthanakin ovat häneen kiintyneet. Soisinpa, että
hän olisi kristitty, sillä minullekin hän on käynyt rakkaaksi, miksi
kieltäisinkään sitä. On varsin mahdotonta hänen läsnä ollessaan
olla surullisena, ja hän on aina minulle kuuliainen sekä pelkää
minun moitettani ja koettaa voittaa minun suosiotani. Varmaankin
hän koettaa olla kaikille ihmisille mieliksi, vieläpä lapsillekin,
mutt'ei, minun nähdäkseni, enemmän Polykarpolle, kuin muillekaan,
niin pulska mies kuin hän onkin. Varmaankaan ei!"
"Mutta kuitenkin", Pietari sanoi, "poika häntä katselee ja Phoebicio
on sen huomannut. Hän tapasi minut eilen kotiin tullessani ja pyysi
happamen-kohteliaalla tavallaan minua antamaan pojalleni sen neuvon,
että hän, jos hän vast'edes tahtoisi lahjoittaa pois ruusuja,
heittäisi ne muualle kuin hänen ikkunaansa, sillä hän itse ei muka
ole mikään kukkien ystävä ja vaimolleen taas hän mielemmin tahtoi
niitä itse poimia".
Dorothea rouva kalpeni ja lausui päättävästi ja lyhyesti: "Me
emme tarvitse majamiestä, ja vaikka katkerasti kaipaankin hänen
puolisoansa, on kuitenkin parasta, että sinä pyydät häntä etsimään
toista asuntoa".
"Ei sanaakaan enempää, vaimo", Pietari keskeytti häntä totisena,
viitaten epäävästi kädellään. "Antaisimmeko Sironan kärsiä siitä,
että meidän poikamme menettelee ajattelemattomasti hänen tähtensä?
Sanothan sinä itsekin, että hänen seurustelunsa lasten kanssa
ja kunnioituksensa sinua kohtaan on varjellut häntä rikoksesta,
ja tulisiko meidän nyt karkoittaa hänet talosta? Ei suinkaan.
Gallialaisperhe jää niin kauvaksi asumaan minun talooni, kuin he
eivät tee mitään, joka pakoittaisi minut ajamaan heidät siitä.
Isäni tosin oli Kreikkalainen, mutta äitini kautta minä olen saanut
Amalekilaista verta suoniini, ja jos minä karkoittaisin talostani ne,
joiden kanssa olen kerran oman kattoni alla jakanut leipäni, niin
minä häpäisisin itseni. Polykarpoa pitää varoitettaman ja hänen pitää
saaman kuulla, mikä hänen velvollisuutensa on meitä, itseänsä ja
Jumalaa kohtaan. Minä ymmärrän pitää hänen suuria lahjojansa arvossa
ja olen hänen ystävänsä, mutta samalla kertaa myöskin hänen isäntänsä
ja osaan estää häntä oman isänsä taloon tuomasta pääkaupungin
kevytmielisiä tapoja".
Viimeiset sanat kaikuivat kuin vasaran iskut, ja jäykkä päättäväisyys
loisti senaattorin silmistä.
Kuitenkin hänen vaimonsa lähestyi pelotta häntä vielä likemmäksi,
tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Kuinka hyvä kuitenkin
on, että mies pitää oikeuden silmämääränänsä, kun sitä vastoin
me naiset sokeasti seuraamme sydämemme ajattelemattomia haluja.
Painitaistelussakin te käytätte ainoastaan luvallisia aseita,
mutta taistelevat vaimot käyttävät kynsiä ja hampaitakin. Te
ymmärrätte aina paremmin välttää vääryyttä, sen sinä taas olet
minulle osoittanut; mutta hyvien töiden toimittamisessa te ette
kuitenkaan ole meitä etevämmät. Gallialaisperhe jääköön rauhaan
meidän huoneesemme, ja läksytä sinä Polykarpoa ankarasti, mutta
tee se ensinnäkin hänen ystävänänsä. Vai eiköhän olisi parempi,
että jättäisit sen minun toimekseni? Sillä onhan sekä jalopeurojen
valmistaminen että hänen osallisuutensa pääkaupungissa laitettavan
suuren rakennuksen valmistamiseen häntä suuresti ilahuttaneet,
mutta nyt on koko ilo lopussa! Minä toivon, että sinä jo olisit
ilmoittanutkin tämän hänelle; mutta rakkauden asiat ovat naisten
toimia, ja tiedäthän sitä paitse kuinka suuresti poika rakastaa
minua. Äidin sana vaikuttaa usein enemmän kuin isän lyönti,
ja elämässä käy samoin kuin taistelussakin. Ensiksi viedään
joutsimiehet taisteluun ja raskas-aseiset säästetään heidän
turvaksensa. Jos vihollinen ei mieli väistyä, niin hekin ryntäävät
esiin ja ratkaisevat taistelun. Salli minun ensiksi keskustella
pojan kanssa. Voihan olla mahdollista, että hän vaan pilan päiten
heitti ruusut ikkunasta Galliattarelle, joka leikkii hänen pienten
sisariensa kanssa, ikäänkuin itsekin olisi yksi heistä. Minä aion
koitella häntä, ja jos asian laita on siten, niin ei olisi oikein
eikä viisaastikaan tehty, jos häntä moittisi. Ja varoittaakin
täytyy varovasti, sillä moni, joka ei koskaan ole varastamista
ajatellutkaan on väärien luulojen tähden saatettu varkaaksi.
Tuommoinen nuori sydän, joka alkaa rakastaa, on kuin hurja poika,
joka mieluisimmin käypi niitä teitä, joita häntä on kielletty
kulkemasta. Tyttönä ollessani ensikerran huomasin, kuinka rakkaana
sinua pidin, kun senaattori Aman'in vaimo, joka halusi saada sinua
omille tyttärillensä, neuvoi minua varomaan sinua. Sitä, joka
keskellä tuon kreikkalaisen Sodoman kaikkia houkutuksia on käyttänyt
aikansa tositoimiin, niinkuin Polykarpo, joka opettajiltaan ja
mestareiltaan on saanut sellaisia kiitoslauseita kuin hän, sitä
eivät Alexandrialaisten turmeltuneet tavat ole vahingoittaneet.
Ihmisen ensi vuosina muodostuu hänen myöhemmän elämänsä suunta, ja
se oli muodostunut Polykarpossa jo ennen, kuin hän lähti isänsä
huoneesta. Niin, ja joll'en tietäisikään, kuinka hyvä poika Polykarpo
on, niin ei minun tarvitsisi muuta kuin silmätä sinuhun voidakseni
levollisesti vakuuttaa itselleni: Siitä lapsesta, jonka tämä mies on
suureksi kasvattanut, ei koskaan tule huonoa ihmistä, ei milloinkaan".
Surkutellen, ikään kuin olisi pitänyt vaimonsa hyväilysanoja pelkkänä
turhamaisuutena, ja kuitenkin hymyillen, Pietari kohotti olkapäitään
ja kysyi:
"Kenen rhetorin luona sinä oletkaan käynyt koulua? Mutta olkoon
menneeksi; puhu sinä pojan kanssa, kun hän palaa Raithusta. Kuinka
korkealle kuu jo on noussut! Tule, käykäämme levolle. Antonio aikoo
huomenna ani varhain aloittaa uuden alttarin pystyttämistä, ja
silloin minäkin tahdon olla siellä."