Sitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi
puolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas
ja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi
tuntea itsensä voimakkaammaksi.
Erakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka
Hermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla
sen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.
Molemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella
varustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari
oli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.
He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli
kadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:
"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin
pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä
välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies,
joka tuntee arvonsa".
Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen
sanoja.
Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra
kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi
kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".
Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin
saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu
sanaakaan.
Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli
näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa
kohti katselivat länteen päin.
Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen
meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien
rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi
jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen
taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja.
Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä
utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan
hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun
vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa
orvokinsinessä.
Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista
hiljaisuutta.
Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun
vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää
varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano
eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.
Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee
itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet
oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä
takaisin luolaan".
Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen
vuoteellensa.
Levittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.
"Mitä liikkuu sielussasi?" vanhus kysyi. "Se on -- se oli;
sitä ei voi auttaa", Paavali huusi syvästi liikutettuna. "Me
saimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä
epäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine,
tulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan
muodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja
hämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!..."
Erakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille
nuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: "Pulskea
poika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän
valkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme,
ja minä osaan niitä löytää".
Tuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut
lihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa,
sillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja
katumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt
itselleen ankaran paastoamisen. "Ja nyt", huudahti Hermas, kun hänen
isänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin
maittavan, sanoi olevansa kylläinen, "ja nyt tulee paras herkku.
Tässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin
se jälleen täytetään".
Stephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi
vähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen
hyvää makua:
"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali".
Tämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua
ja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: "Se ei ole Syrian
viiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä
mareotilaisena!"
"Siksi Sirona sitä sanoi", Hermas huudahti. "Ja sinä tunnet sen jo
hajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle".
"Niin se onkin", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:
"Sirona? Kuka on Sirona?"
Luolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät
erakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan:
"Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa
asuvan centurionin puoliso".
"Kuinka sinä tulit _hänen_ luoksensa?" isä kysyi,
"Hän asuu Pietarin talossa", nuorukainen vastasi, "ja kun hän sai
kuulla, että sinä olet haavoitettu..."
"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne", Stephano
virkkoi, "häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?"
"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan", Hermas vastasi. "Häntä
nimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta".
Nuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali
valvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.
Mutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi
häntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:
"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja
kuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi
tullut Gallialaiselta".
Paavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi
täydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja
jatkoi:
"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova
häväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta
sydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa,
ja tämä on eräs Gallialainen".
"Anna hänellekin anteeksi", Paavali pyysi, "äläkä häiritse untasi
katkerilla ajatuksilla".
"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut,
mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin
öittesi levon".
"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä.
"GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja
oman lapsensa".
"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta
pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin
sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän
sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä
enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme,
ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen,
hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa,
enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon
kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui
lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä
siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja
sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas
lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin!
Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista,
Paavali?"
"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei
puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää;
mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".
Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi
vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.
Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle,
sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen
kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.
"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä,
olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät
kovin kalpealta ja valvoneelta".
"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella.
Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan
edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin
hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään,
sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen
silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen
sallinut sulkeutua.
Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan
hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.
Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka
hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi
mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita
kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että
hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin
valui viidestä haavasta.
Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen
luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.
Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen
korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui
siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.
"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano
virkkoi.
"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.
"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua.
"Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän
kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"
"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään
tuijottavin katsein.
Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet
vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan
viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti
tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa
janoaan.
Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen
poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi
hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"
Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän
melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen
korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut
naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle
kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et
kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini
on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo
paastonnut aina siitä -- siitä -- mutta sehän on saman tekevä. Ole
ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".
Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin,
nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi
sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin
avaruuteen, kertoa:
"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja
kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot
kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.
"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin
ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin
kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien
hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin
hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen
tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne
ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän
oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa
hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet
ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin
kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut
puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa
vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja
herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan,
mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen
kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä
povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei
mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden
sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja
millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!
"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle
Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki
vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti
käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen
katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän
ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan,
mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja
kätki kasvonsa käsiinsä.
"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista
kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä
luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla
kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja
oli tältä kavaltanut paljon rahaa.
"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen,
sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta,
jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli
koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.
"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen
ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen
kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi
hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen
otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka
poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.
"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja
tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.
"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle
tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.
"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä
kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille,
joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli
tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet
keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.
"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä
virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti
omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa.
Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä
minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi
kuin kenenkään muun naisen'.
"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla
hiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja
neuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.
"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että
häntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin
hän kokonaan luotti minuun.
"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen
viettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka
oli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä,
ystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään
kovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein
tuomarin eteen ja vankeuteen.
"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon
arvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen
rakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja
Magdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut
omasta syystänsä.
"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi
sitä, joka itse turmelee elämänsä!
"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi
järkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.
"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa,
joka jäähdyttää hänen verensä.
"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt
enemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi
papillisessa puvussa.
"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin
ennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä
vangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä,
jotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen
uskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja
pahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa
menetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja,
jotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta.
Sydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä
ylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka
hiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin
oli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.
"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi
ollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin
Magdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä,
joka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja
yhdeksästä hurskaasta' -- vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on
tehnyt _parannuksen_, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä!
Jumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka
viettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä
kuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja
yöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta
saada kuolla hänen kanssansa.
"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia
kuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.
"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta
vapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava
uhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan
kuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt
tahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan
luettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja
valitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat
syvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi
täydelleen tyyneenä.
"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit
veivät heidät kaikki yhteen paikkaan.
"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien
joukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.
"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös,
astui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen
kristitty'.
"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot
varmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä
hetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies,
katseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä
ja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun
nimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.
"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo
minullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena,
kristitty, kieltäypi uhraamasta'.
"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä
huusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon
poika, kristitty, kieltäytyy samoin'.
"Roomalainen teki tehtävänsä.
"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.
"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen
pappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät
vietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi
ainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan
kuoleman.
"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä
uhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja
rukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.
"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui,
kuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet
ylä-ilmoihin.
"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin
virkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa
paikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena
loi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia
minä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän
häntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät
pelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.
"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi
poikansa nimeä, Hermeiasta.
"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin
ja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli
jo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin
autuas.
"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän
pääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.
"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas
on kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta,
valkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla
minä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen... Oi sydämeni!
Voi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu...!"
Paavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden
valtaamana vuoteelleen.
Sairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen
kertomustansa.
Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut
polvilleen.
Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi
hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi
kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään
kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran
toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti
kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen
joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen
virkoamaan.
Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän
voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui
Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena
oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt
ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut
tätä poikaa kohtaan".
Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side
yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti
hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän
yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja
marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.
Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla
lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta
ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano
virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä
ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun
jo ilman sinun avuttasikin".
Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi
lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa
rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon
kirkossa rukoillaksensa.