Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa,
sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta
orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.
Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä
kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.
Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan
kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen
palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle
kuvastin!"
Ison aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun
metalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran,
joka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen
kuvastinta eläimen edessä:
"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän
seinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin
meidän täytyy katsoa tähän!"
Sitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:
"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin
Arelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan
auringon alla. Anna tänne sandaalini!"
Neekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden
somissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi
kätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:
"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!"
Tätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti
todellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali
koskaan olisi polkenut.
Sitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi
muuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin
rakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.
Vastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen
puolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja
molempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty
punaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja
jossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat.
Tämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin
piikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja
myllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä
myötäviksi.
Tänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä
piha oli vielä synkän varjon peitossa.
Ainoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.
Jos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo
ympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa
ja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen
auringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli
häirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.
Paitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi
isohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.
Varjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: "Tuo ilkeä aurinko! Meidän
ikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin
olisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen
huoneesen; sen tahdon".
Orjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: "Phoebicio ei sitä
tahdo".
Sironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin
hiukan tärisi, kun hän kysyi: "Mikä hänen nyt taas on?"
"Hän sanoo", vastasi neekerivaimo, "että senaattorin poika Polykarpo
useammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä
näyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon
pienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi
tarpeellista".
"Onko hän vielä tuolla?" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti
uhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.
"Isäntä on poissa", sammalsi akka. "Jo ennen auringon nousua hän
meni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa
myöhään kotiin".
Galliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä
lohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.
Vinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös
häntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.
Yksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä
eläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä
verraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän
peräsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla
aukealla.
Hän kauhistui väristen.
Hän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla
hänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä,
jonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä
hän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona
ei ollut koskaan rakastanut häntä.
Huolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen
isänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä,
mutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies
kuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.
Mutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin
tulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta
heidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja
mieltymyksen-osoituksiansa.
Elämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä,
mutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä
ei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli,
ennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää
huolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.
Tämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän
mielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat
nähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.
Hän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä
huoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin
pääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä
ihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa
nähtävänä ja ihailtavana.
Kun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan
linnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa
ottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä
kesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet
muassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä
toiveita ja iloisuutta.
Vähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen
seurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa
etunenässä kulki maitse Roomaan.
Sirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman
häntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan
viattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.
Samalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti
kaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja
miellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa,
kun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä
hänen suosioonsa.
Vihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita
parveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella
Sironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut
uskollisuutensa.
Kuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä
näytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta
puolisostaan.
Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran
isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut
tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän
pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet
hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja
päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.
Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän
alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi
ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja
vastenmielistä.
Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan
näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen
silmää.
Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä
vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet
koskevat.
Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä
ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin,
väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin
Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun
Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti
Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.
Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä
ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä.
Mutta silloin -- kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen
-- Phoebicio teki hänelle sellaista -- sellaista, joka rautaisen
muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka
toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin
syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi,
niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa
itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies,
jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti
hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas
on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.
Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin;
mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva
lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon,
ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä
pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.
Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein
paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina
tunnottomaksi asti.
Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan
juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita
uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten
ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona
tiesi, missä hän oli ollut.
Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin
raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä,
kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut
rupeamaan Phoebicion vaimoksi.
Hänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä
häpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän
puristi kätösensä nyrkkiin.
Samassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan
rintamuurille.
Hän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas
hänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja
katsoi sitten pihalle.
Hymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren
Hermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin
huoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.
Hänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen
hervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus
siihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei
uuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman
tuuliin.
Niinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa
puolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-
kin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen
vaikea saada silmiään kuiviksi.
Phoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa,
sillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen
vähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan
väliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.
Hermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.
Hänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä
puku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä,
joka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa
katsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren
verensä liikkeesen.
Nainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä,
suopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa
tähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti
Hermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä
laita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.
Nuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä
ilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita,
kuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.
"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla", Sirona sanoi
ystävällisesti, "että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa
isäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini
olisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi
ylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on
vanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka
on erittäin hyvää ja terveellistä".
Hermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä
huoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon
voimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle:
"Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin".
Nämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen
niistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen
viereen, syöksähti alas kovasti kolisten.
Sirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi
kovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.
Pian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.
Tuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon
tavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä
orjien asuntoon.
Tämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla,
talossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia
huoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.
Paimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella
vuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli,
kun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti
silitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.
Heti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti
taas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven
taakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti
hengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan
päin.
Uusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.
Vielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt
lattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja
vuohiansa.
Silloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä
olisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan
sitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka
sen synnytti.
Hermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja
se vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.
Kiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta,
joka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.
Myllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan,
joka oli vaipunut ihailemiseen.
Mirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen
ilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon
valon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä
ruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa
taulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus,
että hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt
häntä pahaksi hengeksi.
Syvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
rankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous,
hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla
hampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta
tuskasta ja vihasta.
Kuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan
silmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin,
temmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen
punaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään
kalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.
Tällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen
olkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.
Silloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle
ja varoittaa häntä.
Riitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan
naisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.
Mirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun
vinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.
Ei sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan
kuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä
kuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.
Ylimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti
ottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt
heidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.
Jo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.
Kauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli
Dorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas
jälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.
Vahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli
tyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa
jälleen nähdä.
Sirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne
lähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.
Senaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla
ratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun
tielle.
Puolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka
harjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan
läpi.
"Emäntä!" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen
pysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi
hänelle ruusun.
Sirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa
päillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko
huomionsa tähän toimeen: "Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä
paikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin
aljetaan siitä juttu".
Musta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta
Sirona ajatteli: "Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies,
eikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin
hänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan,
piirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka
eivät ensinkään koske minuun!"