Stephano oli senaattorin lääkkeen vaikutuksesta saanut unta.
Paavali istui hänen vieressään yhtään jäsentäkään järkähyttämättä.
Hän pidätti henkeänsä ja tukahdutti kaikin voimin ry'ityksenkin,
ett'ei häiritsisi sairaan herkkää unta.
Tuntia jälkeen puoliyön vanhus heräsi, ja maattuansa kauvan
ajatuksissaan silmät auki, hän puhui miettiväisesti:
"Itsekkääksi sinä sanoit itseäsi ja meitä, ja minä olenkin varmaan
sellainen! Tätä minä olen jo usein sanonut itselleni enkä vasta
tänään, vaan jo viikkoja sitten, aina siitä hetkestä saakka, jolloin
Hermas palasi Aleksandriasta ja unhotti iloisen naurunsa. Hän ei ole
tyytyväinen, ja kun minä kysyn itseltäni, mikä hänestä tulee, kun
minä olen poissa, kun hän hylkää Herran ja etsii maailman hekkumaa,
niin minua kauhistuttaa. Minä tarkoitin hänen parastansa ottaessani
hänet mukaani tälle pyhälle vuorelle, mutta kuitenkaan ei se ollut
yksistänsä siihen syynä! Minusta tuntui liian raskaalle kokonansa
eritä lapsestani. Jumalani, jokainen pieni eläin on varma äitinsä
uskollisesta rakkaudesta; mutta hänen äitinsä ei huolinut hänestä
paetessaan viettelijänsä kerällä huoneestani. Minä ajattelin, että
hänen ainakin tulisi saada pitää isänsä ja että hän, jos hän kasvaisi
kaukana maailmasta, säästyisi kaikesta siitä tuskasta, joka niin
runsaasti on tullut minun osakseni. Minä tahdoin kasvattaa häntä
taivasta varten ja murheettomaan elämään. Ja nyt, nyt! Jos hän joutuu
perikatoon, niin se tapahtuu minun kauttani. Nyt tulee kaikkien muiden
tuskien lisäksi vielä tämä murhe".
"Sinä olet etsinyt hänelle tien", Paavali häntä keskeytti, "ja muuten
on kyllä käypä hyvin; hän rakastaa sinua, eikä varmaankaan sinua
hylkää, niin kauvan kuin olet sairaana".
"Eikö todellakaan?" kysyi sairas tuskallisesti. "Ja minkälaiset on
hänellä aseetkaan, joilla hän suojelisi itseään elämässä".
"Sinä annoit Vapahtajan hänelle ohjaajaksi; siinä on kyllä", Paavali
virkkoi rauhoittaen. "Taivaasen viepä tie ei ole mikään tasainen tie,
eikä kukaan voi hankkia autuutta lähimmäisellensä".
Stephano oli vaiti ison aikaa; sitten hän lausui: "Ei
vähäpätöisimpiäkään elämän kokemuksia ole sallittu opettajan tehdä
oppilaansa eduksi, isän poikansa hyväksi. Päämäärään saatamme vain
viitata, vaan sinne viepä tie tekeypi jokaiselle erinkaltaiseksi".
"Kiittäkäämme siis Jumalaa", Paavali huudahti, "sillä Hermas on jo
sillä tiellä, jota meidän, sinun ja minun, ensin täytyi etsiä".
"Sinun ja minun", toisti sairas ajattelevaisesti. "Kumpikin meistä on
hakenut tietänsä, mutta yhä vaan omaansa, huolimatta toisen tiestä.
Tuota itsekkäisyyttä, tuota itsekkäisyyttä! Kuinka monta vuotta me
jo olemme asuneet täällä lähellä toisiamme, enkä kuitenkaan koskaan
ole tuntenut tarvetta kysyä sinulta, mitä sinä tiedät nuoruudestasi
ja kuinka armo sinut saavutti. Sattumalta sain tietää, että sinä olet
kotoisin Aleksandriasta ja että olet ollut pakana sekä saanut paljon
kärsiä uskon tähden, ja se oli minusta kylläksi. Sinä et näytäkkään
tahtovan mielelläsi puhua noista menneistä päivistäsi. Lähimmäisemme
pitäisi meille olla niinkuin oma itsemme, ja kuka on ollut minua
lähempänä kuin sinä? Voi tuota itsekkäisyyttä! Kuiluja on Jumalankin
luokse vievällä tiellä".
"Minulla ei ole paljon kerrottavaa", Paavali sanoi, "mutta entistä
oloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin
luotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin
äkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos
sammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin
ropakkoonsa".
"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti.
"Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka
sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut
samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen
syntyperää ja nimeä".
Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:
"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua.
Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan
sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta
maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää
esineen aatteen, sille jääpi..."
"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.
"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin",
Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein
ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet
yhdenmuotoiset!"
"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna
enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu
filosofien järjestelmihin..."
"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti.
"Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä:
grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia..."
"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.
"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään
oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut
erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa
jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää
athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti
meitä opettamassa".
"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti.
"Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita
tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"
"Saman, saman", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. "Meidän
taloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää,
ja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä
turhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni.
Hänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa
ja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen
kaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta,
jonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin
tarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se
suuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin
kaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun
sitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla
olollansa! -- Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon
menneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin
rikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja
rakas ja hyvä kuin enkeli".
"Jokaiselle lapselle on _oma_ äitinsä paras äiti", jupisi sairas.
"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!" Paavali huudahti.
"Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen
sanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi
ankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää.
Oppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa
saanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi
pidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin
vuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä
_dialektisissa_ väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria
koko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään
järjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän
koskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli
mestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin
aina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa.
Hänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä
palestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan
paras mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla
etevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain
auttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut
klientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa
lausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut,
se käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä:
Menanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen
ominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät
suusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä
hetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun
nelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä
koristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta.
Kylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni".
"Kaiken sen tiedän", Stephano häntä keskeytti, "ja sen muistaminen on
usein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi
karkoitetuiksi?"
"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina", Paavali
huokasi, "mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman
viekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä
välttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja
Raithusta tuovat kalaa kosteikkoon".
Stephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:
"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta
tahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan
ainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin
silmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita...!"
"Kanopon ostreat ovat erinomaisia", Stephano keskeytti, "siellä
tehdään pieniä piirakoita..."
Paavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti:
"Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin
kadulla!"
Mutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: "Olisi
kuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja
sinun tulisi koettaa nukkua". "Minä en saata", Stephano huokasi. "Jos
minua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!"
"Mutta älä keskeytä minua enää", Paavali pyysi ja jatkoi: "Koko tämän
iloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus
olin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt
maljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin
minusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla,
tahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut
ainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin
tuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen
ja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän
olemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat
meistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä,
aina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta
ilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä
oli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän
yhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten
oppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän
syvämieliseltä, milloin järjettömän narrimaiselta. Usea hänen
suustansa lähtenyt sana jäi kuitenkin muistooni ja vasta täällä
yksinäisyydessä olen niitä oppinut ymmärtämään. Järjellisyyden
etsiminen ulkopuolelta itseämme ei muka ole minkään arvoista; mutta
ylevintä on, kun järki näkee meissä itse itsensä. Niin usein kuin
maailma silmissäni raukee tyhjyyteen, ja minä elän Jumalassa ja pidän
Hänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin
minun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja
ikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla
äänellä julistettiin aivan heidän vieressään!
"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut
lymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä.
Vain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin
suutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat
saaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen
kerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen
siunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka
pojan olin vetänyt vedestä.
"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini
loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista
hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa;
minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni
naimisiin prefekti Pompejon kanssa.
"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon,
vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle,
koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon
porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla
ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin,
sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin
juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin
jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain
kreikattarien laulu ja hyppy.
"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun
kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul
meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.
"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme
sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan
valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin
Roinassakaan olisi voinut hankkia.
"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn
kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet
Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien
nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua,
oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista
ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että
tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.
"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan
tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut
sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.
"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,
"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä
hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä
syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme
aseet kädessä.
"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia
vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin
häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten
tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä
oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä
vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä
silmään."
"No mitä?" Stephano kysäisi.
"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia
tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut
syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä
olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä
lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista
jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä.
Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".
"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".
"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa,
vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut,
mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin
olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni.
Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin
Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta
riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta!
Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun,
ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon
palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen
velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne
puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä
minä hänen!' jupisin itsekseni.
"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja
näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi
mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti,
ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin
mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani,
ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni
huoneessa.
"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.
"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.
"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset
olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja
köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata
viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis
ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa
korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he
tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä
ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat
kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta
ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei
ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria
selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan
mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.
"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat
ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa
tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'
"'Rukoilin', vanhus vastasi.
"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari
päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!'
Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi
jälleen yksikseen huoneesen.
"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti
kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni.
Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin,
niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä
ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu,
kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".
"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.
"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet
minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen,
sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa.
He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi
veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle
Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni
oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat
minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani.
Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän
loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle
taivaan kaikkine riemuineen.
"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen
olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin
iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa
tulin kastetuksi.
"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe
sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin
kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin
tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen
alkoivat, auttaa veljiäni.
"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin
vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain
paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin
jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan
minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä
pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei
Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä,
kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien
vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".
"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin
lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui
tyytymättömänä:
"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy
minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt
menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".
Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan,
joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen
lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja
noutamaan.