Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.
Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen,
joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen
jäsentensä nuorteutta.
Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat
matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta
mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut
vuorella?"
"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se
onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"
Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja
kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän
asettui tänne?"
"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen
ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa
yksinäni kirkkomatkalla".
"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"
"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan
evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo
kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin
rukoilevaiset eläimet".
Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi
Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa
nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta
elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.
Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka
auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.
Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja
ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi
itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään
ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa
johdatusta.
Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja
jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.
Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän
tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti
tuumasta toimeen.
Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin,
toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari
kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje
meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".
"Seuraa _sinä_ minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron
ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla
huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä,
käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö
paikan, missä me murramme kiveä?"
"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi
senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä
kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa
rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".
"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat
meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla
ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".
"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta
ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin
löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa.
Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun
täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se
repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia!
Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni.
Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se
lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna
ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet
pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut
tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni
nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen
myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa
tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin
niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä
ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden
patriarkan siunausta".
"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet
siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren
tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat,
kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti
kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se
ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"
Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin
tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa
luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka
pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole
kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista,
jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven
murroksella..."
Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet
nuorukaisen innolla huutaen:
"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta?
Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja
teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio,
vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla
muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman
ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen
tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on
jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista
harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja,
jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun
sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina,
silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon,
Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä _hän_ saapi aikaan, se
on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä
minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet
ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian
tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada
sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin
pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se
on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että
sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy
ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä
hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja
voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".
Vanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin
hän huudahti:
"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä
olisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni
mainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja
taltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla
sovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin
hankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi
sotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut
sotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta'
ja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan
puhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä
jälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle,
vaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut
minulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?"
Pietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin
sanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:
"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun
milloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme;
mutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei
saa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole
tavallista halpaa lajia".
Annettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle,
hän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.
Jo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat
lähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä
luolassaan.
Yhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien
levittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla
kuumuudella.
Stephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli
kovin janoissaan.
Tuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli
hänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.
Tuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän
oli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen
lausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.
Stephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä
heikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja
kuivuneilta huuliltaan.
Sitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi
hänen hartauttaan.
Yksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä
elämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita,
pettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja
taistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi
itsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään
eksynyt lapsi.
Hiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän
kallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden
ohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja
levottomuuteen.
Kädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat
sotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin
nimeä.
Viimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä
olisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten
kuluneet hetket.
Hän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista
juomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin
lehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan
ja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä
makuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen
nuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano
rakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita
sukkeluuksia keisarin pidoista. Jos _kellä_, niin ainakin _hänellä_
oli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti
kaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi
sikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka
tyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti
alabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla
hän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa,
tuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt
enää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä
Glycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.
Kaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli
tapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut,
takaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen
sielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi
kuin sinä juhlayönä.
Silloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista
kammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin,
joka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.
"Vettä, vettä", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka
sydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon
hiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki
sen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi
kilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan
huulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten
huoaten huudahti: "Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit
niin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!"
Paavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi
otsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.
Stephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että
tämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.
Hetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali
kohotti kasvonsa ja lausui: "Anna minulle anteeksi, Stephano!
Rukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa,
menetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei
mikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!"
Sairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi:
"Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan
meistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan
teitä!"
Tuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja
tämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.
Tässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui
luolaan.
Erakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän
ajatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi,
missä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.
Se hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen
sydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:
"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan
uskollinen hoitaja".
Aleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: "Minä olen
ajatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen
maata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu
enää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on
jälleen paraneva!"
Pietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon
itsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen
luolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina
käymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.
Hän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten
pysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli
herättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt
auttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.
Paavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen,
jota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä
yöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin
kyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan
maata hänen asuntoonsa.
Uusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo
valitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa
saakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan,
olivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän
tahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.
"Isänikin", hän ajatteli, "on aikoinaan ollut sotilas ja asunut
palatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen
luolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä
unhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas
ja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi
tullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä
taltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari
tarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon
Romalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi
ruveta taisteluun".
Tätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään
rintahansa.
Nukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka
Paavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli
hänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli
kohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.