Hermas oli pysähtymättä rientänyt eteenpäin.
Jo hän seisoi sen solatien viimeisessä mutkassa, jota hän oli
kulkenut, ja jalkojensa alla hän näki laajalle ylettyvässä laaksossa
puron kirkkaan veden, joka täällä teki erämaan hedelmälliseksi, ja
korkeat palmut ja lukemattomat tamariski-pensaat, joiden keskellä
ylenivät kosteikon asukasten huoneet, pienten puutarhojen ja
huolellisesti kasteltujen peltotilkkujen ympäröiminä.
Jo hän kuuli kukon laulun ja koiran iloisen haukkumisen, ja hänestä,
joka oli tottunut aina olemaan syvän hiljaisuuden ympäröimänä
korkeiden kallioiden keskellä, tämä kaikui sen eloisan elämän
tervehdyksenä, johon hän ikävöitsi.
Hän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka
värähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa
nousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta
liesiltä.
"Tuolla keittävät par'aikaa", hän ajatteli, "vaimot miehilleen,
äidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa,
hankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole
missään kotia, eikä minua kutsu kukaan".
Kilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut;
mutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä
uudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän
katsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.
Nopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi
vuorelle päin.
Hän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa
yltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja
mielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen
jälkeen alas laaksoon.
Se sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään
kunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu
kirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla
ja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun
saaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.
Tätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla
Moses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet
hänen korkealle kohotettuja käsiään.
Mutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon
lähistöllä.
Siellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses
sauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se
kukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän
kanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut
Jethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät
nimittää.
Hurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä
näissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan
alkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat
käyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa,
auringolle, kuulle ja tähdille.
Pohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen,
kun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli
vallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa
kukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja
Blemmyiläisten hyökkäyksistä.
Mutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa
omaisuudelleen.
Jättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla
tähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät
vartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa
vaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.
Kaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta
kivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut
jousella ampumisessa.
Kirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa
Agapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.
Näistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa,
osaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli
kivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja,
osaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten
ominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten
kuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion
vainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt
monta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.
Luja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti
hoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli
kaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja
majamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva
centurioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan
kanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä
centurioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija,
jonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut "leijonan"
arvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset
tavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.
Hänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta
uskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan
hänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli
hurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä
muuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.
Arkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja
hänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen
eteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne
kääntyä.
Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä
hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän
luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli
yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.
Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle
astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin
alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä
oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka
sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.
Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt
miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt
rappusille.
Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli
kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea
korkealla ilmassa.
Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja
iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa
halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen,
puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota
sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja
jälleen "Sirona!"
Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa
tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme
pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi
pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen
takaperin:
"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään;
sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut
irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni
tuonain".
Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja
salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi,
avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.
Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja
säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei
saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä
hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi
hänelle:
"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"
Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa
puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili
hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.
Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain
poikainsa kanssa.
Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä
oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin
leveähartiainen.
Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja
katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti.
Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein
tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan,
kunnollisen miehen huulille.
Hän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa
kanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin
silmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja,
että ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla
heitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän
miehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.
Hänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi
saattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut
tulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat
täydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.
Vanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja
jolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi,
Polykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.
Vanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli
rakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo
aikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä,
sillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan,
Sebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden
esikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän
kuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta
asian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen
kaavoillensa kilpapalkinnon.
Rakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä
piha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat
graniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä,
niinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen
putouksen rannalta.
Antonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän
ääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat
yhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.
Nuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi
rakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota
kuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin
voitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren
välinen matka kolmannesta lyhemmäksi.
Rakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän
työvoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin
tähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa
lastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian
tehtaista.
Pietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli
kotoisessa elämässä harvapuheinen.
Aina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin
tutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta
samalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain
puoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää
suunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi,
niin senaattori mumisi: "Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään
ja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat
lentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!"
Niin pian kuin sanaa "silta" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin
taiteilijoihin ja sanoi: "Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa
lainaamaan meille sateenkaarensa". Mutta kun sitten Polykarpo esitti
hänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin
Syriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti
hänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon
lujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella
hänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi
ja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä;
kuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi
alussa vaan "kujeita" taikka "niin, jospa minä olisin keisari".
Viimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja
ajateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä
ainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin
kolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen
ja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen
oli kauniimpaa kuin Syenen.
"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla", Antonio
keskeytti häntä. "Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi,
jos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota
muutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa Trajanonvirtaa,
joka yhdistää Niilin Punaiseen mereen".
"Ja jos minun leijonani onnistuvat", Polykarpo lausui, "ja Zenodoto
tyytyy meidän kiveemme ja työhömme, niin voipi kyllä käydä niin, että
me viemme voiton Syeneltä ja että meidän luonamme tehdään osa niistä
suunnattomista tilauksista, joita nyt Konstantinon uutta pääkaupunkia
varten tehdään putouksen rannalla olevista kivenmurroksista".
"Polykarpo ei toivo liikoja", Antonio lisäsi, "sillä
kuumeentapaisella innolla keisari koittaa saada Byzantiota
suurennetuksi ja kaunistetuksi. Sille, joka rakentaa huoneen, jaetaan
vuosittain viljaa, ja houkutellakseen sinne meidän ammattilaisiamme,
joita hän ei voi saada kylläksensä, hän lupaa kuvanveistäjille,
rakennusmestareille ja sivistyneille työntekijöillekin täydellisen
veron-vapauden. Jos me jo täällä valmistamme harkot ja patsaat tarkoin
piirrosten mukaan, niin eivät ne vaadi ylellistä tilaa laivassa, eikä
kukaan voi hankkia niin halpaa työtä kuin me".
"Eikä niin hyvääkään", huudahti Polykarpo, "sillä sinä olet itse
taiteilija, isä, eikä kukaan tunne kiveä paremmin kuin sinä. En ole
milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja tasavärisempää graniittia, kuin
siinä harkossa oli, jonka sinä hankit minulle ensimmäistä leijonaani
varten. Minä valmistan sen täällä, ja arvelen, että sitä saattaa
katsella. Tosin sen on vaikea pitää paikkaansa noiden jalojen,
taidetten loisto-ajan teosten joukossa; mutta minä teen parastani".
"Leijonat tulevat ihastuttavia", Antonio sanoi, ylpeydellä veljeensä
katsoen. "Sen vertaista ei ole kukaan viimeisinä vuosikymmeninä
tehnyt, ja minä tunnen Aleksandrialaiseni. Jos pyhän vuoren
graniitista tehtyä mestariteosta ylistetään, niin koko maailma tahtoo
saada graniittinsa sieltä, eikä mistään muualta. Se vaan on tärkeätä,
että kivien kuljettaminen merelle tulee vähemmän vaivaloiseksi ja
kalliiksi".
"Koittakaamme siis", sanoi Pietari, joka poikainsa näitä puhuessa
oli sanaakaan sanomatta kävellyt edes takaisin. "Koittakaamme siis
Jumalan nimessä, tuota sillanrakennusta. Uuden tien me laitamme, jos
porvaristo suostuu ottamaan osallensa puolet kustannuksista, muuten
emme; ja tietäkää se: teistä on molemmista tullut kunnon miehiä!"
Nuorempi poika tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämellisen
hellästi huulilleen.
Pietari pyyhkäisi nopeasti hänen tummia kiharoitaan, ojensi sitten
voimakkaan oikean kätensä esikoiselleen ja sanoi: "Meidän täytyy
lisätä orjiemme lukua. Kutsu äiti tänne, Polykarpo".
Polykarpo riensi iloisesti toimittamaan isänsä käskyä, ja kun
rouva Dorothea, joka istui kangaspuissa tyttärensä Marthanan
ja muutamien orjatarten kanssa, näki hänen hehkuvin poskin
syöksyvän naishuoneesen, niin hän nousi, huolimatta muhkeasta
täyteläisyydestään, nuorekkaalla kiireellä ja huusi Polykarpolle:
"Onko hän myöntynyt teidän aikeihinne?"
"Sillanrakennukseen, äiti, ja kaikkeen, kaikkeen", nuorukainen
huudahti. "Minä en saata leijoniani varten mistään saada kauniimpaa
graniittia, kuin se on, jonka isä minulle valitsee, ja kuinka se
minua ihastuttaa Antonion tähden! Ainoastaan tien suhteen meidän
täytyy olla kärsivällisiä. Hän haluaa heti puhella kanssasi".
Dorothea rouva koitti tyynnyttävällä viittauksella rauhoittaa
poikaansa, joka oli tarttunut hänen käteensä ja koki vetää häntä
mukaansa; mutta kyynelet, jotka olivat nousseet hänen lempeihin
silmiinsä, ilmaisivat, kuinka suuresti hän otti osaa lemmittynsä
ilohon.
"Malttia, malttia, tulenhan minä jo", hän virkkoi, vetäen pois
kätensä Polykarposta, järjestääkseen pukuaan ja harmaita hiuksiaan,
jotka runsahina ja hyvin hoidettuina ympäröivät hänen vielä suloisia
ja rypyttömiä kasvojaan. "Olenhan minä sen jo edeltäpäin sanonut! Jos
teillä on järjellisiä asioita isälle esiteltävinä, niin hän teitä
kuulee ja suostuu niihin ilman minun välitystänikin. Miesten asioihin
eivät naiset saa sekaantua. Nuoriso pitää jousta jänniteltynä ja
ampuu usein yli maalin. Olisipa se kaunista, jos minä hullumaisesta
rakkaudesta teihin tahtoisin olla seireeninä, joka hyväilyssanoilla
kietoo terveen järjen tämän talon perämieheltä, isältänne. Te
nauratte tätä harmaantunutta seireeniä? Mutta rakkaus ei huomaa, mitä
vuodet ovat riistäneet, ja muistaa hyvin kaiken sen, mikä meissä ennen
on ollut miellyttävää. Miehillä ei sitä paitse aina ole vahaa korvissa,
kun se olisi tarpeen. Mutta tulkaa nyt isän luokse!"
Dorothea kävi Polykarpon ja tyttärensä edellä.
Polykarpo pidätti sisartansa kädestä ja kysyi häneltä: "Eikö Sirona
ollut teidän luonanne?"
Kuvanveistäjä koitti näyttää aivan viattomalta, mutta punastui
kuitenkin kysyessään.
Marthana huomasi tämän hyvin ja vastasi vähän veitikkamaisesti: "Hän
näytti meille kauniita kasvojansa, mutta tärkeiden tointen vuoksi hän
lähti pois".
"Sironako?" kysyi Polykarpo epäillen.
"Niin juuri, niin juuri!" Marthana vastasi nauraen. "Hänen täytyy
neuloa uudet vaatteet lasten nukelle".
"Miksi sinä pilkkaat hänen hyvyyttänsä?" sanoi Polykarpo moittivalla
äänellä.
"Kuinka tuntehikas sinä olet!" sanoi Marthana hiljaa. "Sirona on
ystävällinen ja hyvä kuin enkeli, mutta katso sinä hieman vähemmän
häneen, sillä hän ei kuulu meikäläisiin, ja niin ilettävä, kuin tuo
sappinen centurioni minusta onkin, niin...".
Hän ei puhunut loppuun, sillä Dorothea rouva oli ehtinyt asuinhuoneen
ovelle ja katsahti taakseen lapsiinsa.
Pietari otti puolisonsa vastaan yhtä totisena, kuin tavallisesti,
mutta hänen toisesta puoleksi suljetusta silmästään pilkisti
veitikkamaisuus, kun hän sanoi:
"Sinä tuskin tietänetkään, mistä puhutaan?"
"Uskalikkoja, pilvientavoittelijoita te olette", hän vastasi
iloisesti.
"Jos hanke ei onnistu", sanoi Pietari näyttäen poikiansa, "niin nuot
saavat kärsiä vahinkoa kauvemmin kuin me".
"Mutta se onnistuu teille", Dorothea huudahti. "Vanha sotapäällikkö
ja nuoret sotilaat, nehän tappelut voittavat".
Vilppaasti ja ujostelematta hän ojensi pienen palleroisen kätensä
miehellensä. Tämä löi iloisesti kättä ja sanoi:
"Minä arvelen saavani senaatissa tien laitoksen toimeen.
Sillanrakennustamme varten on vielä hankittava apuväkeä ja siihen me
tarvitsemme sinua, Dorothea. Meidän omat orjamme eivät riitä".
"Odota", keskeytti emäntä iloisasti häntä, astui ikkunan ääreen ja
huusi: "Jethro, Jethro!"
Se, jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui,
ja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen
olisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi
mahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.
Se, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän
pienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut
tällä alalla olemaan rajaton hallitsija.
"Pitkä Anubis", hän sanoi lopuksi, "on kai kumminkin tarpeeton
tallissa".
Taloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja
järkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin,
joka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella
silmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään
ilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän
pelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.
Dorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron
tarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena
kuin paheksien: "Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä _minä_ saan
tietää, saa myöskin Pietari kuulla".
Senaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin
synkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti
puhua.
Mutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta,
ja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi
nauraen: "Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi
sinua".
Pietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet
ystävällisiä ja kysyi: "Kuka sinä olet? Mitä haet?"
Hermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä
niin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi
hänet kokonaan hämille.
Hänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen
huulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen
saada sanotuksi: "Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka
haavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole
viiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun
luoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän -- jotta
minä..."
"Vai niin, vai niin", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti
rohkaisten. "Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas
vaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä
nulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille".
Hermas punastui ja oikaisihen.
Samalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi
senaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin,
ja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista
tunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään
kohtaan.
Polykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle,
jota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa
aina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: "Jos me voisimme
hankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin
työmme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika..."
"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas", erakko vastasi ja hänen
otsasuonensa alkoivat paisua.
Polykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä
vuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti
tutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua,
että voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi,
että hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen
pukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi
lepytellen:
"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä
työnteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?"
Tämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea
rouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:
"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?
Pietari ei teiltä kiellä apuansa".
"En suinkaan", puuttui puheesen senaattori. "Minä seuraan sinua
sittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän
nuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista
rikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon
katkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota
meidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina
puuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten
minä seuraan sinua".
"Mutta me asumme ylhäällä vuorella", Hermas sammalsi.
"Sitä puhtaampi on ilma siellä", senaattori keskeytti. "Mutta
odota! Kenties on vanhus yksinään... Eikö? Hurskas Paavali on hänen
luonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat
odottaa".
Pietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän
viittasi poikiansa ja sanoi: "Antonio, mene nyt heti hakemaan
orjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti
paljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy
kuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne,
sitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen
tulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran
lyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle
kääreet järjestykseen. Tässä on avain".
"Minä autan häntä", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi
näyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta
erakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse
oli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa,
saatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.
Sill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin
ääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.
Jälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran
kääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen
taaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.
Niin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi
taloudenhoitajaan ja kysyi:
"Miten on Anubis orjan laita?"
"Hän on..." Jethro vastasi. "Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan
päivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on
haavoittanut häntä sirpillä otsaan".
"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?" huudahti Dorothea rouva
moittien. "Mitä te teitte tytölle?"
"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon", Jethro vastasi, "ja siellä
hän riehuu ja raivoo".
Dorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: "Sillä tavoin te ette
paranna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni".
Niin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea
kääntyi puolisoonsa ja huudahti:
"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne
menettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei
mikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!"
Jethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet
olivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa
järjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia
ruohonkorsia.
Synkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa
vavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.
Kun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä
ja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa
vihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen
huuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä
häntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten
ovea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä
tylysti kiinni hartioista.
Mirjam parkaisi ääneensä, ja senaattorin tytär, joka oli pannut
rohtopullot pois käsistään ja säälien seurannut kaikkia hänen
liikkeitään, riensi paimentytön luokse, lykkäsi pois vanhuksen
käden, joka piti hänestä kiinni, ja sanoi: "Elä pelkää Mirjam.
Mitä hyvänsä olet tehnytkin, niin isäni saattaa antaa sinulle kaikki
anteeksi".
Hänen sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja
paimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla
rakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.
Monta hetkistä kaikki olivat vaiti.
Viimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:
"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa".
Mirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.
Kovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän
oli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja
ystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen
silmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän
virkkoi:
"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua
vaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin
kaikki teidän orjanne".
Hänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä
jälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella
hän jatkoi:
"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä,
mutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni
itseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta
inhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin
elukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä
vuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis
astui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani,
mutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri
syöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja
vasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin.
Kuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin -- kuinka
sitä nimittäisin? -- joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä
lehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla,
silloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi
loppunut".
"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?" Marthana häntä keskeytti. "Sinä
olet hillitön ja huima, vaan et paha".
"Kysy vaan tuolta!" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin
Hermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.
Senaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat
tottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:
"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla,
on jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan,
koska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut
rauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja
vasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi
ei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän
niskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei
tarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä
olemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta
kristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä
sieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia
tahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän
luoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei
Pietari tahdo sinua rankaista".
Senaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva
kääntyi Jethron puoleen kysyen:
"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?"
"Hän on kuumeessa ja hourailee", kuului vastaus. "Vanha Praxinoa
jäähdyttelee hänen haavaansa vedellä". "Mirjam saa siis astua hänen
sijaansa", Dorothea lausui, "ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka
hän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu,
tyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten
Marthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään".
Paimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä
sairaan luokse.
Sillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.
Pietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot
Hermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.
Sirona seurasi heitä silmin ja huudahti: "Sääli tuota uljasta poikaa!
Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".
Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi:
"Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka
pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
nopeammin viikot vierivät!"
"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä
minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on
toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä
herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun
perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".
"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä
ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi,
"niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä,
mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle:
sinulta puuttuu työtä!"
"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla
olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en
suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa.
Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten
täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi
raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään
nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää,
jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".
"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili
ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania,
ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella
itseäsi miestäsi varten!"
"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos
hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan
ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti
sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".
"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea
häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä,
Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".