Korkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli
vähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena
seinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.
Teräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä
nauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan
käden kuvertama luola.
Ennen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa;
nyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.
Monta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat
itselleen omistaneet suurimmat niistä.
Stephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin
oli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä
valmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä,
toisella poika.
Puoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan
asuja näyttänyt nukkuvan.
Hermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta
kyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien
tuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano
kieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä
tai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas
poikansa oli saanut unta.
Mikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin
sikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?
"Mikähän lienee syynä siihen", Stephano ajatteli, "että voimakas
nuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva
vanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen
tarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät.
Kuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme,
ja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu
ja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen
Saul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa
tuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka
olisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan
vesiastian".
Stephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää,
kun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.
Häntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei
kuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan,
joka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta
sisään.
Näin kului pitkällisiä hetkiä.
Viimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.
Niin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua
itsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.
Silloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua:
"Kuuletko, lapsi?"
"Minä en saata nukkua", nuorukainen vastasi.
"Annappa siis minulle juotavaa", Stephano pyysi, "minun haavaani
polttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä".
Hermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.
"Kiitos, kiitos, lapseni", vanhus sanoi hapuillen astian
kaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:
"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli
kurpitsan kuori".
"Minä olen sen rikkonut", Hermas keskeytti häntä, "ja Paavali lamasi
minulle omansa".
"Vai niin, vai niin", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi
pojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt
vuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:
"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä
tuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?"
"Helvetin daimoni", Hermas vastasi. "Ja nyt paha henki vainoo minua
täällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena ".
"Manaa häntä ja rukoile", sanoi vanhus totisena. "Jumalan nimeä
saastaiset henget pakenevat".
"Minä olen huutanut Häntä avukseni", Hermas huokasi, "mutta turhaan.
Minä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja
valkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat
silmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat".
"Ota siis ruoska", isä käski, "ja hanki itsellesi lepoa". Totellen
Hermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta
hän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla
kädellä.
Pian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen
vinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja
poikansa tuskallisen voihkaamisen.
Jokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi
häntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi:
"Riittää jo, riittää". Hermas palasi luolaan.
Isä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan
kanssansa.
Amenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi:
"Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa
olisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun
matkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän
sen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy
ja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa
ainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset
purpuranväriset marjat..."
"Minä en niistä välitä", keskeytti häntä Hermas. "Tuo meluisa paikka
vaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen
jalallani".
"Niin sinä aina sanot", Stephano väitti, "ja kuitenkin tämä matka on
sinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin
sinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle
Isällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu,
ja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä
silmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi".
"Sehän on minun vahinkoni", häntä Hermas keskeytti. "Minä pyydän,
päästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä
aikaa opetuksen antamiseen".
Stephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.
Uni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan
valveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja
uhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään
saanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.
Viimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja
sen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja
nousi haukotellen.
Nähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti:
"Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?"
"Rukoilkaamme yhdessä", Stephano pyysi. "Ken tiesi, kuinka kauvan
se meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei
ole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun
suudella Ristiinnaulitun kuvaa".
Hermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat
kiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.
"Paavali!" vanhus huudahti, "ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas
vähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa
kauheasti".
Äsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli
yllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen
takki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä
ja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.
"Nyt tuntuu paljoa paremmalta", huoahti vanhus. "Sinun hyvyytesi
tähden Herra armahti minua".
"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!" Paavali vastasi syvällä
metallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset,
siniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen
vakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän
pyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja
takkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:
"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää!
Arkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!"
"Meidän aluksessamme sinä olet Noah", vastasi Stephano.
"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti", nauroi Paavali.
"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.
"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti
mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä
hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin
avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin
ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää
vähäsen nukittaa".
"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.
"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi
häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat
enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman
suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli
kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys,
niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.
"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen,
"enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi
valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".
"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo
välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä
kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea
rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas
tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on
hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne
vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä.
Seuraa nyt minua".
"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista,
lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä
tahtoisin..."
"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa.
"Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta
minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka
minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin.
Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän.
Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan
kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin
turkkini".
Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni
ja vei hänet kanssansa ulos.
Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja
kiviharkkojen.
Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen
vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:
"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin
ei syntiä ensinkään olisi olemassa".
Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:
"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee
unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".
"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen
ruoskinut itseäni kovasti".
"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti
kasvatettu poikanulikka".
Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi
hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat,
että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän
huudahti:
"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"
"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla
niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi
silmänsä pois.
"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri
siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".
"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni,
niinkuin joku muukin".
"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja
vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito
Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on
tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"
"Minä en ole mikään pyhimys!"
"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia
ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota
Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää.
Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja
pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että
helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä,
kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"
"Minä en taida teeskellä".
"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta _rakastaa_ sinun pitää. Ja
totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan
ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa
itsensä luopumaan".
"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni
ajan", kysyi nuorukainen.
Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja
sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin
siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme.
Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on
siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua
silmiin".
"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi
teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".
Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei
uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"
"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi
vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut
rikas nuorukainen".
"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä
se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta
siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän
Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta
ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin
erittäin viehättävältä?"
Hermas viivytteli vastausta.
Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada
kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.
Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten
joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä
voi ymmärtää, niin se oli Paavali -- sen hän tiesi -- Paavali, jonka
siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka
hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin
oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.
Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli
kova ainoasti itseänsä kohtaan.
Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen
hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"
"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa
haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"
"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"
Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat
käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä
vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän
tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"
"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja
hänelle me kaunistamme sielujamme".
"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti.
"Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton
apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan
suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset
kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä
terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun
ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää
porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät
olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin
kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä,
kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin
parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla
ihmisten pelättinä!"
Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali
katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:
"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on
suvaittu kaupungin kristityille..."
"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä.
"Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua
elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä,
jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut
tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut
sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon
sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen
ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä
sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle
mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni
on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla
kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".
Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä
avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut
erinomainen loiste.
Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten.
Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta
ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän
kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden
kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.
"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä
tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä
taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa
maan päälle".
Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein
monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti,
kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän
sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti
kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut
enkelien yhdyslauluja.
Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen
tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan
hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat
tuntuneet loppumattoman pitkiltä.
Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten
sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan,
ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään
kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten
alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina,
ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa
vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?
Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan
ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se
kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy
olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja
kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja.
Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut
ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme.
Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri
lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".
Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen
saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa
mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle
päätänsä pudistaen:
"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta.
Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä
_kuvaa_, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?"
Paavali oli aikonut sanoa "äiti" "isän" asemesta, mutta kun hän
ajoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada
kyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän
oli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he,
ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin
milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.
Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi
innokkaasti:
"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme,
yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa
persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme
ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo
arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja
tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme
sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi
elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja
joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja
valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää
lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla?
Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi,
on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava
olevansa Jumalassa".
Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.
"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan
kuin vaellan täällä maan päällä, _oma itseni_, enkä mikään muu.
Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä
alkaa".
"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen,
ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa
sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen
himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä
Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään
oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä
sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin
armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa
tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko.
Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin
siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo
tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen
lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan
lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin
taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin
minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta:
kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut
jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten
rakkaus -- kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen
suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren
pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja
niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää
vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet
kuoleva..."
"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas
huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään,
jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää!
Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt
juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä
olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan
en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä
seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".
"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.
"Timagetisella painelukemalla", huusi Hermas hehkuvin poskin.
"Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he
paineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni
olivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa
huutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä
tavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa
kilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin,
Vapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta
heistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi,
kuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he
seppelöivät".
"Kiitä Pakhomiota", Paavali naurahti, "että hän pidätti sinua, sillä
sinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa
ja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava,
niinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä
leikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta".
"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa", nuorukainen huudahti.
"Katsoppas, mitä minä taidan!"
Näin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä
kivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki
voimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa
jyrkännettä myöten syvyyteen.
"Siinäpä näet!" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti
oli seurannut hänen heittoansa. "Niin vahva kuin kätesi onkin,
niin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä,
jos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään
kiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät
kätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen
jalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne
kivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja
notkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin
jokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun
se sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole
oikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt
tarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä
kerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin
heität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi
kuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin!
Epätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!"
Enenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui
kiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan
Aleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon
heitossa.
Hän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi
ranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä
käsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa
koukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven
etäälle eteensä.
Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä
saavuttamatta.
"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"
Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes
sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.
Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan
ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla
onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa
asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan
miehen käsivarsi alkoi väsyä.
Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut
viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.
Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.
Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän
huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä
Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen
monta seppelettä:
"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta,
minä osaan palmuun!"
Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti
ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen
tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut,
tärähti, ja Hermas riemuitsi:
"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole
kuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!"
Näin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla
vuorta myöten alas kosteikkoon.
Niinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,
Paavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.
Hämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi
tutustuminen aivan outoon maailmaan.
Kirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän
tempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut
jäsenensä.
Hetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti
tuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri
hänen partaansa.
"Mitä minä olen sanonut?" hän jupisi itsekseen. "Jokainen pisara
vanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri,
minä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä
olen ja pahempi kuin Saulus!"
Näin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon
ja alkoi rukoilla.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas
miekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi
verta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja
tuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan
auringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että
monta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi
häntä piispa Agapiton johtamina.
Pyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen
hurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen
taaksensa polvilleen.
Kun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja
hämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa,
suudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi:
"Ei niin! Hurskain on suurin meistä. Ystävät, kumartakaamme tätä
pyhää miestä".
Toivioretkeläiset tekivät hänen käskynsä mukaan.
Paavali painoi kasvonsa käsihinsä ja nyyhki: "Minä raukka, minä
raukka!"
Toivioretkeläiset ylistivät hänen nöyryyttänsä ja matkustivat
johtajansa kanssa pois.